Part 8

Mikko kapsahti äkkiä ylös mutta huomattuaan voimakkaiden valojen paistavan kajuutan luukusta, arvasi oltavan jo perillä.

Hetkistä myöhemmin kuorsasivat kaikki kolme miestä koijissaan, eivätkä he niin makeita unia olleet saaneetkaan jo viikkokauteen.

Seuraavana päivänä Juuso osti kymmenen aamia väkiviinaa, yhteensä neljäkymmentä laatikkoa konjakkia, samppanjaa, likööriä ja erilaisia saksalaisia viinejä ja suuren joukon silkkitavaraa: naisten myssyjä ja huiveja.

Hän sai kaiken halvemmalla täältä Danzigista kuin Memelistä. Onneton matka oli muuttunut hänen elämänsä onnellisimmaksi.

Hänellä oli aina loppujen lopuksi Onni mukanaan. Ilmankos häntä joskus mainittiinkin lisänimellä "Onnen poika".

Jere ja Mikko risteilivät myös kaupunkia koko päivän ja ostelivat tuomisia kotiin: erilaisia posliinikoruja ja värikkäitä silkkejä.

VI luku.

SANTRA.

On tyyni kesäinen sunnuntaiaamu.

Tuvassa istuu Juuson äiti ja kampaa peilin ääressä hiuksiaan.

Hänellä on kädessään iso puukko.

Sillä on hän jo monien vuosikymmenien ajat avannut jakauksen päähänsä.

Sitä sanotaan "mammanpuukoksi" ja siihen ei saa kukaan muu koskea.

Sitä säilytetään seinänraossa lähellä itäistä ikkunan pieltä, samalla puolella missä riippui peilikin.

Kerran poikasena Juuso oli ottanut mammanpuukon vuollakseen kaarnalaivaa.

Mutta siitäkös tuli melu ja etsiminen.

Koko talo oli mennä nurin ja kuuli puoli kylää sen, että Heikkilässä etsitään mammanpuukkoa. Lopulta löydettiin Juuso rannimmaisessa Koirankallion pykälässä sillä vuoleskelemassa.

Mamma itse hänet sieltä löysi ja oli miltei itkuun asti liikutettu:

-- No täälläkös sinä Juuso istut ja kun äiti on etsinyt sinua joka paikasta. Arvasinhan minä, ettei sitä puukkoa kukaan muu vienyt kuin sinä. Anna pois paikalla se puukko -- leikkaat vielä sormeesi! Ja muista, ettet ota enää koskaan toisen kerran tätä! Muistaakos Juuso nyt sen?

-- Muistaa.

Juuson olikin helppo luopua puukosta, sillä laiva oli jo valmis, jopa niin valmis, että purjehti jo vesillä, kohti kaukaisia maita.

Juuson äiti kampaa kiireellä hiuksiaan, sillä kirkkoon lähtö on edessä.

Kirkko on naapurikylässä, tunnin soutumatkan päässä, ja siellä käy Juuson äiti joka pyhä, milloin on kaunis ilma, varsinkin nyt vanhana, kun talvella kirkonkäynti on hankalaa.

Juuson isä istuu kammarissaan ja lukee rahojaan.

Syksyinen Juuson Danzigin matka oli tuottanut paljon rahaa ja talvella oli oltu ajossa joka viikko ja nytkin, pitkin kevätkesää on Juuso ollut matkoilla, joilta jokaiselta on tuonut rahaa. Vanha Hinterikki on mielistynyt poikaansa Juusoon, joka tuo kotiin rahaa, huolimatta siitä, että isä huomasi poikansa juovan yhä enemmän ja enemmän. -- Kerran mamman kanssa siitä jo puhelivatkin:

-- Eikös sinustakin, pappa, tunnu liialta tuo Juuson juominen? Järkensähän se menettää.

-- Sehän sitä viinaa viljelee, joka sitä kuljettaakin.

-- Niin, mutta pitäisihän sitä katsoa terveytensäkin perään.

-- Kyllä Juuson terveys ja järki kestää. Ei hän liikaa juo. "Riihtä tappavan härjän suuta ei sinun pidä kiinni sitoman."

-- Minä uskon, että Juuson pää ja terveys ei kestä loppumattomiin ja onhan se hiukan minusta sellaista, kuin sinä kävisit kauppaa Juuson päästä ja terveydestä. Rajansa kullakin!

-- Ole huoleta, mamma. Minä olen tyytyväinen Juusoon. Katsohan mamma, kuinka paljon rahaa! -- Sen sijaan en ole minä tyytyväinen vanhempaan poikaamme Anterukseen, joka kulkee kaikenmaailman teitä ja vain vie rahaa.

-- Mutta onhan Anteruksen rahat langenneet hyvään maahan: Merikoulussa kolme talvea -- millä rahoilla hän ne olisi läpäissyt, ellei isänsä.

-- Omillaan -- niinkuin muutkin! Minä en välitä Anteruksesta, joka juo merimiessaaliinsa ja pyytää koulurahat kotoaan. Katsohan, mamma, esimerkiksi Markun Aapea: Hän läksi merille tyhjin taskuin, mutta säästi palkkansa ja suoriutui merimieskoulusta, samoina talvina kuin Anteruskin, omilla rahoillaan. Sellainen on oikea mies!

-- Mutta onhan Anterus nyt ison laivan päämies ja ansaitsee hyvin ja maksaa takaisin velkansa sinulle minä päivänä hyvänsä! Älä moiti Anterusta! Onhan hänellä omat vastoinkäymisensä!

-- Juuso on mies! Ja minä olen aina Juusolle sanonut: "Juo -- omiashan juot, mutta katso eteesi, ettet pilaa itseäsi!" -- Mennään kirkkoon!

-- Mennään vain! Santra kävikin sanomassa, että toiset odottavat jo rannassa.

Hinterikki kokosi huolellisesti rahat, kultarahat erääseen isoon sikarilaatikkoon, hopearahat toiseen ja setelit isoon ruskeanahkaiseen kukkaroon, Ja pani ne jälleen kaappiin, varmaan salalokeroon ja heläytti oven lukkoon ja pisti avaimet taskuunsa.

Juuso itse oli jaalassa, joka viime matkan jälkeen makasi ankkurissa lähellä omaa valkamaa.

Meri oli peilikirkas ja poimuili hiukan vanhoissa, jo vuorokausi sitten lakanneen itätuulen ummikkaissa, jotka hiljaa kohahtelivat rannoille.

Päivä paistoi kirkkaana.

Kirkkaassa päivänpaisteessa ja tyynessä meressä näkyi pohja aina jaalan ankkuripaikalle asti ja sitäkin kauemmaksi.

Pohjassa näkyi isoja kiviä, joita peitti ruskea ja ruskean keltainen hatru, joka huojuili veden mukana, ummikasvirran käydessä maalle ja maalta pois.

Isoimmat kivet olivat kuin makaavia karhuja, pehmeine turkkeineen.

Lapsuudestaan asti muisti Juuso niitä ihailleensa.

Äsken, soutaessaan maalta jaalaan, oli Juuso koko ajan katsellut meren pohjaa.

Hän oli pysähtynyt pitkäksi aikaa katselemaan jaalansa ankkuria, joka maata retkotti joutilaana ja velttona parin kiven välissä täydessä sunnuntailevossa.

Hän seurasi jaalansa ruosteenväristä ketjua, joka suurissa laiskoissa mutkissa loikoili pohjassa, nauttien sekin vapaudestaan.

Joukko pieniä kaloja, kivinilkkoja, hääri ketjun, niinkuin ankkurinkin ympärillä: uivat varovaisesti sitä kohti, nuuskivat sitä ja taas yht'äkkiä ravistelivat pyrstöään ja uivat siitä vähän matkan päähän kuin olisi se polttanut niiden kuonoa ja heti sen jälkeen, rintaevät väristen, ne hiljaa ja varovaisesti lähestyivät ruosteista rautaa. -- Se homma huvitti Juusoa niin, että häntä ääneen nauratti.

* * * * *

Jaalassa olivat kaikki purjeet auki. Edellisenä yönä oli satanut ja nyt täytyi kuivata purjeita. Lahdella oli ankkurissa kaikkiaan kuusi jaalaa ja jokainen niistä kuivaili purjeitaan tyynessä paahtavassa päivänpaisteessa.

Ranta hohti valkeanaan kalastusveneiden purjeita, jotka myös olivat avatut kuivaamaan.

Oli niin tyyni, että jaalojen keulat olivat kääntyneinä mikä minnekin päin.

Juuso on noussut jaalansa kannelle.

Hän ihailee jaalaansa.

Hän on kiintynyt siihen kuin oikeaan käteensä -- molemmat tottelevat hänen aivojensa käskyjä yhtä uskollisesti.

Jaala on kuin hänen ruumiinsa jäsen, joka ajattelee hänen aivoillaan ja tottelee häntä kaikessa.

Juuso hyväilee käsillään purjeita. Ne ovat kuumat, kun kesäaurinko niitä täydellä voimalla paahtaa.

Juuso ravistelee tervalle tuoksuvia vantteja, jotka ovat ranteen paksuista liinaköyttä. Monien kesien terva kiiltää mustanruskeana niiden lämpöisellä pinnalla.

Kaikki kansiluukut ovat avatut ruuman tuulettamista ja kuivausta varten. Sieltä tulvii ilmoille voimakas tervan ja pohjaveden tuoksu.

Juuso käärii kokoon purjeet, ensin isonpurjeen, sitten vokan ja keulapurjeet ja peittää ne kaikki tervatuilla ressuilla. Sen jälkeen hän vielä kerran silmäilee jaalaansa keulasta perään, kannesta mastojen nuppeihin saakka ja huomattuaan kaiken olevan järjestyksessä, laskeutuu hän jollaan, joka on koko ajan ollut jaalan kupeella, pesti keulavantissa kiinni, ja soutaa sitten maihin.

Ranta-aittojen ja sarainten harmaat seinät hohtivat lämpöä, ja seinähirsien halkeamat olivat tavallista enemmän ammollaan, nekin näyttäen ikäänkuin koirat huohottavan kuumuudessa. Tuntui melkein siltä kuin olisivat seinät hiljakseen ritisseet, kun niiden raot kuumuudessa laajenivat ja uusia rakoja aukeili.

Juuso oli seisahtanut hetkiseksi ranta-aitan päivänpuoleiselle seinustalle ja katseli merelle, jossa ei näkynyt mitään, ja taivaalle, jossa ei ollut ainoatakaan pilveä, eikä muutakaan kuin aurinko yksin, johon ei voinut katsoa.

Ranta oli myös tyhjä.

Missä lienevät kaikki olleetkin? Suurin osa kai kirkossa naapurikylässä, toisten luultavasti makaillessa jossain vilpoisessa katveessa.

Lähimmästä talosta kuului avonaisten ovien kautta saarnamaista, laulavaa lukemista.

Markun Taati siellä luki postillaa. Se oli hänen tapansa niinä pyhinä, jolloin hän ei mennyt kirkkoon. Hänen lukiessaan täytyi kaikkien tuvassa istua hiljaa, ja hiljaa he istuivatkin, taistellen torkutusta vastaan.

Siinä istuivat muiden muassa hänen poikansa tyttäret Marketta ja Joosefiina, joiden silmät vähän väliä painuivat umpeen ja päät retkahtivat alas, miltei polville asti. Silloin he heräsivät, katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Marketella oli parsinneula kädessä. Sillä hän raapi kämmentään tai pisteli polveaan pysyäkseen paremmin valveilla, mutta ei siitä paljon apua ollut: ihan huomaamatta menivät silmät kiinni ja ajatukset muuttuivat paikalla uniksi ennenkuin hän sitä ennätti huomatakaan. Siinä samassa pääkin nyykähti lähes polviin asti, jolloin hän äkkiä kohottautui ja katsoi Joosefiinaan, jonka pää niinikään pienin nyykäyksin parhaillaan painui alaspäin, aina alemma ja alemma, tehden lopulta sekin pitkän nyykähdyksen, miltei polviin saakka. Silloin hänkin katsoi sisareensa, ja taas he hymyilivät.

Marketta kuiskasi kämmeniensä takaa Joosefiinalle:

-- Katsos, Joosefiina, kun Taatin nenälle pyrkii kärpänen eikä saa olla siinä rauhassa, kun Taati hutii sitä kämmenellään.

-- Niin tekee.

-- On tuo kärpänenkin sentään viisas!

Tämän Taati kuuli, mulautti silmävalkuaisiaan yli vaskisankojen ja ärähti:

-- Olettekos meluamatta siellä -- hä! -- Jumalan sanan aikana -- hä! -- "-- -- ja helvetin tuli pitää heidät perimän, niin monta kuin heitä onkin..."

Juuso ei tiennyt, että Markun Taatin tuvassa näin oli -- hän vain kuvitteli tämmöistä, kuultuaan tänne rantaan asti Taatin saarnaavan ja laulavan lukuäänen.

Entisiin kokemuksiinsa perustaen Juuso niin ajatteli.

Hän oli kerran itsekin joutunut koko saarna-ajaksi Markun Taatin tupaan -- kerran viime kesänä.

Hän oli jaaloineen silloinkin taas kotona ja joutilas sunnuntaiaamu kun oli, hän oli mennyt haastattelemaan ja katselemaan kaunista Markettaa ja Joosefiinaa. Päästyään juuri parhaiksi tyttöjen kanssa puheen alkuun, Markun Taati itse äkkiä lopetti tupakoimisen, otti esille nurkkakaapistaan ruskettuneen postillansa, asetti vaskisangat nenälleen, avasi kirjan auki siltä kohdalta missä kolme oikeanpuolista lehden kasaa oli yhdessä nipussa kulmalle käännetty, alkaen kovalla äänellä yskiä ja sitten vielä kovemmalla äänellä lukea. Silloin ei vielä ollut mikään kirkkoaika alkanutkaan, koska pohjoiseen päin soutavat kirkkohaapiotkin vielä näkyivät Koirankalliolle, josta Juuso vast'ikään oli tullut. Ei se mitään muuta ollut kuin kiusantekoa koko lukuhomma sillä kertaa, ja tuon tapauksen muisteleminen harmitti Juusoa vieläkin.

Kyllä hän muisti!

Hän voi hyvin kuvitella, miten Markun Taatin tuvassa taaskin Marketta ja Joosefiina haukottelevat ja torkkuvat, kissa loikoo jalat suorana permannolla päivänpaisteessa, ja Taati lukee pöydän päässä postillaa, itsekin toisinaan haukotellen ääneensä kiljahtaen. Lopulta hän saa saarnansa viimeisen lauseen luetuksi, panee kirjan kiinni ja takaisin kaappiin, pistää tupakaksi ja heittäytyy vuoteeseen loikomaan, sanoen sitä ennen: "No tytöt! Pankaas kirkkokahvi tulelle!"

Markun Taati teki kaiken aina samalla tavalla, siksipä Juuso voikin kuvitella mitä silläkin kertaa Markkulassa tapahtuu.

Juuson pitäisi lähteä jaalallaan matkalle heti kun rupeaa tuulemaan, mutta toistaiseksi ei tuulen tulosta näkynyt merkkiäkään. Aamulla varhain meri hiukan nousi, mikä seikka ennusti länsituulen lähestymistä, mutta päivän päästyä ylemmä rupesi meri jälleen alenemaan.

Juuso mietiskeli, mitenkä saisi keskipäivän kulumaan, ja hän katui, ettei ollut lähtenyt kirkkoon muiden kanssa. Mutta siihen, miksi hän ei mennyt, oli pari hänen mielestään pätevää syytä: hänen oli kuivattava purjeita, ja erään huhun mukaan pitäisi hänen ainoa veljensä Anterus olla kotimatkalla ulkomeriltä; kerrottiinpa hänen jo luotsien mukana saapuneen kirkonkylään, josta hän luultavasti kirkkomiesten mukana tulisi kotiin. Hänestä tuntui vastenmieliseltä tavata veljeään, sillä he olivat joutuneet epäsopuun keskenään silloin, kun Anterus viimeksi, jo neljä vuotta sitten, syksyllä myöhään, merikouluun mennessään, oli käväissyt kotona ottamassa rahaa. Hän halveksi veljeään kahdesta syystä: ensiksi siitä, että tämä oli herra ja laivan päällikkö sekä toiseksi siitä syystä, ettei tämä ollut näinä neljänä vuotena lähettänyt rahaa kotiin penniäkään, vaikka oli kotoa ottanut opintorahansa lainan nimellä. Juuso ei kunnioittanut miestä, joka kulutti hänen ansaitsemiaan rahoja, eikä ainoallakaan kirjelappusella ollut näiden neljän vuoden aikana muistanut edes selittää syitä maksujensa viipymiseen. Juuso toivoi, että alkaisi puhaltaa tuuli, mitä pikemmin sitä parempi ja mistä suunnasta hyvänsä, päästäkseen kohtaamasta veljeään. -- Lisäksi häntä suututti se ilo, millä hän huomasi isänsä ja äitinsä ottaneen vastaan tiedon Anteruksen kotiinpaluusta. -- Isäkin, jonka oikeastaan pitäisi varata kelpo hevosruoska ovenpieleen mokoman oinaan kotiinpaluuta varten, antaakseen siitä "Mitä kuuluu?"!, ensin toiselle poskelle ja sitten toiselle sekä niin edespäin. Sen sijaan nyt rientävät häntä vastaan kuin kuningasta!

Ranta oli harvinaisen tyhjä.

Ei ainoatakaan ihmistä liikkunut siellä. Missä kaikki lienevätkin! Aamulla oli saatu verkot kotiin mereltä miltei tyhjinä. Kellään ei siis nyt ollut työtä rannassa. Vain purjeet kuivattelivat itseään päivän paahteessa -- ja olivatkin jo aikoja sitten kuivaneet samoin kuin verkotkin, jotka ruskeina ja harmaina riippuivat vapeissaan ainoankaan henkäyksen niitä heilauttamatta sinne tai tänne. Keveinä, kuivina ja untuvamaisina ne riippuivat paikoillaan liikkumattomina ikäänkuin olisivat teräslankaa. Voi katsoa niitä vaikka tunnin yhteen kohtaan, huomaamatta ainoatakaan värähdystä tai liikettä.

Missä mahtoivat olla ihmiset?

Osa arvatenkin kirkossa.

Osa kotonaan lukemassa postiltaa ja osa makuulla aitoissa, tuvissa, kamareissa ja saunan lauteilla.

Vasta kirkkoajan jälkeen heitä ilmestyy rantaan: miehiä, niin vanhoja kuin nuoriakin, rantakäräjiin tupakoimaan ja juttelemaan ja poikasia nappia heittämään.

Ei näkynyt liikkeellä koiriakaan.

Ne loikoilivat koivet suorina sarainten ja ranta-aittojen varjon puoleisilla seinustoilla tai rakennusten alla sikeässä unessa.

Vain yksinäinen rantavaris tuolla telojen välissä kyykkäili ja kumarteli etsien syötävää.

Ulompana merellä, ankkuroitujen alusten takana, pitkän matkan päässä niistä, keinuili harvalla ja uneliaalla ummikkaalla parvi valkeita kajaita, kuvastellen itseään peilikirkkaaseen veteen. Joku niistä silloin tällöin longotteli pitkiä suippoja valkeita siipiään, ja veden kuvajainen hänen allaan teki samoin. Missä taivas ja meri yhtyivät, sitä ei näkynyt. Kaikki näytti sulautuvan samaksi taivaaksi, joka hohti hopealle ja vihertävälle sinelle. Kajaat näyttivät sitäkin valkeammilta ja jaalojen rungot kuvastuksineen sitäkin mustemmilta, kun taas niiden mastot hohtivat kuin kultapuikot.

Tämä oli Juuson mielestä kaunein sunnuntaiaamu, minkä hän muisti, mutta siitä huolimatta hän olisi suonut, että raskaat pilvet olisivat vyöryneet yli saaren ja yli meren ja myrsky nostanut kuohuvia aaltoja kuin vuoria, joiden mukana hän olisi voinut purjehtia matkoihinsa, minne hyvänsä, pakoon, tarvitsematta olla veljensä tervetuliaisilla, kuuntelemassa tämän jaarituksia ja laverteluja suunnitelmistaan ja tuulentuvistaan, joista ei näyttänyt ikänä totta tulevan, mutta joihin isä myhäilevin naamoin uskoi ja joille äitimuori hymyili miltei kyyneleet silmissä.

Kun kalastajat tänä aamuna soutivat kotiin tyhjin verkoin, merkitsi se sitä, että kevätkesän kalastuskausi oli lopussa ja että tyyni joka nyt on alkanut, voi kestää monta päivää, viikonkin, niinkuin tavallisesti tähän aikaan kesästä.

Hän päätti lähteä kotiin, sulkeutua aittaan ja käydä sinne maata, eikä tulla koko aikana veljensä näkyviin, ei kiusallakaan. -- Tietäköön, etten minä lainkaan kaipaa hänen viekasta kädenlyöntiään enkä hänen vilpillisiä "terve kunnon veli" -- toivotuksiaan!

Pysy loitolla minusta, sillä nuoranpätkällä, vanhalla, kovaksi pikeytyneellä taljaköyden pätkällä minä sinut tervetulleeksi toivotan, niin totta kuin olen sinun nuorempi veljesi, ja pehmitän sinun hienot verkavaatteesi ja kopisevan hattusi ja luusi niin että muistat kotona käyneesi sekä viskaan viimein, hitto soikoon, vasten naamaasi viisisatasen, jotta saat sillä lyhentää kapakoissa juomavelkojasi! Tulehan vaan eteeni, roisto!

Siitä oli Juuso varma, että näin hän veljeään tervehtisi ja hän vapisi vihasta tätä kuvitellessaan.

Siitä koituisi tapaus, josta vielä vuosikymmenien perästä puhuttaisiin ja sananlaskuja ja ivalauluja sepitettäisiin, -- mutta: "Sitä kunniaa älä, veli hyvä sentään luulekaan saavasi!" -- Hänen oli sen sijaan tehtävä veljelleen sellainen kiusa, jonka hän, entisestä kokemuksesta tiesi häneen pahimmin pistävän: olla niinkuin ei miestä olisikaan! Ei nähdä häntä, ei kuulla häntä eikä yleensä tietää hänestä hyvää eikä pahaa!

Juuso läksi kävelemään kohti kotiansa. Pihamaalle päästyään hän tuumi vielä kerran mitä tekisi: asettuisiko aittaan makaamaan vai lähtisikö kylälle?

Hän valikoi edellisen.

Aitan ovi oli kuitenkin lukossa ja avain täytyi käydä noutamaan tuvasta.

Siellä istui Santra ja ompeli.

-- Sunnuntainako sinä, syntinen, teet työtä! ärähti Juuso, koettaen lausua sanansa mahdollisimman leikillisellä äänellä.

-- Eihän tämä työntekoa ole, vastasi Santra.

-- Mitä tuo sitten on olevinaan?

-- Ompelemista.

-- Eikö ompelu ole yhtä hyvin työtä kuin mikä työ hyvänsä.

-- Milloin on, milloin ei. Tällä kertaa on tämä vain sunnuntairattoa, niinkuin lukeminen tai muu senlainen.

Näin alkoi keskustelu Juuson ja Santran välillä.

Juuso oli istunut Santran lähelle ja he juttelivat ja aika kului ja Juuso unohti kokonaan sen asian, jota varten hän oli tupaan tullut.

Kului tunti ja toinenkin.

Juuso teki kiusaa Santralle, ensin puheillaan -- talossa muka ei oltu koskaan ennen otettu pyhäpäivänä, saati vielä kirkkoaikana, neulaa käteen, yhtä vähän kuin oli toimitettu mitään muutakaan maallista askaretta, joten Santra nyt näin työnteollaan veisi talon onnen. Kaiken lisäksi ryhtyi hän tekemään kiusaa Santralle varsinaisessa ompelemisessakin: Juuso näet tahtoi näyttää osaavansa käyttää neulaa yhtä hyvin kuin Santrakin ja ryösti työn hänen käsistään ja alkoi itse ommella, seisoen keskipermannolla, tällä tavalla nyt melkein turmellen koko työn.

Santra hyökkäsi takaapäin Juuson luo ja sai siepatuksi ompeluksensa takaisin Juuson kömpelöistä käsistä ja oli olevinaan syvästi loukkaantunut.

-- Hyi kun olet ilkeä!

-- Niin niin. Ilkeän nimenhän sitä saa aina kun tahtoo toista auttaa.;

-- Auttaa! Ei tämä mikään purje ole, ja muuta sinä et osaakaan ommella.

-- Jaa jaa! Purjeen ompelijaksi ei kuka hyvänsä pystykään! Siinä sitä vasta taitoa tarvitaankin! -- No mitäs siihen sanot?

-- Sitä, ettei tämä ole purje! Tätä tällaista tekee vähemmänkin taitava.

Santra korosti lausettaan ylimielisellä äänensävyllä, heilautti päätään taaksepäin ja kääri ompeluksensa pois.

-- Oletko sinä minulle paha?, kysyi Juuso.

-- Olen.

-- Niinkö paha, ettet enään lepykään?

-- Niin. Enkä minä hyvä sinulle ole koskaan ollutkaan. Ei tässä mitään uutta ole tapahtunut.

-- Oletko sinä aina ollut minulle paha?

-- Olen.

-- Sitähän minäkin olen ajatellut.

-- Sinäkin! Milloin?

-- Silloin, kun minä lupasin sinulle silkkihuivin ja sinä et sitä huolinut, vaan läksit karkuun saunasta.

-- Se olikin tuhma teko.

-- Mikä?

-- Se että rupesit puhumaan minulle silkkihuivista. Se oli hyvin paha. Sinä alenit silloin minun silmissäni, niin paljon, ettet uskokaan -- ihan maan tasalle, ja vielä alemma -- aivan maan sisään. Et usko, kuinka minä sinä iltana sinua inhosin. Minua suretti ja itketti se, että minun täytyi sinua inhota -- mutta eihän se ollut minun syyni. -- Sinun syytäsi se oli kaikki tyyni.

-- Olikos se sitten niin paha, että minä tarjosin sinulle silkkihuivia?

-- Ajattele, että minä olen täällä sinun kotonasi palveluksessa. Ymmärrätkö sinä? Jos sinä vähänkään kunnioitat minua tai jos vähänkään minusta pitäisit, niin et puhuisi minulle mitään silkkihuiveista! Joko sinä et ymmärrä mitään tai sitten vain tahallasi teet minusta pilkkaa.

-- Pilkkaa?!

-- Niin juuri. Älä yhtään pyörittele silmiäsi. Pilkkaa, selvää pilkkaa! Vai mitä muuta sen luulet olevan? Mitä maailma olisikaan sanonut, jos minulla olisi nähty sinun tuomasi silkki?! Vai olisinko minä ehkä suoriutunut siitä hätävalheella? Minullahan ei ole veljeä eikä ketään muutakaan läheistä miessukulaista, jonka lahjoittamaksi olisin sen sanonut. Entä jos joskus joutuisin naimisiin, niin minun täytyisi kuitenkin selittää miehelleni kaikki, ja mikä elämä siitä nousisi!

-- Minä pidän sinusta ja toivoisin ettet menisi meiltä koskaan pois.

-- Jos sinä tyrkytät minulle silkkejäsi sekä lisäksi tuollaisia puheita, on minun lähdettävä tästä talosta vielä tänä päivänä. -- Sinä olet hullu!

-- Minä en ymmärrä -- --

-- Enkä minä ymmärrä! Luuletko sinä että -- että minä olisin voinut käyttää kaikkien nähden sinun ostamaasi silkkiä? Jokaisen silkit tiedetään kuin omat sormet, ja sinä päivänä, jolloinka minä olisin ilmaantunut näkyviin sinun ostamasi silkki harteillani, olisi heti ensimmäinen vastaantulija tahtonut tietää, kuka sen on minulle ostanut. Silkki on melkein sama asia kuin kihlat -- ja onkin sama asia -- -- ja jo sellainen puhekin, että minä ostan sinulle silkin, on ihan samaa kuin -- kosiminen. No! Nyt sen kuulit! Mokomakin -- löylynlyömä...!

-- Mutta eihän sen tarvitse olla kosimista...

-- Tarvitse! -- Piian palkkaan kuuluu...

-- Älä haasta piian palkasta! Enhän minä sitä tarkoita.

-- No kosimistako sitten? Ha ha ha! -- Piian palkkaan ei kuulu silkkiä ja jos vaan tahdot, niin kyllä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. -- Voi kuinka minulla on ollut sen jälkeen paha olla! Siitä hetkestä alkaen en ole voinut antaa sinulle mitään arvoa. On hyvä, että vihdoinkin sain sen sinulle sanotuksi. Jos se edes olisi ollut leikkiä, mutta kun sinä sanoit sen niin juhlallisesti. Olen todellakin monta kertaa ajatellut, että jos se olisi ollut leikkiä, niin siinä tapauksessa olisin voinut kunnioittaa sinua niinkuin ennenkin. Silloin myös olisin uskaltanut nauraa sille toisten tyttöjen kanssa ja minulla olisi ollut yhtä hauskaa kuin ennenkin.

-- Oletko sinä sitten ottanut sen ihan todeksi?!

-- Todeksipa kai, jos sinuun yleensä on yhtään luottamista.

-- Mutta minähän vain narrasin sinua.

-- Narrasit!? Oliko se siis valetta!

-- Ei valetta, vaan narraamista.

-- Se on ihan sama asia. Molemmat ovat yhtä rumia tapoja!

-- Ei se ole ensinkään samaa...

-- No!?

-- Narraaminen on leikkiä ja valehteleminen on totta. Minäkään en tarkoittanut totta, vaan pelkkää leikkiä.

-- Leikki on leikkiä, narraaminen narraamista ja valehteleminen valehtelemista. Se on selvä rätinki! Ne ovat kolme eri asiaa, ja leikinlasku on lystiä, mutta mitä siihen lisätään, se on pahasta.

-- Minäpä en tarkoittanutkaan sillä totta, sulaa leikkiä vain.

-- No, mitä tämä puhe sitten on olevinaan?

-- Totta joka sana.

-- Totta!?

-- Niin. Minä puhuin sinulle silloin silkistä vain siksi, että näkisin, mitä sinä siitä tuumit...

-- Entäpä jos olisin myöntänyt, niin mitä sitten...?

-- Silloin minun olisi täytynyt sanoa, että tarkoitinkin vain leikkiä.

-- Sepä vasta olisi ollut surullista!

-- Sekinkö?!

-- Niin.

-- Pitäisikö minun sitten tuoda sinulle silkki?

-- Älä jumalan nimessä tuo! Älä lupaa mitään minä kiellän sen!

-- En minä sitten todellakaan ymmärrä, mikä on surullista, mikä ei.

-- Kuules, Juuso?

-- No?

-- Voitko sinä vannoa minulle erään pienen asian?

-- Riippuu siitä mikä se on.

-- No hyvä. Vanno siis minulle, että sinun puheesi silkistä oli leikkiä!

-- Sen olen valmis vannomaan vaikka lakituvassa!

-- Et siis tuonut minulle mitään?

-- En.