Part 5

-- Älä hoilaa! Mene laittamaan itseäsi kuntoon ja pian rantaan -- niinkuin olisit jo!

-- Mennään mennään! kertaili Jere ovessa ja vielä ulkonakin matki hän mennessään: "Ja pian rannassa -- niinkuin oisit jo!"

Suuren Hantsun Juhani ja vieraat tytöt menivät myös pois, miltei heti Sepän Jeren jälessä.

Juuso alkoi myös kävellä pihan yli tupaan päin ja Santra hänen jälessään.

-- On varmaankin eväät laitettu kuntoon, sanoi Juuso taakseen kääntymättä ja kävellen kädet housun taskuihin työnnettyinä.

-- On on. Eväät ja vaatteet ja kaikki on katsottu ja laitettu kuntoon, vastasi Santra. -- Ei muuta kun vie rantaan.

Santra meni tupaan, jossa kaikki Juuson matkatavarat olivat: Maihin rasvattaviksi tuodut merisaappaat, mustaksi öljytetty merimiessäkki, jossa oli vaatteita ja sukkia, säkki, jossa oli turkit ja nahkapeite -- syksy oli jo myöhä ja oli odotettavissa pakkasia --, säkki, jossa oli leipää, silakkapytty, voipytty ja pytty, jossa oli läskiä ja pussi, jossa oli herneitä ja toinen, jossa oli ryynejä. Santra sytytti lyhtyyn tulen ja alkoi kantaa tavaroita rantaan.

Juuso itse meni kammariin, jossa hänen isänsä ja äitinsä nukkuivat ja jossa oli kaappi, jossa muun muassa rahoja säilytettiin.

Juuso hiipi hiljaa kaapille, avasi varovaisesti sen yläosan ja otti esille kukkaron, jossa oli isän jo päivällä lukemat rahat tavarain ostoa varten Memelistä: Syksyn viimeinen ja kallein jaalankuorma oli haettavana, kymmenen aamia viinaa, kymmenkunta laatikkoa konjakkiputeleita ja muita parempia juomia ja lisäksi silkkiä. Paras ja kallein kuorma jätettiin aina syksyn viimeisimmäksi, koska tullimiehet myrskyjen ja lumipyryjen aljettua mieluummin pysyvät lämpöisissä kamareissaan maissa, tai jaaloineen satamissa, kuin risteilevät merellä henkensä kaupalla.

Saahan sen palkkansa helpommallakin!

Kun kaikki oli jo päivällä puhuttu ja laitettu kuntoon, ei Juuso olisi tahtonut herättää enää isäänsä, vielä vähemmin äitiänsä, joka ei ottanut osaa koskaan mihinkään neuvotteluun. Ei hän ollut puhelias muutenkaan. Kului päiviä Juuson kotonakin ollessa, ettei hän vaihtanut sanaakaan äitinsä kanssa. Äiti ei vihannut poikaansa -- päin vastoin hän häntä rakasti, mutta hän oli muuten niin vaitelias, oli sellainen luonnoltaan, oli ollut sellainen koko ikänsä: Harvapuheinen ja hiljainen. Ääneti vain aamusta iltaan kulki askareillaan, ensimäisenä aamulla ja viimeisenä illalla.

Kynttilän valossa Juuso hommaili ja luuli heidän nukkuvan sikeässä unessa, kun ukko itse alkoikin sanella:

-- Jokos sinä nyt lähdet, Juuso?

-- Jo. Tuuli on kaakossa ja meri pakenee. Taitaa tulla kova itätuuli. Täytyy joutua sitä pakoon, ennenkuin laine ennättää kasvaa.

-- Meri näytti olevan paennut, kun minäkin kävin illalla rannassa. Parastahan se on, että lähdet. Olette aamulla jo matkojen päässä ja joudutte hyvissä ajoin Meemeliin tällä tuulella -- varsinkin jos se vetää tuulen itään ja koilliseen, ehkä pohjoiseenkin.

-- Sinne se vetää ja sitten tulee lounat- ja länsituulia, joilla on hyvä tulla kotiinpäin.

-- Mene nyt hyvällä onnella ja pidä Jumala silmäis edessä ja katso asun ja nuorien ja purjeiden ja muun kalun perään, ettet mitään seilaa rikki.

-- Ole huoleta!

-- Minäkin tulen tästä rantaan katsomaan ja ehkä minusta on apuakin.

-- Makaa sinä vain. Kyllä me päästään muutenkin!

-- Noo -- ennättäähän tässä nyt vielä maatakin.

II.

Juuso, saatuaan rahakukkaron liivinsä povitaskuun, kiiruhti tupaan.

Siellä oli Santrakin. Hän oli ennättänyt kantaa rantaan jo kaikki ruokatavarat. Vaatesäkit ja saappaat olivat vielä tuvassa.

Juuso otti kainaloihinsa molemmat säkit ja Santra sai toiseen käteensä saappaat ja toiseen lyhdyn ja alkoi, lyhdyllä tietä valaisten, kävellä Juuson edellä.

Sepän Jere ja Eskon Mikko eivät vielä olleet rannassa.

Santran näyttäessä lyhtyä käänsi Juuso jollan teloilla keula-mereen-päin ja veti sen niin alas, että isoimmat kertalaineet kuohuivat jollan keulaan asti telojen alla. Sitten alkoi hän järjestää tavaroita jollaan. Pian oli se tehty, mutta ei vielä kuulunut toisia.

-- Missähän nuo viipyvät, sanoi Juuso.

-- Ei tiedä! -- Kuulehan Juuso!

-- No?

-- Älä lähde nyt merelle.

-- Miksi niin?

-- Kun kaikki sanovat, että siitä tulee kova ilma ja sinä voit seilata hukkaan.

-- Jeren puolestako sinä pelkäät. Hahhahh!

-- Älä naura! -- Minä pelkään sinun puolestasi! -- Minä en tahtoisi että sinä nyt hukkuisit.

-- Nyt?!

-- Niin. Nyt, nyt. -- Jää maalle. Ennätäthän sinä perästäkin ja onhan sinulla ja isälläsi rahaa ja viljaa ja vaatetta ja lämpöä ja muuta hyvyyttä ilmankin niin paljon, että riittäisi jo se entinenkin, eikä tarvitsisi henkeään panna alttiiksi, hakeakseen aina vaan lisään rikkautta. Tarvitseehan ihminen muutakin kuin rikkautta!

Juuso istui jollan piitalla ja Santra seisoi lyhty kädessä nojaten keulaan. He katselivat toisiaan.

-- Pidätkö sinä niin paljon minusta huolta?

-- Pidän.

-- Etkä tahtoisi, että minä nyt lähtisin.

-- En. Minä en tahtoisi, että sinulle tapahtuu mitään onnettomuutta.

-- Sinä olet ainoa, joka pidät minusta huolta. Kukaan muu ei ole minulle tänä iltana niin sanonut: Ei isä, eikä äiti -- eikä kukaan.

-- Siitähän näet, etteivät muut pidä sinusta lukua!

-- Onko se niin!

-- On se. Isäsi ja äitisi tahtovat vain rikastua, eivätkä välitä sinusta itsestäsi, tai luottavat sinun hyvään onneesi.

-- Kuulehan Santra!

-- No?

-- Minä narrasin sinua siellä saunassa silloin kun toin sitä viimeistä ruissäkkiä.

-- Narrasit!?

-- Niin. En minä ole tuonut sinulle mitään silkkihuivia!

-- Et tuonut?! -- Voi! Sehän on hauskaa! Minä kun jo niin pelkäsin, että sinä olet tuonut.

-- Miksi sinä sitä niin pelkäsit. Odotatko sinä muilta?

-- Keltä minä odottaisin!

-- No -- keltä hyvänsä. Arvaa itse.

-- En keltään minä odottanut, en sinulta enkä muilta.

-- Miksi sinä sitä niin pelkäät sitten, että minä toisin?

-- Enhän minä sitä olisi voinut kuitenkaan käyttää. Johan siitä olisivat nauraneet ja pilkanneet minua kaikki. Minusta on nyt niin hyvä, kun tiedän ettet sinä tuonutkaan.

-- Mutta tällä kerralla minä tuon.

-- Niin, no -- jos tahdot minulle pahaa mieltä niin tuo ja jos tuot niin ihan julkisesti minä sen annan takaisin ja sehän on samaa kuin rukkaset -- ettäs tiedät, jos et ennestään tiedä.

-- Rukkaset!?

-- Niin niin. Oikeat silkkirukkaset!

-- Mutta eihän minun kosia tarvitsisi --

-- Silkkihuivin antaminen on kosimista ja jo siitä puhuminen on kosimista. Silkkihuivilla kaikki on kihlattu, maailman alusta niin tähän asti ja tästä eteenpäin niin maailman loppuun asti.

-- Sinä olet ollut meillä niin kauan, eikä me ole koskaan haasteltu tällä tavalla!

Juuso nousi ylös piitalta ja meni Santran eteen, jota otti käsistä kiinni. Santra sanoi:

-- Sitä minäkin ihmettelen. Jää nyt maalle. Älä mene merelle.

-- Nyt en totisesti haluaisi mennä, mutta minun täytyy. -- Minä olen ajatellut sinua koko päivän --

-- Koko päivän!

-- Niin.

-- Mitä tuo nyt on -- yksi päivä!

-- Minä ajattelen nyt muinakin päivinä -- aina.

-- Ajattele vain, mutta älä ajattele silkkihuivia ja muita hullutuksia. Se on kerralla sanottu!

Santra ravisti Juuson käsiä ja jatkoi:

-- Mene vain merelle, kun et halua totella minua ja mene minun onnellani -- tai uppoa meren pohjaan!

Sitten hän riistäytyi kokonaan irti ja juoksi lyhtyineen sisään Juuson ennättämättä enää sanoa hänelle mitään.

Vähän ajan perästä tulla kompuroi rantaan lyhty kädessä vanha Hinterikki itsekin katsomaan poikansa lähtöä ja olemaan apuna, minkä voi.

Myös Eskon Mikko ja Sepän Jere tulivat miltei Hinterikin kintereillä.

Mikko ja Jere viskasivat tavaransa jollaan.

Vanhaa Hinterikkiä käteltiin jäähyväisiksi. Sitten odotettiin sopivaa laineiden väliaikaa ja kun se tuli, lykkäsivät nuoret miehet jollan luisumaan alas teloilta, hyppäsivät ketterästi itse samalla jollaan ja keinuivat jo monen sylen päässä aalloilla ja alkoivat soutaa kohti jaalaa.

Kuu nousi juuri silloin koillisesta ja peittyi vähän ajan perästä pilviin.

Jaalan ankkurikela alkoi kilkattaa ja purje toisensa perästä avautui ja jaala käänsi keulansa etelään, kiertääkseen ensin maan eteläkärjen ja ottaakseen sitten suunnan etelälounatta kohti.

III.

Eskon Mikko, joka oli levännein, istui helmarissa. Hänellä oli turkit päällä ja karvalakki päässä, sillä yö oli kolea.

Juuso ja Sepän-Jere valmistautuivat makuulle. Kajuutan pöydällä paloi rasvalamppu. Kamiinassa paloi tuli kajuutan lämmittämiseksi.

-- Kylmää on jo tuuli, sanoi Juuso vetäessään saapasta jalastaan.

-- Johan tuo on se aikakin, sanoi Jere.

-- Kyllä siitä tulee vielä lämmintäkin. Maltahan kun tuuli menee lounaaseen.

Sepän Jerelle johtui mieleen saaren lämpöiset saunat, jotka hänen oli niin äkkiä ja parhaalla hetkellä täytynyt hyljätä ja niitä muistellessaan hän hymyili omalla tavallaan, joka muistutti enemmän irvistystä -- hampaat, varsinkin ylähampaat näkyivät ensimmäisiin poskihampaisiin asti ja huulet painuivat kiinni ikeniin. Samalla hän nauraa sihisti hampaittensa välistä pahaa naurua, joka oli tarkoitettu Juusolle.

-- Käy maata, äläkä naura tuolla tavalla, tai saat tästä saappaasta korvillesi!, ärähti Juuso hänelle.

-- Minä taas meinaan, kuulehan Juuso, minä meinaan että meillä olisi vähän haastettavaa.

-- Sitten kun selviät. Nyt ei mitään.

-- Sinä et taida tietääkään mikä mies minä olen!

-- Höö!

-- Mitä höö!? Sanopas minulle vielä kerran sillä tavalla!

-- Älä huuda!

Hän vääntäytyi kuitenkin koijaansa vasemmalle puolelle ja kääriytyi peitteeseen niin hyvin kuin voi ja se voiminen oli humalaiselle miehelle niin ja näin, sillä jaala heilui rajusti, kahden puolen ja nousi väliin ikäänkuin jyrkkään ylämäkeen, jolloinka jaalan runko narisi ja köydet viheltivät ja meri pauhasi kahden puolen ja heittäytyi jälleen rajusti vieläkin jyrkempään alamäkeen, sillä jaala purjehti täysin purjein kovaa sivumyötäistä. Hän torisi vielä peitteensä sisällä epäselvää puhetta, josta eroitti selvänä muutamia kiljahduksia -- "Minä olenkin sellainen mies!", "Hinterikin Juuso luulee olevansa parempi kuin onkaan, vaikka on sika, eikä parempi kuin kapinen koira!", "Tulehan tänne, niin heitän sinut yli partaan kuin tunkion!" ja muuta, mutta vähitellen puhe hiljeni ja lopulta muuttui kuorsaukseksi. Juuso nukkui miltei heti koijaansa ojentauduttuaan, nimittäin siihen tapaan kuin merimies nukkuu: on sikeässä unessa ja samalla kaiken aikaa kuulee, mitenkä alus purjehtii. Näkipä hän untakin, sen unen, joka hänelle tuli silloin tällöin, kerran vuodessa tai harvemmin, mutta aina samalla tavalla. Uni oli alkupuoleltaan miellyttävä, mutta loppupuolella muuttui epämiellyttäväksi. Heti unen alkaessa oli Juuso unissaan selvillä, että "Ahaa, nyt se tulee taas!":

Hän oli olevinaan kotonaan.

Hän kulki huoneesta huoneeseen, jotka kaikki olivat tuttuja ja joissa oli paljon ihmisiä viettämässä jotain juhlaa, häitäkö, hautajaisia, vai ristiäisiä, se ei koskaan selvennyt. Ihmisiä oli paljon, ja huoneet täynnä tupakansavua ja pöydillä pulloja ja ryyppylaseja ja kaikki ryyppäsivät ja kaikki puhuivat yhteen ääneen ja nauroivat ja itkivät, niin naiset kuin miehetkin ja lapset ja alaikäiset myös. Viulun soittaja nousi seisomaan ja soitti, mutta kukaan ei tanssinut eikä kukaan kuunnellut soittajaa, joka soitti ja itki ja väliin nauroi. Juuso itse kulki ääneti läpi väkijoukkojen ja läpi huoneiden ja joutui aina ja joka kerta tyhjään huoneeseen, johon ei kuulunut mitään ja jossa oli peräseinällä iso kaappi. Siihen huoneeseen tullessaan Juuso aina pysähtyi keskelle lattiaa ihmettelemään, että "Se on merkillistä, etten minä tätä huonetta koskaan löydä valveilla ollessani!". Hänestä unessakin tuntui nimittäin siltä, että hän aina herättyään menee etsimään sitä huonetta, eikä koskaan löydä ja nytkin hän päätti heti herättyään ottaa selvän missä se huone on ja siltä varalta painaa visusti mieleensä, minkä ovien kautta siihen huoneeseen tullaan ja ettei taas kävisi niin hullusti, kuin edellisellä kerralla, hän varovasti raottaa ovea, josta juuri oli tullut, ottaa tupesta puukon ja leikkaa oven pihtipieleen merkkinsä: "J. Hp. H." joka luetaan: "Juuso Hinterikinpoika Heikkilä" ja heti häntä naurattaa sydämen pohjasta keksintö, jonka hän juuri sillä kertaa on tekevinään -- keksintökin uusiintuu kirjaimelleen aina ja joka kerta samalla tavalla: Hän päättää vetää Unetarta nenästä, eikä käytä kirkonkirjojen mukaista merkkiään vaan leikkaakin: "J. Op. H." joka luetaan: "Juoseppi Onnenpoika Heikkilä" ja leikatessaan hän nauraa hihittää ihan sydämen pohjasta Unettarelle, joka tulee ainakin tällä kertaa narratuksi. On nimittäin peräti tärkeää, että hän löytäisi huoneen valveilla, ollessaan, sillä kaappi on täynnä pelkkiä kahdenkymmenen markan kultarahoja, joka laatikko ja lokero kukkurallaan, niin täpö täyteen ahdettu koottuja kultapyörylöitä, että sen kupeet, ovet, pohja ja päällyskin ovat vuosien kuluessa painuneet pullolleen ja sen huoneen permannossa, aivan keskellä huonetta, on luukku, jonka alla on kellari, täynnä viini-, samppanja- ja konjakkipulloja ihan loppumattomiin. Saatuaan merkkinsä kuntoon oven pihtipieleen ja juuri sillä hetkellä, kun hän on pistämäisillään puukkonsa takaisin tuppeen alkaa unen epämiellyttävä osa:

Hän oli seisovinaan jaalan keulakannella. Meri on musta ja yö pimeä ja tuuli kova. Isopurje on kokonaan kääritty. Päällä on ainoastaan vokka, harusvokka ja lyyveri. Yksi hänen apulaisistaan istuu perää pitämässä ja hän itse seisoo keulassa tähystämässä loistoa, jonka piti tulla näkyviin, mutta ei tullutkaan. Hän oli kuin yhtenä silmänä, mutta näki vain pimeyttä. Hän epäili peränpitäjän torkkuvan ja ohjaavan väärin ja siitä syystä hän vilkaisi perälle päin ja kysyi: "Mitä kohti se menee?" -- "Länsi-itään", vastasi perämies, jonka partaisia kasvoja kompassilamppu valaisi. -- "Eihän sen nimistä tuulta olekaan!", sanoi Juuso ja alkoi tuntea värisemistä, joko vilusta tai kuumasta. Hetken tähysteltyään keulaan päin hän toistamiseen vilkaisi perälle ja näki nyt noin sylen korkuisen lieskan nousevan kajuutan torosta. Hän ensin säpsähti ja aikoi huutaa perämiehelle, että: "Hei mies! Tuli on irti!", mutta viittasikin kädellään veltosti -- kuin jotain vähäpätöistä halveksien -- ja hymähti itsekseen: "Nokivalkea -- kyllähän sammuu niinkuin on syttynytkin", ja jatkoi tähystämistään. Kun hän tähystyksen lomassa kolmannen kerran vilkaisi hätäisesti perälle, ei siellä näkynyt enään kompassilampun valossa istuvaa perämiestä, eikä lieska noussut enää taivaalle kajuutan torosta, vaan laiska, karpalonpunainen raskas savu, joka ei viitsinyt nousta ylöspäin, tai leijailla tuulen mukana, kuin muut savut, vaan tuprahteli ja tupsahteli toron suusta ja valui yli toron reunojen alas päin. Kiireesti juoksi Juuso perälle ja havaitsi, ettei se mitään oikeaa savua ollutkaan, niinkuin hän jo oli epäillytkin, vaan oli se karpalonpunaista sakeaa verta, jota virtasi toron täydeltä ja valui yli toron reunojen alas kajuutan katolle ja siitä kannelle ja kannelta lotisi se alas mereen, joka oli verestä punaisena jaalan peräntakaa ja vanavesi muodosti karpalonpunaisen hohtavan juovan aina meren saarteelle, johon se päättyi. -- Jaala tuntui kulkevan ohjaamattomana pakoon punaista vanavettään kuin hullu hevonen varjoaan. Juuso laskeutui alas kajuuttaan, jossa kompassia valaiseva lamppu paloi ritisten, mutta ei siellä ainoatakaan ihmistä ollut, ei niin ristin sielua. Kajuutassa oli lämmin, mutta kamiinassa, johon Juuson silmät iskeytyivät jo portaissa alas laskeutuessaan ei palanut tuli. Kamiinan liesirenkaiden ja toron raoista vuoti ja tuprusi jotain karpalonpunaista niinkuin savua toisinaan, kun kamiinaan tehdään tulta ja veto on huono jostain syystä. Juuso havaitsi heti, että tuo karpalonpunainen on samaa verta, mitä vuotaa torosta ulos kajuutan katolle, jaalan kannelle ja mereen, mutta ei saanut selville, mistä sitä tulee, sillä vilkaistuaan kamiinan luukusta, havaitsi hän, että se oli typö tyhjä ja kylmä. Silloin tunsi Juuso kammon valtaavan mielensä ja hän olisi suonut, että jaalassa olisi ollut toisiakin ihmisiä. Hän ajatteli, että ehkä ne toiset kuitenkin olivat kannella, vaikkei hän sitä äsken huomannut ja kiireesti hän riensi jälleen kajuutan portaille, mutta kun hän sai päänsä ylös luukusta, näki hän, että jaala purjehtii veden alla, ohjaamattomana, hurjaa vauhtia, hiukan kallellaan ja keula vähän alempana. Päällä olivat samat purjeet, mitkä ennenkin. Hän katseli ympärilleen.

Taivasta ei näkynyt.

Aaltoja ei näkynyt.

Merivesi kuulsi harmaanviheriänä kaikkialla ja siinä ui kilpaa jaalan kanssa erilaisia kaloja: haileja loppumattomiin, simppuja, merihärkiä, turskia, lohia, siikoja ja kampeloita, jotka uivat lappeellaan ja vilkuttelivat molempia silmiään veitikkamaisesti Juusolle, samoin räpyttelivät ja vilkuttelivat silmiään kaikki muut kalat ja hylkeet ja pyöriäiset, joita suurin parvin pyllyili siinä mukana.

Yhtäkkiä kumahti läpi meren ja läpi maailman huuto kuin sadan pasuunan voimalla:

-- Hoo! Johan sieltä Hinterikin Juusokin tulee!! Missä sinä olet viipynyt näin kauan?!, ja samassa huomaakin Juuso olevansa jaaloineen meren pohjassa, savensekaisella ruskean viheriällä hiekalla ja näkee ympärillään uponneita laivoja, joiden kansilta muinaismaailman merisankarit häntä toivottavat tervetulleeksi.

Tällä kohtaa Juuso aina herää puolivalveilleen ja käsittää uneksi vain tuon epämiellyttävän jälkiosan ja on hyvillään että se olikin vain unta. Mutta unen miellyttävä alkuosa ei tunnu unelta, vaan kaukaa kangastelevalta muistolta, että hänen kotonaan todellakin olisi tuntematon huone aarteineen ja että hän joskus olisi yrittänyt sitä etsiä.

Tälläkin kertaa Juuso on puolihereillä ollen noussut koijansa laidalle istumaan, ottanut tupakkavehkeensä esille, täyttää nyt piippuaan ja on tyytyväinen siitä, että Mikko istuu perää pitämässä ja että Jaala purjehtii oikeaa suuntaa ja että Ruuskerin tuli alkaa jäädä yhä enemmän peräntaa ja että isoimpien laineiden harjalle noustessa alkaa näkyä jo Vailuodon tuli ja että kaikki on oikein ja niinkuin pitääkin, eikä hän purjehdi missään meren pohjassa, eikä kajuutan torosta tuprua verta, vaan että kaikki tuo oli vain pahaa unta, samaa, joka hänet on niin usein peljästyttänyt hereille.

Juuso tunki tupakkaa piippuunsa ja ihmetteli samalla, mistä hänen päähänsä pälkähti taas tuo vanha hämärä muisto kotitalossa olevasta kammarista, jota hän ei ole vielä löytänyt. "Mistäs tuon piti taas juolahtaakin mieleeni?! Täytyypäs ottaa kerrankin selvä siitä huoneesta, kun pääsee tästä kotiin," tuumi Juuso, mutta kun hän oli vetänyt pari savua, heräsi hän täydellisesti ja kävi muistissaan läpi koko kotinsa, ulkoseiniä myöten ja läpi joka huoneen ja komeron ja havaitsi harmikseen, ettei hänen kotonaan vai olla ainoaakaan tuntematonta huonetta ja että kaikki oli vain unta.

Tämä unisarja seurasi häntä läpi elämän. Hän ei muistanut milloin hän sen näki ensi kerran -- luultavasti jo lapsena tai hyvin nuorena.

Usein vielä vanhanakin miehenä hän oli siinä määrässä sen vallassa, että puolivalveille herättyään oli varma tuon aarrehuoneen löytämisestä, vieläpä joskus lähti unissaan sitä etsimään, kävelemään huoneesta huoneeseen, jolloinka lapset heräsivät ja nuorempi tytär kysyi peloissaan: "Kuka meillä kävelee yöllä?", johon Euppe vastasi: "Kukas se nyt muu olisi, kuin tuo papan tohros, joka unissaan kävelee." -- "Mitäs isä unissaan kävelee?" -- "Kukas sen tietää. Nuku sinä vain rauhassa!"

Vasta palattuaan vuoteensa reunalle ja vedettyään muutaman tupakan suuhun, heräsi Juuso täydellisesti, ja harmitteli, että tuo aarrekammio taitaakin olla sekin vain unta. -- "Harmi ties!" -- huokasi hän silloin aina itsekseen.

Niin tapahtui joka kerta.

Juuso pisti päänsä kajuutan luukusta ja kysyi Mikolta:

-- No -- missäs ollaan?

-- Missäs tässä nyt vielä oltaisiin. Ruuskeri näkyy hyvin.

-- No mutta johan Vailuodonkin pitäisi olla näkyvissä.

-- Millä helkutin ajalla?!

-- Jaalahan kulkee hyvää kyytiä.

-- Vaikka kulkisi vieläkin parempaa, mutta mikä on mahdoton se on mahdoton. Vastahan tuota juuri alas menit, sen että makaamaan pääsit.

-- Minä olen tainnut nähdä unta.

-- No se on taas sinun asiasi. Taidatte olla humalassa molemmat, niin sinä kuin Jerekin.

Juuso ei välittänyt ryhtyä Mikon kanssa väittelemään humalaisuudestaan, vaikka tiesikin itsensä selväksi.

Jo heti luukulle noustuaan hän oli silmäillyt ylös purjeisiin ja tehnyt huomiota tuulen suhteen.

-- Taitaa lisätä tuulta, sanoi hän.

-- Tuulta lisää, tuulta lisää, vastasi Mikko.

-- Se taitaa vetää itäänpäin.

-- Niin tekee.

-- Taitaa olla jo itäkaakossa?

-- Piirun verran yli siitäkin. Kohta se on täydessä idässä. Puomi täytyisi saada toiselle puolelle. Pyrkii menemään yli omin valloin, kun alus laineessa kiirailee.

-- Missä on Ruuskerin tuli.

-- Tuossahan se näkyy vokan alitse.

-- Jaaha. Tilaa on kyllä. Anna mennä vain lähemmä tulta niin pysyy puomi asemillaan.

Purjehdittiin nimittäin täyttä myötäistä ja purjeet olivat kahden puolen, vokka vasemmalla ja isopurje oikealla. Keulapurjeet eivät saaneet tuulta mistään ja löivät tyhjää kaiken aikaa, heilahtaen milloin vasemmalle, milloin oikealle kolistellen jolusnuoralokkejaan.

Mikko otti uuden suunnan ohjaten siten, että Ruuskerin tuli näkyi miltei keulasta, ohi keulamaston, vasemmalta puolelta.

-- No niin, ei hän tässä mitään hätää ole, ja jos tuuli kääntyy ennen Ruuskeria enemmänkin, niin anna mennä eteläpuolelta tulta. Onhan siellä vettä ja tuulta meille kyllä.

-- Viskoi jo tässä äsken muutamia lumihiutaleita. Minä luulen, että siitä tulee pian lumipyry ja sitten meille taitaa tulla tässä vielä huono yö. Siltä varalta olisi pysyttävä keskellä merta, eikä painuttava liian lähelle Viron rantaa, varsinkin jos lumipyry tuo mukanaan koillismyrskyn, niinkuin minä luulen.

-- No se on taas sen ajan murhe. Anna painaa vain!

-- Sen ajan murhehan se on, vaan minä olen sitä mieltä, että meidän olisi otettava isopurje kokonaan pois ja mentävä hiljemmin ja katseltava, mitä tulee. Saahan tuota päivän valjettua jälleen lisätä purjetta, jos niiksi näkee.

-- Antaa olla purjeet kaikki työssä. Sitä vartenhan ne purjeet ovatkin: antamassa kyytiä alukselle. Sitä parempi, minkä pikemmin matka joutuu. Eihän me ole tultu tänne tuulien kääntymisiä ja lumipyryjä odottelemaan, vaan matkaa tekemään.

-- Olkoon se nyt sinun mielipiteesi sellainen kuin on, mutta ainakin meidän pitäisi rievata isopurje, ottaa sisään rievi tai kaksi.

-- Anna painaa vain täydellä.

-- Niinhän sinä sanot siihen asti kun rojahtaa koko perämasto alas.

-- Ei Heikkilän jaaloissa ole koskaan mastot rojahdelleet.

-- Ja jos rojahtaisi, niin ei ne muissa kuin Heikkilän jaalassa rojahtaisi. Muut katsovat, minkä kalu kestää ja vähentävät purjeita ajoissa.

-- Mastoissa ja muissa purjepuissa ei ole missään mätää. Vantit ovat vahvat. Keväällä pantiin kaikki juoksevat köydet uudet. Purjeet ovat kaikki vasta toista kesää. Pitäisihän niiden kestää!

-- Annetaan olla niinkuin tahdot. Minä vain sanoin, mitä kaikki muut tekisivät: Ottaisivat isonpurjeen pohjareiviin, tai kokonaan pois. Useimmat ottaisivat kokonaan pois. -- Annas tupakkaa!

Juuso toi tupakkakukkaronsa Mikolle, joka oli jo kaivanut piippunsa esille ja rupesi sitä täyttämään, hoitaen helmaria sillä aikaa kainalossaan. Täytettyään piippunsa, antoi hän kukkaron takaisin ja sanoi: "Suurkiitos!" ja sytytti piippunsa ja virkkoi sitten:

-- Saamarin kylmä yö!

-- Eipähän tämä enään mikään heinäkuun yö ole.

-- Ei ole.

-- Vilu tässä tulee. Täytyy mennä jälleen koijaan.

-- Mene vain, kyllä täällä toimeen tullaan.

IV.

Täsmälleen kello puoli yksitoista oli lähdetty. Kello yksitoista oli sivuutettu Lounatrivi, joka ei vielä ollut kaukana. Vauhti on sen jälkeen parantunut parantumistaan.