Part 3

Siinä oli kaikki Ruokolahden kylän haapiot ja kirkonkylän haapioita lisäksi. Viimemainitut olivat paljo epäedullisemmassa asemassa, sillä heillä oli kuuden kilometrin soutu kotiinsa ja taas sieltä takaisin, mutta Ruoholahden kyläläisillä oli omat valkamansa lahden poukamissa laivasta etelään ja pohjoiseen, etäisimmillä viiden minuutin soutu. Juuson kotiväellä oli kaikkein mukavinta: muutama syli laivan keulasta omaan rantaan. Siellä häärivätkin Juuson isä, vanha Heikin Hinterikki ja hänen vaimonsa Hinterikin Anna-Sovia ja palvelustyttö Santra. Juusolla ja hänen tovereillaan ei ollut aikaa edes purjeita kääriä "Vesassa". -- Ankkuri mereen ja kymmenkunta syltä kettiä perään ja purjeet alas ja sitten suurella läiskäyksellä jolla veteen ja jollaan loikkivat peräkkäin Juuso, Eskon Mikko ja Sepän Jere myös ja lieruttivat laivan kupeelle ja sanaa sanomatta hajaantuivat joukkoon, kukin oman väkensä avuksi. Ei siinä ollut aikaa sanoa hyvää päivää, ei terveisiä Memelistä, ei kysellä mitään, eikä liioin heiltä kukaan mitään kysynyt -- heidän tuloaan tuskin huomattiin. Sanaa sanomatta tarttui Juuso isänsä kädessä olevan haavin varteen ja alkoi nostaa veden alta, laivan ruomasta, isostaluukusta, viljaa, ruista. Isäukko säpsähti hiukan ja mulautti pahasti silmiään ja yritti kirota, mutta kun tunsi ryöstäjän omaksi mieheksi, muutti ilmettään ja sanoi, käännellen mälliä suussaan: "No aja sinä sitten nuoremmaksesi! Jo tässä väsyttääkin, kun tätä menoa on jo jatkunut kolmatta vuorokautta. Minä pitelen säkin suuta, että mamma saa mennä maalle. Mene tuolla jollalla. Kyllä me nyt tullaan toimeen ilman sinuakin."

Juuso nosti viljaa. Sitä tuntui olevan laivan ruomassa vielä kosolti. Haavissa oli pitkä varsi, sen alapäässä vahva rautarengas ja siinä harvasta kankaasta tehty pussi. Ahnaammilla näkyi olevan haavipussina kokonainen puolentynnyrin säkki. Se toi kyllä paljo kerrallaan, mutta sillä haaviaminen oli hankalaa ja hidasta ja väsyttävää.

Vanha Hinterikki itse piti säkin suuta, kun Juuso haavisi. Säkki toisensa perään täyttyi ja ne viskattiin haapioon, jota Santra hoiteli laivankupeella, jossa hän oli joka silmänräpäys loukata sormensa, sillä tungos oli suuri eikä kellään ollut aikaa katsoa toistaan.

Ja siinäkös oli huutoa ja mähinää, kolinaa, läiskettä, riitaa ja tappeluakin.

Tyhjiä haapioita tuli maalta ja kirkonkylästä. Niitä seisoi vuoroaan odottamassa uloimpana, laivan kupeella olevien takana ja ne tungeskelivat ja koettivat päästä lähelle, ennenkuin täysinäiset edes pääsivät lähtemäänkään. Airon lapoja taittui paukkeella ja räiskeellä ja sen perästä sinkoili kokonaisina sadekuuroina sadatuksia ja kiroiluja.

Enimmän huusivat kirkonkyläläiset.

He syyttivät, että heille tehdään vääryyttä.

-- Tässä olisi saatava sellainen järjestys, että vuoro kun vuoro kylien mukaan, eikä niinkuin nyt, että laivan kupeella on kymmenkuntakin Ruokolahden kyläläistä ja vain pari meikäläistä. Se ei ole oikein!

-- Se ei ole oikein, se ei ole oikein! huusivat yhtä kurkkua kaikki kirkonkyläläiset.

-- Tämähän on silkkaa merenryövärin työtä tämä tällainen. Juur justihins merenryövärin työtä! huusi kirkonkylän kylänvanhin.

-- Se on oikein! Merenryövärin työtä tämä on eikä mitään muuta! huusivat siihen toiset.

-- Tehkää valitus maaherralle! huusivat Ruokolahden kyläläiset ja sitä seurasi sellainen ivanaurun ryöppy, että kaikki muu hukkui siihen kuin maalle vyöryvään suureen kertalaineeseen.

Kuului äkkiä sen seasta laivan kannelta kova veden pauhaus ja valittava ähkäisy.

Vanha Moosan Juttaparka putosi haavineen isosta luukusta ruomaan, jossa oli upota.

Eräs kirkonkyläläinen hänet sinne tyrkkäsi, sillä Moosan Juttahan se juuri olikin huutanut että "Tehkää valitus maaherralle!" joka sana, ja sitä seurannut ivanauru, oli karvas nieltävä kirkonkyläläiselle. Tyrkkääjä lisäksi osoitti haavillaan Juttaa ja huusi: "Katsokaas tuota, joka on niin ahnas, ettei enää malta haavita viljaa ihmisiksi, vaan menee sulin kourin sitä kokoamaan ja syömään raakana ja märkänä!" mutta silloin tarttui kahden Ruokolahden kyläläisen nuoren merimiehen -- ja toinen niistä oli Hinterikin Juuso itse -- kädet tyrkkääjään ja sinkosivat sen suuressa lentokaaressa ulos laivasta ja putosi hän haapioiden väliin mereen. Pudotessaan hän repäisi erään haapion tulliin housunsa takapuolen halki ja sai pahan kuhmun otsaansa.

Huudettiin sieltä ja täältä:

-- Eikö täällä ole yhtään ruunun miestä, tullisyökäriä, tai muuta? mutta siihen kysymykseen ei vastausta tullut.

Olihan toki tullimies Ruokolahden kylässä, niinkuin muissakin kylissä, mutta hän makasi tukkihumalassa Hinterikin kammarissa.

Siellä hänellä oli vakinainen asumus. Hinterikki oli vuokrannut yhden monista kammareistaan tullimiehelle, vanhalle yksinäiselle rapajuopolle merimiehelle, asunnoksi ja heti kun laiva oli käynyt kiinni ja tavaran ja kuorman pelastus alkoi, toimitti Hinterikki tullimiehelle ryypättävää, ensin parempaa, nimittäin rommia, ja sitten kun hän oli humaltunut, huonompaa, nimittäin tavallista viinaa. Koko ajan kun laivassa pelastustyö jatkui, asusti tullimies kammarissaan ryyppäämässä, syömässä ja makaamassa. Laivan miehistö oli otettu erääseen toiseen taloon saman hoidon alaiseksi ja vietiin jo eilen jaalalla lähimpään kaupunkiin, Haminaan, tekemään meriselitystä.

* * * * *

Kun äskeinen kirkonkyläläinen oli päässyt ylös haapioiden välistä, sieppasi hän lähimmästä haapiosta joutilaan airon ja -- airon tyvi koholla -- juoksi haapion partaalta partaalle hyppien äskeiselle tapahtumapaikalle ja yritti iskeä Juusoa takaapäin päähän, mutta onneksi hän, kuultuaan airon tyven suhinan ilmassa, ennätti väistää ja airo sattui luukun karveliin ja tärähti lyöjän käsistä pois.

Näin jatkui pelastustyö pienien tappelunjähinäin, riitojen ja kiroilujen ja pilkkapuheiden ja haukkumisten säestämänä pitkin sitä päivää ja lyhtyjen valossa vielä osan yötäkin, kunnes laiva oli tyhjä.

Laivan arvokkaimman irtaimiston, ketjut, ankkurit, purjeet, köydet, lokit, kajuutoista ovet, lukot, sarannot, kaapit, sohvat, peilit, kartat, kompassit, astiat, pöydät, tuolit ja muun korjasivat Ruokolahden kylän miehet saraimiinsa ja aittoihinsa rantaoikeuteensa nojaten ja parhain osa siitä joutui Hinterikin huostaan, sillä olihan laiva hänen rannassaan.

Rantaan, Hinterikin saraimen seinustalle koottiin sellainen huonompi tavara, joka ei oikein tahtonut kenellekään kelvata, tullille ilmoitettavaksi.

Seuraavana aamuna, päivän jo valjettua, menikin Hinterikki herättelemään tullimiestä ja pyysi tarkastamaan tavaraa, joka on pelastettu meren ahnaasta kidasta ja ilmoitetaan nyt tullille.

-- Nous ylös, nous ylös ja tule tekemään takavarikko. Siellä olisi nyt saraimen seinustalla mikä suurella vaivalla ja hiellä ja hengen uhalla saatiin maalle. Paljo sitä ei ole, eikä niin hyvääkään, mutta muun vei kaiken meri, haasteli Hinterikki rauhallisena ja nyki tullimiestä olkapäästä.

Tullimies avasi lopulta silmänsä, nousi vuoteensa laidalle istumaan ja kysyi huonolla kielellään:

-- No -- Heikin Hinterikki! Mikä olla hätänä?

-- Että tule tekemään takavarikko. Siellä olisi rannassa nyt se tavara mikä saatiin pelastetuksi laivarikosta.

-- Mikä laivarikko?! Ei minä ymmärtä mikä laivarikko nyt on. Kaunis ilma! Kaunis ilma on nyt. Ei mikä laivarikko, ei mikä laivarikko.

-- On on! Se mikä tuli tuohon omaan rantaan! Eksä muista?

-- Jaa nyt minä muista. Se on kuunar "Messina", mut ei minä nyt tulla laivarikko. Minä olla kipuna. Mut antahan sinä minu yks hyvä romryyppy! Minä usko, mitä sinä vanha Hinterikki sano. Korja sinä tavara sinu saraime ja minä teke takavarikko yks toinen kerta. Nyt minä ei tulla -- minä olla kipuna. No antahan sinä ryyppy, vai ei?

Rommiryypyn hän sai ja lisäksi uuden nimen: Kipuna Syökäri, jolla nimellä hän tunnettiin koko loppuelämänsä, lähes kaksikymmentä vuotta, sekä sillä saarella että koko Suomenlahdella.

IV.

Laivasta nostettu vilja vietiin saunoihin ja levitettiin niiden parville kuivamaan. Tätä tarkoitusta varten lämmitettiin yötä päivää kunnes kaikki vilja oli kuivattu -- eri taloissa eri kauan, riippuen monista seikoista, mutta etupäässä siitä, mitenkä paljo viljaa kuhunkin taloon ennätettiin saada ja tämä taas riippui siitä, montako miestä sattui talossa olemaan kotona ja minkälaisia miehet olivat. Viimemainittu seikka merkitsi enemmän kuin miesten luku. Se nähtiin parhaiten Heikkilästä. Juuson kotiin tultua he veivät maihin useamman säkin ruista kuin monet talot, joista oli työssä kolme, neljä paraassa iässä olevaa miestä. -- Vanha Hinterikki auttoi rannassa säkin aina poikansa selkään ja tämä kantoi sen keveästi saunaan, heitti sen kuin höyhentyynyn parvelle, avasi säkin suun ja hajoitti viljan kuivamaan. Kerralla sopi sinne vain pieni osa. Suurin osa täytyi levittää permannoille, tupaan ja kammareihin. Kapeat käytävät vain jätettiin välille. Puolikuiva vilja vietiin lopullisesti kuivamaan saunan parvelle, kun kuiva vilja sieltä oli korjattu vilja-aitan hinkaloihin.

Santra oli saanut huolekseen saunan lämmittämisen ja kuivamassa olevan viljan hämmentämisen.

Viljaa tuotiin laivasta maihin viimeistä iltaa.

Paljosta valvomisesta, työstä ja rasituksesta -- ehkä vilustumisestakin -- oli Juuson äiti niin väsynyt ja luultavasti sairaskin, että hänen oli mentävä vuoteeseen jo päivänvalkealla. Kaikki sisäaskareetkin jäivät Santran huoleksi.

Illalla myöhään, kun Juuso toi viimeistä ruissäkkiä saunaan, kyykki Santra palavissaan ja punakkana saunan kiukaan edessä kohentelemassa tulta ja lisäämässä puita.

Juuson sisään tullessa he tuskin huomasivat toisiaan: tyttö ei ollut tietävinäänkään Juuson tulosta ja menosta säkkeineen ohi ja Juuso yhtä vähän oli huomaavinaan tyttöä: Marssi vain nopein askelin ohi aina keskilattialle asti jossa nousi jakkaralle ja siitä penkille, josta yletti heittää seljästään ruissäkin saunanparvelle, joka jysähti ja rusahti ottaessaan vastaan märän ja raskaan taakan.

Juuso ei heti ryhtynyt kuitenkaan avaamaan säkkiä ja levittämään rukiita kuivamaan, vaan kääntyi parveen päin, nojasi sen reunaan ja alkoi katsella tyttöä ja hitaasti ladata piippuaan.

Hän katseli Santraa.

Santra oli työntänyt punaraitaisen liinansa alas niskaan.

Hänen vaaleat, pellavaiset hiuksensa olivat paljaina ja ne olivat Juusosta merkillisen kauniit, varsinkin korvallisilla riippuvat kiharat, jotka välkkyivät kiukaassa palavan tulen valossa. Kasvoista näkyi vain vasen poski, jossa oleva hymykuoppa hiukan liikahteli, mistä Juuso päätteli, että tyttöä pyrkii naurattamaan ja se Juusoa hiukan harmitti, jopa lopulta suututtikin.

Juuson teki mieli sanoa jotain viisasta, mutta ei nyt johtunut mitään asiaa mieleen. Lopulta hän keksi sopivan sanottavan:

-- Tämä oli viimeinen säkki tästä laivarikosta.

-- Minä kuulin sen jo.

-- Kuulit! -- venytteli Juuso matkien. -- Keneltä sinä sen kuulit?

-- Kävi tässä vain eräs nuorimies äsken ja sanoi minulle, että: "Nyt menen hakemaan viimeistä säkkiä ylös rannasta." -- No, enkös tiennyt! Ilmankos minua sanotaan viisaaksi! Hahahahah!

Santran naurun jälkeen seurasi hiljaisuus.

-- Tuo minulle piippuun tulta, Santra! sanoi Juuso.

-- Tule itse ottamaan.

-- Sinä olet ylpeä. -- Tule nyt. Täällä on niin lämmin ja mukava ja tuo vilja lemuaa kuivaessaan kuin hunaja.

-- Minulla on lämmin muutenkin ja viljan lemusta olen saanut tarpeekseni sitä pöyhötellessäni ja saan luultavasti vielä ainakin viikon niellä sen katkua. Hyi olkoon!

-- No tuo nyt minulle kuitenkin tulta.

Santra otti tulta päretikkuun ja vei sen Juusolle.

-- Nouse tänne minun viereeni seisomaan.

-- Hullukos sinä olet vai humalassa.

-- En kumpaakaan.

-- No jompaa kumpaa, kun tuollaista puhut!

-- No käydään sitten istumaan tähän penkille ja juttelemaan.

Juuso laskeutui istumaan.

-- Minulla olisi paljon sanottavaa sinulle. Käy tähän istumaan.

-- Kyllä minä kuulen seisaaltanikin. -- No no -- älä nyt noin julmasti katsele, kyllä minä voin istuakin. Sano nyt sitten asiasi. Minä kuuntelen. -- No, eihän sinulla ole mitään sanottavaa.

-- Etkö sinäkin ole näinä päivinä ajatellut, että meillä on nyt paljo viljaa. -- Ja on entistäkin viljaa vielä. -- Ja on paljo rahaa. -- Kaikkea on yllinkyllin -- Ja minä toin sinulle Memelistä silkkihuivin...

-- Silkkihuivin!

-- Niin.

-- Voi voi! Sitä sinun ei olisi pitänyt tuoda!

Juuso istui ääneti ja tupakoi.

Santra hiipi pois penkiltä ja pois koko saunasta.

Juuso jäi sinä yönä hoitamaan rukiiden kuivattamista. Hän vaivasi paljon ajatuksiaan sillä, miksi Santra ei tahtonut ottaa vastaan hänen lahjaansa. Pitkän matkan rasituksista, ryypiskelystä ja viimeisien päivän ankarasta työstä olivat hänen aivonsa väsyksissä, eikä hän viitsinyt, eikä halunnutkaan koko asiaa sen enempää ajatella. Päin vastoin valahti hänen olentonsa läpi hyvän mielen tunne siitä, että Santra, jonka kanssa hän ei ollut aikaisemminkaan mitään puhunut, läksi ääneti pois saunasta, eikä ollut hänelle vihainen. Ei sanonut pahaa sanaa! Santran arvo Juuson silmissä kohosi paljon tämän kohtauksen jälkeen.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja isä ja poika neuvottelivat aamiaista syödessään viljan käyttämisestä, koska kaikkea ei ennättäisi kuivata yhdessä saunassa. Päätökseksi tuli, että mitä ei ennätetä kuivata, keitetään viinaksi ja niin tehtiinkin. Talossa oli vaskiset viinapannut, joita säilytettiin niin sanotussa pannuhuoneessa. Vielä vuosikymmeniä senkin jälkeen, kun jo pannut olivat pois käytännöstä ja hävitetyt taotut keittoastioiksi, kutsuttiin sitä aittaa pannuhuoneeksi ja kutsutaan vielä tänäkin päivänä.

Sinä sunnuntai aamuna täytti ilo ja tyytyväisyys kaikkien mielet saaren molemmissa kylissä. Siellä iloittiin kuin saaliin jaossa iloitaan.

Sunnuntaiaamuina oli Juuson isällä tapana lukea Raamattua. Sinä aamuna hän luki:

"Sentähden ylistin minä iloa, ettei ihmisellä ole parempata auringon alla, kuin syödä ja juoda ja olla iloinen. Ja sen hän saa työstänsä kaikkena elinaikanansa, jonka Jumala hänelle auringon alla antaa," ja paljon muita samanlaisia lukuja ja sitten hän otti pienen ryypyn ja läksi rantaan.

Sunnuntaiaamu oli kirkas ja tyyni, vaikka vähän kolea.

Sieltä ja täältä kuului puun pilkkomista saunojen lämmittämistä varten, tai pinosta kaatuvien puiden kolinaa.

Saunoista nousi savut sakeina ylös kuulaaseen ilmaan.

Siellä ja täällä kanneltiin kujilla viljasäkkejä, kuivattua viljaa aittoihin.

Työssä häärittiin kuin arkena.

Aamiaisen jälkeen, siis yhdeksännellä tunnilla, kerääntyi rantaan tavalliselle käräjäpaikalle isäntämiehiä piiput hampaissa ja liivisillään keskustelemaan päivän tapahtumista.

Tuli niinikään puhetta siinä tuosta viime viikon suuresta viljansaaliista. Yleisenä mielipiteenä oli se, että viljantulo oli Jumalan erikoinen armolahja saarikansalle tämänlaisena huonona kalavuonna ja että olisi mentävä kirkonkylään ja pyydettävä pappia jo tänä pyhänä pitämään kirkossa erikoinen kiitosrukous siitä, että Hän kaikessa viisaudessaan ja armossaan antoi viljalaivan ajaa maalle ja säilyä ehjänä niin kauan että vilja ennätettiin korjata hylystä pois.

Tämän lisäyksen esitti Heikin Hinterikki, Juuson isävanhus, jota kunnioitettiin saaren kuninkaana, ja jonka sunnuntaisia, punertavia, hiukan lihavia vanhuksen kasvoja ympäröi valkea poski- ja leuanalusparta ja korvallisilla valkea tukka ja se lisäys oli viisas, sen huomasivat kyllä tuhmemmatkin, kun kova itäpohjamyrsky muutaman päivän perästä teki laivasta leivin- ja kahvipuita ja viskeli sirpaleet maalle. Silloin kuultiin sanottavan:

-- Sinne se olisi viljakin mennyt meren hyväksi, jos tämä myrsky olisi tullut aikaisemmin.

IV luku.

MATSEDÄN JYRI.

Hän oli samanikäinen kuin Heikin Hinterikki, Juuson isä, siis siinä seitsemänkymmen korvissa.

Jyri jäi miltei osattomaksi ruissaaliista, sillä hänen ennättäessään paikalle, oli laiva jo miltei tyhjä. Jyrillä oli pari poikaa, mutta ne olivat olleet hänen kanssaan purjehtimassa ja kotona oli vain Jyrin vaimo Anna-Liisa ja tytär Euppe.

Euppe ei ollut hänellä nimenä kirkonkirjoissa. Siellä komeili Eupfemia. Äiti nimitti häntä pienenä Miiaksi, mutta isä, tuo lystikäs mies, nimitti häntä Eupeksi ja niin häntä on nyt kutsuttu jo monta vuotta, toistakymmentä vuotta, kolmivuotiaasta saakka.

Euppe on tullut äitiinsä, joka ei vähällä naura ja jos nauraa, niin nauraa pilkallisesti -- paitsi joskus, hyvin harvoin, Eupen kanssa kotona oikeaa ilonauruakin.

Ruissaaliista osattomaksi jääminen Jyriä harmitti kovasti.

Sunnuntaiaamuna hän siitä valitteli vaimolleen ja saneli: "Ei näet tiedä, milloin pitäisi jäädä kotiin, milloin olisi oltava seilaamassa." Sitä sanoessaan hän istui vuoteensa reunalla.

Puheensa päälle hän haukotteli.

Se haukottelu olikin erikoista laatua Jyrillä.

Hän aloitti sen työntämällä harvapartaista leukaansa eteenpäin ja avasi sitten suunsa ammolleen, siristi kiinni silmänsä, veti henkeä sisään kohisten, antoi leukapieltensä napsua ja ratista, kumarsi uloshengityksen lopussa päätään ja ravisteli sitä kahdenpuolen ja irvisti nenällään kuin koira, huokasi sitten kimakalla äänellä: "Hohhoija", löi kämmenet polviinsa, nousi ylös, otti piippunsa, täytti sen tupakalla ja asteli sitten lieden luo, josta otti hiilen ja sytytti tupakan ja viskasi hiilen takaisin tuhkaan.

Näin teki hän aina haukotellessaan ja se tapahtui kotioloissa usein, sunnuntaisin noin kerran tunnissa.

Hän ei haukotellut koskaan muulla tavalla.

Pään ravistelun ja lyhyen huokaisun oli hän nuoruudessaan oppinut ensimäiseltä hyljekoiraltaan, joka myöskään ei osannut (tai ei tahtonut) haukotella muulla tavalla.

Tästä seikasta kerran, Kundaan kalamarkkinoilla Virossa, eräänä syksynä Kaera Jaanin kortsissa, jaalojen vaihdettua kuormansa silakoista ruissäkkeihin, perunoihin, kaaleihin, lanttuihin, lihaan ja voihin ja hyvän tuulen täyttäessä kaikkien mielet, paksussa tupakan savussa ja viinan hajussa ja kortsineiukesten liehuessa pöydästä pöytään ja säkkipillin soidessa, joku huomauttikin -- Jyri nimittäin oli humaltuneena maailman leppein ja rauhallisin mies ja voi hänelle silloin sanoa mitä hyvänsä. Jyri itse väitti ettei siinä selityksessä, että hän koiraltaan olisi oppinut ravistelemaan päätään ja kimakasti huokaisemaan haukotellessaan, ollut perää nimeksikään, ei totta sitehiksikään, silkkaa valhetta ja vihapuhetta koko juttu, Raannin Hantsun kateudesta lähtenyttä.

Haukotellessaan huokasi Jyri "Hohhoijaa" iloisesti ja kimakasti, jos hän oli hyvällä tuulella -- siis ajatellessaan kaikkea maallista ja ajallista hyvyyttä, jota hänellä oli yltä kyllin, ainakin yhtä paljon kuin Heikin Hinterikilläkin, ja vaikka jäikin osattomaksi viimeisestä laivarikosta, oli hänellä syytä olla iloinen ja haukotella ja huokailla iloisesti. Pahalla tuulella ollessaan Jyri haukotteli kyllä samalla tavalla kuin muulloinkin, paitsi että huoatessaan sanoi: "Äh!"

Jyri seisoi jo lieden ääressä ja etsi liedestä, tuhan alta, hehkuvaa hiiltä piippunsa sytykkeeksi ja haukotteli sitä tehdessään vielä kerran.

-- Etkö sinä Jumalan luoma voisi opetella muulla tavalla haukottelemaan! pajatti Jyrin vaimo, Anna-Liisa, -- tai olisit kokonaan haukottelematta! Johan tuolle nauraa koko kylä ja saa tässä muut hävetä suut silmät täyteen!

-- Haukotteliko Raannin Hantsu paremmin? kysyi Jyri ja nauraa hörähti, mutta ei viitsinyt suuttuakaan, sillä silloin olisi hänen näin sunnuntaisin pitänyt suuttua kerran tunnissa, mutta aivan äänetikään hän ei tahtonut olla, ei tahtonut jättää Anna-Liisaa vastausta vaille, ettei tämä jäisi siihen uskoon, että hän alkaa muuttaa tapojaan ja haukotella toisella tavalla, siis osoittaa ilmeisiä heikkouden merkkejä. Lisäksi tämä kysymys oli sangen laajakantoinen, yli koko Jyrin ja Anna-Liisan elämäkerran ulottuva, sillä Raannin Hantsu oli se mies, jota Anna-Liisa silloin tarkoitti, kun hän pahalla päällä ollessaan alkoi puhua onnettomuudestaan, että oli joutunut yhteen sellaisen nahjuksen ja haukottelijan kanssa kuin Jyri, eikä sellaisen, joka ei ainakaan ravistele päätään haukotellessaan kuin koira ja huokaise "Hohhoija!"

Raannin Hantsu oli lähtenyt merille heti sen jälkeen kun oli saanut Anna-Liisalta rukkaset ja nämä taas Hantsulle eivät kenenkään muun vuoksi olleet tulleet, kuin Jyrin tähden. Vuosikymmenien kuluessa olivat meriltä palanneet tuoneet hänestä tietoja, olivat tavanneet hänet milloin milläkin puolella maapalloa ja milloin linjan tällä ja milloin tuolla puolen. Viimeisen vuosikymmenen kuluessa ei hänestä oltu kuultu mitään, josta pääteltiin, että häntä ei enää ole olemassa.

-- Raannin Hantsu -- veteli miehensä sanoja matkien Anna-Liisa. -- Aina sinulla on hampaiden välissä Raannin Hantsu ja Raannin Hantsu, niinkuin ei vanhalla miehellä olisi muuta puhetta! Aina vetelee vanhoja asioita ja ottaa nokkaansa, kun vähänkään uskaltaa mainita miehen iänikuisesta haukotuksesta. Eihän tässä Raannin Hantsusta ollut puhetta, vaan siitä, että etkö sinä Jumalan luoma osaa haukotella millään muulla tavalla! Sinullehan nauravat jo kaikki! Kuulin tässä vasta pari päivää sitten rannassa pienten poikien osoittelevan yhtä koiraa ja sanovan: "Katsos, kun tuo Heku haukottelee ihan kuin Matsedän Jyri!" -- Siitä tässä oli puhe eikä mistään Raannin Hantsusta! -- Mokomakin! -- Anna kuolleiden olla rauhassa!

-- Olkoot minun puolestani, sanoi Jyri ja läksi piippu hampaissa ja kädet housuntaskussa rantaan ja liittyi toisiin miehiin.

Illalla tapasi hän kujalla Hinterikin Juuson. Molemmat tulivat yhteen kujan risteyksessä, jossa yhtyivät tiet rannasta. Molemmat olivat olleet jaaloissaan käärimässä päivällä kuivumaan levitettyjä purjeita ja olivat nyt menossa kumpikin kotiinsa. Puheen aloitti Jyri:

-- No hyvää iltapäivää Juuso!

-- Jumal'antakoon.

-- Mitäs sille eiliselle kilpaseilurille nyt kuuluu?

-- Mitäpäs tässä. Väsyttää vain se eilinen rukiin perjaus ja yön valvominen saunassa rukiiden kuivattamisessa. Nukuttaa -- täytyy tässä mennä kotiin maata, että jaksaa taas aamuyöstä lähteä matkalle.

-- Matkalle.

-- Niin niin. Matkalle, matkalle. Kun ihminen on kerran luotu vesillä liikkumaan, niin ei auta muuta kuin matkalle vain aina matkan perästä. Se rupeaa puhaltamaan ennen päivän koittoa idästä ja silloin on hyvä olla kaikki rievut tuulessa ja keula kohti länsilounatta. Täytyy käydä aikaiseen maata, että jaksaa nousta varhain ylös.

-- Sinun iälläsi ei puhuta mitään makaamisesta! Piru vie! Kun minä olin sinun ikäisesi, niin ei silloin puhuttu mitään makaamisesta. Ei tietty, onko mitään sellaista olemassakaan kuin joskus talvella! Tul' pois meille, niin otetaan pieni tuikku hyvässä sovussa sen eilisen tapauksen kunniaksi. Vaikka sinä olet nuori mies, olet sinä kova seilaamaan ja voitit minut eilen kuin paholainen. Minä sanoin eilen meidän pojille suoraan, että: "Teistä ei tule sellaista merimiestä kummastakaan!". -- Eikä niistä tulekaan! Se on tosi se, vaikka itse sanon ja niin isä kuin olenkin. -- Tul' pois vain! Minä en kanna vihaa sinua vastaan, vaikka sinua kaikessa onnestaakin paremmin kuin minua ja muita. Toisiin suuttuisin paikalla, mutta en sinuun! Minä suutun aina sellaisiin, jotka ovat vain hivenen parempia kuin minä itse, mutta en sellaiseen joka on niin paljon parempi, että minä en yletä sen kantapäihinkään. No! Älä ole ylpeä, vaan tule mukaan. Ryypyt minä annan miehelle, joka minut on voittanut merellä! Sinulla on myötätuulta huomenna ja ylihuomen ja saat maata jaalassasi kuinka paljon haluat!

Päivän kuluessa oli Jyri ottanut jo useita ryyppyjä:

Matiksen Martin kanssa jollakaupan harjakaisiksi.

Ison Villen kanssa ilman parempaa asiaa, vain siitä syystä että Iso Villekin oli jäänyt osattomaksi ruislaivasta, kun oli kolme viikkoa maannut sairaana, eikä vieläkään pystynyt kovempaan työhön -- rannassa kävi jo kuitenkin kuuntelemassa mitä maailmalle kuuluu.

Reinon Jussin kanssa siitä syystä että olivat langoksia, eivätkä olleet pitkään aikaan tavanneet toisiaan.

Ja nyt halusi hän ottaa ryypyn Hinterikin Juosepin kanssa, joka oli ajanut hänen edelleen eilen merellä.

Se olikin pätevin ryypyn syy sinä päivänä, sillä ei sitä kuka hyvänsä Matsedän Jyriä merellä voittanutkaan.