Part 2

-- Ota vaan itse lisään, jos maistuu! Minulla on tässä vähän vielä kiireitä tämän keittämisen kanssa.

Tullimies laittoi itselleen ryypyn ja toisenkin ja sitten olikin jo Juusolla kiehuvaa vettä kattilassa ja hän kaatoi sitä laseihin. Juotiin monta lasillista kuumaa teetä, johon sulatettiin paljon sokeria ja kaadettiin konjakkia mausteeksi.

Kun paperien selvitys päättyi, oli tullipäällysmies nostamalla autettava jollaansa, jossa hän retkahti perälle istumaan osaksi nojaten jollan peräpeiliin, osaksi partaaseen. Oikea kyynärpää riippui jollanpartaan ulkopuolella, vedessä. Molemmat tullivartijat olivat päämiehelleen niin suuttuneita, etteivät kohentaneet häntä paremmin istumaan, eivät edes nostaneet hänen kyynärpäätään ylös vedestä. He olivat sinisiä vilusta, eivätkä olleet saaneet ainoatakaan ryyppyä. Hoitakoon itse itsensä ja jos kyynärpäätä palelee, niin nostakoon sen ylös vedestä. Tullipäällysmiehen pää riippui rinnalla ja hän mongersi yhtenään epäselviä ja vihaisia lauseita joista muutamista sai selvänkin: "Hinterikin Juuso on saatanan ylpeä mies -- ei rupea minun kanssani puulaakiin... Minä hirtätän sen Loviisan torilla niinkuin kapisen koiran!... Ylpeä kuin riivattu!... Minä ammun koivet poikki siltä, kun ensi kerran tavataan viinajaalan kannella... Ammun -- -- ammun -- Antakaa pistooli tänne! Missä minun pistoolini on?! -- -- Kuka tuolta jaalasta töllistelee!? -- -- Oletko sinä Hinterikin Juuso -- hä!? Minä hirtän sinut oman laivasi mastoon vielä tänä syksynä! -- -- Kuuletko sinä!... Hei tullivartijat! -- Mihin te soudatte! Mennään Hinterikin Juuson jaalaan tekemään takavarikko! Otetaan siltä pois kaikki konjakkiputelit!"

Päällikkönsä komennuksesta huolimatta sousivat tullimiehet omaan jaalaansa ja nostivat humaltuneen päämiehensä yli jaalan partaan. Siinä oli kuitenkin käydä hullusti. Miehet horjahtivat ja jolla oli mennä nurin. Lopulta saivat he kuitenkin päällikkönsä jaalan kannelle ja veivät hänet kajuuttaan, johon itsekin jäivät.

Sillä välin oli "Vesan" ankkurikela alkanut kilkattaa. Ketjun tultua lyhyeksi nostettiin ylös peräpurje ja vokka avattiin. Lyyveri oli myös valmiina nousemaan. Kaksi miestä oli ankkurikelassa, Juuso itse peräsimessä. Lyyveri vedettiin ylös ja sopivan tuulen vihurin tultua vedettiin lyyverin ylihangan puoleinen jalusnuora kiini. Tuuli täytti lyyverin, joka alkoi painaa keulaa vasemmalle. Sillä hetkellä Mikko ja Jere neljällä viidellä nopealla ankkurikelan kankien painalluksella nostivat ankkurin irti pohjasta ja riensivät, Mikko taakivokan valliin ja Jere lyyverin jalusnuoriin. Tuuli painoi jo peräpurjeeseen ja vokkaan. Lyyveri laskettiin irti yläpuolelta, missä se tähän asti painoi vastaan, alapuolelle, jossa Jere ketteränä veti jalusnuoran kiinni ja samalla veti Mikko ylös taakivokan. Jere tuli häntä auttamaan vallin kiristämisessä ja kiinnittämisessä. Taakivokan kouti vedettiin myös kiinni ja lakkasi se paukkumasta. Jaala purjehti lahdesta ulospäin vastahankaista tuulta, joka kuitenkin vei hyvin. Tunnin perästä oltiin meren aavoilla ulapoilla harvan ja voimakkaan länsiummikkaan keinuttelemana. Vetämään oli avattu myös molemmat huippupurjeet. Täysin purjein mennä pauhahteli jaala viluisen syystuulen humistessa sen purjeissa.

-- Länsituuli taitaa loppua ennen aamua, sanoi Juuso jättäessään Mikolle peränpidon. -- Aurinko laskee niin umeaan taivaaseen ja tuuli vetää aina vain vastapäivää. Ennen aamua se taitaa olla jo idässä -- kaakossa ainakin. Saa nähdä ennätetäänkö edes kotiin luovimatta. Nytkin jo pyrkii lyyveri lyömään tyhjää, eikä anna enään ohjata kuin piirun verran päälle suunnan ja jaala ojettuu ainakin sen verran näin keveässä pohjakuormassa.

Mikko oli samaa mieltä taivaan merkeistä ja lisäsi omana arvelunaan, että loppumatkalla se taitaa antaa luoviakin.

Turkit päällä, karvalakki päässä, paksut villakintaat ja rukkaset kädessä istui Mikko helmarin ääreen. Hän oli kuuluisa taitavasta peränpidostaan, mutta ei vetänyt vertoja Juusolle itselleen.

Hinterikin Juuso itse laskeutui alas kajuuttaan, riisui päältään turkin ja jaloistaan raskaat merisaappaat ja oikaisi itsensä koijaan peitteen alle ja nukkui heti.

Sepän Jere sahaili kannella tervashalon lyhyiksi pätkiksi jotka pilkkoi veistöpölkyn päällä pieniksi ja vei kajuuttaan, jossa laittoi tulen kamiinaan ja alkoi keittää rokkaa.

Kullakin oli oma työnsä, eikä muuta kuulunut kuin Juuson kuorsaus, aallon mäjähdykset jaalan leveään keulaan ja ylälaitaan, veden ja ilmakuplien kurahtelu laitojen alla, vaahdon sihinä ja kohina alalaidan puolella, saumojen narahtelu jaalan vääntäytyessä aallon pohjasta pitkään liikkuvaan ylämäkeen ja kiertäytyessä taas laineen harjalta vinosti alamäkeen, kahvelin ja pirkkelin jurnutus mastoja vasten ja tuulen hyminä purjeissa ja köysissä.

III luku.

JUMALA ANTAA SAARELAISILLE VILJAA.

I.

"Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", sanoi Hinterikin Juuso aamulla kello kolmen tienoissa, kun jälleen tuli tyyni ja niin tuumasi Eskon Mikko ja Sepän Jere myös. Molemmat he kertasivat puoliääneen, mitä Juuso juuri oli lausunut. -- "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa. Niin se ajaa."

Muuta ei sinä yönä oltu juteltukaan.

Pari tuntia oli luovittu etelätuulta. Juuso itse oli pitänyt silloin perää. Käännösten aikana oli Juuso aina sanonut: "Käännyttäsköhän taas", jolloinka Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat kompuroineet pimeää kantta pitkin sanaa päästämättä paikoilleen, Mikko vokan jalustimeen ja Sepän Jere keulaan, hoitamaan keulapurjeiden jalusnuoria käännöksen aikana.

Ennen käännöstä antoi Juuso aluksensa hiukan aleta, jolloin sen vauhti lisääntyi, joka taas oli tarpeellista ja välttämätöntä kääntyessä, etenkin nyt, kun kävi vastaan voimakas ummikas.

Juuso itse istui kajuutan katolla jalat riippuen kannella ja piteli kiinni helmarista, ja ohjasi ja tarkkasi hetkeä, milloin aluksella on sopivan suuri vauhti ja milloin on sopiva aaltojen väli aluksen kääntyä. Silloin hän taitavalla liikkeellä, ensin vähitellen ja sitten rohkeammin, lykkäsi helmarin itsestään poispäin, jollain alus voimakkaassa kaaressa alkoi kääntyä ja kohota kallistuneesta luovima-asennostaan pystyyn. Silloin kuului läiskettä ja pauketta. Purjeet paloivat ja rievinauhat ja nuorat rapisivat ja rapsahtelivat vahvaa purjekangasta vasten, joka hulmusi tuulessa. Vokka oli vihainen pirkkelilleen, jolle se antoi läiskyvän korvapuustin toisensa jälkeen. Ensin vaikeni isopurje perällä. Se oli saanut tuulen uudelta puolelta, täyttyi, pingoittui, vaikeni ja alkoi lykätä alusta ylös tuuleen. Sillä välin olivat keulapurjeet saaneet myös tuulen uudelta suunnalta, mutta jäivät vastaan, painamaan keulaa alas, kääntämään alusta. Vokka oli paukkunut ja palanut koko ajan, mutta heti isonpurjeen täytyttyä tuulesta, vei Eskon Mikko vokan jalusnuoran alapuolelle, jossa hän Sepän Jeren avulla veti sen kireälle ja kiinnitti sen omaan linkkoonsa kannessa. Sitten he molemmin miehin menivät keulaan, Jere yläpuolelle päästämään harusvokan ja lyyverin jalustimet auki ja Mikko vetämään ne kiinni alapuolelle. Yhteisvoimin he tiukkasivat nekin kiinni. Alus kulki jälleen uutta suuntaa oikealle kupeelleen kallistuneena ja laistojen tulet, jotka äsken näkyivät oikealta, näkyivät nyt vasemmalta. Käännösten aikanakaan ei puhuttu enempää. Joskus jörähti Juuso: "Anna mennä!" tai "pane kiinni!", mutta eihän sekään mitään juttelua ollut. Vasta nyt, Juuson lauseesta: "Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella", kehittyi keskustelu, nimittäin tuo jo mainittu, jossa Eskon Mikko vastasi: "Niin, yhdeksällä hevosella se ajaa syksyinen yö. Niinhän ne sanoivat ennen vanhat, edesmenneet." Ja sanoilla: "Niin se ajaa, niin se ajaa", otti keskusteluun osaa Sepän Jere myös.

Tuuli oli nimittäin yön kuluessa käynyt kaikissa ilmansuunnissa ja välillä tyyntynyt. Nyt, noin puoli tuntia sitten oli alkanut puhaltaa etelästä, siis vastaan. Lännestä kävi myös voimakas ummikas, sillä eilen ja sen edellisinä päivinä, lähes viikon ajan, oli puhaltanut voimakas länsituuli. Käännöksen jälkeen pauhahteli ummikas alihangan puolelta vastaan.

Tuulen pyöriminen sinne tänne oli ollut kiusallista -- paitsi milloin se puhalsi mukatuulena -- ja vaikka nuo kolme miestä "Vesan" kannella eivät olleetkaan mitään maamiehiä, oli heidän mielensä apea ja pitempää keskustelua ei syntynyt, ennenkuin aamuhämärissä, jolloinka oltiin jo maan, nimittäin kotisaaren lähellä -- sen korkeat vuoret siinsivät tummina yhä vaalenevaa taivasta vasten -- kun tuuli kääntyi länteen ja saatiin lopettaa luoviminen. Onneksi oltiin silloin tuulen kääntyessä niin paljo sen päällä, että voitiin jalustimia höllentäen suunnata "Vesa" suoraan kotia kohti. Onnen kauppaa se ei kuitenkaan ollut tällä kertaa Eskon Mikon mielestä, eikä Sepän Jeren myös, sillä he muistivat kyllä, kuinka Juuso viimeisen luovin alkaessa oli sanonut: "Käännetääns pojat ja pyritään nyt helkkarin kyytiä niin ylös länteen kuin ennätetään, sillä tämä tuuli menee kohta sinne, jos vanhat merkit paikkansa pitävät!" -- "Mistäs sä sen tiedät?" oli kysynyt Eskon Mikko ja Juuso oli vastannut: "No ek'sä itsekin näe ja huomaa, että laine lännestä alkaa käydä yhä virkeämmin. Siellä se jossain kauempana jo puhaltaa lännestä ja saattepas nähdä, niin pian se on länsituuli täälläkin." Eskon Mikko ja Sepän Jere olivat Juuson tovereita ja tiesivät, että osa lienee onnessakin Juuson menestykseen merimatkoilla, mutta suurin osa viisaudessa ja valppaudessa, jolla hän otti kaikki pienimmätkin seikat huomioon ja osasi niitä käyttää hyväkseen. Muu saarikansa luki kaikki Juuson hyvän onnen syyksi ja siksi häntä hoettiin, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, "onnen pojaksi." -- Matsedän Jyrin Anna-Liisa, tuo vanha, jumalisuudestaan kuuluisa vaimo, jolla oli jotain vanhaa kaunaa ja kateutta koko hinterikkiläisten sukukuntaa kohtaan, paapatti eräänä talvipäivänä naapurin emännille, jotka olivat puolitusinaisena joukkona kokoontuneet verkkoineen ja verkkoharkkeineen Anna-Liisan luo verkkojaan parsimaan, juttelemaan ja kahvia juomaan: "Hinterikin Juuso! Hö! Tuo juoppolalli! Sitä ei mikään muu merellä onnesta, kuin itse paholainen, joka sen ystävä on ja merehiset ja muut pahat henget, jotka sitä auttavat ja hoivaavat niinkuin oma omaansa ainakin!" Eskon Mikko ja Sepän Jere myös, jotka aina olivat Juuson matkatovereina, palkattuina matruuseina tosin, mutta tovereina siitä huolimatta, tiesivät, että onnella ja sattumalla ja vielä vähemmän pirulla ja veden väellä oli hyvin vähän osaa Juuson onneen merimatkoilla, jos oli osaa ensinkään. Tämäkin, että oltiin tuulen päällä lännen alkaessa puhaltaa, oli kyllä pieni tapaus, mutta kyllin suuri näyttämään, mikä osuus pirulla tai muilla sen maan miehillä on viisaan ihmisen teoissa. Päivän valjetessa oli tullut näkyviin toinenkin jaala, huonompikulkuinen kuin "Vesa", joka näytti pyrkivän samaan satamaan. Tuolla se nyt kyykkäili kaukana idän alla, jota nouseva aurinko kultaili, vähän purjeita vain näkyi tumman, miltei mustan meren takaa, eikä aika ajoin, jaalan vajotessa suurempien laineiden väliin, niitäkään. Se jäi kauas tuulen alle ja sai loppumatkan luovia ja pääsi satamaan neljä tuntia myöhemmin kuin "Vesa", ei siksi, että sen päämiehellä olisi ollut huonompi onni, vaan siksi, että siinä oli tuhmempi päämies. Se oli selvää Eskon Mikosta ja Sepän Jerestä myös ja siitä asiastapa sukeutuikin vilkas keskustelu "Vesan" kannella, sen kaataessa navakkaa länsituulta kohti kotisatamaa, niin että sen runko ihan innosta vapisi kun se vuoroin kiipesi viheltävin köysin jyrkkään ylämäkeen ja pauhaten läksi siitä viilettämään pitkää loivaa alamäkeä. Keskustelussa ei kyllä mainittu suoranaisella sanalla itse asiaa, koska Hinterikin Juuso, "onnen poika", "Vesan" päämies, itse istui siinä varsaansa ohjaamassa ja itse otti osaa keskusteluun, mutta ymmärsi sen Eskon Mikko sekä Sepän Jere, mistä on kysymys. Ei Hinterikin Juuso ollut tuhmia mukaansa ottanut!

Mikko: Sinne se jäi idän alle tuo meidän yöllinen kilpailijamme.

Jere: Sinne se jäi. Taisi olla miehillä vilu yöllä, koska jäivät sinne lähemmä päivän nousua lämmittelemään.

Juuso: Ei ne lämmittelemään jääneet!

Jere: No mitäs ne sinne olisivat jääneet. Kippari tietysti tuumasi, miehilleen, että "Kuulkasta pojat! (Se oli matkimista ja pilkkapuhetta, sillä Matsedän Jyri, Juuson tuleva appi, jonka jaalaksi kilpailija tunnettiin, alkoi aina, varsinkin päissään, puheensa sillä tavalla.) Eiköhän jäädä tänne vähän lämmittelemään, koska päivä nousee niin kirkkaana?" --

Juuso: Ol' nyt! Ek'sä hölmö ymmärrä, että ne jäivät sinne siitä syystä, kun se Matsedän Jyri on niin saita mies. Sen käsissä venyy pennikin syltä pitkäksi ja nyt se koettaa venyttää päivää -- pelkässä saituudessaan -- muutamia tunteja pitemmäksi sanoen: "Kuulkasta pojat! Minkä likempää päivännousua päivän alottaa, sen pitempi on päivä!"

"Vesan" kannella jyrisi voimakas "Hööö!"-nauru kilvan suuren kertalaineen kanssa, joka mennä meurusi juuri sillä hetkellä "Vesan" peräntakaa, suuri kuin kallio ja voimakas kuin sata sonnia ja olisi kyennyt silmänräpäyksessä musertamaan sirpaleiksi koko "Vesan", jos olisi sattunut yli pääsemään, mutta sehän ei ollutkaan mitään sattuman tai onnenkauppaa sekään, että se meni ohi perän takaa, vaan seurauksena Juuson taitavasta ohjauksesta. Toinen, vähemmän taitava olisi peljästynyt ja kääntänyt aluksensa päin tuulta jo hyvissä ajoin ja jäänyt odottamaan, milloin kaatuva kertalaine ennättää mennä ohi keulan editse. Toisinaan oli Juusonkin pakko tehdä niin, mutta tällä kertaa hän oli laskenut, että jouduttamalla "Vesan" vauhtia ennättää sen tieltä alitsekin ja säästää kokonaan sen ajan, mikä menee aluksen päinkääntämiseen, aallon ohimenon odottamiseen ja vauhdin ja suunnan saamiseen jälleen ennalleen. Juuso oli laskenut, että jos niin tekee, menettää vähintään yhden minuutin jokaista kertalainetta väistäessään ja että kuudenkymmen laineen perästä on tunti menetetty. Niin naljailtiin "Vesan" kannella naapurin huonosta onnesta sinä aamuna ja monissa muissa tiloissa.

Sepän Jere istui Juuson kanssa kajuutan katolla, sen etureunalla -- Juuso siitä syystä, että hän itse piti perää ja peränpitäjän paikkahan jaaloissa oli siinä ja Jere siitä syystä, ettei hänellä nyt ollut mitään muuta tehtävää.

Molemmat tupakoivat.

Jerellä oli lyhytvartinen puinen piippu ja Juusolla valkea liitupiippu, jonka Mikko oli alhaalla kajuutassa täyttänyt ja sytyttänyt ja ojentanut valmiina isännälleen.

Mikolla oli "Vesassa" kokin virka yhdistettynä matruusin virkaan ja kajuutassa hän parhaillaan puuhaili aamuteen keittohommissa, samalla vedellen makeita savuja omasta piipustaan -- ylpeydestään, sillä se oli vanha hopeahelainen kannellinen perintöpiippu. Väliin pisti Mikko päänsä kajuutan luukusta ulos ottaakseen osaa keskusteluun ja silmäilläkseen, missä ollaan ja missä naapuri, nimittäin Matsedän Jyrin jaala on ja mitä se milloinkin tekee. Se oli äskettäin kääntänyt ja puski nyt luodetta kohti ja näkyi vinosti perän takaa tuulen alla. "Vesa" sen sijaan meni kuuden solmun nopeudella kohti omaa saarta, jonka loistojen tulet sammuivat samalla, kun aurinko nousi. Joka hetki tuli saari lähemmäksi ja sen piirteet selvenivät selvenemistään. Erotti jo metsää ja kalliota ja valkeiksi kalkitut rakennukset ja loistotornin Pohjoiskorkealla. Saari kohosi kohoamistaan merestä ja laineiden harjulle noustessa näkyivät jo Pohjoisrivin loisto ja rakennukset, vaikka taas laineiden väliin laskeutuessa ne ja välistä koko saarikin jäi keulan kautta ohi vyöryvien aaltojen taa.

II.

"Vesan" kannella vallitsi hilpeä mieliala.

Kaikki kolme miestä olivat nuoria: Juuso itse täytti vasta tulevassa joulukuussa, siis muutaman viikon perästä kaksikymmentä, Jere oli kolmenkolmatta ja Mikko, kokkipoika, täytti vasta viime nimipäivänään yksikolmatta. Juuso, päämies, oli jaalan siis iältään nuorin, vaikka ymmärrykseltään ja kokemuksiltaan vanhin.

Mikäli saari läheni, sikäli puheliaisuuskin lisääntyi jaalassa. Hyvää tuulta lisäsi myös kuuma, väkevä tee, jota Mikko kaatoi mustasta kattilasta mukeihin ja ojensi kajuutan luukusta mukin ja sokeripalan Juusolle ja Sepän Jerelle niinikään ja sitten nousi itsekin, oma mukinsa kädessään, kajuutan luukulle, johon jäikin, kajuutan portailla seisten, juomaan omaa teetään ja juttelemaan toisten kanssa.

Pojat olivat olleet neljä viikkoa matkalla.

Nyt oli lokakuun viimeisen päivän kolea aamu kahdeksantoista sataa ja kolme seitsemättä.

Matkalle olivat pojat lähteneet lokakuun neljännen päivän iltana kauniin itätuulen puhaltaessa ja kuun paistaessa kiitävien pilvien raoista. Koko alkumatkan oli tuuli puhaltanut navakkana, mutta tasaisena ja jaalan vauhti pysynyt kuutena solmuna ja ilma kirkkaana, mutta seuraavana yönä, yhdenkolmatta tunnin purjehduksen perästä, muuttui tuuli äkkiä myrskyksi, pillamukseksi ja jo iltahämärissä idän saarteelta nousseet pilvet toivat lumipyryn, niin sakean, etteivät mitkään loistot näkyneet. Kaikki muut purjeet oli täytynyt kääriä, paitsi vokka, joka jätettiin vetämään. Siitä huolimatta ei aluksen vauhti ollut vähentynyt ja se heittelehti hurjassa aallokossa rajusti ja alkoi ajettua Suomenlahden suulta, jossa jo oltiin, kohti länttä, kun olisi pitänyt pyrkiä eteläänpäin. Vauhdin vähentämiseksi käärittiin vokkakin kokonaan ja vedettiin harusvokka päälle, joka veti vain sen verran, että alus totteli peräsintä ja se ohjattiin päin tuulta ja annettiin maata vastahangassa, eli piissä. Se ajautui kuitenkin hyvää kyytiä länteen päin. Aamuun päästessä ei oltu saatu selvää missä ollaan. Luoti osoitti koko ajan kuitenkin syvää vettä. Seuraavana yönä oli myrsky kiihtynyt ja muuttunut koilliseksi. Kun oltiin varmoja siitä, että Viron läntisestä saaristosta ei enää ole haittaa, oli jaala jälleen käännetty myötäiseen, jolloinka se pelkän harusvokan, joka jaaloissa oli peräti pieni, vetämänä sai kolmen solmun vauhdin. Seuraavana iltayönä, kello kymmenen tienoissa, oli lumipyry puoleksi tunniksi lakannut ja silloin oli saatu seisova punainen tuli näkyviin. Avattiin hiukan vokkaakin vetämään. Vauhti muuttui kuudeksi solmuksi ja puolentoista tunnin perästä, kello puoli kaksitoista yöllä tuli luoteesta vilkkuva valkea tuli näkyviin. Selvä on! Ollaan Voionmaan eteläpuolella! Otetaan pohjaan reivattu isopurjekin päälle ja luovitaan varovasti, vähän väliä luotia mereen viskaamalla, pohjoista kohti, lähemmä rannikkoa, joka jo häämöittää yön läpi. Saavutettua kolmen sylen laineeton vesi heitettiin molemmat ankkurit ja niiden ketjut ajettiin päätään myöden mereen, purjeet käärittiin, syötiin ja käytiin maata. -- Aamuun mennessä oli myrsky muuttunut pohjoiseksi. Sitä menoa kesti neljä päivää. Joka ilta olivat pojat soutaneet maihin lähellä olevaan Hoborgin kalastajakylään, jonka korkean loistotornin vilkkuva valkea valo heidät oli hyvään hätäsatamaan opastanut, ja panivat toimeen tanssit. Juuso oli tapansa mukaan kustantanut joka ilta soittajat ja tanssittanut joka ilta Hoborgin ruotsalaisia kalastajatyttöjä. Juusolla oli ollut maihin mennessä aina konjakkiputeli mukanaan ja siitä hän oli illan kuluessa maistellut ja tarjoillut muillekin ja varsinkin itse myöhemmin illalla ollut tuntuvasti humalassa. Silloin hän, niinkuin hänen tapansa oli, oli pyörähtänyt kantapäällään, lyönyt kämmeniään yhteen ja kiljaissut: "Häärvaarit! Tulkaa tappelemaan jos uskallatte!" -- Hän nimittäin kutsui ruotsalaisia aina "häärvaareiksi", kohtasi hän niitä sitten Suomen tai Viron saaristossa tai muualla. Koskaan ei hän niitä sanonut ruotsalaisiksi. -- Joskus hänen toverinsa kysyivät, miksi hän niitä kutsuu häärvaareiksi, mutta saivat vastaukseksi: "Mitäs sä hölmö sitä kysyt! Sehän pitää ymmärtää ilmankin!" -- Neljäntenä iltana oli tappelu syntyäkin Hoborgin kauneimmasta tytöstä, mutta saivat Eskon Mikko ja Sepän Jere Juuson viime hetkellä jollaan ja sillä soudettua jaalaan makaamaan ja selviämään. Eskon Mikko ja Sepän Jere eivät saaneet koskaan maissa ryypätä itseään humalaan. Niin oli Juuso säätänyt ja häntä oli toteltava ja huonosti sinä iltana olisi luultavasti käynyt heille jokaiselle, jos he kaikki olisivat olleet yhtä humalassa. Sinä yönä tyyntyi tuuli kokonaan. Aamulla läikkyi heidän edessään koko Valtiasmeri rasvatyynenä. Illalla myöhään alkoi puhaltaa lämmin, mutta navakka länsituuli. Silloin pojat avasivat kaikki purjeensa, mitä ikinä heillä oli, nostivat ankkurinsa, suuntasivat jaalansa kaakkoon, kohti Memeliä, matkan varsinaista päämäärää. Tuuli oli hyvältä puolelta ja sopi kaikkiin purjeisiin yhtä voimakkaasti ja vauhti oli paras, mitä jaalalla koskaan voi olla. Koko matkan osoitti loki yhdeksän solmun vauhtia. Hoborgin edustalta lähdettiin kello kymmenen illalla. Kello yksitoista seuraavana aamuna kohosi näkyviin Saksan rannikko: Ensin Memelin pohjoispuolella oleva mäki, Hollanninmyssy ja Memelin kirkkojen tornit. Kello kaksitoista päivällä laskettiin täyttä myötäistä Memelin Kattiin, kapeaan salmeen, joka johtaa matalaan Curische haffiin, ja jossa laine loppui täydellisesti. Jaala mennä kohisti laineetonta vettä, joka oli tuulen vihureista mustana. Purjeita vähennettiin ja ohjattiin ensin kaakkoon ja sitten koilliseen, jokeen, jonka suun kahden puolen kaupunki on rakennettu. Kello yksi lepäsi "Vesa" Memelin möljässä lähellä joen yli johtavaa ensimmäistä siltaa, joen kaakkoisrannalla. Vielä samana päivänä sai "Vesa" sisäänsä kaksitoista aamia viinaa, jotka nyt oli saatu Uustalon papan varmaan hoitoon.

III.

Pojat ovat vilkkaalla tuulella. Pitkän, vaivaloisen ja vaarallisen retken jälkeen tuntuu kotisaaren ja kodin lähestyminen sykähdyttävän jokaisen mieltä ja ryyppien teetään juttelevat pojat hypellen asiasta toiseen.

Juuso: Olivat ne Voionmaan tytöt koko eläviä!

Jere: Oli ne! Mutta oman saaren tytöt ovat vielä parempia!

Juuso: Matsedän Jyri taas kääntää tuolla.

Mikko: On se tämä "Vesa" koko lintu menijäksi.

Juuso: Hyvä se on ja muuttuu tällaisilla reisuilla kuin omahiseksi. Olisi hänellekin annettava osansa ryypyistä. Niin se lentää nytkin kotiin päin, että parta viuhkaa.

Jere: Illalla on luultavasti tanssit. Eihän nyt kukaan pääse verkoille. Tuulta lisää vain yhä!

Juttelujensa aikana olivat pojat ennättäneet jo maan varjoon, laineettomaan veteen.

Juuso ja Jere seisoivat keulakannella kädet taskuihin työnnettyinä ja tähystelevät.

Mikko pitää perää.

Juuso: Mutta täältähän purjehtii haapio toisensa perään meitä vastaan. Toisenkylän haapioita. Kaikki täydessä kuormassa, minkä suinkin sietävät. Mikko hoi! Ohjaapas vähän ylemmä, noita haapioita kohti, mennään katsomaan mitä niillä on.

Lähelle päästyä nähtiin, että haapiot ovat täynnä, minkä kantavat, säkkejä.

-- Mitä teillä on säkeissä? huusi Juuso eräälle ja sai vastaukseksi:

-- Mitä se sinuun kuuluu! Enhän minäkään kysy, mitä sinulla on jaalassa!

-- Kitas kiinni! huusi Juuso vastaan, mutta kun molemmilla aluksilla oli hyvä vauhti viheltävissä maanalusvihureissa, olivat alukset jo silloin kaukana toisistaan, eikä haapion perämies kuullut kohteliaisuutta.

Haapioita tuli toinen toisensa perästä.

Pian selveni myös mistä ne tulivat.

Niemen takaa tuli näkyviin Ruokolahden kylä, poikien kotikylä, ja siellä, Koiran kallion takaa, siis Juuson kotitalon edestä tuli näkyviin ison purjelaivan mastot.

-- Siellä on laivarikko! huudahtivat pojat melkein yhteen ääneen.

Neljännestunnin perästä oli "Vesakin" paikalla. Se ankkuroi aivan laivan perään taa. Laiva oli ajanut kovalla itätuulella sumussa pieneen kallioiden väliseen lahdenpoukamaan Juuson kotirantaan, miltei valkamaan ja niin lähelle kuivaa maata, että sen keulapuomista voi miltei kuivalle maalle hypätä. Kun ranta oli jyrkkä, oli laivan perä vajonnut veden alle, mutta keula oli korkealla. Meri huuhtoi sen kantta keulamastoa myöten.

Senkös ympärillä oli häärinää!