Part 15

Muiden purjeiden tehdessä kunniaa merelle ja myrskylle, kohottautui Mikkokin, joka istui keskipiitalla, seisaalleen ja tarttui pirkkelin kantaan, höllentääkseen sitä ja kootakseen ja kääriäkseen purjeen.

-- Mitäs sä mies ajattelet? Pysy alallas!, huusi Juuso.

-- Olek'sä hullu! Tottahan meidän on otettava seilit pois, niinkuin ovat tehneet toisetkin. Muuten uppoamme.

-- Uppoamme! Sinusta ja minusta ei olisi mitään vahinkoa vaikka uppoisimmekin! Meistä ei kerrassaan olisi mitään vahinkoa.

-- Mennään airoilla maalle kuten muutkin! Minä en halua upota.

Mikko yritti taas tarttua pirkkelin kantaan, mutta silloin Juuso sieppasi edestään jalanpuun, kohotti sen ilmaan ja huusi:

-- Pohjalle istumaan -- koira -- tai lyön kallosi halki!

Seisaallaan perää pitäen Juuso ohjasi vasemmalla kädellään, jalanpuu kaiken aikaa lyömävalmiina oikeassa kädessä. Venhe kiiti natisten ja rusahdellen ja vältellen kuohuja sekä lensi täydessä vauhdissa enemmän kuin puoli pituuttaan teloille, pisarankaan vettä pääsemättä yli partaan. Kuivin jaloin harppasivat miehet maalle ja alkoivat vetää kelan ja taljojen avulla haapiota ylemmäksi. Sitä tehtäessä sanoi Juuso nauraen:

-- Siinä oli nyt se sinun uppoamisesi!

-- No, tällä kertaa nyt päästiin maalle kuin onnen kaupalla! Mutta ehkä jo seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla uppoaisimme, ja koska ihminen voi kuolla helpommallakin tavalla, niin minä en halua hukkua, joten siitä syystä tämä oli nyt viimeinen kerta kun minä läksin sinun, hullupäisen kanssa verkoille.

Mikko ennätti kuitenkin aina joka kerta leppyä jälleen ennen iltaa. Nytkin hän tuli jo siinä neljättä käydessä Juuson luo ja sanoi: "Lähtäänkös tänään verkkoja kivimään?" -- johon Juuso vastasi, joka kerta hänkin samoilla sanoilla: "Lähtään vain, johan tuo on aikakin!" -- Paitsi leppymistä oli Mikon tuloon toinenkin syy. Näitä kahta vanhusta nimittäin sitoi toisiinsa ankara pakko ja välttämättömyys: heillä ei ollut muuta valittavaa kuin joko käydä kahden verkoilla, tai olla käymättä kokonaan.

Näiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa, jotka Juuso on asunut yksinään, on hän koristanut tupansa omalla tavallaan.

Permannon hän siveli ensin sinisen harmaaksi yliyltäänsä. Sitten hän jakoi sen kahteen osaan, sivellen ovensuunpuoleisen osan permantoa mustanharmaaksi, sinertäväksi. Tumman ja vaalean värin rajan hän muodosti voimakkaiksi aaltoviivoiksi. Tumma oli merta ja vaalea taivasta. Kun sitten kaikki muu oli kuivanut, hän kuvasi aalloille toista syltä pitkän jaalan, jonka runko oli musta ja purjeet punaisenruskeat. Se purjehti täysin purjein ja sen kahvelin alla sekä molemmissa mastonnokissa hulmusi lippu, keulan edessä kuohui valkea hyöky, ja peräkasassa näkyi jaalan nimi "Vesa".

Uuni oli koristeltu mustalla ja punaisella värillä, ikkunanpielet olivat punaiset, kehykset mustat ja seiniä peitti harmaa paperi.

Tuvassa oli, paitsi muita huonekaluja, kaksi ehjää vanhanaikaista keinutuolia. Ne olivat aina rinnakkain, selin merenpuoleisiin ikkunoihin. Toisessa istui Juuso usein pitkät ajat ja tupakoi, toisessa ei istunut kukaan koskaan. Ja jos vieras yritti kävellä sitä kohti, kiepsahti Juuso omastaan ylös, istutti vieraansa siihen ja istuutui itse muualle. Toisen keinutuolin piti olla tyhjänä, eli paremmin: siihen ei saanut istua.

Tästä salaperäisestä tyhjästä keinutuolista liikkui kylällä mitä erilaisimpia huhuja ja selityksiä. Eräät pojat vakuuttivat tietävänsä jotain: he olivat muka eräänä syksynä, pimeänä sunnuntai-iltana, hiipineet Juuson ikkunan taa ja kurkistelleet salaa sisään, jolloin olivat nähneet Juuson istuvan yksinään omassa keinutuolissaan, tupakoivan, puhelevan, naurahtelevan ja nyykäyttelevän päätään toiseen keinutuoliin päin, ikäänkuin hän olisi ollut jostain varsin hyvillään, mutta toinen tuoli Juuson vieressä oikealla olikin ollut tyhjä. Siinä ei istunut kukaan.

Peräseinällä, merenpuoleisten ikkunain välillä, on iso, korkea peili. Siinä on hiottu lasi ja kehykset mahonkia.

Pysähtyessään tämän peilin eteen, huomaa katsoja, ettei siitä voinut nähdä omia silmiään. Sille korkeudelle näet oli yli peilin naulattu lauta. Juuso ei tahtonut nähdä silmiään, mutta ajaessaan partaa kerran viikossa oli peili välttämätön. Hän on naulannut siihen tuon laudan senvuoksi, ettei hän näkisi peilissä silmiään. Se on entinen "Vesan" nimilauta. Jaalan nimen alle on siihen leikattu kirjoitus: "Jesus elää".

Nimilaudan otti Juuso irti jaalastaan jo kauan sitten, heti erakoksi ruvetessaan, lähes kaksikymmentä vuotta takaperin.

Joka kerta peilin eteen tullessaan hän muistaa koko "Vesan" elämäkerran, senkin, kuinka hän kerran meni sen kannelle kirves kädessä alkaakseen hajottaa sitä polttopuiksi. Hän istui ensin kauan aikaa kajuutan katolla, tupakoi ja mietti, mistä kohdalta hän hajoittamisen alkaisi.

No mastoista tietysti!

Hän lähestyi perämaston oikeanpuoleista vanttia ja oli juuri lyömäisillään vantin poikki, kun hän oli yht'äkkiä huomaavinaan että jaala eli vielä, eikä lyönytkään. Nimilaudan hän kuitenkin irroitti, toi sisään ja naulasi sen peilin yli. Erään kerran myöhemmin hän kaiversi siihen tuon lisäkirjoituksen.

Kului monta vuotta.

Aina silloin tällöin hän kävi koputtelemassa jaalaansa. Se pehmeni vuosi vuodelta pehmeämmäksi, ja kun hän taas eräänä syksynä, kun sitä koputteli, oli huomaavinaan, että nyt olivat jo henki ja sielu jättäneet jaalan niin rohkeasti hän silloin löi kirveensä ruumiiseen, pilkkoen sen viikossa polttopuikseen.

Se oli "Vesan" loppu.

Juuson kesähommiin kuului perunamaan hoito. Hän oli nimittäin itse raivannut pihamaan eteläreunalle, jyrkän kallion alle oman perunamaan. Se oli seitsemän syltä pitkä ja kolme syltä leveä. Sen aitana oli yhdellä sivulla tuo kallio, muilla sivuilla pylväiden varaan pingoitettuja terästankoja, joita sai yllin kyllin purkamalla laivarikkopaikoilta teräsköysiä. Perunamaa tuotti hänelle paljon hommaa: keväällä se oli kuokittava ja sonnitettava, sitten kylvettävä perunat, mullattava varsia ja niin poispäin. Siitä oli alituista huolta!

Erikoista iloa ja monta juhlallista hetkeä on Juusolle tuottanut sanotun perunamaan eteläpuolelta kohoavalle vuoren kukkulalle pystytetty masto, jossa on raakapuu lähellä huippua.

Vuorelta on hyvä näköala merelle, alas rantaan ja satamaan, joka kyllä on itäänpäin suojaton, mutta muilla tuulilla enemmän tai vähemmän suojattu.

Maston on Juuso itse pystyttänyt. Teräsvanttien avulla se seisoo vakavana missä myrskyssä hyvänsä.

Sen raa'an nokkiin menee lippuliina, molempiin erikseen. Juusolla on täydellinen kokoelma merkinantolippuja, jotka ovat peräisin jostain laivarikosta ja hän on järjestänyt niin, että kun hän veitsellä napsauttaa poikki hienon purjelangan, hulmahtavat merkkiliput molempiin raa'an nokkiin yhtäaikaa ja silmänräpäyksessä. Lippuliinassa on nimittäin lyijypaino, molemmissa erikseen. Nämä lyijypainot ovat ylhäällä raa'an nokissa milloin liput ovat alhaalla, ja purjelangalla ovat lippuliinat köytetyt alhaalla samaan kohtaan kiinni. Kun purjelanka napsautetaan veitsellä poikki, putoavat painot alas ja vetävät samalla liput ylös. Niin yksinkertaista se on! Jos kylän eteen ankkuroi sota- tai huvialus -- mikä tapahtuu peräti harvoin -- silloin leikkaa Juuso purjelangan poikki juuri sillä hetkellä, jolloin alus pudottaa ankkurinsa. Liput hulmahtavat ylös tuuleen ja samalla kuuluu kuusi revolverin laukausta tulijan kunniaksi.

Tänään, jolloin Mikko kävi puhumassa Juusolle unestaan ja häntä varoittamassa, hommailee Juuso Mikon mentyä illalla perunamaallaan, leikellen poikki perunanvarsia, koska hän on kuullut, että jos perunan varret leikataan, kasvaa enemmän juurta. Juuso tahtoo koettaa, onko siinä perää.

Oikaistessaan selkäänsä ja silmätessään merelle näkee hän ison, kauniin huvijahdin luovivan lahteen. "Hitto ties! Oli vähällä päästä varkain ankkuriin!" sähähtää Juuso puoliääneen, rientää tupaan ja ottaa sieltä suuren revolverin, jonka kuula on sakarisormen paksuinen. Tämä revolveri on hänellä säilynyt salakuljetusajoilta, ja oli hänellä myöskin kaikkiaan neljä laatikkoa tuon revolverinsa panoksia, joista vielä nytkin on toista laatikkoa jälellä.

Juuso koettaa, onko puukko tupessa ja lähtee sitten kiipeämään vuorelle, jossa kaikki muu on kunnossa. Hän asettuu maston juurelle veitsi valmiina purjelangan päällä ja revolveri laukaisuvalmiina.

Nyt!

Ketju helisee alhaalla lahdella, ja samassa hulmahtavat merkkiliput ylös raa'annokkiin kalliolla ja kuuluu kuusi revolverinlaukausta, jotka kaiuttavat vuoria, ja kaikki kylän koirat alkavat haukkua ja ulvoa. Niin tapahtuu aina joka kerta, milloin sotalaiva tai huvialus ankkuroi lahdelle.

Sen jälkeen virittää Juuso jälleen huolellisesti lipunnostolaitteensa, ja tarkastettuaan että kaikki on kunnossa hän laskeutuu alas, vie revolverin tupaan omaan naulaansa ja menee perunamaalle jatkamaan työtään.

Lieneekö Juuso tunnin vai puoli tuntia siinä aherrellut ja kyykkinyt, kun hän on kuulevinaan pihalta vierasta puhetta. Hän kääntyy, kohottautuu katsomaan ja näkee pihalla kaksi outoa nuorta herraa, jotka huomaavat myös Juuson, lähestyvät häntä, kättelevät, tervehtivät ja sanovat:

-- Me etsimme Juoseppi Heikkilää. Voisitteko neuvoa meille, missä hänet tapaisimme.

-- Minä se tässä juuri olen se jota etsitte.

-- Niinkö! No, sepä sattui hyvin! Me olemme Haminasta teidän veljenne poikia. -- Mitä sedälle kuuluu?

-- Mitäpäs minulle! Pois olis vaan jo aika lähteä minunkin, mutta ei vielä oteta. Se jota olen odottanut, ei vaan kuulu. Kuolema viipyy ja viipyy -- on muka niin paljon työtä muualla.

-- Meidän isämmekin on kuollut. On kai setä siitä kuullut?

-- Kuulinhan minä sen. Taisi saada huonon lopun?

-- Paranteli pakottavaa hammastaan karbolihapolla ja sai myrkytyksen.

-- Niin niin. Yksi otetaan yhdellä tavalla, toinen toisella.

-- Isävainaja mainitsi loppuhetkinään, että meidän olisi joskus käytävä setää katsomassa ja ottamassa selvä, puuttuuko sedältä mitään sekä antamassa rahaa aina määräajoin niin paljon kuin setä tarvitsee. Sitä varten me nyt olemme tänne tulleet.

-- Turha matka se sitten oli. Älkää sitä varten tulko koskaan. En minä ole minkään puutteessa. Minä tulen hyvin toimeen. Muilla asioilla voitte kyllä täällä käydä, jos teitä huvittaa, mutta älkää pitäkö surua rahasta tai muusta senkaltaisesta. Minulla on kaikkea yllin kyllin.

-- Meillä on täällä mukanamme setää varten yksi viskipullo -- tuomisiksi. Ainakin voi setä sen meiltä ottaa.

-- No, se kyllä käy. Viskipullo ei ole mitään sellaista, mitä ei toinen voisi ottaa toiselta. Kiitos vaan!

Pojat katselivat pihaa eri puolilta. Nähdessään aitanovien päällä laivojen nimilautoja, huudahti nuorempi pojista: "Kuinka jännittävää olisi kuulla noiden kaikkien historiat!"

Tultiin eräänkin aitan luo, jonka päätyseinään oli tervalla piirretty noin puolen sylen korkuisilla kirjaimilla:

_Piru_.

Pojat kysyivät, mitä se merkitsee.

-- Mitä lienee tullut kirjoitelluksi -- ennen nuorempana. Kun vanhemmat ihmiset kertoivat, että siinä olisi joskus asunut piru, niin minä otin kerran ja tervasin siihen sen oman nimen, jotta osaisi mennä sinne minne pitääkin, eikä tulisi ihmisten asuntoon. He he! Uskoivat ennen, että on piru. -- Pyytäisinhän minä teidät sisällekin matalaiseen majaani, mutta on jo näin myöhä, ja kun sattui vielä niin hullusti, ettei ole teetä eikä sokeria kotona, ja puotikin on jo kiinni.

-- Ei sedän tarvitse mistään huolehtia. Ei meillä ole aikaakaan nyt tämän enempää. Me olemme matkalla Narvaan ja sieltä Viipuriin.

Juuso saattoi veljenpoikiaan rantaan ja meni sitten tupaansa. Siellä hän asettui näköputkellaan tähystelemään veljenpoikiensa lähtöä ja havaitsi ilokseen, että purjeet nousivat oikealla tavalla ylös ja lähtö tapahtui merimiesten tapaan. Siitä hän oli iloinen. Hän katseli niin kauan kuin purjeen kasaakaan näkyi. Silloin jo kesäillan hämärä peitti meren. Siinä istuessaan ja katsellessaan hän muisteli poikien käyntiä ja erikoisesti huvitti häntä se seikka, että pojat huomasivat sen "pirun". Juusolle tuli tätä ajatellessaan halu lähteä käymään siinä pirun aitassa. Hän kyllä tiesi, mitä siellä on, mutta meni kuitenkin, avasi oven ja katseli sisälle. Siinä oli eräällä laatikolla kolme kirjaa, jotka olivat kuuluneet hänen isälleen. Juuso otti niistä esille päällimmäisen, avasi sen auki. Sen välistä hän löysi kirjeen, Anterus-vainajan ruskettuneen kirjeen, joka kuului:

Rakkaat vanhemmat!

Toivotan Teille Jumalan rauhaa ja onnellista joulua sinne kaikille omaisille.

Täällä sitä kaupungissa on aina niin kiire, ettei jouda kirjoittamaankaan niin usein kuin haluttaisi.

Mitä isä meinaa niiden rahojen kanssa, joita siellä kotona lienee taas kymmenkunta tuhatta? Eikös se ole huono pankki se oma puinen kaappi. Palaa vielä jonain kauniina yönä tai päivänä, ja siinä menivät vuosien säästöt. Minä tiedän paljon viisaamman ja varmemman keinon. Minulla näet on täällä pankissa niin sanottu juokseva tili. Sinne saa panna rahaa kuinka paljon haluttaa ja siinähän tuota olisi tilaa isänkin rahoille. Pois saa milloin haluttaa, vaikka samana päivänä kuin on sinne tuonut! Isän olisi nyt viisainta heti tuoda tai lähettää tänne minun juoksevalle tililleni pankkiin kaikki liikenevät rahansa. Saa niistä korkoakin. Minä takaan, että kuusi prosenttia ainakin saa. Ja mitä ne veljeni vaimon Eupenkaan rahat tekevät joutilaina makaamassa siellä isän kaapin laatikossa. Sopisi panna vain nekin tulemaan samalle tilille, niin pääsisi isä rauhaan niidenkin hoitamisesta, ja Juusohan ne joskus kuitenkin juo.

Herran rauha olkoon kanssanne!

Anterus Heikkilä.

Juuson sormet vapisivat niin, että kirje putosi hänen käsistään pari kertaa peräkkäin. Hänen oikea käsivartensa nytkähteli ja heilahteli vastoin hänen tahtoansa.

-- Siinä näet, velimiesvainaja! Vielä kuoltuasikin omat paperisi todistavat sinua vastaan!

Hän meni tupaan, sytytti lampun, peitti ikkunat huolellisesti, otti ryypyn viskipullosta, kävi keinutuoliin istumaan, nousi ylös, käveli sinne ja tänne ja huudahteli ääneen: "Voi sinä kurja petturi ja varas!"

Sitten hän rupesi kirjoittamaan kirjettä veljensä pojille. Siitä tuli pitkä kirje. Hän kirjoitti monta tuntia. Lainaamme tähän siitä vain muutamia lauseita:

"Rakkaat veljenpoikani!

Kun te tänään illan suulla olitte täällä, teki mieleni jutella koko sukumme historia teille, koska näytitte kelpo miehiltä ja hyviltä ihmisiltä. Se olisi kuitenkin vienyt aikaa, aamuun asti ainakin, eikä tullut silloin sanojakaan suuhuni, mutta nyt alkoivat kaikki entiset asiat päässäni elää ja minä tahdon piirtää näille paperiarkeille rehellisesti kuin Jumalan tuomioistuimen edessä kaikki asiat täydessä valkeudessa, salaamatta kamalimpiakaan tapauksia ja niitäkään, jotka koskevat teidän isävainajaanne -- --?

Näin olen parisen vuosikymmentä elänyt kuin maallisessa helvetissä -- ulkonaisesti katsoen. Veljeni ryösti minun osuuteni isän perinnöstä ja lisäksi vaimoni Eupen perintörahat, niinkuin näkyy velivainajan isälleni kirjoittamasta kirjeestä. Tämä kirje, ihme kyllä, löytyi vasta tänään, ja se on nyt tässä minun pöydälläni ja minä panen sen tähän mukaan teidänkin luettavaksenne. Minä en vaadi teiltä takaisin rahojani sillä enhän minä niillä rahoilla voisi ostaa menetettyä perheonneani, tehdä tytärtäni jälleen eläväksi, itseäni ja vaimoani nuoreksi. Te ette siis voisi rahallanne tehdä minua onnellisemmaksi kuin olen. Minä en ole ketään pettänyt, en keneltäkään ottanut vääryydellä mitään, en ketään murhannut enkä onnettomaksi saattanut, ja vaikka minulla ei ole nykyjään leipää eikä särvintä, ei teetä, ei kahvia, ei sokeria, ei muuta öljyä kuin mikä lampussa paraikaa vielä on, ei rahaa eikä tietoa mistään elämisen tarpeista -- ei lapsia eikä vaimoa -- niin tunnen minä niin syvää _Onnea_, etteivät kaiken maailman meret kykenisi sitä peittämään, ja siitä syystä en minä tarkoita pahaa velivainajalleni enkä teille hänen jälkeläisilleen, vaikka olenkin tämän testamenttini kirjoittanut. Minä olen oikea onnen poika!"

Sitten Juuso lopetti kirjoittamisen. Hän valmistautui makuulle, mutta muisti kirjoitukseninnossa unohtuneen viskipullonsa ja ryyppäsi siitä kerran ja toisen. Se tuntui tekevän hyvää ja hän nosti vuoteensa viereen tuolin, jolle asetti viskipullon niin, että se oli hänen loikoessaan käden ulottuvilla. Hän jätti lampun palamaan. Kaikki tuntui hyvältä.

* * * * *

Sinä yönä ei oltu verkoilla, ja Euppe ja Miinakin makasivat kotona.

Aamulla varhain heräsi Euppe. Hän tunsi huoneissa lampun savun hajua ja muisti, ettei ainakaan hänen ja Miinan lamppu ollut savunnut siinä lyhyessä ajassa, minkä he ennen makuulle menoaan tulta tarvitsivat.

Miina heräsi heti sen jälkeen ja tunsi niinikään lampunsavun hajua, meni keittiöön ja kysyi äidiltään:

-- Mistähän tätä lampunsavua on tullut?

-- Luultavasti isän puolelta.

Oli aamiaisen aika.

Ulkona liikkuessaan oli Miina huomannut, että isän huoneen ikkunat ovat yhä peitetyt, vaikka hän tavallisesti, vanhojen ihmisten tapaan nousi ylös varhain.

Miina päätteli, että isä varmaan on kovasti sairaana.

Hän meni äitinsä luo.

-- Isä taitaa olla kipeä. Meidän on mentävä katsomaan.

-- Mene yksinäsi!

-- Äidin on tultava myös. Minua peloittaa.

Ovet Juuson puolelle eivät olleet koskaan lukossa. Euppe ja Miina pääsivät siis helposti sisään.

Kun ikkunat olivat peitetyt, oli huone hämärä. Lamppu paloi vielä pöydällä. Se savusi hiljakseen.

Juuso nähtiin makaavan vuoteessaan kädet ristissä yli rinnan. Hänen kasvoillaan oli autuas hymy.

Huoneessa oli viskinhajua.

Euppe huomasi viskipullon ja sanoi:

-- Humalassa makaa joutava, ja on jättänyt lampun palamaan koko yöksi. Onpas sillä nyt rahaa!

Miina oli ennättänyt sillä aikaa isänsä vuoteelle. Hän ravisteli isää, mutta huomasi pian, ettei tämä enää elänyt.

-- Herra Jumala! Isähän on kuollut!

Euppe tuli tarkastamaan miestään.

-- Juonut on joutava itsensä kuoliaaksi. Voi sinä kurja!

-- Älä rakas äiti sano isästä enää sillä tavalla! Isähän on kuollut.

-- Sanon minä!

Euppe oli jo ennättänyt Juuson kaapille ja laatikoille ja tarkastanut kaikki kukkarot ja taskut eikä ollut löytänyt penniäkään rahaa. Sen huomion tehtyään hän alkoi valittaa kovalla äänellä:

-- Voi rakas Miina tyttöseni! Mihin me nyt joudutaan tämän kanssa! Ei niin pennin pyöryläistä missään! Ei niin pennin pyöryläistä! Millä me hänet hautaamme? Pitääkö meidän nyt tähänkin pyytää enoilta rahaa! Olisi uponnut vaikka mereen, ettei olisi joutunut meidän harmiksemme!

Miina oli polvillaan isänsä vuoteen vieressä, pää painuneena isän liikkumattomalle rinnalle ja itki.

-- Älä rakas äiti haasta sillä tavalla, rukoili Miina, isähän on kuollut!

-- Älä haasta! Kelpaa niin sanoa sinun, jonka ei tarvitse tietää, millä rahoilla ruumis hautaan saadaan!

Euppe huiski sinne ja tänne. Hän oli avannut ikkunat ja sammuttanut lampun. Tupa oli valoisa.

Euppe säpsähti huomatessaan, ettei liedellä oltu keitetty pitkään aikaan. Hän muisti huomanneensakin, ettei pitkiin aikoihin ollut noussut savua Juuson puolelta.

Hän tarkasti kellarit ja aitat. Ei mitään missään, ei perunoita, ei silakoita, ei leipää, ei kerrassaan mitään.

Hän saapui hengästyneenä sisään. -- Hän oli vanhetessaan lihonut ja hengästyi peräti vähästä, jo keittiön portaita noustessaankin, entä sitten näin paljosta juoksusta! Hän löysi Miinan yhä äänettömänä itkemässä ja purskahti nyt itkuun itsekin.

-- Voi hyvä Jumala! Isällä ei ole ollut mitä syödä! Voi hyvä Jumala! Isä on kuollut nälkään!

Hänen huomionsa kiintyi pöydällä oleviin papereihin. Hän luki ne ahmien. Sitten hän kumartui pöytää vasten, itki ääneen ja huusi:

-- Voi hyvä Jumala! Enhän minä sitä tiennyt! Voi hyvä Jumala! Voi hyvä Jumala!

Vähitellen hiljeni hänen äänensä ja sammui lopulta kokonaan.

Kun äkkiä tuli täydellinen hiljaisuus nousi Miina ja meni puhuttelemaan äitiään. Hän kysyi: "Äiti, mikä sinun on?" -- mutta huomasi, ettei äiti ei enää hengittänyt -- hän oli jättänyt tämän maailman.

LOPPU.