Part 14
Sinä aikana minkä Anterus oli asunut Haminassa ei Juuso ollut siellä käynyt, sillä hän tahtoi karttaa veljeään, jota hän vihasi. Nyt oli hänen pakko etsiä Anterus käsiinsä. Veneessä istuessaan hän tätä pakkoa koetti selvitellä itselleen, ja muuta selvää siitä ei tullut, kuin että pakko se vaan on. Hänen täytyi valita kahdesta: joko vajota kotona kurjuuteen ja puutteeseen tai kääntyä Anteruksen puoleen. Jos hän olisi ollut yksinäinen mies, olisi edellinen mahdollisuus ollut helpompi, mutta hänellä oli vaimo ja kaksi tytärtä -- Miina oli niihin aikoihin seitsemäntoista vuotias ja Selma viisitoista -- ja näiden tulevaisuus koski hänen sydäntään. Kaiken tämän rinnalla hänestä sittenkin tuntui paremmalta kääntyä Anteruksen puoleen, etenkin kun hänen ei ollut tarvis lähestyä veljeään velallisena eikä armonpyytäjänä, vaan oikeuden vaatijana ja velkojana.
Juuso ei tiennyt veljensä asuntoa, mutta hän ajatteli: "Eipä tässä kiirettä. Onhan tässä kokonainen päivä ja monta muuta päivää sen lisäksi. Ennättääpä tuosta ottaa selvän!" Kaikkein ensin hän päätti tehdä muutamia ostoksia. Hän ei epäillytkään, ettei veljeltä lohkeaisi rahoja, ja hän ajatteli ostaa itselleen vähän paremman pöytälampun kuin mikä hänellä oli ennestään. Juuri tätä ajatellessaan hän saapui lamppukaupan ikkunan luo, jonka takana oli näytteillä lamppuja jos jonkinlaisia.
Hän meni sisään katselemaan lamppuja ja kyselemään hintoja.
Hän neuvotteli parhaillaan myyjän kanssa erään halvan, mutta miellyttävän lampun hinnasta, kun sisään astui kaksi rouvaa, toinen vanhahko ja ylen ylellisesti puettu, toinen nuorempi ja vaatimattomampi.
Eräs toinen myyjä riensi palvelemaan rouvia.
Juuson huomio kiintyi erikoisesti siihen vanhempaan rouvaan, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin hienoja turkiksia, niin komeita hatunsulkia eikä niin hienoja ruskeita nahkasormikkaita kuin tällä rouvalla oli. Näinä muutamina silmänräpäyksinä Juuso ennätti ajatella, että "kovin on kotitekoiset kasvot noin hienolla rouvalla!"
Puodin katossa riippui kristallikoristeisia kattosähkölamppuja, jotka Juuson mielestä olivat peräti ylellisiä, hänen kotisaarensa kirkkoonkin liian hienoja -- vain kuninkaiden saleihin soveliaita.
Näitä samoja lamppuja viittasi sormellaan tuo turkiksiin puettu rouva, kysyen edessään kumartelevalta myyjältä:
-- Onko teälä ristaliruunuja sähkölamppujen kanssa? -- Jaa, onhan teälä! Paljoko ne maksaisivat?
-- Tuo laji maksaa kaksituhatta neljäsataa, tuo toinen kaksituhatta kuusisataa.
-- Eikö teälä sitten muullaisia olekaan?
-- Ei ole nyt, hyvä rouva, mutta on tilattu. Ne ovat puolta halvempia kuin nämä. Maksavat kuudesta seitsemään sataan.
Hienosti hansikoidulla kädellään viittasi rouva halveksivasti ja suu suipistuneena, lausuen:
-- Ööi niin halapoja, ööi niin pieniä! Eihän nuita kehtoo panna tampuriisakaan! Ukko mänöö kuitenkin ensi viikolla Hulliin, niin kahtoo sieltä.
Nuorempi rouva: Kyllä minusta tämä malli olisi hyvin sievä.
Vanhempi rouva: Ei minusta! Ja kun kerran kannattaa ostaa yhtä sievä kalliimpi, niin antaa tämän roikkua teälä ja kerätä lisää pölyä niskaasa. Mikäs pakko sitä on mättää rahojasa tuollaisiin pelätyksiin, kun on saatavissa oikeitakin ristaliruunuja! -- Mikäs tuo sitten on?
Rouva viittasi ikkunan edessä pöydällä olevaan nikkeliseen esineeseen. Niitä oli siinä paljon, erilaisia ja erikokoisia.
-- Se on kahvikeittimö.
-- Onko se semmoinen, joka ilmoittaa, milloin kahvi on kystä?
-- Minä en ymmärrä, mitä rouva nyt tarkoittaa.
-- No sitä, hyvänen aika, että näkeekö tästä edes sen milloinka kahvi kiehuu?
-- Näkeehän sen: höyry alkaa nousta -- kannen raoista ja nokasta.
-- Jaa -- se ei vielä mitään ole. Sen tietää tavallinen vaskikattilakin. Mutta minulla on sellainen, mikä viheltää silloin kun kahvi on valmis, -- pfiuuu, panee. Käykö tämä sähköllä?
-- Ei, tämän alla palaa spriituli. Se ei nokea. -- Ehkä rouva Heikkilälle saisi olla --
-- Ööihän toki, öihän toki! Minä vaan muuten kyselen. -- No niin. Ei sitten muuta kuin hyvästi!
* * * * *
Rouva Heikkilä!
Juuso arveli, että eiköhän vain siinä ollut velimiehen eukko ja päätti seurata häntä, poistuen myymälästä heti rouvien jälkeen.
Hän seurasi naisia kadulta kadulle.
Lopulta saavuttiin torin laidassa olevan kolmikerroksisen, palatsimaisen kivitalon eteen. Rouvat menivät pääovesta sisään, ja Juuso jäi ulos tutkimaan taloa lähemmin.
Koko alakerta näytti olevan konttorihuoneistoa. Ikkunoissa luettiin:
O/Y ETELÄSUOMEN PURJELAIVA A/B
Sama kirjoitus oli isoilla kullatuilla kirjaimilla myöskin pääoven yläpuolella. Sisään ja ulos virtasi kultanauhaisia laivojen päämiehiä ja perämiehiä, hienoja herroja, juoksupoikia ynnä muuta väkeä.
Juuso alkoi nousta portaita. Eräässä toisen kerroksen ovessa hän luki veljensä nimen: "Anterus Heikkilä". Hän soitti ovikelloa.
Äskeiset rouvat olivat vielä eteisessä ja vanhempi heistä virkkoi ovea avaamassaan:
-- Teältä tulee joku kerjäläinen -- Mitäs äijällä olisi asiaa?
-- Tahtoisin päästä tämän talon isännän puheille.
-- Onkos sinulla mitä asiaa?
-- On -- ja tärkeätä onkin.
-- No, mänöö tuosta ovesta sisään.
Juuso joutui veljensä työhuoneeseen, joka oli upeasti sisustettu.
Anterus istui kirjoituspöytänsä ääressä tupakoiden. Nähtyään Juuson hän heti nousi tervehtimään.
-- Ohoo! Tämäpä oli hauskaa, että sinäkin tulit kerran minua katsomaan! Hyvää päivää, hyvää päivää! Mitä sinne kotipuoleen kuuluu? Siellähän kuollaan oikein kilpaa -- joulun tienoissa äiti ja nyt isä. Käyhän istumaan tänne, niin jutellaan asioista! Ei, ei sinne! Tänne vain, pöydän viereen. Pane siitä palamaan oikea havanna! Jaaha -- Jaaha! Vai tulit sinäkin täällä käymään! Se oli perhanan hauskaa! Sattui vain niin saakurin paha päivä. Minulla nimittäin ei tänään olisi aikaa edes kunnolla sivulleni vilkaista. Mutta kun kerran velimies tulee meren takaa kaupunkiin, niin täytyyhän minun hänelle uhrata pari saatanan kallista viisiminuuttista. -- Jaaha. Jaaha. Se isävainaja kirjoitti, että salakuljetus on nyt lopussa. Niin -- mitäs minä sanoin jo kaksikymmentävuotta ennen! Höyrylaivat -- uusiaika! Saarelaiset jaaloineen -- huono kilpailla! Siellä taitaa mennä taloja nurin toinen toisensa perästä! He he he he! Oli se aikaa se salakuljetus! -- Mutta se oli ikävä virhe -- suo minun se sanoa sinulle suoraan -- saatanan ikävä virhe, että sinä olet ollut minulle niin pirun ylpeä ja koppava ja oikeastaan vihamielinenkin. Siinä olet tehnyt tuhmasti, velimies! Sinun olisi pitänyt olla minua kohtaan höyli. Minä olisin voinut tehdä sinusta miehen. Olisin voinut antaa sinulle jonkin laivoistani -- kolmimastoistani. Itse olisit saanut valikoida. -- Paperitko! -- vai mitä höpiset! -- Merikoulu! -- Rahalla niitä papereita saa! Minulla on monta kapteenia, joille olen hankkinut paperit rahalla! Näen miehen -- aivan kuin luotu kapteeniksi -- otan hänestä selvän -- kulkenut merellä lapsesta asti -- tuntee tien Englantiin kuin omaan saunaansa -- vot -- siinä oikea mies! Minä hankin hänelle Itämeren kipparin paperit, lyön miestä olalle ja sanon: Terve "Eläköön"-laivan päällikkö! -- ja työnnän kapteeninkirjat hänen käteensä. Palkoista en tingi. Laki? Kissan häntä! Minä en kysy mitä koulua mies on käynyt, vaan minkälainen merimies hän on. -- Oli totisesti paha, että en saanut tehdä sinusta miestä, sillä kyllä sinä, totta jukulaut, olisit pärjännyt siinä missä kuka muu hyvänsä! -- Nyt on salakuljetus lopussa -- (Anterus levitti käsiään ja kohotti harteitaan.) -- tjaa, se on saamarin paha paikka!
Juusokin innostui.
Hän näki mielikuvituksessaan itsensä parkkilaivan päämiehenä. Myrsky Pohjanmerellä! Parkkilaivojen kilpapurjehdus linjalla Hamina-Hull! -- Hän veteli ahnaasti sikariaan ja virkkoi:
-- Kyllä minusta vieläkin jotain tulisi...
-- Ei, rakas velimies! Me olemme nyt jo liian vanhoja! Niin, liian vanhoja jo olemme, piru vie! -- Mutta kaksikymmentä vuotta takaperin! Tjaa! Silloin se olisi ollut toinen juttu! Sinua aikaa jo vaivata kohtapuoleen vanhuuden höperyyskin. Ja hampaat ovat lähteneet suusta, leuka törröttää ulkona, ja huulet ovat painuneet sisään. Mies on silloin kuin vanhuuttaan köyristynyt laiva. Se alkaa kypsyä valmiiksi kuolintelakalle. -- Miten sinä oikeastaan tuumaat elää nyt kun salakuljetus on loppunut? Sinä vanha luntreijari? Eihän sinusta enää ole kalastajaksi -- eikä kai luontosikaan siihen taipuisi -- laivarikkoihin et enää kykene käymään käsiksi -- etkä kohtapuoleen mihinkään. Lapsesikin ovat tyttäriä -- no, verkoillahan hekin kyllä voivat käydä niinkuin pojatkin. Mutta asiasta toiseen: onko siellä kotona jo vanhusten jälkeen perunkirjoitus pidetty?
-- Ei ole.
-- No niin. No niin. Hoida sinä nyt sitä pesää sillä aikaa. Ehkä minä tässä kesällä saan tilaisuuden käväistä siellä, niin pannaan sitten kaikki selväksi. Ei suinkaan pesässä vanhusten jälkeen huomattavampaa summaa rahaa löytynyt?
-- Kolmesataa.
-- Jaaha. Kolmesataa. Ei ole paljon.
-- Ei ole.
-- Se kai kului hautajaiskustannuksiin?
-- No, melkein.
-- Löytyikö mitään testamenttia -- vanhuksilta molemmilta tai jommalta kummalta heistä? Ei kai?
-- Ei ole tähän asti ilmaantunut.
-- Niin niin. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään! No niin. Hoida sinä nyt siis sitä pesää, niin sitten järjestetään asiat ihan pikimmittäin. -- Entä mitenkä sinun eukkosi jaksaa? Hyvin tietysti! Lihoo lihomistaan. Niin, niin. He he he! Ja tyttäret kai kasvavat ja pulskistuvat? Niinpä niin. Sinä olet onnen poika, kun sinulla on niin hyvä vaimo -- taisi tuoda mukanaan rahaakin? No niin. Jaaha, no -- hyvästi nyt sitten vain ja kerro terveisiä näkemistäsi ja kuulemistasi! Minulla olisi tässä helkkarin kiire alas konttoriin. Siellä parhaillaan odottaa minua parkkilaiva "ELLEN MARGARETAN" päämies. -- Ellen Margareta -- se on muuten minun muijanikin nimi -- höhöhö, niin että tässä minäkin olen Ellen Margaretan päämies.
Anterus oli noussut seisomaan ja Juuso myös. Anterus ojensi kätensä jäähyväisiksi:
-- No niin. Hyvästi nyt ja tule jolloinkin uudestaan paremmalla ajalla -- talvella, silloin on minulla enemmän aikaa!
Juuso keihästi kotkansilmänsä veljensä Anteruksen pälyileviin silmiin ja julisti:
-- Luuletko sinä, saatana, että minä tulin tänne sinun luoksesi kuin mikäkin kerjäläisäijä -- ilman asiaa -- katselemaan sinun palatsiasi ja kuuntelemaan sinun jaarituksiasi ja lähtemään silloin kun käsketään!
-- No, no, hyvä mies, älä huuda! Jos sinulla on asiaa, niin esitä se tasaisesti ja kiihtymättä.
-- Minä tulin vain kysymään, mitenkä on niiden isävainajan laivaosakkeiden laita. Minä tulin ottamaan ne nyt omaan haltuuni, sillä isäukkovainajan tahto oli niin, että ne ovat siirrettävät minun nimelleni, ja siitähän sitäpaitsi isäukko jo talvella sinulle kirjoittikin. Sen kirjeen kyllä näyt saaneen, vaikk'et ole siihen vastannut. Isäukko olisi tässä keväällä -- kevättalvella -- tullut tänne itse asiataan järjestämään, kun sinulta ei mitään vastausta saatu, ja kaksi kertaa me jo yritimmekin, mutta emme päässeet, ja sitten isäukko äkkiä kuoli. Sitä ennen hän kuitenkin ennätti neuvoa minua. "Jos minä kuolen", sanoi hän, "niin mene sinä tekemään selvää niistä osakkeista ja ota haltuusi koko minun siellä oleva omaisuuteni, kyllä sitä niin paljon on, että se sinulle ja perheellesi riittää, vaikka kauankin eläisitte." Ne olivat isävainajan viimeiset sanat. Ja nyt minä olen tullut tänne ja totta jumal'aut otankin sen omaisuuden haltuuni -- vaikka sinun silmistäsi ja nahastasi!
Juuso värisi vihasta, ja hänen molemmat kouransa puristuivat nyrkkiin.
Anterus horjui takaisin tuoliinsa, kalpeni, mutta koetti hymyillä.
-- Sinä puhuit joistakin laivaosakkeista. Olet siis täällä liikeasioissa. Liikeasioista puhutaan aina sävyisästi, hillityllä äänellä, tyynesti ja kylmäverisesti, eikä riehuen ja pauhaten. Tämä on puhdas liikeasia, puhdas liikeasia! Istu siis rauhallisena tuolille, sytytä toinen sikari ja juttele kauniisti ja hillitysti. Jos on kysymys osakkeista, olisi sellainen asia käsiteltävä oikeastaan yhtiömme konttorissa, notariaattiosastolla, mutta koska asiakas kerran on niinkin läheinen omainen kuin velimies, niin voin ottaa hänet vastaan täällä yksityisasunnossanikin. No niin. Sinulla on kait isävainajan osakkeet ja niihin kuuluvat talongit mukanasi. Esitä ne! -- Sinä vaikenet. -- Esitä joitakin muita papereita, joista käy selville sinun oikeutesi johonkin osaan O.Y. Eteläsuomen Purjelaiva A.B:n omaisuudesta. Esitä papereita! Päteviä, laillisia papereita! -- Sinä vaikenet. -- Liikeasiat käsitellään kaikki papereilla. Puhuttu sana -- phyhh! -- Tämä on puhdas liikeasia. Tällainen asia täytyy käsitellä paperien, laillisten, alkuperäisten, väärentämättömien paperien varassa. -- Sinä mainitsit jotain isävainajan kirjeestä. Tunnustan sen saaneeni. Siinä ensin lyhyesti mainittiin äitiparan kuolemasta ja sitten puhuttiin erittäin laajasanaisesti joistakin osakkeista ja muusta sen kaltaisesta, mutta ikävä kyllä, O.Y. Eteläsuomen Purjelaiva A.B. ei tunne ketään Hinterikki Heikkilä- tai vielä vähemmin Juoseppi Heikkilä-nimistä osakkeenomistajaa. Kysyin tästä asiasta heti kirjeen saatuani nimenomaan yhtiömme prokuristilta ja hänen vastauksensa, kuten sanottu, oli kielteinen. -- Se mainitsemani kirje oli sinun kirjoittamasi. Sellaisella paperilla ei ole mitään juriittista arvoa, ja sitä paitsi se on hävitetty. Jos sinulla on päteviä asiapapereita niin esitä ne, sillä sellaisten pohjalla kyllä voitaisiin ruveta keskustelemaan. Mielellänihän minä sinua auttaisin, jos sinä edes pyytäisit, vaikkapa esimerkiksi jollakin kuukautisella määrärahalla, siinä tapauksessa että sattuisit sairauden kautta joutumaan työkyvyttömäksi. Tosin sekin kävisi ajan pitkään minulle vaikeaksi jopa mahdottomaksikin, sillä minä olen vain palkkaa nauttiva O.Y. Eteläsuomen Purjelaiva A.B:n toimitusjohtaja, ja palkkani tuskin riittää omiin yksityismenoihini. Sinulla, velimies, on väärä käsitys minun omaisuudestani ja olet siellä saaren yksinäisyydessäsi -- hyvin ymmärrettävistä joskin vähemmän hyväksyttävistä syistä -- hautonut mielessäsi ovelasti järjestettyä kiristysyritystä, mutta ei se nyt vedellyt tässä muodossa -- höhöhö -- ei vedellyt! Eikä vetele!
-- Väitätkö sinä siis, ettet ole saanut laivaosuuksia tai osakkeita -- nimittele heitä mitenkä haluat -- ettet niitä vastaan ole saanut isävainajalta penniäkään?
-- Taas sinä kiihdyt! -- Minä en väitä sitä enkä tätä. Minä en kiellä, enkä myönnä. Toisin sanoen, en keskustele siitä asiasta sinun kanssasi -- kuinka sanoisin -- juriittisessa mielessä. Jos edessäni istuisi isäukko -- se olisi vallan toinen juttu! Tai edes hänen valtuutettunsa. -- Esitä valtakirja!
Juuso sieppasi esille puukkonsa.
-- Tässä minä esitän sinulle valtakirjani, sinä roisto! Sinä käärmeensikiö! Piru ihmishahmossa!
Juuso hyökkäsi Anteruksen kimppuun ja sohi häntä veitsellään, saaden sivalletuksi häneltä takin oikean olkapään auki sekä ison viillon oikeaan rintamukseen. Sitäpaitsi sai Anterus ison haavan vasempaan kämmeneensä, josta vuoti verta tulvinaan, ja veren näkeminen kiihdytti Juuson tappeluhimon täyteen raivoonsa.
Anteruksen onnistui painaa kirjoituspöytänsä reunassa olevaa nappia ja siinä samassa hyökkäsi Juuson kimppuun takaapäin kaksi Anteruksen palveluskuntaan kuuluvaa miestä, jotka väänsivät veitsen pois hänen kädestään ja saivat hänet vaivalla hillityksi.
-- Viedäänkö tämä poliisilaitokseen? kysyi toinen miehistä.
-- Ei. Heittäkää hänet kadulle ja pitäkää huoli siitä, ettei hän tästedes pääse sisälle tähän taloon minkään kautta, selittäköön asiakseen mitä hyvänsä. Sanokaa myös poliisille, että hän pitää tämännäköistä miestä silmällä, etenkin jos hän alkaisi hiiviskellä tämän talon lähettyvillä.
Kadulle jouduttuaan meni Juuso kapakkaan ja joi siellä kaikki rahansa.
Illalla myöhään hän joutui tekemisiin poliisin kanssa. Juuso nimittäin oli asettunut raatihuoneen eteen ja täydellä äänellä huutaen saarnasi siinä ja lauleli välillä. Siitä poliisi hänet sieppasi ja vei putkaan. Seuraavana aamuna hänet lähetettiin ulos poliisilaitoksesta lakittomin päin. Semmoisena hän toikkaroitsi rantaan ja lähti purjehtimaan kotisaarelleen päin -- täysin purjein, vaikka oli myrsky. Tuuli ja merivesi piiskasivat hänen harmaita hiuksiaan, mutta kotkansilmin hän hallitsi merta, aaltoja, tuulta ja venettään -- kaikkia yht'aikaa. Koko maailma -- nimittäin Suomenlahden kaikkien saarien ja rantojen asukkaat ihmettelivät tätä Juuson purjehdusta enemmän kuin kaikkia hänen aikaisempia merisankaritekojaan yhteensä. Samaan aikaan kuin laivat etsivät hätäsatamia luovii merellä Haminasta kotiin vastamyrskyssä täysin purjein avonainen haapio! Se ei enää herättänyt tavallisissa ihmisissä ihailua, vaan suorastaan kammoa.
Kotona odotti Juusoa outo yllätys.
Ensiksikään hän ei päässyt sisään tavallista tietä. Ovi oli lukossa. Hän pilkisteli sisään ikkunoista ja havaitsi, ettei koko talossa ole kotona ketään.
Uudentuvan, rakennuksen länsipäässä olevan ison kammarin, jolla oli oma porstua ja oma sisäänkäytävä, ovet olivat auki.
Juuso astui sinne sisään. Huone oli hiukan oudossa asussa. Tuonne on tuotu hänen vuoteensa. Tänne on kannettu hänen vaatteensa, saappaansa, kenkänsä, sukkansa, piippunsa ja kirveensä, toisin sanoen yleensä kaikki mikä kuuluu hänelle, Juusolle. Eräällä tuolilla on kasa liinavaatteita, alushousuja ja paitoja, toisella lakanoita ja tyynynpäällisiä. Uunin edessä on keittiötarpeita: kahvikattila, pata, paistinpannu, vesiämpäri, yksi syvä lautanen ja yksi matala, yksi juomalasi, yksi kuppipari, yksi lusikka ja muuta. Kammareihin johtava ovi on suljettu, naulattu kiinni. Oven ripakin on poissa ja avaimen reikään suudettu puutulppa. Oveen on naulattu isohko paperi, johon oli Eupen käsialalla kirjoitettu näin:
Minä olen ryhtynyt kalastamaan veljieni kanssa ja saan heiltä apua, enkä rupea elättämään sinua. Työtä on itsessänikin ja tytöissä. Sinä et tule käymään koskaan minun ja tyttöjen puolella emmekä minä ja tytöt sinun puolellasi. Tämä on näin oleva kuolemaan asti.
Niin alkoi Juuso asua eroitettuna perheestään. Onneksi hän merimatkoillaan oli oppinut keittämään! Kaakeliuunin viereen muurasi Juuso vielä samana päivänä yksinkertaisen tiilisen lieden, jossa hän sitten keitti ruokansa, juomansa, vaatteenpesuvetensä ja yleensä kaiken mitä keittää tarvitsi, kuolemaansa asti.
Ero ja perheen hajaantuminen koski pahimmin "isän tyttöön", Selmaan, joka ennen pienenä aina isän saapuessa syksyllä kotiin itki tälle kaikki kesämurheensa, koska isä ei kuitenkaan kesällä olisi hänen itkujaan kuullut.
Nyt oli hänellä, viisitoistavuotiaalla, kyllin itkettävää, vaikka isä ei sitä kuullutkaan.
Hän itki yöt ja päivät, eikä antanut kenenkään itseään lohduttaa.
Hän kalpeni ja laihtui, sillä hän ei syönyt eikä nukkunut.
Hän kuoli, mutta sitä ennen hän kirjoitti lappusen, joka löytyi hänen tyynynsä alta.
Se oli "Isälle", ja siinä oli vain yksi rivi:
"Sovi rakas isä kulta äidin kanssa!"
X luku.
ONNENPOJALLA KÄY KORKEITA VIERAITA.
Oli lämmin, lauhkeatuulinen syyskesän aamu.
Heti aamulla tuli Juusolle, sille "onnen pojalle", vieraita -- vaikkei vielä niitä korkeita -- Mikkopa vain, Eskon Mikko, Juuson vanha kaveri.
Vaikka jo olikin aamu, oli Mikko pienessä hiprakassa, sillä hän oli istunut vanhan hyvän virolaisen tuttavansa kajuutassa ja siellä oli juotu muutama ryyppy entisen ja nykyisen ystävyyden vuoksi.
-- No kas, varainhan sinä olet liikkeellä! ihmetteli Juuso.
-- Tulin varoittamaan sinua. Näin viime yönä unta -- kahtena yönä peräkkäin olen nähnyt unta, että iso musta purjelaiva täysin purjein ajoi ylös teloille tuohon sinun valkamaasi.
-- Ol' nyt! Naisethan unia näkee!
Ikivanhoista ajoista asti on saarelaisille laivauni merkinnyt kuolemaa. Jos nähdään musta laiva tulevan maalle, kuolee mies siitä talosta minkä rantaan laiva laski. Jos taas laiva on valkea, kuolee nainen. Tämä uni ei petä koskaan.
-- Sitä luotettavampaa on, kun sen nyt näki mies, sanoi Mikko.
-- No, luulitkos sinä sitten, että minä olisin kuolematon? Ha ha -- ha ha -- oikein minua naurattaa! Lopen korkeat ajatukset sinulla minusta onkin!
-- Tulin sinua varoittamaan, ettet kävisi maata illalla. Kuolema ottaa aina pikemmin sen, joka on makuulla, mutta pettyy sen suhteen, joka ripeänä liikkuu valveilla, ja menee sen ohi. -- Kaikkein parasta olisi, että muuttaisit asumaan minun turviini, jos se alkaa sinua etsiä. Minä olen rohkea mies ja olen lisäksi rikas mies. Sinä olit ennen rikas mies ja minä köyhä. Kuulehan, Juuso! Ei pidetä vihaa, vaikka minä olenkin nyt rikkaampi kuin sinä.
-- Mitäs vihan pitämistä tässä nyt olisi!
-- Ettet sinä vain tule kateelliseksi?
-- En tule, en tule! Ole huoletta!!
-- No hyvä on. Minä menen taas. -- Kuulehan!
-- No?
-- Sinä olit ennen ukkomies?
-- Niin olin.
-- Minä en ole ollut koskaan ukkomies, ja minun on näin hyvä olla. Sinä olit tuhma ja otit ristin vaimon hahmossa päällesi ja saat nyt katua. Sinä et ole nyt ukkomies etkä poikamies etkä leskimies. Mikä sinä olet? Sitä et sinä tiedä itsekään, mutta minä tiedän, mikä mies minä olen: Poikamies. He! Eikö käy kateeksesi!? Olisin minäkin muijan saanut, vaan en ottanut. Aina ennen kulki minulla pyhäiltoina tyttöjä kintereilläni -- ja kulkee vieläkin -- ja jokainen hoputtaa: "Mikko, ota minut! Mikko ota minut!" Se pistää oikein vihaksi. Mihinkäs Mikko ne olisi kaikki pannut? Ja vaikka olisinkin voinut ne kaikki elättää, niin eihän se passaa, että miehellä ori seitsemän muijaa -- vai mitä? -- No, ja jos olisin ottanut yhden, olisivat toiset jääneet pahoilleen, ja siksi minä en ottanut yhtäkään. Ymmärräk'sä? No! Annak'sä tupakkaa minulle! -- Kiitos! -- Nyt minä taas menen.
Mikko mennä kompuroitsi puukenkineen matkoihinsa.
Sekä Mikko että Juuso olivat tätä nykyä vanhuksia, yli seitsemänkymmenen vuotiaita.
He olivat saaren hylkyjä, joista ei kukaan mitään välittänyt.
Kukaan ei huolinut heitä mukaansa verkoille -- Mikkoa siksi, että hän jo oli vanha ja saamaton ja hänen verkkonsa olivat huonot. Samoista syistä ei välitetty Juusostakaan sekä lisäksi siksi, ettei hän olisi kenenkään kanssa alistunut lähtemäänkään. Juusolla oli haapio, Mikolla ei edes sitäkään ja siitä syystä Mikko ei hellittänyt, ennenkun sai Juuson lähtemään kanssaan verkoille. Niin ovat he jo vuosikausia käyneet verkoilla yhdessä. Juuson verkkoja ei kukaan koskaan parsi. Ne ovat haalistuneita, kuluneita ja rikkinäisiä räsyjä, joita tuskin muut viitsisivät käyttää lattiariepuinakaan. Niillä tietysti ei saada kaloja milloinkaan, ja kun Mikko sitä valittaa, sanoo Juuso: "Luulek'sä tolvana, että minä verkoilla käyn kaloja saadakseni!"
Millä Juuso elää, se on jokaiselle käsittämätöntä.
Millä Mikko elää, se ymmärretään helpommin, sillä vaikkakin hän saa vähän kaloja, kulkee hän kesät talvet talosta taloon puita pilkkomassa ja ansaitsee siten ruokansa.
Mikko ja Juuso riitaantuvat keskenään usein verkoilla ollessaan, etenkin jos on kova tuuli, niinkuin esimerkiksi tässä viime viikollakin, torstaiaamuna. Molempien kylien kaikki haapiot olivat ajoverkoilla Itäselällä. Äkkiä, vähää ennen aamunkoittoa alkoi puhaltaa itämyrsky täydellä voimalla.
Kaikki rupesivat vetämään verkkojaan kiireen kaupalla pelastuakseen myrskyn kynsistä.
Vaikka Mikolla ja Juusolla oli vähän verkkoja ja niissä vähän kaloja, eivät he ennättäneet sen joutuisammin lähtövalmiiksi kuin muutkaan, sillä he olivat molemmat sangen heikkoja verkonvetäjiä, etenkin jyrkän ja korkean aallokon heitellessä haapiota. Niinpä heidän purjeensa avautui vasta samaan aikaan kuin toistenkin, ehkä vielä hiukan myöhemmin. Koko Itäselkä vilkkui kuohuvia valkeita aaltoja ja valkeita purjeita, jotka kilvan kiitivät maata kohti.
Maan lähellä alkoi hyökyaallokko käydä vaaralliseksi. Siitä syystä purje toisensa jälkeen höllentyi pirkkelistään, lepatti ja hulmusi hetken ja kääriytyi sitten mastoa vasten, jolloin haapioista pistettiin ulos airoja ja alettiin lähestyä rantaa viisaasti ja varovasti, huovaten ja soutaen -- huovaten kaatuvien kertalaineiden, hyökyjen kohdalla, ja soutaen hampaat irvissä ja käsivarret jännittyneinä kaikin voimin kertalaineiden välillä.