Part 13

-- Ei. Ei isä tuo Selmalle koskaan mitään. Ei välitä Selmasta eikä Miinasta eikä äidistä, mutta enot tuovat kun tulevat kotiin. Ne tuovat aina lapsille tuomisia.

-- Eikös isällä ole rahaa?

-- On sillä, mutta se ei välitä. Isä on paha.

-- Anna äiti minulle sarvisaijaa! -- Ei isä ole paha.

-- Ei äidillä nyt ole sarvisaijaa.

-- Selma tahtoo!

-- Mutta äidillähän ei ole, etkö sinä kuule, hyvä lapsi!

-- Mutta Selma tahtoo ja Miina tahtoo!

-- Kun enot tulevat, niin ne tuovat Selmalle sarvisaijaa ja sepikköjä ja mesileipiä Virosta, ehkä jo huomena tulevatkin.

-- Mutta Miina tahtoo nyt!

-- Kuulehan, äiti opettaa toisen, paremman luvun. Kuuntele nyt tarkkaan, että opit:

'Niin minä kotona kasvoin, kuin putki palolla kasvaa: Orjat survoi, orjat jauhoi, palkolliset verkot suori, minä aitassa lepäsin alla viien villavaipan, päällä kuuen korvatyynin. Menin aittahan mäelle: Särjin siellä nisukakun sivalsin sian lihoja, siihen vielä voita päälle. Myytiin minä Myyrilähän, Myyrilän pojan puolisoksi. Pani anoppi jauhamahan. Tuli anoppi katsomahan halko haapanen käessä, jolla löi, ennenkuin käkesi.'

-- Ei Selma tahdo sitä oppia.

-- Voi, kunpa ei sinun, lapsi parka, koskaan tarvitsisikaan oppia sitä!

Euppe meni Selman kanssa keittiöön.

Siellä oli Miina kuorimassa perunoita päivälliseksi.

Perunain kuoriminen oli Miinasta aina vaikeaa työtä. Eupen tullessa sisään hän sanoi:

-- Äiti, voi kun kasvaisi maassa kuorittuja perunoita!

Euppe: Niin. Täytyypä muistaa sanoa virolaiselle, että hän kylväisi maahan ensi keväänä kuorittuja perunoita.

Vielä samana iltana saapui Juuso kotiin. Molemmat lapset juoksivat riemuhuudoin häntä vastaan. Selma, isän tyttö, huusi:

-- Isä, toitko sinä sarvisaijaa?

-- Toin, toin lapseni! Isä tulikin nyt Virosta ja toi paljon hyvää, sarvisaijaa ja muuta.

Illalla oli taas koko perhe koolla tuvassa. Euppekin on paremmalla tuulella ja lapset ovat iloisia syöden sarvisaijaa. Miina istuu äitinsä sylissä, Selma isänsä.

Yht'äkkiä Selma alkaa itkeä.

-- Mitä sinä itket, Selma?

-- Kun kissa raapasi minua poskeen ja siitä tuli verta -- uhuuu...!

-- Tänäänkö?

-- Ei. Siitä on jo kauan... uu uu --. Silloin oli vielä kesä -- uu-uu...

-- Itkitkö sinä silloinkin?

-- En -- uhuu uhuu...

-- Mikset sinä silloin itkenyt?

-- Kun ei -- uhuu -- isä ollut kuulemassa. -- Oletko sinä nyt kauan kotona, isä?

-- Olen. Koko talven.

-- Sitten en minä itke koko talvena. -- Entä ensi kesänä?

-- Silloin on isän taas mentävä.

-- Isä ei saa enää koskaan mennä pois. Selma ei tahdo.

-- Isän täytyy.

-- Mutta Selma ei tahdo.

-- Mutta nythän on pitkä talvi -- joulu -- laskiainen ja pääsiäinen.

-- Onko jouluun vielä kauan...?

-- On -- hyvin kauan.

-- Ja laskiaiseen...?

-- Vielä kauemmin. Ja pääsiäiseen vieläkin kauemmin.

Koko talvea ei Juuso kuitenkaan voinut olla kotona. Niinkuin muinakin talvina hän nytkin ajoi hevosella toisten salakuljettajain tavalla Viron väliä, varsinkin maaliskuussa.

Vuosi vuodelta salakuljetus väheni ja elämä kävi yhä ahtaammaksi.

Tullilaitos oli saanut käytettäväkseen nopeakulkuisia höyrylaivoja ja yksi ja toinen jaala kantamuksineen joutui niiden saaliiksi.

Kovat ajat koittivat saaren salakuljettajille, tuolle saaren aatelistolle. Se alkoi köyhtyä ja rappeutua. He olivat tottuneet koko elämänsä ajan, useat jo toisessa sukupolvessa, saamaan rahaa helpolla. Nyt kun heidän täytyi siitä luopua, eivät he tienneet, millä rupeaisivat itseään elättämään. Kalastajiksi heistä ei ollut. He pitivät sitä ammattia arvolleen sopimattomana. Useat alkoivat nyt jaaloillaan kuljettaa katukiviä kaupunkeihin, jauhoja ja perunoita Virosta Suomeen, silakoita Suomesta Viroon ja niin edespäin. Se oli raskasta työtä, ja alennuksensa aiheuttamaa katkeraa mieltään he koettivat ilahduttaa ryypiskelyllä. He joivat miltei kaikki ansionsa, ja lisäksi vielä entisetkin säästönsä. Se oli heidän loistoaikansa hurjaa paloa. Parinkymmenen vuoden kuluessa heistä suurin osa sortui, mikä juoppohulluuteen, mikä keuhkotautiin, mikä mihinkin. Kokonaisia perheitä kuoli sukupuuttoon, ja talot jäivät autioiksi. Sade ja tuuli on niistä syönyt kaiken maalin. Ne ovat harmaita. Entisestä loistoajasta on merkkinä rakennusten suuruus, huoneiden lukumäärä, koristeelliset ikkunavuorilaudat, seinien huolellinen vuoraus ja räystään kalliimpi rakenne sekä sisällä kammareissa kaakeliuunit. Ne tästä aatelistosta, jotka heti sortumisen alkaessa ryhtyivät tarmolla kalastajiksi, säilyivät sentään, pysyen parhaiten pystyssä juuri tämän ammatin sekä kaikenlaisten laivarikkojen varassa, etenkin jos osasivat säästää entisiä kultaisten aikojen ansioitaan.

Juuson onnistui parhaiten välttää tullialusten ajojahtia. Puoli vuosikymmentä hän jatkoi ammattiaan miltei yksin.

Kun hän eräänä vuonna, yhdeksäntenätoista hänen häistään, myöhään syksyllä saapui kotiinsa, oli hänen äitinsä vaarallisesti sairaana. Euppe riensi häntä vastaan portaille asti, ilmoittaen hätäisenä, että kuolema voi tulla jo ennen aamua.

-- Mene heti äitisi puheille! Hän on sinusta haastanut yhtenään ja on sinua odottanut. Siellä on myös isäsi.

Kun Juuso tuli kammariin makasi äiti hiljaa, silmät kiinni, mutta kuullessaan oven käynnin hän avasi silmänsä ja käänsi katseensa suoraan Juusoa kohti. Tuskin kuuluvasti hän sanoi:

-- Tulithan sinä, Juuso!

Juuso meni äitinsä vuoteen viereen polvilleen, tarttui hänen käteensä ja kysyi:

-- Mihin sinua koskee, äiti?

-- Selkään koskee välistä, mutta ei nyt. -- Minä en jaksa paljon haastaa. Anteruksen minä myöskin tahtoisin nähdä tässä. -- Ole sinä, Juuso, hyvä Anterukselle. Sinä olet meidän suvun Esau -- pyyntimies, joka saa paljon saalista. Anterus on Jaakoppi. Hän ei liiku niin paljon. Hän asuu majoissa. -- En jaksa nyt selittää sinulle kaikkea, Juuso. Minua niin väsyttää. Ole aina hyvä Anterukselle, vaikka mitä sattuisikin tiellesi. Vaikka mitä!

Äiti sulki silmänsä, mutta avasi ne jälleen.

Juuso: Äiti, mitä sinä katsot?

Äiti: En minä mitään katso.

Juuso: Sinä avasit silmäsi ja katsot. Tuntuuko paremmalta nyt?

Äiti: Minä avasin silmäni, mutta en minä näe mitään. -- Rupesi taas koskemaan selkään niin kovasti. -- En minä näe mitään muuta kuin mustaa...

Juuso: Etkö sinä äiti näe, että tässä on paljon ihmisiä: isä on tässä ja Euppe ja Miina ja Selma ja minä.

Äiti: En. -- En minä näe muuta kuin mustaa... Sitten hän hengitti muutaman kerran ja kuoli.

* * * * *

Siihen aikaan kulki saaren ja mantereen välillä niin sanottu kihlakunnan posti pari kolme kertaa talvessa, kesällä useamminkin.

Sillä ei juuri koskaan ollut muuta kuljetettavaa kuin joku kirje.

Syyskelirikko oli ohi. Tammikuun puolivälissä läksi ensimmäinen posti yrittämään saaresta mantereelle. Sen mukaan toimitti vanha Hinterikki kirjeen pojalleen Anterukselle äidin kuolemasta.

Hinterikki oli siihen aikaan saaren vanhin mies. Hän lähenteli jo yhdeksääkymmentä. Hän ei osannut kirjoittaa. Kirjeen kirjoitti Juuso.

Siinä ilmoitettiin lyhyesti äidin kuolemasta.

-- Ei tähän varmaankaan muuta tulekaan? kysyi Juuso.

-- Ootahan! Älä pane sitä vielä kiinni. Jos kirjoittaisit vielä vähän niistä laivaosuuksista, kun se Anterus ei koskaan anna niistä mitään selviä tietoja, vaikka asia on jo parikymmentä vuotta vanha. Aina lupailee ja lupailee maksaa korot ja että hyvät ne maksetaankin, mutta sanoo vain: "Mitäs te siellä saaressa rahalla teette? Homehtuu vain kaapeissanne joutilaana. Antaa sen vaan täällä pyöriä ja kasvaa!" Lisäksi se aina puhuu että: "Mitä te täältä rahojanne pois tahdotte? Tuottaahan salakuljetus teille rahaa enemmän kuin tarvitsette!" -- Täytyy nyt sille sanoa tosi eteen ja oikein kovat sanat, jotta ymmärtää. Minua jo alkaa vähän suututtaa se poika! Tekisi mieleni antaa sille korennolla selkään! Kaksikymmentä vuotta! Ja kahden vuoden perästä viimeistään lupasi isoja osinkoja! Ei, tämä menee jo liian pitkälle! Minä olen tätä asiaa siirtänyt vuodesta vuoteen, mutta nyt siitä tulkoon loppu! Saatanan poika! Mammavainajan kuolinilmoitushan tämä kirje oikeastaan on, eikä siinä tekisi mieli riitaa haastaa, mutta minä olen paljon ajatellut sitä asiaa näinä viimeisinä päivinä sekä tullut siihen päätökseen, että se mies vähän säpsähtää, kun kuulee äitinsä kuolleeksi ja rupeaa vähän ajattelemaan niitä raha-asioitakin. Kirjoita siis näin:

"Terveenä täällä, Jumalalle kiitos, ovat olleet kaikki muut, mutta elämä käy vaan saarelaisille yhä vaikeammaksi, kun salakuljetus on nyt miltei lopussa -- ja onkin lopussa nyt, sillä Juusokin veti jo vanhan jaalahaiskansa kuolinteloille. Kyllä se nyt todella on lopussa, niin saa sanoa, ja huonoa se oli jo koko viimeisen vuosikymmenen ajan. Kurjuutta ja köyhyyttä alkaa näkyä saaren ennen varakkaimmissakin taloissa. Hevosiakaan ei ole koko saaressa enää muualla kuin meillä, ja täytyypä se meiltäkin myydä, viedä mantereelle, kun vaan sattuisi tulemaan hyvä jää. Viinanajoon ei ole enää tänäkään talvena yrittämistä -- siltä se näyttää. Kaikki täällä rappeutuu ja mätänee ja luhistuu. Talvetkaan eivät enää ole entisten veroisia. Kunnon jäätä yli meren ei ole nähty neljään vuoteen. Pelkkiä rikostalvia vain. Sehän se muuten talviajon lopetti pikemminkin kuin tullimiehet. Näyttää kuin Jumalakin olisi meitä vastaan, koska rikkoo talvet ja jäät. -- Niin, jos Jumala tänä talvena jäätä antaa, tulen minä Juuson kanssa hevosta myymään, mutta koska se matka voi lykkääntyä vaikka kuinka kauas, on minun nyt tässä kirjeessä toimitettava ja selvitettävä eräitä asioita. Kun täällä siis on tiukka elämä edessä, pyytäisin sinuakin sitä ajattelemaan ja selvittämään ne laivojen osuudet ja kaikki muut raha-asiat aivan paikalla. Ellet voi matkustaa tänne, niin lähetä tilitys ja rahaa seuraavan postin mukana. -- Äiti on nyt poissa ja minäkin tästä myös pian hävinnen, sillä onhan ikäni jo korkea, joten siis kuolema voi tulla milloin hyvänsä. Nyt kun kuitenkin vielä olen terve ja täydellä järjellä, annan sinulle tiedoksi, että ne minun osakkeeni ja muut on muutettava tämän veljesi Juosepin nimiin. Minä määrään ne hänen perinnöksensä ja sitä mieltä oli äitivainajasikin, joten niin siis pitää tapahtua."

Posti kulki alkumatkan sulaa vettä veneellä, sitten muutaman kilometrin rikosjäätä, jossa oli siellä täällä suuria railoja ja sulia kohtia kunnes vihdoin pääsi kiinteälle saaristojäälle. Vene jätettiin erääseen uloimpaan luotoon, Tervapöllöön, ja matkaa jatkettiin hiihtäen.

Seuraava posti saapui helmikuun alussa ja sitä seuraava maaliskuun toisena päivänä. Mutta kummassakaan postissa ei Anterukselta tullut mitään. Silloin Hinterikki sanoi:

-- Paholaisen oinas, mitä se poika onkaan tehnyt! Nyt ei auta enää odottaa eikä lykätä asiaa päivääkään. Anna hevoselle kauroja ja leipää runsaasti! Aamulla neljän aikana lähdetään. Kuulin postimiehiltä, että nyt pääsee. Ja viis' hänestä, vaikkei päästäisi takaisin ennenkuin kesällä ja vaikka kuolisin sille matkalle, kun vain pääsen sen joutavan puheille. Selvän minä silloin teen asiasta, ja siitä on tehtävä selvä. Tälle kannalle se asia ei saa jäädä minun kuollessani, sillä sen jälkeen ei ole ketään selväntekijää. Nyt sinne täytyy päästä.

-- Minä luulen ettei päästä.

-- Jää on ehjää.

-- Minä olin kalliolla katselemassa jäätä. Olen käynyt siellä joka päivä. Niin pitkälle kuin näköputkella pohjoiseen päin eroittaa, on jäässä rakoja. Hevonen täytyisi panna veneeseen ja soutaa niiden yli. Sillä tavalla ehkä päästäisiin.

-- Aina sinä viisastelet! En minä siedä tuonlaista puhetta. Pane hevoselle tänä iltana eteen kaksi kappaa kauroja ja leipää. Syötä sitä hyvin, sillä meidän ehkä täytyy suorittaa pitkä ja vaikea ajo. Täytynee kiertää pahemmat sulapaikat, ja se lisää matkaa.

-- Vaikka panisimme hevosen kaurasalvoon yöksi, niin en usko päästävän sittenkään, mutta voidaanhan koettaa, koska sinä niin välttämättä tahdot.

-- Nyt on kysymyksessä isot rahasummat, ja minä menen nyt sen roiston eteen, vaikka minun olisi kymmenen hevosta hukattava! Vai millä tavalla sinä luulet tässä ruvettavan elämään?

Illalla puhalteli kaakkoistuuli, joka tavallisesti lykkää jäät kokoon Suomen puolelle päin. Yöllä kuitenkin oli tuuli kääntynyt. Se puhalsi nyt jo itäkaakosta.

-- Tuuli kääntyy pahalle puolelle, sanoi Juuso, isän ja pojan aamulla kello neljän aikaan valjastaessa hevosta.

-- Se on vielä itäkaakossa. Kyllä se pitää raot kiinni.

-- Se voi kääntyä itään.

-- Sitä ennen me jo olemme salmen toisella puolella. Joudu vain rekeen! Meidän on nyt ajettava niin, että ennätämme salmen yli liikkuvalta merijäältä kiinteälle maajäälle, vaikka hevonen sen jälkeen kaatuisi ja meidän täytyisi kävellä loppumatka. Ottakaamme piiska kouraamme kumpainenkin! Lyö sinä hevosta siltä puolen, minä lyön tältä puolen!

Oli vielä yöpimeä kun he läksivät.

Taivas oli tähtikirkas.

Piiska läjähti hevosen kupeille vähän väliä, ja jos se vähänkin hiljensi vauhtiaan, sai se taas heti piiskan sivalluksen.

Jää oli lumetonta, ja reki kulki siinä keveästi suhisten sekä silloin tällöin kolahdellen.

Hevosen kavioiden terävät kengännaulat ja hokit rapsahtelivat kovaan jäähän.

Vähän väliä tuli vastaan rakoja, joiden yli hevonen hyppäsi keveästi ja vauhtiaan hiljentämättä.

Noin tunnin ajon jälkeen saavuttiin ison sulan reunalle, josta aamuhämärissä oli vaikea eroittaa vastakkaista rantaa ja arvostella sen pituutta länteen ja itään.

-- No, -- kumpaan suuntaan tästä nyt pitää ajaa, länteen vai itäänkö? kysyi Hinterikki.

-- Minun mielestäni itään, sillä jos jää on liikkeellä, ja minä uskon sen olevan liikkeellä, koska näin suurta sulaa ei näkynyt täällä päin eilen, niin se liikkuu länteenpäin. Tuosta sulasta ovat jäät voineet purkautua länteen päin.

-- Niin minäkin arvelen. Ajetaan vain itään päin! Eipä tuo taival sinnepäin niin mahdottoman pitkä liene!

-- Kuka tietää, vaikka sen häntä olisi Koivistolla asti. Silloin tästä tulee matka Haminaan Koiviston ja Viipurin kautta!.

-- Vaikka kuun kautta, se ei meinaa mitään! Kulkekaamme minkä kautta hyvänsä, kunhan vaan Haminaan pääsemme. Soo Pekko, pidäpäs kiirettä!

Ajettiin tunnin aika itäänpäin.

Aamu oli jo sillä välin valjennut ja päivä noussut yli saarteen suoraan hevosen korvien ohi.

Hevonen höyrysi kuin sauna, mutta ei sille annettu armoa. Sen ei annettu askeleeksikaan hiljentää vauhtiaan.

Kello läheni seitsemää, eikä vieläkään näyttänyt avautuvan tietä pohjoiseen päin. Sulan reuna suuntautui yhä itää kohti. Joskus sattui eteen pieni, milloin koilliseen, milloin pohjoiseen antava mutka. Jään reunassa oli niemiä, joiden yli oikaistiin suoraan aina vain itään. Varemmin aamulla jouduttiin tekemään turhia mutkia: kiertämään parikin pitkälle pohjoiseen pistävää nientä sen rantojen kautta.

Taaskin näytti jään reuna suuntautuvan itää kohti.

Juuso nousi reessä seisomaan nähdäkseen laajemmalle.

-- No, mitäs näkyy? kysyi isä.

-- Pahaa näkyy, vastasi poika.

-- Yhäkö itäänpäin?

-- Vielä pahemmin. Jään reuna kääntyy etelään -- ooi oi -- tuonne noin kaakon alle, ja minun silmissäni näyttää kuin se sieltä kääntyisi länteen. Piru vie! Me taidetaankin olla telillä, joka on tänä aamuna lohennut itäselän jäästä ja nyt liukuu virran mukana länteen. Käännä vain lounaaseen ja hiton pian!

-- No no! Älähän hätäile! Käydään ensin tämän telin itäpäässä. Ehkä siellä kuitenkin sattuisi olemaan joku kohta vielä niin kapea, että hevonen jaksaa hypätä siitä yli.

-- Turha vaiva!

-- Ja vaikka ei hevonen pääsisikään, niin voimmehan hakata ison telin jolla soudamme yli raon, ellei se satu olemaan liian leveä.

-- Hevosineen päivineenkö?

-- No, katsotaanhan nyt. Kunhan ensin miehet pääsevät yli, niin sittenpähän nähdään. Voisimme ehkä hakata sieltä tuulen päältä toisenkin pitkän telin ja antaa sen tuulen mukana kääntyä raon yli sillaksi, jota pitkin ajaisimme hevosen. Sittenpähän sen tietää, kun ensin näkee. Miehet sieltä nyt aina yli pääsevät, ja hevonen saa jäädä tänne telille. Jatkamme matkaa jalkaisin joko Koivistolle tai Haminaan -- mihin päin jää ehjempää on. Luulisin olevan varminta lähteä Koiviston suuntaan. Siellä on kaukana jäällä hevosmiehiä kalanostossa. Loppumatkan pääsisimme heidän mukanaan.

Juuso vihelsi pitkään.

-- Mitä sinä vihellät?

-- Sitä vain, että sinustako muka olisi kävelijäksi täältä mantereelle!

-- Luuletkos ettei ole! Minä olen kävellyt jäällä pitempiäkin matkoja ja vetänyt vielä haapiota mukanani.

-- Olethan sinä -- kohta sata vuotta takaperin. Sinä olet kummallinen mies, kun et ensinkään näy saavan päähäsi, että sinä vanhenet ja loput niinkuin muutkin ihmiset. -- Korkeintaan tunnin ajan jaksaisit kävellä, mutta sitten jo tulisi kuitti niin miehestä kuin matkanteostakin. Usko sinä se! Ja meillä olisikin ainakin kahdentoista tunnin kävely edessä. Tällä nykyisellä jäällä semmoinen taival vaatii miehen voimia. Ei! Kyllä sinun on turvattava hevoseen, muuten päätät päiväsi meren jäällä.

Juuso seisoi yhä ja tähysteli.

-- Tuolla nyt tulee vastaan niin leveä sula, että sen yli olisi tekemistä haapiolla soutamisessakin näin kovalla vastatuulella. Käännä vaan pois hevonen kotiinpäin, ennenkuin sekin jo on myöhäistä.

Hinterikki pysähdytti hevosen, ensi kertaa koko matkalla.

-- Sinuun ei ole oikein luottamista, kun ei sinulla tunnu olevan erikoista halua päästä Haminaan, kiukutteli ukko ja koetti nousta seisomaan reessä. Se ei kuitenkaan onnistunut ilman Juuson apua.

Hinterikin silmät näkivät vielä kauas hyvin.

-- Jaa'a! Niin totta vie onkin. Sula siellä, vetelä täällä. Saaressa ollaan kuin ollaankin. -- No, ei tässä vielä mitään pahempaa hätää ole niin kauan kuin ilma on kirkas. Meitä on tietysti seurattu näköputkilla kallioilta siitä asti kuin päivä nousi. Nytkin parhaillaan sanovat tähystäjät toisilleen: "Jo näkivät tuon itäsulan, koska eivät aja eteenpäin. Tuumivat että mitä tehdä. Kohta kääntyvät ajamaan takaisin päin!" -- No niin. Mitä tässä siis muukaan neuvoksi kuin tehdä niinkuin ne toivovat. Istutaan sitten rekeen ja ajetaan kotiin! Eikä tässä nyt ole pahempaa kiirettäkään. Saamari kuitenkin, kun nyt piti näin käydä! Otahan eväspussi esiin, niin syödään edes välillä.

Syönnin aikana selitteli Hinterikki, että pahimmassa tapauksessa saapuu maalta haapio, jotta ainakin miehet pelastuvat, ellei tule lumipyry.

Teli kulki länteenpäin tuntemattomalla nopeudella, ja miehet ajoivat täyttä vauhtia lounaaseen, sitä telin kulmaa kohti, joka, heidän sinne saavuttuaan, pitäisi olla saaren pohjoispäätä, Pohjoisriviä lähinnä.

Perille tultuaan he havaitsivat, että kapein kohta oli noin sadan sylen laajuinen. He olivat nähtävästi jo aamupimeässä ajaneet raon yli ollenkaan sitä huomaamatta. Nyt oli rako ennättänyt kasvaa niin leveäksi.

Aukeaman toisella reunalla oli haapio ja kuusi miestä. Hevosen lähestyessä miehet lykkäsivät haapion sulaan ja soutivat yli.

Siinä hetkinen neuvoteltiin mitä tehdä. Lopulta toimittiin Juuson neuvon mukaan: Ensin uitettiin hevonen sulan yli ja vedettiin toisella rannalla jäälle. Sitten vietiin haapioissa reki ja valjaat. Hevonen valjastettiin uudelleen minkä jälkeen Juuso ja Hinterikki jatkoivat matkaansa, sanottuaan ensin suuret kiitokset auttajilleen, jotka eivät mitään pelastuspalkkiota tahtoneet, sillä tällaisessa tapauksessa ei järjetön palkkiontoivo koskaan kenenkään täysijärkisen saarelaisen päähän pälkähdä.

Lähempänä kotikylää alkoi Juuso kiukutella isälleen matkan epäonnistumista.

-- Kun sinun aina pitääkin lykätä joka asia seuraavaan päivään! Niin sinä olet tehnyt koko ikäsi. Siksihän meillä ei purjehduskaan paljon tuottanut niin kauan kuin sinä olit jaalan helmarissa. Olisimmepa nytkin lähteneet viikkoa tai paria aikaisemmin, olisimme voineet ajaa Haminaan asti pitkin jäätä, joka oli kuin pöytä. Vaikka vielä eilen aamulla olisimme lähteneet, niin olisimme nyt paraikaa Haminassa, ja asiat olisivat selvät.

-- No, älä hätäile! Päivä se on huominenkin! Yritetään uudestaan -- vaikkei ennen niin sulaa vettä ainakin.

Seuraavan yrityksen -- niinikään hevosella -- he tekivätkin huhtikuun kolmantena päivänä, mutta kun äkkiä tuli sumu, oli heidän käännyttävä takaisin.

Ei vierinyt tämän jälkeen täyttä viikkoa, niin Hinterikki kuoli.

Hän oli syönyt muiden kanssa päivällistä ja jutellut Haminan matkasta, lausuen, että jäät lähtevät varmasti ennen vapunpäivää ja sitten lähdetään Haminaan haapiolla purjehtien. "Vesa" nimittäin oli tuomittu vanhuutensa vuoksi palveluskyvyttömäksi hylyksi jo syksyllä, kun se viimeksi vedettiin maalle.

Päivällisen jälkeen oli Hinterikki tapansa mukaan oikaissut itsensä kammarissa vuoteelle pienelle päivällislevolle. Mutta kun uni alkoi tuntua liian pitkältä, meni Juuso katsomaan häntä ja löysi hänet kuolleena.

Muutamia päiviä myöhemmin sanoi Juuso Eupelle:

-- Meidän on pidettävä hyvin pienet hautajaiset...

-- Pienet hautajaiset! Mitä sinä tarkoitat?

-- Vähän vieraita eikä lopen ylellistä kestitystä.

-- Sinun isällesikö sellaiset hautajaiset -- kuin kerjäläiselle tai kunnan vaivaiselle! Ettes häpeä! Lienet humalassa, mutta rumaa tuo olisi tuollainen puhe kuulla humalaisenkin suusta.

-- Ei auta muu. -- Meillä ei ole rahaa...

-- Eikö ole rahaa?

-- Ei. Minä olen tarkastanut kaikki isävainajan kaapit ja laatikot enkä ole löytänyt enempää kuin kolmesataa markkaa. Ehkäpä isä lienee kuollutkin surusta ja huolesta, kun näki rahojen hupenevan käsistään, eikä uusista ollut tietoa?

-- No, entä ne kuuluisat laivaosakkeet?

-- Ei merkkiäkään mistään!

-- Entä minun seitsemäntuhattani? Missä ne rahat ovat? Niihin minun tietääkseni ei ole koskettu -- eikä kosketa.

-- Ne eivät olleet minun hoidossani, enkä minä siis ole niistä vastuussa. Minä en edes tiedä, kenenkä hoidossa ne ovat olleet. Ei niitä ainakaan löytynyt isävainajan kätköistä, ei merkkiäkään, ei paperilappustakaan jäljellä niistä enemmän kuin muustakaan.

-- Sinä kurja mies! Sinä juoppo sika! Olet hukannut ja juonut talon putipuhtaaksi -- olet hävittänyt minunkin rahani, joiden kanssa sinulla ei ollut mitään tekemistä.

Euppe huusi ja itki.

-- Johan sen saattoi aavistaakin, mihin se sellainen elämä vie! Kesä toisensa perästä pelkkää hurjastelua. Kyllä minä todellakin jouduin oikein rosvojen pesään!

-- Älä huuda ja manaa, talossa on vainaja.

-- Minä huudan missä tahdon! Anna minulle takaisin rahani! Anna minulle takaisin onnellinen elämäni isäni kotona, jossa minulta ei mitään puuttunut ja jossa minua ei kukaan komentanut! Sinä riiviö! Minä lakkaan huutamasta heti kun annat rahani takaisin.

-- No siinä tapauksessa saat huutaa ikuisesti, mutta vaan jossain muussa paikassa. Tässä talossa et! Ellet heti paikalla lakkaa, niin luulen että sinua kohta lyödään hevosruoskalla jotta läiskää ja naukuu.

-- Tapa minut -- onhan sinun omallatunnollasi mitä hyvänsä ennestäänkin -- nuoruudestasi asti!

-- Tässä ei nyt auta mitään tuollainen puhe. Nyt olisi juteltava järkevästi hautajaisista. Isä on saatava ensin kunnialla hautaan, sitten voidaan riidellä niin paljon kuin haluat.

-- Jos sinä häpeämättä voisitkin saattaa isäsi hautaan 'pienillä hautajaisilla', niin en voi minä. Sen verran minulla toki vielä on hävyn tuntoa jäljellä, etten ilkeä toimittaa appeani hautaan 'pienillä hautajaisilla'. Minulla on onneksi kaksi veljeä, joilta jo olen saanut apua, ja joiden edessä minun taaskin lienee nöyrryttävä, kuten kai on vastaisuudessa nöyrryttävä yhä useammin.

* * * * *

Kun talossa oli vielä hyvä varasto ruokatavaraa ja juomia, riittivät nuo kolmesataa markkaa hyviinkin hautajaisiin, ja Juusolla oli vielä toukokuun alussa sata markkaa niistä tähteenäkin.

Silloin oli meri jo täysin vapaa jäistä, ja Juuso käytti hyväkseen ensimmäistä avovettä. Hän avasi nopeakulkuisen haapionsa purjeet ja ohjasi sen voimakkaan lounaistuulen kiidättämänä kohti Haminaa.

Hän oli lähtenyt kotoa kello kolme aamulla ja saapui Haminaan kymmenen tienoissa samana aamupäivänä.