Part 12
Juuso oli myöskin jo heti samana aamuna, ennen Mikon tuloa, kertonut kosinnastaan vanhemmilleen. Hänenkin äitinsä oli tullut kyyneliin asti liikutetuksi sekä sanellut: "Jo onkin aika saada miniä taloon, kun minä olen käynyt näin vanhaksi ja olen näin heikko ja kivulloinen." -- Hänellä nimittäin oli vakava sydänvika -- niin olivat sanoneet lääkärit sekä Haminassa että Loviisassa, samoin kuin Viron Rakveressakin. Hän oli lihava ja hengästyi vähästä, maaten usein sairaana, vallan vuoteen omana. -- Juuson isä taas oli heti ruvennut laskemaan, paljonko Euppe toisi taloon rahaa -- paitsi vaatetavaraa -- sekä havainnut, ettei ainakaan vähempää kuin seitsemäntuhatta. "No, se on hyvä se! Ei tämän saaren tytöistä yksikään toinen toisi sitäkään. Parhaat ehkä tuhannen tai pari! Sinulla on hyvä silmä raha-asioissa, Juuso, -- mutta Anteruksella on vielä parempi: hän nai kokonaisen laivaston kolmimastoja parkkilaivoja, kaupunkitalon ja maatilan! Siinä on poika, se Anterus! -- No -- Jumalan siunausta toivotan sinullekin, poikani Juoseppi!" -- Juhlallisemmissa tapauksissa nimitti isäukko Juusoa aina Juosepiksi, ja siitä sai Juuso ymmärtää, että hän tällöin oli isälleen mieliksi.
Kellon käydessä yhdeksää saapuivat Juuso ja Mikko Eupen kotiin, ja heidät saatettiin heti itsensä Jyrin kammariin, jossa tämä istui raamattuaan lukien.
-- Hyvää huomenta! lausuivat molemmat, niin Juuso kuin Mikko.
-- Jumal'antakoon, vastasi Jyri, ollen olevinaan kuin ei tietäisi koko asiasta mitään. Jumal'antakoon, Jumal'antakoon! Mitäs sitä nuorille miehille kuuluu?
-- Mitäpäs tässä, sanoi Juuso, -- pitää vain niin kovia länsituulia, ettei laske meitä matkalle.
-- Länsituulia pitää, länsituulia pitää. Mutta minä luulen, että vielä se ennen keskiviikkoa vetää tuulen myötäpäivää pohjoiseen, ja sehän se olisi teillekin sopiva tuuli, vai mitä?
-- Niin olisi. Kunhan nyt vaan kääntyisi.
Jyrillä oli kaapissaan aina varastossa, paitsi hyviä juomia, myöskin hyviä sikareja. Hän kaivoi laatikon esille, asetti sen avonaisena pöydälle ja sanoi:
-- Pankaapas tupakaksi, miehet! Siinä taitaa vielä olla muutama oikea havannalainen -- sen 'Hilda'-laivan muistoa.
-- 'Hildan!? -- Sehän kävi tähän Alttarkallioon, muisteli Juuso sytyttäessään sikaria.
-- Siihenhän se kävi, muistanhan tuon vielä minäkin, tuumi Mikko ja sytytti myös sikarin.
Sitten ei puhuttu vähään aikaan mitään.
Tupakoitiin vain.
Lopulta Juuso aloitti epävarmasti ja tavoitellen:
-- Olishan meillä ollut asiaakin...
-- Jaaha. Sano pois vain!
-- Sellaista hyvin tärkeää -- kerran elämässä sattuvaa. -- Minä tuota noin -- me tämän teidän Eupen kanssa olemme tuumanneet mennä yhteen -- Euppe ja minä nimittäin.
-- Sattuu se asia joillekin kolmekin kertaa elämässä. Te olette niin nuoria, että ette taida muistaa Moos-Kaape vainaata -- --
Ja sitten hän kertoi pitkän tarinan Moos-Kaape vainajan kolmesta avioliitosta, hivellen vielä ruskeana säilynyttä partaansa ja puhallellen savuja sikaristaan. Välillä hän kuitenkin oli huutanut keittiön ovelta:
"Piikaväki hoi! Onkos siellä ketään? -- Euppe, toimita tänne meille teetä -- kolmelle miehelle!"
Tee tuotiin pöytään ja Jyri otti esille konjakkipullon, josta kaadettiin jokaiseen lasiin vahviketta.
Ensimmäisen lasin aikana, kun Moos-Kaape tarinan jälkeen oli syntynyt äänettömyys, virkkoi Jyri Juusolle:
-- Niin, sinunhan se on asia ja Eupen. Tehkää kuinka haluatte.
Poltettiin vielä toiset sikarit ja niiden sekä toisen lasin aikana neuvoteltiin häistä. Jyri kysyi:
-- Joko sinä Juuso olet Eupen kanssa keskustellut mitään siitä, milloin vietätte häitä?
-- Niin olemme tuumineet, että jos kuulutukselle pannaan heti, joten ensimmäisen kerran kuulutettaisiin ensisunnuntaina, niin voidaan häät viettää neljän viikon perästä, tämä nyt alkanut viikko mukaan luettuna.
-- Kyllä se sopii, kyllä se sopii, mutta mihinkään pitemmälle matkalle et sitten pääsekään lähtemään.
-- Neljässä viikossa ennättää mitä hyvänsä.
-- Ennättääpä kyllä -- kyllä ennättää, mutta voisit joutua tullisyökärien kynsiin ja linnaan istumaan ja niin edespäin.
-- Tämä Mikko taas pitää huolen siitä asiasta.
-- No, tee miten haluat. Minä vain esitin oman ajatukseni.
-- Ja voinhan minä jäädä kotiinkin. Ei tämä yksi reisu viskaa minua sinne eikä tänne. Onhan tässä pitkä syksy vielä edessä -- paras purjehdusaika.
-- Se on viisaampaa. Jää vaan kotiin!
* * * * *
Häiden valmisteluihin ryhdyttiin aivan heti, mutta viimeisellä viikolla ne vasta oikein pääsivät täyteen vauhtiinsa suursiivouksineen, leipomisineen ja paistamisineen. Juuso teetti itselleen myös sulhaspuvun; lukkari sai sen ommella. Verka oli varta vasten haettu Haminasta.
Euppe ja Juuso nähtiin miltei aina käsitysten juttelemassa ja supattelemassa ja käsitysten he kulkivat milloin sisään, milloin ulos. Erään kerran, heidän lähdettyään tuvasta, syntyi leipomaan kutsuttujen Eerolan Loviisan ja Mattilan Ievastiinan välillä seuraava keskustelu:
Loviisa: Aina noiden nuorten on suudeltava ja halailtava. Minua alkaa kylläännyttää jo niiden näkeminenkin.
Ievastiina: Niill'on niin suuri halu, kun eivät ole vielä tottuneet toisiinsa. Niin, eivät ole vielä tottuneet, eivätkä ennättäneet vielä kyllääntyä toisiinsa.
Loviisa: Ei se sitä ole! Ne pelkäävät kadottavansa toisensa, ja siitä syystä ne joka hetki suutelevat ja halailevat. Pelkoa se on, pelkoa se on! Muistanhan minä sen itsestäni! Pelkäävät, että toisen rakkaus sammuu. Sitä se on! Ai ai ai! Kyllähän ennättävät vielä tasaantua!
Kun morsianta tuotiin läksiäistalosta häätaloon, oli kujasten varsille ja läheisille katoillekin kerääntynyt niin paljon ihmisiä, ettei muistettu missään hääsaatossa niitä niin paljon olleen ja runsaasti sitä oli hääkansaakin.
Saaton etunenässä kulki soittaja, joka veti viulustaan "Porinmarssia". Hänen jälessään kulki käsitysten morsiuspari. Niin kaunista morsiusparia ei oltu nähty eikä kuultu, se oli yleinen mielipide katselijain joukossa.
Pyssyt ja pistoolit paukkuivat, koirat tappelivat ja varsinkin moni vanhempi emäntä katselijain joukossa pyyhki silmiään.
Myöhään iltaan saakka olivat häätalossa isännän kammarissa koolla saaren parhaat isännät, pappi, lukkari ja tullimiehistä Kipuna-Syökäri, koska hän asui talossa.
Kammarissa tarjoiltiin parempia juomia kuin tuvassa. Samaan aikaan kuin tuvassa tarjoiltiin viinaa ja Riian palssamia, tarjottiin kammarissa Jamaica-rommia.
Oli jo myöhäinen yö.
Lukkari puhui jo ranskaa, pappi antoi näytteitä kreikan- ja hebreankielistä, ja vanha Matsedän Jyri, Eupen isä, alkoi jorotella ja sammaltaa humalaisen äänellä:
-- Niin, näin näitä häitä juodaan! Tänään yhden, huomenna toisen. Ilmankos sitä raamatussakin sanotaan, että "Ei pidä suvi ja talvi lakkaaman, eikä vilu eikä helle, eikä sade, eikä pouta, eikä kylväminen, eikä niittäminen, eikä naiminen eikä kuoleminen".
Pappi tahtoi oikaista tätä Matsedän Jyrin lausetta ja sanoi:
-- Sinä muistat väärin raamattuasi, Matsedän Jyri!
-- No, osaatkos sinä sitten paremmin? Sano, miten minä olen erehtynyt! Oikaise minua, ja heti minä myönnän erehtyneeni. Oikaise minua, pastoor!
-- Sanohan uudestaan se sama raamatun kohta, niin minä oikaisen.
-- Uudestaan! Olek'sä hölmö! Ethän sinä itsekään saarnaa saarnaasi uudestaan samana pyhänä, vaikka pyytäisin.
Toiset miehet eivät jaksaneet seurata tätä hengellistä keskustelua ja ryhmittyivät Kipuna-Syökärin puoleen, joka tosin puhui huonosti suomea, mutta sitä huolimatta häntä kuunneltiin mielellään. Hän ei tämänlaisessa seurassa koskaan kertonut mitään tullikokemuksistaan, vaan aina muita juttuja. Hän harjoitti sivuelinkeinonaan teurastajan ammattia. Hän sai syksyisin kulkea talosta taloon teurastamassa sikoja. Tämän sivuammattinsa alalta hän uskalsi kertoa kokemuksiaan. Miehet olivat juuri lausuneet arvelujaan, missä talossa tänä syksynä olisi saaren isoin sika, johon keskusteluun tarttui nyt Kipuna-Syökärikin, alkaen omat vilkkaat teurastajamuistelonsa viimeisten kymmenen vuoden ajalta sanoen näinikään:
-- Suuri sika, mitä minä on nähty, on tämä pastori. Pastori olla yks suuri sika, mitä minä on nähty! -- --
Seurasi ankara naurunrähäkkä, jonka päälle otettiin taas kulaus oivallista Jamaikaa.
Tuvasta kuului tanssin töminä ja viulujen vinkuna.
Siellä tanssittiin polkkaa ja sen jälkeen kuudeltahampuria, jota mentiin hiljaa hipsutellen, mutta vilkkaasti.
* * * * *
Santra asui äitivanhuksensa kanssa pienessä mökissä, jossa oli vain yksi huone, tupa, ja sen edessä kylmä porstua.
Tuvassa oli kaksi ikkunaa, toinen itäänpäin merelle antava, toinen etelään päin. Ikkunoilla kasvoi aina kukkia, turkinpalssameja y.m.
Santran isä oli kadonnut merimatkoillaan jo Santran pienenä ollessa. Isää pidettiin kuolleena, koska ei hänestä ollut kukaan tuonut mitään tietoja. Mutta kirkonkirjoissa hän kulki elävien joukossa, sillä hänen ruumistaan ei oltu missään nähty, eikä mitään muutakaan virallista tietoa hänen katoamisestaan elävien joukosta ollut saapunut.
Pienestä pitäen oli Santra tottunut ankaraan työhön.
Hän kävi verkoilla erään sukulaisen haapiossa.
Hänellä oli vähän verkkoja ja nekin jo vanhoja sekä niin moneen kertaan parsittuja että vanhimmissa verkoissa oli vaikea nähdä montakaan alkuperäistä silmää. Kesät ja talvet kuluivat pelkässä verkkojen parsimisessa. Äitikin jaksoi vielä kutoa ja parsia niin uusia verkkoja kuin sukkia sekä kehrätä. Lämpöisenä aikana kävi myöskin äiti rannassa auttamassa kalojen ruokkimisessa. Muun työn sai tehdä Santra: keinua läpi kesäiset yöt merellä verkoilla, soutaa kymmenen, parikymmentä kilometriä raskasta verkkohaapiota milloin oli tyyni tai aamuin suoria verkkoja, ruokkia ja suolata kaloja, virittää verkkonsa vapeille, parsia niitä kotona keskipäivisin, laittaa ruokaa, pestä vaatteita, hoitaa lehmää ja sikaa sekä tehdä kaksi kalamarkkinamatkaa Viroon, toisen keväällä ja toisen syksyllä. Virosta syysmarkkinoilta hän toi kaikki talvitarpeet: rukiita, perunoita, lanttuja, kaaleja ja vähän lampaanlihaa. Toisinaan sairasteli äiti ja silloin häntä oli hoidettava. --
Talvi oli istuttava tarkoin verkkoharkin ääressä. Santraa pidettiinkin koko saaren nopeimpana verkonkutojana. Ei kenenkään kädessä käpy juossut niin sukkelaan kuin hänen.
Ansaitakseen rahaa kutoi Santra vieraille neljä, viisikin verkkoa talvessa. Joskus hän kykeni ostamaan verkkorihmoja ja kutoi silloin uuden verkon itselleenkin. Rikkaammillaan oli Santra Heikkilästä tullessaan. Olihan hänellä silloin lähes kaksisataa markkaa rahaa!
Ruokana heillä oli maito, perunat, silakat ja leipä. Kahvia tai teetä he joivat vain sunnuntaiaamuin, eikä aina silloinkaan.
Puut oli metsästä kaadettava, itse pilkottava ja vedettävä kelkalla kotiin.
Se vasta oli työtä!
Usein Santra ajattelikin mennä jälleen palvelukseen, mutta ei voinut jättää äitiään.
Hän ei koskaan tästä halustaan maininnut äidilleen, mutta tämä lienee jotain aavistellut, koska kerrankin alkoi puhella Santralle näin:
-- Työtä ja tuskaahan sinulla tyttöparalla on täällä kotona enemmän kuin jaksat tehdä, ja palkkana huono ruoka ja kuluneet vaatteet, mutta parempi on olla oman katon alla ja itse käskeä itseään kuin palvella toista ja olla toisen käskettävänä.
Santra oli ollut kirkossa, kun Euppe ja Juuso ensi kerran kuulutettiin. Vaikka hän oli tätä aavistanut ja joka pyhä niinä aikoina kirkkoon mennessään kuvitellut kuulevansa tuon kuulutuksen ja itselleen sanonut, ettei siinä mitään ihmettä ole sekä jo uskonutkin voivansa kuunnella sitä niinkuin mitä muita kuulutuksia hyvänsä, niin toisin kuitenkin kävi. Hän tuskin jaksoi kävellä kirkosta kotiin, eikä saanut rauhaa missään. Ensin hän lähti kotiin ja lepäsi siellä vähän aikaa. Sitten hän meni naapuriin kysymään, lähdetäänkö sinä iltana verkoille. Siellä hän yritti istua vähän aikaa, mutta kun ei saanut rauhaa, hän palasi jälleen kotiin. Sitten hän meni rantaan ja sieltä taas kotiinsa, lähtien vihdoin kävelemään hautuumaalle, jonne hän ohjasi askeleensa aina kun hänellä oli jokin hätä eikä hän muuten saanut ajatuksiaan tyyntymään. Hän kulki ristiltä ristille, tutki puumerkkejä ja ristien vuosilukuja sekä muisteli kutakin ennen elänyttä.
Santra kävi vuoteeseen aikaisin illalla ja pyysi äitiänsä menemään ilmoittamaan naapuriin, ettei hän voikaan lähteä verkoille, sillä hän oli sairas.
-- Mikäs meidät sitten perii, jos sinäkin tulet sairaaksi!, sanoi hätääntyneenä äiti.
Tavallista sairasta hänestä ei kuitenkaan tullut, mutta ei tervettäkään.
Hän oli melkein aina liikkeellä, milloin kylällä tai hautuumaalla, milloin merenrannalla tai metsässä. Verkoille lähtijää eikä mihinkään muuhunkaan työhön ryhtyjää hänestä ollut.
Hän vain kulki ja ajatteli.
Kukaan ei häneltä kysynyt, mitä hän ajatteli tai mitä hän suri. Kukaan ei myöskään moittinut häntä.
Kaikki antoivat hänen kulkea rauhassa. Jokainen kunnioitti häntä kuin pyhimystä.
Hän itse pelkäsi omia ajatuksiaan. Hänen aivoissaan pyöri vain yksi ainoa ajatus -- tai oikeastaan se ei ollut ajatus, vaan kauhea mielikuva, joka oli totta. Se puristi hänen päätään kuin jättiläisen koura, ja hän pelkäsi, että hänen päänsä menee rikki, että hänen aivoissaan jotain hajaantuu ja sekaantuu. Ja jotain siellä varmasti lieneekin hajaantunut ja sekaantunut, koska hän Eupen ja Juuson hääyönä hirtti itsensä oman porstuansa orteen.
Santran vanha äiti heräsi vasta päivän valjetessa. Huomattuaan ettei Santra ollut vuoteessaan läksi hän tätä etsimään. Äiti kävellä köpötteli vaivalloisesti kepin varassa -- viime viikot olivat häntäkin paljon heikentäneet -- ja päästyään porstuaan hän löysi tyttärensä jäykistyneen ruumiin riippumassa orresta. Tämä näky sai äidin kirkaisemaan pahasti, ja hän lyyhistyi tajuttomana permannolle.
Naapurit, etäiset sukulaiset, kuulivat kirkaisun ja riensivät apuun. Pari päivää he hoitivat äitiä, joka oli saanut halvauksen eikä enää palannut tajuntaansa, ja hautasivat sitten sekä äidin että tyttären seuraavana sunnuntaina samaan hautaan.
Santran kotimökki jäi autioksi ja tyhjäksi ja on sellaisena seisonut tähän päivään asti, läpi vuosikymmenien.
Siellä eivät sen perästä ole asuneet muut kuin pääskyset.
Polut pihalla ovat nurmettuneet. Minkäänlaista merkkiä ei enää näy siitä, että porstuan edestä olisi yli pihanurmen käynyt polku aittaan, kaivolle, portille ja navettaan.
Ikkunat ovat säilyneet ehjinä. Niiden lasit käyvät yhä värikkäämmäksi. Näyttää kuin ikkunan kynnyksellä kasvaisi ikuisia kukkia, joiden väri kuultaa läpi lasin mutta kehyksien puu lienee jo hyvin mätää. Tuvan malkokatto on malkojen mädäntyessä tasoittunut ja nurmettunut. Se kasvaa heinää ja voikukkia, mutta tuohet malkojen alla lienevät vielä vettäpitäviä.
IX.
LAIVAOSAKKEET.
Tieto Santran kuolemasta saapui Heikkilään maanantaina, iltapäivällä.
Häitä oli tarkoitus jatkaa vielä ainakin yli maanantain ja tiistain.
Molemmissa kylissä oli tapaus tehnyt järkyttävän vaikutuksen. Kaikki ymmärsivät, että hääilojen jatkaminen siinä mielentilassa, mikä nyt oli vallannut kaikki, kävi kerrassaan mahdottomaksi. Sen vuoksi ne läheisimmät sukulaiset, joita sillä kertaa oli koolla häätalossa, valittivat onnettomuutta ja lausuivat Juusolle ja Eupelle surkuttelunsa sen johdosta, että moisen tapauksen piti nyt häiritä heidän häitään. Monet naisista itkivät. Erittäinkin Eupelle oltiin helliä ja ystävällisiä. Pian oli talo aivan tyhjä vieraista. Koko saari oli surun ja pelon vallassa.
Euppe ja Juuso eivät vaihtaneet sanaakaan. He välttivät toisiaan. He pelkäsivät, että yksi ainoa sana saattaisi kaiken ilmituleen ja heidän onnensa palaisi näin heti alussa tuhkaläjäksi.
Juuso valmistautui heti aamuyöstä lähtemään. Tuuli oli vielä myrskyinen, mutta se oli nyt kääntynyt pohjoiseen, ollen siis mitä sopivin Memeliin purjehtijalle. Juuso toimitti tavaroitaan jaalaan pitkin iltapäivää. Hän hommaili enemmän kuin olisi ollut tarviskaan. Euppe ei ottanut osaa eväiden eikä minkään muunkaan laittamiseen. Juuson äiti teki kaiken sen. Euppe oli sulkeutunut huoneeseensa ja itki siellä. Hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän oli varma siitä, ettei Santran kuolema sattumalta osunut heidän hääyökseen, vaikka kaikki naiset ennen lähtöään häätalosta olivatkin koettaneet häntä lohduttaa kertomuksella, kuinka kurjissa oloissa Santra oli viimeaikoina elänyt, ja ettei hän ollut tullut mielipuoleksi mistään muusta kuin paljosta valvomisesta, liiasta työstä ja -- nälästä. Voi kuinka Euppe itsekin olisi mielellään halunnut uskoa, että niin oli. -- Ja miks'ei se niin olisi! Työ ja puute olivat kukkuroilleen täyttäneet Santran kärsimysten maljan ja tarvittiin vain pienen pieni pisara sen yli vuotamiseen. Euppe olisi halunnut uskoa niin. Hän olisi tahtonut uskoa, että niin todellisuudessa oli. -- Minkä sille mahtaa, että maailmassa on Santran tapaisia köyhiä, jotka saavat kärsiä enemmän kuin heidän heikot voimansa jaksavat kestää. Näin ajatellessaan hän oli rauhoittunut niin paljon, että saattoi mennä tupaan, jossa toiset, Juusokin, parhaillaan alkoivat asettua illallispöytään. Euppe asettui paikalleen Juuson viereen.
-- Kyllä se oli kamala tapaus, sanoi Anna-Sovia, Juuson äiti. -- Sanotaan että tyttöparka tuli köyhyydestä ja nälästä epätoivoiseksi ja senvuoksi lopetti itsensä. Voi surkeutta kuitenkin -- ja sen vielä piti tapahtua juuri tällä hetkellä!
-- Hän kuului olleen sekapäinen jo koko kesän, virkkoi Juuson isä, vanha Hinterikki. -- Eihän se meidän syymme ole, että tämä loppu tapahtui viimeyönä, eikä vasta ensi yönä tai ensi viikolla tai viime viikolla tai jo juhannuksena tai vaikkapa vasta ensi jouluna. Se on hänen ja Jumalan keskeinen asia, miksi se tapahtui juuri viime yönä. Meillä ihmisillä ei ole oikeutta mennä sanomaan siihen asiaan mitään. Ei mitään. Meidän ihmisten on Hänen kädestään otettava kaikki sellaisena kuin hän tahtoo ne meille antaa, oli se hyvää tai pahaa. -- No. Käykääpäs ruokaan kiinni! Me, Jumalan kiitos, vielä elämme, ja meidän on syötävä, koska meillä kerran on mitä syödä, ja niin kauan kuin meillä syötävää on.
Euppe huokasi helpoituksesta ja katsoi kiitollisena appeensa, ajatellen sydämessään: "Kunpa Juusokin osaisi haastaa noin -- ja uskoisi noin!"
Illalla maatamenon aikana sanoi Euppe Juusolle:
-- Juuso, älä lähde nyt mihinkään! Minua niin peloittaa kun sinä viivyt poissa ties kuinka kauan. En minä voi jäädä tänne yksin. Minä en voi jäädä tänne yksin! Menen vaikka takaisin kotiin, ellei muu auta!
-- En minä voi olla lähtemättä.
-- Sinä voit jos vaan tahdot! Sinä et välitä minusta.
-- En voi. Ajattele, että minulta on kulunut neljä viikkoa hukkaan --
-- Hukkaan!
-- Älä nyt tahallasi väärennä asiaa. Minulle ovat nämä neljä viikkoa olleet yhtä kalliit kuin sinullekin, mutta ymmärräthän sinä, ettemme me voi elää, jos minä jään kaikiksi ajoiksi kotiin sinun luoksesi. Ja tuleehan pian pitkä talvikin. Silloin saamme olla enemmän yhdessä. Ja jos sinua minun poissaollessani peloittaa, tai sinun on ikävä, niin voithan muuttaa jo huomenna isän ja äidin kammariin makaamaan. Minä käyn puhumassa siitä äidille jo heti tänä iltana. Hän on vielä keittiössä. Tai menkäämme molemmat!
He menivät äidin puheille ja tämä ilmoitti ajatelleensa samaa asiaa.
-- Enhän minä sinua yksin olisi jättänyt makaamaan, vaikka olisit itse niin tahtonut. Johan nyt! Niin kauan kuin Juuso on pois kotoa, saat sinä nukkua meidän kammarissamme.
Juuso läksi matkalle tiistaiaamuna ja palasi kotiin vasta myöhään syksyllä, joulukuussa, jolloin jaala vedettiin talviteloille.
* * * * *
Tiistai-iltana, Juuson lähtöpäivänä, tuli Eupen isä, vanha Matsedän Jyri, Heikkilään. Voi kuinka Euppe oli iloinen! Hän vakuutteli isälleen vakuuttamasta päästyäänkin, että hänestä tuntuu kuin ei hän olisi nähnyt isää vuosikausiin. -- "He he he", nauroi isä ja taputti tytärtään hartioille, -- "kyllä sinä vielä totut! Kyllä sinä vielä totut."
Jyrillä oli asiaa Hinterikille ja hänet johdatettiin kammariin.
Hän oli tullut tuomaan Eupen myötäjäisrahoja, joita oli seitsemäntuhatta markkaa.
-- Minä annan nämä rahat sinun huostaasi, Hinterikki, joka olet talon isäntä, ja sinun vallassasi on sitten antaa ne joko Juusolle tai Eupelle, mitenkä itse haluat. Minulla ei nyt ole näitten rahojen suhteen enää sen enempää määräämisvaltaa.
Anna-Sovia ja Euppe olivat myös saapuvilla. Euppe halaili isäänsä ja sanoi:
-- Kiitos, isä rakas! Oletko sinä niin rikas?
-- Ellei sinulla olisi veljiä, olisin vieläkin rikkaampi.
-- En minä tahdo, että veljet joutuvat kärsimään minun tähteni.
-- Ole huoletta! Eivät he kärsimään joudu!
Tähän iloon käytiin kutsumassa myös Eupen äiti, Anna-Liisa.
Koko ilta istuttiin kammarissa.
Juotiin kahvia ja teetä. Miehet ryyppäsivät konjakkiakin, ja naiset maistelivat viiniä. Näitä tämän illan istujaisia nimitettiin pikkuhäiksi, eli häiden rääpiäisiksi. Valitettiin vain, ettei sulhanen ollut joukossa.
Illan kuluessa tuli puhe myöskin Santran kuolemasta, ja niin Eupen isä kuin äitikin oli asiasta samaa mieltä kuin Hinterikki.
Euppe tunsi nyt mielensä aivan kevyeksi, ja hän nukkui yönsä rauhassa.
* * * * *
Kului vuosi ja kului toinen. Kului kymmenen vuotta.
Sillä aikaa olivat kuolleet Eupen isä ja äiti -- äiti vasta viime vuonna, isä kaksi vuotta aikaisemmin.
Eupelle oli sen ajan kuluessa syntynyt kaksi tytärtä. Vanhemman nimi on Vilhelmiina eli Miina. Hän on seitsemännellä. Nuoremman nimi on Selma. Hän on viidennellä.
Molemmat ovat isänsä näköisiä, mutta luonteeltaan lienee Miina enemmän äitinsä kaltainen.
Juuso on ruvennut yhä enemmän juomaan ja käy kotona vain kerran tai pari kesässä -- menipä eräs kesä niin, ettei hän pistäytynyt kotona kertaakaan. Juuso tuo rahaakin kotiin entistä vähemmän. Viimeisten viiden vuoden aikana hän on tuonut vain sen verran, että se juuri on riittänyt perheen elatukseen. Tämä seikka on tuottanut vanhalle Hinterikille paljon huolta ja tuskaa. Hinterikki tietää, että Juuson ansioiden vähenemiseen on kaksi syytä, joita kumpaakaan ei voi auttaa: toinen on Juuson yhä lisääntyvä juopottelu hurjasteluineen ja kortinpeluineen kapakoissa sekä toinen se, että salakuljetus käy päivä päivältä yhä vaikeammaksi.
Juuson käynnit kotona kuluvat pelkkään riitaan ja toraan Eupen kanssa.
Nyt on jo joulukuu pitkällä.
Viimeksi oli Juuso ollut kotona heinäkuussa yhden viikon. Koko se aika riideltiin. Euppe valitti Juusolle, että hän on nyt kymmenen pitkää vuotta saanut palvella kuin orja. "Piiaksi Santran tilalleko minut tähän pesään tuotiinkin?" hän oli huutanut Juusolle.
Santran nimen mainitseminen lietsoi ilmi liekkiin tulen, joka oli uhannut heidän onneaan, ja siihen tuleen syydettiin nyt kaikki. Molemmin puolin käytettiin sanoja, jotka olivat odottaneet vuoroaan kymmenen pitkää vuotta. Molemmat tytöt kuuntelivat ja itkivät, varsinkin Selma.
"Lapsetkin vielä saavat nähdä ja kuulla tätä elämää ja surkeutta!" sanoi Euppe ja rupesi itsekin itkemään.
Silloin oli Juuso lähtenyt, eikä kukaan tiennyt, missä hän kulki.
* * * * *
On sunnuntaiaamu joulukuun puolivälissä.
Euppe istuu merenpuolisen ikkunan luona Selman kanssa.
Euppe on loruillut lapselle kaikenlaista ja rupeaa sitten opettamaan hänelle muuatta vanhaa runoa:
-- Kuulehan, Selma!
-- Mitä, äiti?
-- Äiti opettaa sinulle kauniin luvun. Näin se kuuluu:
'Tule taati Tallinnasta, nanna Narvan kaupungista, Tuo saiat sarvelliset, mesileivät mielelliset, sepiköt sitäi paremmat!'
No, osaatko jo?
-- En. Äiti opettaa! Mikä on taati?
-- Tule taati Tallinnasta...
-- Tule taati Tallinnasta. -- Mikä on taati?
-- Taati on äidin isä. Hän on jo kuollut. -- No luepas nyt!
-- Tule taati kuolemasta...
-- Tule taati Tallinnasta...
-- Tule taati Tallinnasta...
-- Niin! Tallinnasta! Ja sitten: Nanna Narvan kaupungista.
-- Nanna Narvan kaupungista. Mikä on nanna, äiti?
-- Nanna on äidin äiti. Hän on jo kuollut. Ja sitten: Tuo saiat sarvelliset...
-- Mitä saiat sarvelliset on?
-- Sarvisaijaa se on. Eikös Selma muista? Sellaista pullaa, johon on leivottu sarvet. Sitähän enot aina tuovat Miinalle ja Selmalle Virosta.
-- Tuokos isä Selmalle sarvisaijaa?