Part 11

Toiset jaalat olivat useimmiten jo silloin kaikki talviteloillaan, ja kun miehet jonain joulukuun aamuna seisoskelivat jonkin ranta-aitan tai saraimen varjossa, jolloin kylmä koillisviima puhalsi, meripölly liiteli sen mukana ja aaltojen hyrskyt jäädyttelivät alempia teloja, rantakiviä ja kallioita ja jolloin näköala merellepäin supistui enää vain muutamiin kymmeniin syliin, voi joku heistä lopettaa äänettömän jörötyksen lausahtamalla piippunsa ohi:

-- Tämä on jo kolmas meripölly tänä syksynä. Eiköhän tuo jo ala jäädyttää merta?, johon toinen, viitsimättä hänkään ottaa piippua suustaan -- kädet olivat niin mukavasti lyhyen turkin taskuissa -- vastaa:

-- Jokos Hinterikin Juuso sitten on tullut kotiin?

-- Ei kuulu vielä tulleen.

-- No, älä sitten puhu mitään jäätymisestä! Eivät ne enää tähän maailmanaikaan sellaiset vanhojen merkit kuin meripöllyt ja muut pidä kutiaan. Hinterikin Juosepista nyt kaikki riippuu! Sitä se nyt seuraa jääkin, eikä suinkaan meripöllyä. Luulek'sä, että meri jäätyy ennenkuin Hinterikin Juoseppi ennättää kotiin! Nyt ovat toiset merkit, ek'sä sitä ymmärrä! Kun jonain kauniina päivänä näet meripöllyn katoavan ja huomaat merellä jaalan, jota et vielä äsken meripöllyltä eroittanut, täysin purjein, keula vaahtoavana, tulevan kotiinpäin, niin voit arvata, että se on Hinterikin Juoseppi. Ja silloin vasta -- ei ennen -- sanotaan: "Nyt tyyntyy ja tulee talvi." -- Eivätkä ne jäät keväälläkään taas ota oikein meressä sulaakseen, ennenkuin Hinterikin Juoseppi ennättää jaaloineen sinne sekaan. Mutta silloinpas heti ne alkavat sulaa ja hävitä. Sillä on hyvä onni, tällä Hinterikin Juosepilla. Harvoin se joutuu tullimiestenkään kanssa yhteen, ja jos sattuukin, niin aina hän selviää niistä ilman käräjiä.

-- Se antaa rahaa tullimiehille.

-- Sitä minä en usko.

-- Usko tai ole uskomatta, ei se asiaa muuta. Minä tunnen sellaisen miehen, joka on itse nähnyt, kun Juoseppi kerran Viron reisun aikana antoi kaksi tuhatta Kipuna-Syökärille.

-- Sinun luullaksesi Juoseppi varmaan antaa rahaa merellekin, sanoen: Älä hyvä meri jäädy vielä, ennenkuin saan tämän jaalankantamuksen turvaan! Hö-hö-hö!

Ja koko miesjoukko rannalla yhtyy nauruun.

-- Entä jos antaakin! Hänen suvussaanhan, kuulemma, on edesmenneinä aikona ollut noitia, jotka luovuttivat merelle hopeaa tarvitessaan tuulta tai tyyntä tai halutessaan saada meren jotenkin muuten noudattamaan tahtoaan. En minä yhtään epäile, etteikö Juusokin jotain konstia meren kanssa pitäisi, koska hänelle aina käy niin hyvin sielläkin missä toisille sattuu huonosti. Jotainhan siinä täytyi olla!

* * * * *

Mikko purjehtii yhä edelleen Juuson kanssa yhdessä, pysyen Juuson uskollisena seuralaisena loppuun asti -- nimittäin tämän kuolemaan saakka.

Sepän Jere sen sijaan on jättänyt "Vesan" -- eikä ainoastaan "Vesaa", vaan koko saaren ja Suomen vedet. Hän purjehtii ulkomerillä ja hänet on viimeksi nähty San Franciscon merimieskapakassa. Siellä oli hänet tavannut puolen tusinaa suomalaista, kaikki tuttuja hänen edelliseltä merimiesajaltaan.

-- Hoo! Täällähän on vanhoja tuttuja koko pöytäkunta! oli Jere huudahtanut ja sitten toisten pyynnöstä kertonut:

-- Purjehdinhan minä jo siellä kotipuolessa muutamia vuosia luntreijarina ja ansaitsin koko hyvin, mutta muuten kävi elämä sietämättömäksi...

-- No?!

-- Täytyi asua kapteenin kanssa kajuutassa, kun siinä laivassa ei ollut skanssia, ja niinkuin tiedätte, en minä voi sietää sellaista seuraa.

-- Hahahaha!

-- Ja pahinta oli se, että siinä virassa joutui joskus seilaamaan jäälautalla monia vuorokausia -- ja se oli vähän ikävänpuoleista hommaa, koska jäälauttaa ei voi ohjata. Kerrankin tehtiin luntreijausretki Suomenlahdelta Danzigiin jäälautalla myrskyssä, pakkasessa ja lumipyryssä. -- Minä jätin sen homman tuhmemmille miehille. -- Sitten olin puoli vuotta eräässä yksimastoisessa, mutta kun se kulki niin helkkarin huonosti ja kun minä en ole tottunut seilaamaan yksimastoisessa, ja kun -- ajatelkaa! -- kuuden kuukauden perästä oltiin siinä samassa paikassa kuin minun siihen lotjaan tullessani, niin minä kyllästyin olooni siinä, laskin veneen vesille ja karkasin. Nyt sitten olen tässä. -- No, kippis pojat!

Yksimastoisella Jere tarkoitti Ruuskeria, kahdeksantoista kilometrin päässä hänen kotisaarestaan, sen länsipuolella olevaa pientä, soikeata karia, jossa on korkeatorninen loisto. Jere oli ollut siellä loistonvartijana kolmen muun miehen ja päällikön kanssa, mutta palveltuaan näin syksystä kevääseen, kuusi kuukautta, hän aikaiseen keväällä ensi avovedellä, eräänä sumuisena yönä karkasi. Myöhemmin elämässään ei Jere Ruuskeria koskaan maininnut muulla nimellä kuin "Yksmastoinen".

Eskon Mikko sen sijaan pysyi uskollisena Juusolle kesät talvet: kesät purjehtimassa ja talvet apulaisena metsässä hakkaamassa kotitarvehalkoja. Myöskin oli Mikko aina hänen yhtenä toverinaan hylkeen pyyntiretkillä, joihin Juuso otti osaa joka talvi samoin kuin Mikko auttoi häntä myöskin viinan ja silkin kuljetuksessa Heikkilän toisella hevosella jäisin yli meren.

* * * * *

On myöhä syksy, joulunalusviikko, vuonna kahdeksantoistasataa ja kaksi kahdeksatta.

Puhaltaa kylmä koillistuuli ja keskellä merta on jouduttu niin sakeaan meripöllyyn, että on pimeämpää kuin synkimmässä sumussa. On mahdotonta nähdä mitään. Jaalan keularyöhä, joka nopeasti kulkevan jaalan keulassa syntyy ja jakautuu vinosti ulospäin sen molemmille puolille, häipyy näkymättömiin meripöllyn taakse.

Juuso ja Mikko istuvat alhaalla kajuutassa. Juuso käy toisinaan pilkistämässä kajuutan luukusta tuulta, purjeita ja aluksen kulkua, jota ohjaa aluksen nuorin mies, Sepän Jeren seuraaja, Mikon veljenpoika, Eskon Api, yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jolle Juuso ennustaa loistavaa tulevaisuutta salakuljettajana, mutta joka itse uneksii mennä ulkomerille, päästä merikouluun ja saada laivan päämiehen lakki.

Alhaalla kajuutassa keskustelivat Juuso ja Mikko vakavista asioista. Juuso valitteli yksinäisyyttään ja odotettavissa olevaa ikävää talvea sekä että "ei tämä elämä ala olla minkään arvoista".

-- Mitä tämä oikeastaan hyödyttää? Kuljetaan tällä tavalla kylmissä säissä, myrskyissä, sateissa ja sumuissa ihan kuin tyhjää takaa-ajamassa! Ihmisen elämä on sentään kummallista! Joudutaan tänne maan päälle eleskelemään mikä maamiehenä peltoa kyntämään, mikä kalastajana verkkoja vetämään, tai mikä minäkin tulemaan ja menemään. Sitten kuluu muutama vuosikymmen, ja maan päällä on taas kokonaan uudet kyntäjät ja uudet verkonvetäjät. On somaa pyörimistä tämä elämä! -- Alamme jo tässä mekin vanheta, Mikko, ja se on pahinta!

-- Mitäs pahaa siinä on! Eilen vanheni isäni, tänään vanhenen minä. Sinä ajattelet ja tuumit turhan paljo! Kuulehan! Minun mielestäni sinulle olisi hankittava eukko, ja nyt jo tänä talvena.

-- Sehän ei ole niin yksinkertaista.

-- Ovathan tuon osanneet muut tuhmemmatkin!

Tästä asiasta riitti sitten keskustelua koko loppumatkaksi.

Vähän väliä tokaisi Mikko, päätään ravistellen:

-- Ei, mutta muija sinulle on etsittävä jo ensi talvena mistä hyvänsä! Katsohan, sinä, niinkuin sanottu, et enää ole varsin nuori, vaan alat jo vanheta. Sinä perit isäsi rikkaudet -- mutta kuka ne sinulta perii, sitä et tiedä, ellei sinulla ole lapsia.

-- Mitä sinä puhut isän perimisestä? Muistahan, että minulla on velikin, Anterus nimittäin.

-- No, vaikka onkin, niin eihän Anterus kaikkea saa -- osa se on sinullakin. Sitäpaitsi, jos isäsi on oikeudenmukainen, niin hän antaa kaiken omaisuutensa sinulle, sillä sinähän sen olet hankkinutkin. Anterus -- mikä hän on? Hunsvotti ja lesken kapteeni! No no, älä pane pahaksesi, vaikka sanonkin veljestäsi sen, mikä hän todellisuudessa on! Pitäisi vaan sanoa enemmänkin. -- Jos minä olisin isäsi, niin kirjoittaisin testamentin näin kuuluvaksi: "Koska poikani Anterus ei ole ollut kotona sitten kuin varhaisessa lapsuudessaan, eikä ole tuonut taloon muuta kuin harmia..."

-- Soo! Mitä harmia?

-- ... "muuta kuin harmia, määrään minä poikani Juosepin, joka on kaiken ikänsä luonani asunut, nuhteettomasti minua palvellut ja kaiken rahan ja omaisuuden talooni hankkinut, yksinperijäkseni". -- No niin. -- Niin minä kirjoittaisin. -- Jaa, että mitäkö harmia? Sitä en minäkään tiedä, mutta ne sanat pitäisi välttämättä testamentissa olla. Ja eiköhän hän vaan harmiakin liene tuottanut! Sinun äitisi ei koskaan valita. Ääneti hän kulkee askareillaan, keittiössä ja navetassa. Aamulla on ensimmäisenä ylhäällä ja illalla menee viimeisenä vuoteeseen. -- Harmia! No niin. Kirjoitetaan sitten vaikka "surua", sillä kyllä kai äidilläsi on Anteruksesta surua ollut!

-- Kyllähän sinä testamentteja kirjoittaisit -- jos osaisit ja ne sinun tehtäviksesi jätettäisiin.

-- Piru vie! Minä sinun sijassasi vaatisin juuri sellaisen testamentin.

-- Älkäämme nyt puhuko siitä! Sen sijaan voisit jo vihdoin ilmoittaa, kun kerran olet minulle viimeaikoina niin kiivaasti eukkoa tyrkyttänyt, ketä sinä oikeastaan aiot minulle eukoksi tarjota. -- No, annas kuulua!

-- Olisihan tuo teidän entinen palveluspiikanne Santra komea ihminen ja hyvä työntekijä, ja iloiset sillä on silmätkin sekä ruumiiltaan terve ja norja...

-- Ei kelpaa! Muita!

-- Kerrotaan muuten, että sinä jo olet kosaissutkin sitä, mutta sait rukkaset, ja siitä syystä Santra teiltä läksi.

-- Hahahahah! Johan sinä lörpötät kuin akat!

-- Akat!?

-- Niin niin.

-- No -- minä nyt annan sen sanan sinulle anteeksi. -- Vai akat!

-- Niin niin. Anna tulla muita vaalipappeja, niin äänestetään!

-- No -- onhan siinä sitten tuo naapurin Euppe.

-- Naapurin Euppe! Olek'sä ihan hullu!

-- Jaa -- jos et sinä häntä nai, niin nain minä!

-- Ha ha ha ha -- älähän uhkaile! Ei se tässä auta mitään!

Tämän keskustelun aikana oli Juuso loikoillut koijassaan ja Mikko istunut lähellä kamiinaa keittämässä iltapäiväteetä. Juuso lopetti keskustelun sanomalla Mikolle:

-- Lopeta jo nuo naimapuheesi, ja katso, eikö se tee jo ala valmistua!

-- Valmista on. Nouse vain juomaan! -- Kyllä minä puhemieheksi rupean. Sano vain, milloin on tarvis, niin kyllä tämä poika on valmis sinulle kosimaan vaikka omaa morsiantaan.

Mikko otti pöytäkaapista kolme mukia ja sokeriastian ja asetti ne pöydälle, kaataen höyryävää teetä kuhunkin mukiin.

Vaikka kello olikin vasta kolme, alkoi meripöllyn vuoksi jo niin hämärtää, että täytyi sytyttää rasvalamppu palamaan. Samoin sytytettiin kompassilamppu peränpitäjää varten.

Tuntia myöhemmin selveni meripölly niin paljon, että voitiin nähdä oman saaren loistot ja ohjata alus niiden johdolla satamaan.

Kosimisesta ei kuitenkaan tullut sinä talvena mitään.

Tansseissa Juuso kuitenkin kävi tavallista useammin ja tapasi niissä Eupen joka kerta.

Eräänä iltana maaliskuun lopulla läksi Juuso tanssien päätyttyä saattamaan Euppea kotiin.

Euppe sattui kävelemään yksin, joka oli harvinaista. Tavallisesti häntä seurasi joukko poikia ja tyttöjä.

Kuu paistoi korkealla taivaalla.

Juuso joudutti askeleitaan, mutta Euppe joudutti myös -- hän jo miltei juoksi.

-- Minne sinulla on kiire!, huusi Juuso.

-- Sinua pakoon -- hihihi, nauroi Euppe ja alkoikin tosissaan juosta.

Kilpajuoksu jatkui typö tyhjiä kujia pitkin Eupen kotiportille asti. Siinä sai Juuso siepatuksi hänet kiinni ja he jäivät portille seisomaan sylitysten.

Kovan juoksun vuoksi oli molempien hengitys nopeaa. Kului pitkä aika ennenkuin kumpikaan alkoi puhua. Lopulta sanoi Euppe:

-- No?

-- Mitä no? kysyi Juuso.

-- Miltäs tuntuu?

-- Mikä?

-- No, tämä seisominen?

-- Sei-so-minen?

-- Niin niin. Tuntuuko mieleltäsi hyvältäkin?

-- Mitäs tuntumista tässä olisi?

-- Ihan turhan vuoksiko sinä sitten juoksitkin? Minä ajattelin, että sinä et tee mitään, josta et hyödy.

-- Tuntumisen vuoksiko sinä itse sitten asetuit tähän seisomaan?

-- En.

-- No mitäs varten?

-- Saadakseni sanoa sinulle erään asian kahden kesken. Kuulehan! Minä olen tänä talvena usein tavannut kirkonkylässä Santran.

-- Santran!

-- Niin. Taisit vähän hätkähtää! No, ei se ole mitään vaarallista. Olen käynyt usein tänä talvena kirkossa, saadakseni jutella Santran kanssa. Kun viimeksi, viikko tapakerin, puhelin hänen kanssaan -- Santra saattoi minua lähes puoli matkaa -- kerroin hänelle kuinka sinä viikko viikolta ikävöidessäsi häntä laihdut ja kuihdut niin, ettei sinua enää kohta tunne entisekseen. Silloin Santra, tuo pienokainen, rupesi sen johdosta niin kovasti itkemään, että minä pelkäsin hänen vallan taittavan niskansa. Sitten ei Santra enää jaksanut edes kävellä, vaan jäi istumaan kivelle tien viereen. Ei kättänsäkään antanut minulle jäähyväisiksi. Niin suuri on rakkaus -- Juuso!

-- Mutta eihän tuo voi olla totta! Minulla ja Santralla ei ole toistemme kanssa mitään tekemistä. -- Ja minäkö ikävöisin! Oletko sinä ihan suunniltasi? Minullehan on ollut tämä talvi iloisin kaikista edellisistä.

-- Puhutko totta?

-- Puhun, puhun!

-- Miehiin ei ole luottamista. Minustakin näyttää kuin sinä olisit tänä talvena muuttunut iloisemmaksi kuin ennen -- minun ansiotaniko lie vai muiden! Kyllä minä sen näen, mutta minun täytyi narrata Santraa, saadakseni selville hänen suhteensa sinuun.

-- Millä oikeudella?

-- Elämisen ja olemisen oikeudella! -- Hän tunnusti minulle kaikki.

-- Kaikki?

-- Niin -- kaikki. No, taaskin sinä hätkähdit, ja kuitenkin sanoit äsken, ettei sinulla ole mitään tekemistä Santran kanssa.

-- Mitä hän tunnusti? Sano!

-- Hän itki.

-- Eihän se ole mikään tunnustus.

-- Vai ei ole! Hänellä siis sinun luullaksesi olisi kyllä ollut puhuttavaakin -- soo'o! No, koska en saanut kuulla sitä Santralta, haluaisin nyt kaiken -- kai-ken -- kuuletko! -- kai-ken!! -- kuulla sinulta itseltäsi, muuten saa meidän väliltämme kaikki loppua tähän. -- No?

Juuso tunsi Eupen lämpöisen vartalon nojaavan itseään vasten ja kuuli korvassaan Eupen kuiskauksen:

-- Suutelitko sinä häntä?

-- En.

-- Suuteliko hän sinua?

-- Ei.

-- Onko se ihan varma?

-- On.

-- Vannotko sinä sen?

-- Vannon.

-- Te ette siis ole suudelleet toisianne?

-- Emme.

-- Hyvä on. Enempää en haluakaan tietää! Hyvää yötä! Hyvää yötä!

Eupen riistäytyessä äkkiä irti Juuso horjahti, ja ennenkuin Juuso ennätti kunnolla selviytyä hämmästyksestään, hän jo kuuli oven paukauksen ja samassa Euppe katosi Juuson näkyvistä.

Juuso seisoi vielä hetken aikaa odottelemassa, mutta kun ei enää mitään kuulunut eikä näkynyt läksi hän kävelemään kotiansa kohti. Siellä hän hiljaa hiipi vuoteeseensa, ja ennen nukkumistaan hänessä alkoi vakaantua ajatus, että juuri Euppe, eikä kukaan muu, on hänelle sopiva.

* * * * *

Varsinainen kosinta tapahtui vasta seuraavana kesänä, syyspuolella, elokuun loppupäivinä, eräänä myrskyisenä lauantai-iltana myöhään, sangen omituisissa oloissa ja omituisella tavalla.

Juuson jaala oli ankkurissa kylän edustalla lähtövalmiina pitkälle matkalle, Memeliin.

Länsimyrsky raivosi.

Vantit viheltelivät, vallit rapsuttelivat mastoa ja keulaan lotisi maanalusvihurien räve. Jaala keinui ummikkaissa, jotka kiersivät maan etelä- ja pohjoispään ympäri itäpuolelle.

Kajuutassa istui rasvalampun himmeässä valossa Juuso ja Mikko.

Kamiinassa paloi tuli, ja vettä kiehui kattilassa, josta mukit aika-ajoin täytettiin ja veteen sekotettiin runsaasti sokeria ja konjakkia.

Juuson oli vallannut ryyppytuuli, ja kun hän ei voinut ryypiskellä kotonaan, kutsui hän luotettavimman toverinsa Mikon jaalaan kanssaan ryypiskelemään.

Ilta oli jo kulunut kello yhteentoista.

Miehillä oli kolmannet mukit edessään. Silloin sanoi Mikko:

-- Sinä olet siis ajatellut sitä Euppea --?

-- Niin.

-- Joko olet kosinut?

-- En.

-- Etkö vielä?

-- En.

-- Hm. Eiköhän olisi parasta, että pyytäisit minua puhemieheksesi, sillä ei siitä muuten mitään tule. Siltä se ainakin näyttää.

-- Johan minä olen pyytänytkin.

-- Niin, talvella, ja silloin kun menimme panemaan asiaa toimeen, sanoit sinä Matsedän Jyrin portilla: 'Kuulkasta pojat! Ei mennä vielä. Antaa asian ensin hautua!' -- Sinä olet koko riuska poika merellä, mutta maalla niin saamarin nolo, etenkin naima-asioissa. Sinun pitäisi todellakin tavata sellainen tyttö, joka kosisi sinua.

-- Niin sinunkin.

-- Se on ihan toinen asia.

-- No -- joko sinä olet kosinut?

-- Kyllä minä kosisin vaikka paikalla, mutta en ole löytänyt sopivaa tyttöä --

-- ... joka sinua kosisi! Ha ha ha!

-- Älähän naura! Ei kosiminen ole leikin asia. Ennen minä teen mitä muuta hyvänsä kuin kosin.

-- No -- siinähän sitä ollaan.

-- Mutta eri asia onkin kosia toisen puolesta. Ja juuri nyt tällä hetkellä minä olen niin rohkea, että uskaltaisin kosia vaikka keisarin tytärtä -- itsellenikin.

-- Nythän jo kaikki ovat makuulla.

-- Ei se mitään haittaa. Tyttöä voi kosia mihin vuorokauden aikaan hyvänsä ja parhaiten juuri yöllä. Vanhuksia, tytön isää ja äitiä nimittäin, pitäisi puhutella päivällä, mieluummin aamupäivällä, ja katsoa, että nämä sattuvat olemaan hyvällä tuulella -- muussa tapauksessa on asia lykättävä seuraavaan päivään.

-- Sinähän puhut aivan kuin kosiminen olisi sinulla ammattina.

-- Sehän se puhuu, joka ymmärtää. (Mikko koputti päätään sormellaan.) Katsos, täällä näin, täällä on paljon ymmärrystä, vaikka se ei aina kynttilän lailla loistakaan sen kansan valistamiseksi, joka sattuu huoneessa olemaan. -- Jos tahdot että asiasta jotain kypsää koituu, niin panen sen toimeksi heti. Euppe makaa vaateaitassaan ja siellä voimme häntä tänä yönä puhutella niin, ettei kukaan muu siitä tiedä, ja jos rukkasetkin saat, ei siitäkään saa kukaan vihiä. Se mikä kerran on täällä minun päässäni, se siellä myös pysyy, tiedäthän sinä sen. Eikä Eupella minun käsittääkseni ole mitään syytä antaa sinulle rukkasia. Mistä hän paremmankaan saisi?, Saaren rikkain tyttö ja saaren rikkain poika! Teistä tulisi todellakin sopiva pari. Jos Euppea kosisi joku köyhä poika, vaikkapa nyt esimerkiksi Eskon Mikko, niin koko saari huutaisi: 'Hööö, Eupen rahoja se kärkkyi!' Tai jos Hinterikin Juoseppi kosisi jotain köyhää tyttöä, niin sanottaisiin: 'Hm, tyttö viekoitteli sen pojan päästäkseen rikkaisiin naimisiin ja huolettomille päiville!' -- No, sinullahan ovat kihlatavaratkin tuolla merimiesarkussasi!

-- Niin ovat.

-- Ja olet niitä siellä kuljettanut jo keväästä asti. Kyllä minä olen hiukan katsellut sinun hommiasi, vaikka oletkin salaa häärinyt. -- No -- mitäs siinä enää on miettimistä? Lähdetään heti!

-- Ei mennä vielä. Jätetään likemmä joulua.

-- Mitä se lykkäämisestä paranee? Miehellä on kaksi kovaa koettavaa elämässään: kosiminen ja kuolema. Kuolemaa ei voi lykätä, kosimisen voi, mutta molemmat ne ovat koettavat, siitä ei päästä mihinkään. Ei se kosiminen siirtämisestä parane. Mitä aikaisemmin sen tekee, sitä parempi. Tehtyhän se kuitenkin on ja sittenhän siitä pääsee rauhaan.

-- Ei mennä tänä iltana.

-- Mennään. Minä olen sitä mieltä, että nyt sitä vasta mennäänkin. Minä olen tänä yönä niin saamarin hyvällä puhemiestuulella, etten taida enää koskaan näin hyvälle tuulelle tulla.

-- No mennään sitten, mutta sinun vastuullasi ja jos pilaat asian, niin minä kuritan sinut!

-- Kurita vaan!

-- Juodaan nyt ensin mukit tyhjiksi!

-- Juodaan vaan. -- No hei, onneksi olkoon!

-- Onnea tässä olisikin tarvis. Kippis!

Juuso otti arkustaan kaksi eriväristä silkkihuivia ja ison villaisen saalin, kultasormuksen ja helmet sekä kääri ne huolellisesti pakettiin. Sitten he läksivät maihin ja menivät Eupen aitan ovelle.

Kauan he saivat koputella ennenkuin aitasta kuului Eupen uninen ääni:

-- Kuka siellä on?

-- Me täällä -- Eskon Mikko ja minä.

-- Kuka minä. Juusoko?

-- Niin.

-- En minä laske teitä sisään. Ei teillä ole tänne mitään asiaa.

-- Olisi meillä asiaa, sanoi Juuso. -- Avaa nyt ovi! Meillä on tärkeää asiaa.

-- Tärkeää!?

-- Niin.

-- No, tulkaa sitten huomenna. En minä nyt laske sisään, vaikka asia olisi miten tärkeää tahansa.

-- Ei sitä voi jättää huomiseen.

-- Oletteko te humalassa?

-- Ei olla.

-- Ette ole?

-- Ei olla! Ei olla humalassa, ei olla, -- vakuutteli Mikko.

-- No odottakaa vähän aikaa, kunnes otan tulta.

-- Älä ota tulta, sanoi Mikko, näkyy kylään, kun ovi avataan.

-- Kuka nyt on näkemässä?

-- Ei sitä tiedä.

-- No, tulkaa sitten, mutta ette saa olla kauan. Toimittakaa asianne nopeaan, minua nukuttaa.

Miehet menivät aittaan, ja kun ovi saatiin jälleen kiinni, sytytti Euppe talikynttilän palamaan ja istuutui vuoteensa reunalle unisena, saali harteillaan.

Juuso ja Mikko istuutuivat Euppea vastapäätä, eri vaatekirstulle kumpainenkin.

Pitkään aikaan ei kukaan lausunut sanaakaan.

Kuului vain myrskyn tohina seinissä, nurkissa ja katossa sekä läheisissä saarneissa ja omenapuissa, vuoroin vaimeten, vuoroin koveten. Etäämpänä vonkui ja parahteli jokin tuuliviiri.

Juuso vilkaisi väliin Mikkoon, iskien vihaisena hänelle silmää, mutta Mikko vaan ei saanut sanaa suustaan.

Lopulta alkoi Euppe puhua hiljaa ja miltei kuiskaten:

-- Mikä paketti tuolla Juusolla on kainalossaan?

-- Jaa, että mikä pakettiko? kysyi Juuso.

-- Niin. Sinullahan on siellä kainalossasi iso paketti.

-- Se on kihlapaketti.

-- Kihlapaketti!

-- Niin.

-- Kellekähän se on tarkoitettu?

-- Ei tässä ole lähdetty kulkemaan aitasta aittaan!

-- Siis minulleko?

-- Niin -- jos kelpaa.

-- No annahan kun ensin katson!

Juuso antoi paketin Eupelle, joka alkoi sitä availla sylissään.

-- Kaksi silkkiä! Voi kuinka kauniit! Voi kuinka kauniit!

Euppe koetteli molempia.

-- Nämä on varmaan hyvin kalliit? -- Ja saali! Niin lämmin ja kaunis! -- Ja helmet! Voi hyvänen aika! Minulla ei tähän asti olekaan ollut kunnon helmiä. -- Mistä sinä nämä kaikki olet ostanut?

-- Memelistä.

-- Sormus! Kultaa! -- Voi kulta rakas -- Juuso! Kultasormus! -- -- Mikko, mene sinä pois -- ja paikalla -- en minä voi kahta miestä ottaa!

Mikko meni, odottamatta toista käskyä. Tukala, hänen olikin ollut siinä istua. Juuso sanoi hänen jälkeensä:

-- Tule aamulla meille, Mikko, niinkuin on puhuttu, ymmärrätkö?

-- Ymmärrän, ymmärrän! Hyvästi vaan!

* * * * *

Kello kahdeksan seuraavana aamuna -- silloin oli sunnuntai -- saapui Mikko Heikkilään. Juuso oli yksin tuvassa.

-- Hyvää huomenta taloon!

-- Jumal'antakoon! -- Sinä olit saamarin nolo puhemies viime yönä. Et saanut sanaa suustasi.

-- Älähän moiti, ennenkuin kuulet! Minä olin juuri avaamaisillani suuni alkaakseni kosimisen, kun se Euppe rupesi itse lörpöttelemään ja pilasi koko asian.

-- No, mikä on ollut, se on ollut. Nyt mennään heti vanhusten puheille. Siellä voit joko puhua tai olla puhumatta, se on samantekevä, kunhan vaan olet mukana. On ratevampaa mennä kahden.

Euppe oli aamulla varhain kertonut asian äidilleen ja vienyt hänet aittaan, jossa näytteli kihlojaan. Äiti oli ilosta liikutettu, syleili tytärtään ja toivotti Jumalan siunausta, rientäen sitten sisään kammariin, missä Jyri vielä veti unia. Anna-Liisa, Eupen äiti, herätti miehensä, joka vääntäytyi vuoteen reunalle ja haukotteli tunnetulla tavallaan, ravistellen päätään tavallista rajummin ja kiljahtaen haukotuksen lopulla tavallista kimakammin: "Hohhoijaa!" Sitten hän sanoi:

-- Anna-Liisa, tuopas piippu, tupakkaa ja tulta!

Jyrin täyttäessä hitaasti piippuaan kertoi Anna-Liisa hänelle koko asian. Jyri nyykäytteli vain päätään ja sanoi silloin tällöin: "Jaaha, jaaha -- vainiin, vainiin!" -- lausuen lopuksi:

-- Jaaha, jaaha. Vainiin, vainiin. Aikanaanhan sen on Eupenkin naitava. Kukin aikanaan, kukin aikanaan!