Part 8

Varattuani mukaani muutamia tusinoita koviksi keitettyjä munia läksin sitten eräänä aamuna rotkoon. Niinkuin ennen jo olen kertonut, täytyi rotkoon päästäkseen ensin kulkea jonkun matkaa noin kymmenen metriä korkean kallioseinän juurta ja sitten kahlata puron poikki, jonka kautta matka pensaikkoon piteni puolella peninkulmalla. Tuo kallioseinä oli juuri sama, jolta kapteeni oli pudonnut, kun Jackson ei ollut häntä auttanut. Tultuani pensaikkoon, rupesin töihin ja sain kolmessa päivässä hakatuksi noin viisikymmentä suurta kantamusta, joiden arvelin riittävän pitkäksi aikaa. Vaikein työ oli vielä jäljellä, nimittäin kotiin kantaminen, ja siinä saisin hikoilla, koska en voinut viedä muuta kuin kantamuksen kerrallaan. Silloin hoksasinkin, että heittämällä kantamukset vuorelta alas säästyn melkein peninkulman pituiselta kantamiselta, sillä minun ei niin muodoin tarvinnut raahata niitä purolle ja taas palata takaisin. Paikka, jossa puut olivat, ei ollutkaan todellisuudessa neljäsosa peninkulmaa kauempana uimalahdesta ja maa vietti sinne koko matkan. Ilostuin keksinnöstäni ja ihmettelin, ettei Jackson ollut sitä milloinkaan hoksannut, sekä aloin panna tuumaani täytäntöön. Paikoitellen oli alituisesti tippuva vesi tehnyt jyrkänteen reunan hyvin liukkaaksi. Toin kantamukseni yhden toisensa perään ja heitin ne jyrkänteeltä alas, kuitenkin koettaen varoa, etten itse luisuisi mukaan. Olin jo lopettamaisillani, jäljellä oli enää vain pari kolme kantamusta, kun heittäessäni alas muudatta kuormaa luiskahdinkin ja ennenkuin ennätin saada mistään kiinni, luistin reunalta ja putosin ainakin kymmenen metrin korkeudelta. Makasin kai siinä tainnuksissa useita tunteja, ennenkuin vihdoinkin toinnuin ja huomasin makaavani risukimpuilla, jotka olin heittänyt alas. Niille putoaminen, eikä kovalle kalliolle, oli pelastanut henkeni. Nousin niin pian kuin vain voin koota ajatukseni. Joka paikka oli hellänä ja mustelmilla, veri juoksi suustani, mutta luut tuntuivat olevan eheitä. Voin kumminkin siksi huonosti, etten saattanut tänään enää tehdä mitään. Lähdin nilkuttamaan kotiin ja panin nukkumaan. Syvä uni virkisti minua ja muutamien päivien kuluttua olin jo entiselläni. Kastelin kukkiani, jotka olivat kuihtuneet ikäänkuin ikävästä, koska olin ollut niin kauan poissa. Menin sitten paikalle, johon olin jättänyt risukimppuni ja helpoittaakseni työtäni päätin kantaa ne uimarantaan ja pinota ne sinne kallioitten juurelle. Mainitsen tämän syistä, jotka lukija sitten tuonnempana on huomaava. Viivyin siinä pari päivää, sillä putoamiseni jälkeen ei minulla ollut mitään halua työskennellä kovasti, ja kun työ oli tehty, tulin hyvin iloiseksi.

Linnunpoikaset olivat nyt haudottuja, mutta minun täytyi odottaa vielä neljä tahi viisi viikkoa, ennenkuin voin mitä ottaa. Yksinäisyys alkoi taasen tuntua ikävältä. Kasvit kasvitarhassani olivat kaikki kukkineet ja kuihtuneet, enkä löytänyt siinä enää mitään mielenkiintoista. Aloin taasen lukea raamattua ja vanhan ja uuden testamentin kertomukset huvittivat minua. Tarvitsee tuskin mainita, että luin raamattua niinkuin jotakin muutakin kirjaa, vain huvikseni, enkä suinkaan miksikään mielen ylennykseksi.

Vihdoinkin koitti lintujen otto-aika ja silloin oli minulla tarpeeksi työtä, ennättämättä olla alakuloinen. Kokosin aivan yhtäpaljon kuin silloin, jolloin minulla vielä oli Jacksonkin elätettävänä, ja käyttämällä uusia veitsiäni oli työ jotakuinkin helppoa. Niin pian kuin olin saanut ruokavarani kootuksi, kävin noutamassa ne linnut, jotka jo ennen olin valinnut ja jättänyt jäljelle tätä tarkoitusta varten. Ennätin juuri viime, tingassa, sillä kaikki olivat lentoon lähdössä, kun tulin niitä noutamaan. Tapeltuani kovasti vanhojen lintujen kanssa onnistuin vihdoin ryöstämään ne ja kirkuen ja iskien ajoivat vanhat linnut minua takaa koko matkan. Saavuttuani onnellisesti takaisin, vein linnut mukanani majaan ja sidoin jokaisen niistä jalastaan siimankappaleella kiinni muutamiin suuriin majan ulkopuolelle ennen kokoamiini kiviin. Vanhat linnut ahdistelivat minua pimeään asti, jolloin ne lensivät pois ja väsynyt kun olin päivän työstä, en ollut pahoillani päästessäni nukkumaan.

Herätessäni aamulla olivat vanhat linnut poikastensa seurassa kentällä, koettaen tietysti houkutella niitä mukaansa lentämään, jonka jalkoihin sitomani siimat estivät. Vaikka tulinkin paikalle, eivät ne jättäneet niitä sittenkään heti, vaan lähtivät vasta vähän ajan kuluttua lentoon merelle päin ja palasivat muutamien minuuttien kuluttua takaisin, kantaen nokassaan pieniä kaloja, joilla ne sitten ruokkivat poikasiaan. Tällä tavalla menettelivät ne parina seuraavana päivänäkin, Sitten seurasi yleinen matkaan lähtö. Koko parvi keikkui ja pyöri ilmassa huutaen ja kirkuen hirveästi sekä lähtien lopuksi etenemään pohjoista kohti. Nuo kuusi vanhaa lintua, jotka olivat poikastensa luona majalla, näyttivät tulevan levottomiksi. Ne lensivät huutaen ja kirkuen sinne tänne, mutta kohosivat vihdoin kovasti rääkyen korkealle ilmaan ja lähtivät lentämään vielä näkyvissä olevan parven perään; niitten vaistomaiset elämäntavat olivat voittaneet rakkauden poikasiin. En tullut ollenkaan pahoilleni niitten lähdöstä, sillä halusin olla uusine perheineni aivan rauhassa. Laskeusin kalliolle ja pyydystin kalan, joka oli niin suuri, että siinä oli ruokaa niille kolmeksi neljäksi päiväksi. Ruokin niitä nyt kalan suolilla, joita ne halusta näkyivät syövän. Ensimmäisinä päivinä olivat ne hyvin levottomia, mutta rauhoittuivat sitten vähitellen. Ne eivät näyttäneet ainoastaan tuntevan minua, vaan tervehtivätkin minua lähestyessäni, joka minua suuresti huvitti.

Laiminlöin nyt kukkaseni lintujen tähden ja istuin tuntikausia kentällä uusien toverieni kanssa, jotka, täytyy tunnustaa, eivät olleet juuri vilkkaita tahi ymmärtäväisiä, mutta olivathan kumminkin eläviä ja olihan niillä silmät. Ne nousivat harvoin seisomaan, paitsi silloin, kun annoin niille kalaa, jota ne saivat neljä kertaa päivässä; silloin seisoivat ne jokainen haaralla-jaloin ja nokka ammollaan odottamassa vuoroaan. Ne olivat minulle suureksi iloksi ja kasvoivat joutuin, höyhenpuvun tullessa päivä päivältä yhä komeammaksi. Panin niille kaikille nimet luonnonkirjastani: Leijona, Tiikeri, Pantteri, Karhu, Hevonen ja Aasi, joista luullakseni tuo viimeinen olisi sopinut parhaiten kaikille. Ruokkiessani kutsuin niitä aina nimeltä ja huomasin pian ilokseni, että ne oppivat tuntemaan sen melko hyvin. Olin ihastuksissani ja huvittaakseni niitä luin niille kirjojani, lauloin niille laulujani, puhuin ja voin kertoa niille useita raamatun kertomuksiakin, kuten esimerkiksi Josefista ja hänen veljistään, ja koska ne kuuntelivat niin hullunkurisen totisina, luulin melkein niitten jotakin ymmärtävän.

Jonkun ajan kuluttua päästin niistä kaksi irti, kuitenkin ensin leikattuani niitten siivet. Ne tulivat paljon vilkkaimmiksi, seurasivat minua sisälle majaan ja jäivät tavallisesti sinne yöksi. Kun näin, ettei niillä ollut aikomustakaan karata, päästin ne kaikki irti, leikattuani ensin niitten siivet. Kaikki muutkin pysyivät kiltisti kotona, kuten nuo kaksi ensimmäistäkin.

Uusien toverieni täydellinen kuuliaisuus ja hyvä käytös soi minulle taasen paljon vapautta, jota en ollenkaan kaivannut, koska minulla oli niin vähän tekemistä. Rupesin kumminkin hoitamaan taasen kasvitarhaani. Tällä haavaa en voinut tehdä juuri muuta kuin kastella kukkiani ja tarkastella köynnöskasvien päivittäistä kasvua, niitten rohkeasti kiipeillessä majani seinille. Aioin kumminkin piakkoin lähteä taasen saaren sisäosiin hakemaan jotakin uutta kokoelmaani.

Muutamana aamuna lähdinkin kiipeämään rotkoon, mutta kun en onnistunut löytämään mitään, niin kannoin kotiin ne risukimput, jotka jäivät sinne viime kerralla, kun putosin jyrkänteeltä. Lopetettuani tämän työn, palasin majaan, jossa linnut ottivat minut vastaan levitetyin siivin ja nokat ammollaan, ikäänkuin iloiten tulostani ja tahtoen näyttää, että halusivat ruokaa. Linnut olivat muuten jo valinneet itselleen toverinsa, uroot naaraan, niinkuin höyhenistä voi päättää. Leijona ja Hevonen olivat aina toistensa seurassa, samoin Aasi ja Karhu, Tiikeri ja Pantteri. Ruokin niitä nyt aina yksitellen, kutsuen jokaista nimeltään, jota ne heti tottelivat, ja jos joku niistä tuli kutsumatta, sai se pienen läimäyksen vaivoistaan.

Seuraavana aamuna läksin uudelle kasvien hakumatkalle ja päätin tällä kerralla tarkastaa kaikki vuorenkolot, sillä olin kerran ollut näkevinäni sellaisen reunalla jotakin, joka kaukaa näytti hyvin kauniilta kukalta. Tällä kerralla en mennytkään rotkoon, vaan aloin majan takaa heti kiivetä kallioille. Se oli kovaa työtä, mutta en kadottanut niin helposti rohkeuttani, ja muutamassa tunnissa olin päässytkin eräälle tasaiselle paikalle, jonka olin ottanut päämääräkseni, alkaessani kiipeämisen. Täällä sain täyden korvauksen vaivoistani, sillä löysin paljon minulle aivan outoja kasveja, esimerkiksi muutamia sananjalkoja, jotka olivat hyvin kauniita, vaikka niissä ei ollut kukkia. Näköala paikalta oli sekä hirvittävä että kaunis. Katselin kallioita allani ja majaa, joka näytti hyvin pieneltä ja luulin näkeväni lintunikin pieninä pisteinä majan edessä olevalla kentällä. Oli kirkas päivä ja meri aivan tyyni. Tuolta kaukaa näkyivät selvästi toisetkin saaret ja olin erottavinani jotakin valkoista niitten vierellä, -- lieneeköhän sitten ollut joku laiva. Tulin alakuloiseksi, enkä voinut olla tekemättä kysymystä, pitäisiköhän minun jäädä koko ijäkseni tälle saarelle, vai pääsisinkö joskus täältä poistumaan. -- Katsellessani majaa kummastelin, miten hirveän jyrkkä se vuoren seinämä oli, jota myöten olin tänne kiivennyt ja tulin levottomaksi ajatellessani, että tuskinpa hengissä enää pääsenkään takaisin, mutta nuo ajatukset hälvenivät pian. Käännyin ja katselin maalle päin. Toisella puolellani huomasin kalliossa aukon, jonka pohja oli niin syvällä, etten voinut sitä nähdä -- toisella puolella taasen kohosi kallio kuin seinä. Huomioni kiintyi kuitenkin pian muutamaan uuteen kukkaan, jonka näin ja ryhdyinkin kaikkia niitä irroittamaan. Sananjalkojen kanssa sain noin kaksitoista uutta lajia, jotka kokosin yhteen kimppuun. Sidoin sen kaulaani, sillä tiesin tarvitsevani molemmat käteni alas tullessani. Istahdin sitten vähäsen levähtämään, ennenkuin alotin paluumatkani. Istuttuani sitten muutamia minuutteja rupesin huvikseni lauleskelemaan. --

16. Hylkeeni.

Olen jo ennen maininnut, että kyllästyneenä Jackson'in opettamien laulujen sanoihin, olin vaihteeksi ottanut rukouskirjan lopussa olevat psalmit, ja jos nuotti sattui sopimaan runomittaan, täyttivät ne hyvin tehtävänsä, vaikka se tietysti olisi kummastuttanut jokaista, joka olisi sattunut kuulemaan psalmeja veisattavan niin kiireesti ja erilaisilla nuoteilla. Tällä kerralla valitsin ensimäisen psalmin: "Autuas on se, joka ei vaella" ja aloin laulaa, mutta päästyäni ensimmäisen säkeen loppuun kuulin kummakseni jonkun valittavan äänen jossakin lähelläni kertaavan "vaella". Katselin ympärilleni, luullen erehtyneeni ja jatkoin: "jumalattomien seurassa." -- Nyt en voinut erehtyä: "seurassa", kertasi sama ääni niin selvään kuin mahdollista. Mitä suurimmasti hämmästyneenä lopetin laulamisen. Saarella täytyy olla joku toinenkin, paitsi minua, sillä en ollut milloinkaan ennen kuullut kaikua, paitsi ukkosen jyristessä ja silloinkin olin luullut sitä vain jyrinän jatkoksi.

-- Kuka siellä on? huusin.

-- Kuka siellä on, vastasi ääni.

-- Se olen minä!

-- Se olen minä, kuului vastaus. En tiennyt oikein, mitä uskoisin. Huusin kerta toisensa perään ja kuulin aina sanani kerrattavan, mutta en saanut kysymyksiini vastausta. Luulin ensin jonkun minua pilkkaavan, mutta kuunneltuani tarkemmin, huomasin äänen: kuuluvan suoraan rotkon toisella puolella olevalta kalliolta ja siellä ei voinut olla ketään, jota en olisi nähnyt. Tarkemmin asiaa ajateltuani luulin sittenkin erehtyneeni, sillä eihän siellä voinut olla ketään, mutta en osannut selittää arvoitusta. Rupesin vihdoin pelkäämään ja kun aurinkokin alkoi jo mennä mailleen, päätin palata majaan. Tein niin ja pääsin alas paljon pikemmin, kuin olin tullut ylös, sillä pelkoni lisääntyi illan pimetessä. Ainoa, joka rauhoitti minua, oli äänen lempeä ja valittava sävy, joka ei muistuttanut ollenkaan Jackson'in ääntä, vaan oli jonkun toisen, joka ei varmaankaan tahtonut tehdä minulle pahaa.

Olin tavallisesti jotenkin tyytyväinen yksinäiseen olooni, kun minulla vain oli jotakin tekemistä tahi kun leikittelin suosikkieni kanssa. Välistä, kun en löytänyt mitään tekemistä, sain tuommoisen ikävän puuskan. Semmoisissa tapauksissa heitin pois kirjani ja voin istua tuntikausia ajatellen mahdollisuutta saada vielä joskus nähdä ihmisiä, ja kun sattui, voi tuommoista tilannetta kestää monta päivää.

Kerrankin tuolla keinoin tuumaillessani, johtui mieleeni, että vaikka olinkin vuoren huipulta nähnyt saaren toisenkin puolen, niin en ollut mennyt sitä sen paremmin tutkimaan, jonka vuoksi päätin lähteä sinne muutamiksi päiviksi.

Jackson oli neuvonut minua, miten voisin teroittaa tylstyneitä veitsiäni, nimittäin hiomalla niitä veden kostuttamaan sileään kiveen. Olin huomannut sen hyväksi keinoksi ja päätin nyt koettaa sillä tavalla teroittaa toisen vanhoista kirveistäni saadakseni sen jälleen käyttökelpoiseksi, sillä pelkäsin aina pensaita raivatessani katkaisevani veitseni ja tiesin kirveellä saavani sen työn paljon pikemmin tehdyksi. Hain tarkoitukseen sopivan suuren, tasaisen kiven, ja aloin hioa kirvestäni. Työ oli hidasta, mutta parin päivän kuluttua olin onnistunut mainiosti ja kirves oli nyt hyvässä kunnossa. Ajattelin sitten, miten voisin jättää lintuni niin moneksi päiväksi, koska ne tarvitsivat ruokaa, mutta järjestin sen sitten niin, että pyydystin pari suurta kalaa, jotka paloittelin niille valmiiksi. Lähdin sitten, ottaen kimpun kuivattuja, purjekangaspaitaan käärittyjä lintuja evääkseni, luonnonkirjani huvikseni, kasarin vesiastiakseni, kirves olallani ja veitset vyössäni, muutamana kauniina aamuna löytömatkalleni, ensin kuitenkin suudeltuani kaikkia lintujani hyvästiksi ja kehoitettuani niitä olemaan kilttiä ja rauhallisia poissaollessani.

Muutamissa tunneissa olin päässyt saaren korkeimmalle paikalle ja syötyäni päivällisen ja vähän levähdettyäni aloin laskeutua alas. Huomasin, niinkuin viimeksikin, että meri saaren toisella puolella oli paljon tyynempi, kuin sillä puolella, jossa asuin. Vuoden pitkään tavallisesti puhaltavien tuulien vuoksi olikin se puoli saaresta melkein aina tyynessä. Laskeutumiseen toiselle puolelle meni minulla vähän vähempi aikaa kuin kiipeämiseen omalta puoleltani. Lähestyessäni rantakallioita, olin näkevinäni niillä jotakin, joka aina vähän väliä liikkui. En erehtynytkään, sillä tultuani likemmäksi, näin muutamien suurien elävien makaavan kallioilla ja vähän väliä sukeltelevan meressä.

Jonkun elävän näkeminen herätti minussa aina suurta mielenkiintoa. Päätin mennä likemmäksi ja tarkastaa, mitä eläimiä ne olivat. Ryömimällä kalliolta kalliolle pääsin lopulta noin kahdenkymmenen viiden metrin päähän niistä. Muistin, että luonnonkirjassani, joka minulla onneksi oli mukanani eväslaukussani, oli muutamien samannäköisten eläinten kuvia. Istuuduin erään kallion suojaan ja saatuani kirjan esille, kääntelin sen lehtiä siksi, kunnes löysin kuvan, jossa olevat eläimet olivat aivan näitten näköisiä. Ne olivat hylkeitä. Päästyäni tästä selville, luin kuvauksen eläimestä. -- Jos sen otti vangiksi poikasena, voi sen helposti kesyttää, ja oli se silloin hyvin uskollinen. Turpaan lyömällä voi sen helposti tappaa. -- Nämä olivat mielestäni kaikkein tärkeimmät tiedot. Johtui mieleeni, että olisi hyvin hauskaa saada pieni hylje leikkitoverikseen, sillä linnut olivat niin tyhmiä, ja niin päätinkin pyydystää yhden, jos vain suinkin voisin. Jätin eväspussini kallion suojaan, tartuin kirveeseeni ja lähestyin varovaisesti paikkaa, missä eläimet makasivat. Niitä oli noin parikymmentä yhdessä laumassa, mutta ne olivat kaikki suuria, puolentoista tahi kahden metrin pituisia vonkaleita. En voinut nähdä yhtään poikasta, jonka tähden läksin ryömimään muutamalle toiselle paadelle, jossa näin toisen lauman makaavan.

Tultuani lähemmäksi näinkin muutaman hylkeen puolen metrin pituisine poikasineen makaavan muista erillään. Siinä oli etsittäväni. Ne makasivat matalalla kalliolla vähän matkan päässä rannasta. Katselin niitä hetkisen ja kuuntelin huvitettuna emän puhelua poikasensa kanssa.

Koska en luultavasti voisi vangita poikasta, tappamatta ensin emää, jolla oli pitkät torahampaat, katsoin viisaammaksi ryömiä niitten ja rannan väliin, että ne eivät pääsisi pakoon ennenkuin näyttäytyisin. Heti kun emä näki minun juoksevan kohti, kirkaisi se kimakasti ja koetti päästä veteen. Päästyämme lähelle toisiamme näytti se hampaitaan ja nousten räpylöilleen aikoi puolustaa itseään ja poikastaan, joka pysytteli aivan sen vierellä, mutta lyömällä kirveelläni sitä turpaan, meni se tainnoksiin ja näytti kuolleelta. Ihastuneena menestyksestäni, sieppasin poikasen syliini ja rupesin kantamaan sitä pois. Silloin uros, joka kai oli tullut levottomaksi naaraan huudoista, hyökkäsi kimppuuni. Se oli naarasta paljon suurempi, takkukarvainen ja nähtävästi hyvin rohkea. En voinut päästä pakoon, koska se oli maan puolella minua, ennätin vain päästää poikasen menemään ja juosta muutaman kallion taakse, kirves kohotettuna iskuun. Eläin kohottautui, tullakseen likemmäksi minua, mutta tervehdin sitä aika lyönnillä päähän ja se rupesi epäröimään. Olin kadottanut mielenmalttini sen niin äkkiä hyökätessä kimppuuni ja lyöntini ei sentähden osunutkaan hyvin, mutta ennenkuin se ennätti oikein tointua ensimmäisestä, sai se turpaansa toisen, joka sen tappoi. Kiiruhdin nyt kallion toiselle puolelle, johon olin jättänyt poikasen ja löysin sen emänsä vierestä, jonne se oli ryöminyt. Otin sen syliini ja palasin paikalle, mihin olin jättänyt eväspussini. Tyhjensin sen kokonaan ja panin eläimen sinne, sidoin pussin suun kiinni, ettei se pääsisi pakenemaan. Istuuduin sitten levähtämään ja rauhoittumaan ensimmäisessä tappelussa järkytettyä mieltäni, ihastuneena uuteen aarteeseeni.

Ajattelin nyt, mitä tekisin. Ei ollut enää tuntiakaan pimeän tuloon ja oli sen tähden liian myöhäistä lähteä saaren toiselle puolelle, jonka muuten olisin tehnyt, sillä halusin saada hylkeeni kotiin. Päätin vihdoin lähteä etemmäksi rannasta ja viettää siellä yöni. Kokosin evääni ja hyljepussi kainalossani kiipesin noin kuudenkymmenen metrin päähän rannasta erään kallion juurelle, johon heittäysin istumaan. Syötyäni illallisen, aukaisin pussin suun, katsoakseni vielä kerran pientä ystävääni ennenkuin nukuin. Ensi alussa oli se potkinut kovasti, mutta oli nyt levollinen, ja koetti silloin tällöin purra minua. Taputettuani ja hyväiltyäni sitä aikani, panin sen jälleen takaisin pussiin ja sidoin pussin suun kiinni, joka tuntui suututtavan sitä kovasti, sillä se ei ollut siellä puoleksikaan niin rauhallinen, kuin sylissäni. Otin taas kirjani, lukeakseni vielä kerran kuvauksen hylkeistä. Luin, että sen nahka oli hyvin kallisarvoinen ja että siitä saatiin öljyä. Öljyä en tarvinnut, mutta arvelin nahkain olevan hyvin mukavia vuoteessani. -- Suljin kirjani ja panin maata, mutta en saanut unta, ennenkuin päivän koittaessa, sillä olin niin järkytetty ja myöskin levoton aarteestani. Herätessäni paistoi aurinko suoraan silmiini. Hylkeeni makasi rauhallisesti ja ollakseni varma siitä, ettei se ollut kuollut, kosketin siihen, jolloin se huudollaan sai minut pian uskomaan toista. Menin sitten paikalle, johon olin jättänyt vanhempain ruumiit. Tarkastaessani niitä, huomasin ne molemmat kuolleiksi. Niitten nahat olivat hyvin kauniit ja päätin ottaa ne mukaani. Mutta siinä tulikin minulle aika pulma. Jos nylin hylkeet, niin en voinut viedä nyt nahkoja mukanani, koska minulla oli poikanen kannettavanani ja jonka tahdoin saada kotiin niin pian kuin suinkin, ettei se kuolisi nälkään. Päätin sentähden ensin viedä poikasen majaan, ruokkia ja lämmittää sitä ja sitten palata takaisin nylkemään hylkeitä.

Syötyäni sitten aamiaisen ja jätettyäni jäljelläolevat ruokavarani muutamaan kivenkoloon, ettei tarvitseisi kantaa niitä takaisin, läksin paluumatkalle ja kiiruhdin kulkuani, niin että saavuin majalle noin puolenpäivän tienoissa. Lintuni voivat hyvin ja näyttivät olevan tyytyväisiä ruokaan, jota olivat saaneet. Toiset nukkuivat ja ne, jotka valvoivat, eivät näyttäneet välittävän tulostani.

-- Vai niin, ajattelin, te taidattekin pitää minusta ainoastaan ruoan tähden. Ensi kerralla, kun menen pois, en jätäkään teille ruokaa ja silloin kyllä räpytätte iloisesti siipiänne, kun näette minun tulevan takaisin.

En tiennyt ensin oikein, mihin panisin hylkeeni, että se pysyisi tallessa, mutta viimein päätin avata merimiesarkun ja panna sen sinne. Tein niin ja annoin sille muutaman kalapalasen, jota linnut eivät olleet ehtineet syödä. Tuo pieni eläin söi sen nopeasti. Otin siimani, mennäkseni pyytämään vähän lisää kalaa varastooni.

Puolen tunnin kuluttua palasin, pari suurta kalaa mukanani. Otin hylkeen arkusta ja ruokin sitä uudestaan. Se söi hyvin halukkaasti ja huomasin ilokseni, että se näytti jo paljon kesymmältä. Nakkasin vähän kalojen suolia linnuille, joista en enää niin paljon välittänyt. Ruokittuani eläimeni, ajattelin itseäni ja päätin syödessäni mennä seuraavana aamuna toiselle puolelle saarta nylkemään hylkeet, levittämään nahat kalliolle kuivamaan siksi, kunnes saisin paremman tilaisuuden tuoda ne sieltä kotiin. Nykyään en tahtonut jättää uutta ystävääni pitkäksi aikaa yksikseen, sillä aioin sen kesyttää ja saada pitämään itsestäni. Ruokittuani sitä vielä aamulla uudestaan, suljin arkun kannen ja läksin tyynen puolelle saarta.

17. Sydänsurua.

Saavuin sinne aikaiseen, nylin molemmat hylkeet, ja vedin nahat, vaikka vaivalla, ylemmäs maalle kallion viereen, missä olin ollut yötä edellisellä kerralla. Levitin ne sinne kuivamaan ja panin suuria kiviä painoksi laidoille, ettei tuuli niitä veisi. Oli jo melkein hämärä, kun lopetin, mutta läksin kumminkin kotimatkalle ja saavuin majaan noin tuntia jälkeen auringonlaskun, sillä opittuani nyt tuntemaan tien kuljin matkan puolta nopeampaan, kuin ennen. Ryömin pimeässä vuoteelleni ja nukuin hyvin työni jälkeen.

Seuraavana aamuna heräsin hyljepoikasen valittaviin huutoihin ja kiiruhdin hakemaan sille vähän ruokaa. Otin sen esille arkusta ja syöttäessäni sitä kummastelin, miten kesyksi tuo pieni eläin oli jo tullut. Se jäi syötyään tyynesti luokseni, tunkeutuen lähelleni, niinkuin olisin ollut sen emä, ja yrittipä lähteä jälkeenikin, kun jätin sen.

Lintuni näyttivät hyvin hölmöiltä ja tyhmiltä. Huomasin myös niiden olevan hyvin likaisia ja aina rientävän purolle kun siinä oli vettä. Päätin tästä, että ne ehkä haluavat kylpeä suolaisessa vedessä. Otin sentähden yhden niistä mukaani uimarantaan ja päästin sen veteen, sidottuani pitkän nuoran sen jalkaan. Tuon eläinraukan tapa räpyttää siipiään, sukellella ja pestä itseään todisti, että otaksumiseni oli oikea. Soin sille sitten noin puoli tuntia virkistysaikaa ja vein sen takaisin tuodakseni toisetkin uimaan. -- Koska melkein joka päivä sen jälkeen soin niille tämän huvin, niin alkoi niiden höyhenpuku tästä lähtien muuttua kiiltävämmäksi ja pehmeämmäksi.

Pysyttelin majassani noin viikon verran, kesytellen hyljettäni, joka nyt jo oli minuun hyvin kiintynyt, ja eräänä iltana mennessäni nukkumaan ryömi se viereeni vuoteelle, jääden siitä lähtien sänkytoverikseni.

Viikon kuluttua menin hakemaan nahkoja toiselta puolelta saarta ja saavuttuani sinne, kannoin ne molemmat vuorenharjanteelle. Se oli kerrassaan kovaa työtä. Seuraavana päivänä vein ne majalle asti ja koska ne olivat aivan kuivia, levitin ne vuoteelleni maatakseni niillä, sillä en pitänyt höyhenten hajusta, vaikka niin kauan olinkin niitä käyttänyt.