Part 7

-- Tässä on, sanoin ja ojensin hänelle astian. Oletteko: huutanut minua kauan?

-- En, vastasi hän, pyysin sitä ainoastaan kerran ennen.

-- Olen nukkunut.

Kun hän oli juonut, sanoi hän:

-- Tahdon lopettaa tunnustukseni nyt, sillä kylkeäni alkaa polttaa. Ja hän jatkoi:

-- Noin neljä kuukautta isäsi kuolemasta menimme kerran kapteeni James'in kanssa rotkoon keräämään puita Sivuutimme kallioseinän, jonka niin hyvin tunnet, ja kuilun, joksi paikkaa nimitämme, ja rupesimme kiipeämään kallion reunaa pitkin. Kannoimme molemmat nuoriamme, joilla sitten sitoisimme halkokantamuksemme. Äkisti luiskahti hän ja vyöryi kallion reunalle, mutta pelastui tarttumalla vuoressa kasvavaan pieneen pensaaseen, vaikka hänen ruumiinsa riippuikin jo puoleksi jyrkänteen ulkopuolella.

-- Ojenna minulle köytesi pää, sanoi hän aivan tyynesti, vaikka hän oli suuressa vaarassa.

-- Kyllä, vastasin ja aioinkin tehdä sen silloin, sillä luulin, että hän, jos kieltäisin, voisi vielä pelastua pensaan avulla, josta hän piteli kiinni. Mutta pensas alkoi nyt irtaantua ja antaa perään ja kun kapteeni James näki sen, huusi hän:

-- Pian, pian, pensas irtautuu!

Päätin silloin, etten ojentaisi hänelle köyttä. Olin muka hyvin kiireissäni tehdäkseni sen, mutta sotkin sen jalkoihini ja olin sitä sitten taasen selvittelevänäni, kun hän taasen huusi:

-- Pian! Ja tuskin oli hän saanut sen sanotuksi, kun pensaan juuret katkesivat ja hän syöksyi alas.

Kuulin ryskeen, kun hän putosi kalliolle tuolla alhaalla. -- Katso nyt Jumalan tuomiota: enkö olekin aivan samanlaisessa tilassa, kuin hänkin, maatessani tässä lyötynä ja runneltuna. -- Vähän ajan kuluttua menin paikalle, jossa hän makasi ja löysin hänet kuolevana. Hänellä oli juuri sen verran voimia jäljellä, että hän voi sanoa ennen kuolemaansa: "Jumala antakoon sinulle anteeksi." -- Se oli murha, sillä olisin voinut pelastaa hänet, jos olisin tahtonut, ja kumminkin pyysi hän Jumalaa minua armahtamaan. Kuinka paljon onnellisemmaksi olisinkaan tuntenut itseni, jos hän ei olisi sitä sanonut. Hänen "Jumala sinua armahtakoon" soi korvissani kuukausia sen jälkeen.

Palasin majaan ja kerroin rohkeasti äidillesi, mitä oli tapahtunut, sillä tiesin tällä kertaa voivani puhtaalla omallatunnolla sanoa, etten ollut sitä tehnyt. Hän joutui aivan pois suunniltaan ja syytti minua sekä miehensä että kapteenin murhaajaksi. Koetin tehdä, mitä ikinä osasin, saadakseni hänet tyyntymään, mutta turhaan. Useita viikkoja pysyi hän sitten surullisena ja välinpitämättömänä, niin että pelkäsin hänen kuolevan, mutta hänellä oli vielä jäljellä sinut, jolle hän voi osoittaa hellyyttään, ja sinun vuoksesi hän jäi elämään. -- Huomasin sen hyvin pian. Hän oli nyt täydellisesti vallassani, mutta ensin pelkäsin häntä, yksinpä hänen katseitaankin. Vihdoin tulin rohkeammaksi ja vaadin, että hän olisi minulle ystävällisempiä mutta hän poistui inholla luotani. Turvauduin silloin muihin keinoihin. En antanut hänelle ruokaa, ja hän olisi mielellään kuollut, mutta ei voinut nähdä sinun kärsivän. -- En tahdo kertoa julmuudestani ja raakalaisuudestani häntä kohtaan, voin ainoastaan sanoa sen olleen sellaista, että hän kuihtui ja kuoli noin kuuden kuukauden kuluttua kapteenin kuolemasta, pakottaen minut lupaamaan, etten tekisi sinulle pahaa, vaan veisin sinut äidinisäsi luokse, jos vain joskus saisin siihen tilaisuutta. Koska olin tappanut tämän naisen pitkällisellä kiduttamisella, ja isäsäkin, vaikka sukkelammin, en voinut olla suostumatta hänen pyyntöönsä. -- Hautasin hänet guanoon toisten viereen.

Hänen kuolemansa jälkeen oli elämäni minulle kauan aikaa suurena taakkana. En voinut tappaa sinua, vaikka vihasin sinua. -- Nyt hallussani olevat timantit ja toivo, että joskus vielä pääsisin Englantiin, soivat minulle joskus vähän lohdutusta -- Sinä näet minut nyt, eivätkö he kaikki ole jo kostetut.

En voinut muuta kuin myöntää Jackson'in viimeiseen puheeseen. -- Niin, he olivat todellakin kostetut. Vähän ajan perästä sanoi hän minulle:

-- Nyt, Frank, tunnen, että kipu kyljessäni pahenee ja pian on minulla niin suuret tuskat, etten voi puhua. Olen tunnustanut täydellisesti kaikki rikokseni ja muuta hyvitystä en voi antaa sinulle. Ja nyt, voitko antaa minulle anteeksi? Kuolen hyvin onnettomana, jos et sitä tee. Katso minua. Voitko hautoa kostoa mielessäsi näin onnettomassa asemassa olevalle ihmiselle? Muista, että rukoilemme anteeksiantamusta sen perusteella, miten itsekin annamme anteeksi. Vastaa minulle.

-- Luulen, niin, -- tunnen, että voin antaa teille anteeksi, Jackson, vastasin. Jään pian yksikseni tälle saarelle ja tulisin varmaan paljon onnettomammaksi kuin muutoin, jos en antaisi anteeksi. -- Minä teen sen.

-- Kiitos, olet hyvä poika ja Jumala sinua siunatkoon. -- Eikö päivä jo pian valkene?

-- Kyllä. Näen pian lukea teille raamatusta ja rukouskirjasta. Minulla on ne molemmat mukanani.

-- Tuskani ovat kovat ja tulevat joka minuutti suuremmiksi. Minä en voi kuunnella sinua nyt, mutta juuri ennen kuolemaani saan jonkun minuutin levon ja silloin...

Jackson huokasi syvään ja vaikeni.

Useita tunteja kestivät hänen tuskansa ja hän valitti hiljaa. Hiki tippui suurina pisaroina hänen otsaltaan ja hän hengitti vaikeasti. -- Aurinko nousi ja ennätti jo melkein taas mailleen, ennenkuin Jackson voi puhua. Vihdoin pyysi hän juotavaa.

-- Se on ohitse nyt, sanoi hän hiljaa. Tuskat loppuvat ja kuolema on lähellä. Voit lukea minulle nyt, mutta minä sanon sinulle ensin muistaessani, mistä voit löytää isäsi omaisuuden.

-- Tiedän sen jo, vastasin. Laudan alla teidän makuusijanne pohjalla. Näin teidän kerran ottavan ne esille, kun luulitte minun olevan poissa.

-- Se on totta! Minulla ei ole enää mitään sanottavaa, kaikki on pian ohitse. Lue ruumiin siunaussanat kun olen kuollut, ja lue nyt, vielä hengissä ollessani jotakin, josta luulet minun enimmän pitävän, sillä en voi koota ajatuksiani tarpeeksi sanoakseni sinulle, mikä paikka parhaiten sopisi, ja totta puhuen, tuskin sitä tiedänkään. Mutta osaan vielä rukoilla.

Aukaisin raamatun ja löysin vertauksen tuhlaajapojasta.

-- Se sopii minulle, sanoi Jackson. Anna minun nyt rukoilla. Rukoile sinäkin puolestani, Frank.

-- Minä en tiedä miten, vastasin, ette ole minua koskaan opettanut.

-- Ah en!

Jackson vaikeni, mutta näin hänen huultensa liikkuvan vähän aikaa. Poistuin hetkeksi ja kun palasin, oli hän jo kuollut. Hänen suunsa oli auennut, ja koska ensimmäisen kerran elämässäni katselin kuolemaa silmiin, tuijotin ruumista kauhistuneena ja inholla.

Muutamien minuuttien kuluttua jätin ruumiin ja istuuduin kalliolle jonkun matkan päähän siitä, sillä pelkäsin sitä jollakin tavalla. Jäin siihen auringon laskuun asti, jolloin, pelästyneenä ajatuksesta jäädä sinne pimeäksi yöksi, otin kirjani ja kiiruhdin takaisin majaan. Mielenliikutus oli pannut pääni ihan pyörälle, enkähän ollut syönytkään moneen tuntiin. Rukoiltuani, heittäysin vuoteelle tuumiakseni, mitä nyt alkaisin tehdä, kun olin jäänyt yksikseni, mutta muutamien minuuttien kuluttua vaivuin uneen, enkä herännyt ennenkuin aurinko oli jo korkealla taivaalla. Nousin hyvin virkistyneenä ja nähdessäni raamatun ja rukouskirjan muistin lupaukseni Jackson'ille lukea ruumiinsiunausluvut hänen haudallaan. Hain ne rukouskirjasta, sillä olin lukenut ne ennenkin useampaan kertaan, ja silmäiltyäni ne lävitse, läksin kirjoilleni paikalle, missä ruumis makasi. Se oli vielä kankeamman näköinen kuin eilen illalla. Luin sanat ja sulin kirjan. Mitä voin tehdä? ajattelin. En voi haudata häntä guanoon, sillä en jaksa kantaa ruumista kallioiden yli. Ja jos se olisi ollutkin mahdollista, niin luulen, etten olisi voinut siihen koskea. Pelkäsin sitä. Vihdoin päätin peittää sen kivillä, joita oli paljon siinä ympärillä ja teinkin niin. Siihen meni minulta noin kaksi tuntia, jonka jälkeen, otettuani pullot mukaani, kiiruhdin mielelläni pois, päättäen mielessäni, etten ikinä enää tulisi sinne. Tunsin suurta helpotusta, ollessani taasen majassa. Olin kyllä yksinäni, se oli totta, mutta minulla ei ollut enää mitään tekemistä kuolleen kanssa. En voinut koota ajatuksiani, enkä tarkastaa tunteitani sinä päivänä, istuin vain mietteissäni ja nojasin päätäni käsiini. -- Panin vielä kerran nukkumaan ja tunsin itseni seuraavana aamuna paljon virkeämmäksi, voiden sekä ajatella että toimia. -- Mieltäni painoi kumminkin joku, josta en ensin päässyt selville, mutta kai se johtui tunteesta, että olin nyt yksinäni, ilman minkäänlaista toveria, jonka kanssa olisin voinut puhella ja jolle olisin voinut uskoa salaisuuteni. Minun suuni täytyi olla mykkä siksi, kunnes taasen tapaisin jonkun lähimmäisistäni... tapahtuisiko se koskaan? Olin nähnyt näinä vuosina muutamien niistä hukkuvan saaremme lähellä, -- siinä kaikki.

14. Yksin.

Jackson'in kertomuksesta päättäen olin nyt noin neljäntoista vuotias. Näinä neljänätoista vuotena olimme nähneet ainoastaan yhden laivan. Voi mennä vielä samanverran tahi enemmänkin aikaa, ennenkuin taasen tapaisin jonkun ihmisen. -- Näitten ajatusteni minua surettaessa tunsin, kuinka paljon olisinkaan uhrannut, jos Jackson olisi vielä elänyt ollakseen minulle seurana. Olisin antanut hänelle anteeksi vaikka mitä, ja tuntuipa melkein siltä, kuin olisin isäni murhaajassa menettänyt hyvänkin ystävän.

Tänä päivänä olin niin levoton, etten voinut tehdä mitään. Koetin lukea, mutta en voinut, ja syödä, mutta ruokahaluni oli poissa. Istuin ja katselin merta, kuinka aalto toisensa jälkeen vyöryi rantaan, ja ihmettelin, toisivatko ne joskus tullessaan luokseni jonkun ihmisen, mutta sillä välillä, jopa kokonaisina tunteinakaan, en ajatellut juuri mitään. Tuli ilta ja pimeä, mutta yhä vieläkin istuin paikallani. Viimein kumminkin menin vuoteelleni melkein epätoivoisena, mutta onnekseni nukuin pian ja unhotin suruni.

Seuraavana aamuna elähdytti minua kirkas aurinko. Tummansininen meri oli melkein rasvatyyni, ja muutenkin tunsin mieleni virkeämmäksi ja ruokahaluni oli palannut. Syötyäni muistin Jackson'in kertomuksen vyöstä timantteineen, jonka tähden menin hänen makuusijalleen, siirsin syrjään höyhenet ja linnunnahat, kaivoin pois maan, jota ei ollutkaan kuin noin kuuden senttimetrin vahvuudelta ja sain laudan näkyviin. Nostin sen pois ja näin sen alla noin kolmekymmentä senttimetriä syvän kuopan, joka oli täynnä erilaisia esineitä. Siellä olivat perämiehen kello ja hiannapit, muutamia vanhoihin rääsyihin käärittyjä dollareita, muudan tupakkarasia, vanha piippu, rintaneula hiuksista tehtyine nimikirjaimineen, muutamia J. Evelyn nimellä allekirjoitettuja kirjeitä, jotka ymmärsin äidinisäni lähettämiksi ja jotka Jackson oli luultavasti ottanut haltuunsa vasta äitini kuoleman jälkeen. Sanon kirjeitä, koska ne olivat semmoisia, niinkuin sittemmin sain tietää, mutta silloin en vielä milloinkaan ollut nähnyt mitään kirjettä. Ensimmäinen yritykseni lukea kirjoitusta oli turha, vaikkakin onnistuin saamaan selvän allekirjoituksesta. Tupakkarasiassa oli sileä, kultainen vihkimäsormus, joka luultavasti oli äitini, ja musta pitkä hiuskihara, joka kai myöskin oli hänen. Siinä oli myöskin kolme tahi neljä kivipalasta, jotka, niinkuin sittemmin kuulin, olivat kulta- ja hopeamalmia, yksi hopeinen lyijykynä ja pari pieniä korvarenkaita. Vasta kuopan pohjalta löysin vyön. Se oli pehmeätä nahkaa ja voin tuntea sen joka neliöön ommellun kovan esineen, joiden arvelin olevan noita timantteja, mutta en aukaissut yhtään osastoa, katsoakseni, mitä niissä oli. Siihen oli hyvin selvästi kirjoitettu: "Herra J. Evelyn'in omaisuutta, 33 Minories, London." Tutkin kaikki nämä esineet toisensa jälkeen ja panin ne, saatuani uteliaisuuteni tyydytetyksi, takaisin kuoppaan, tarkastaakseni niitä taasen joskus vastaisuudessa. Peitin kuopan laudalla, tasoitin maan, sekä järjestin höyhenet ja nahat vuoteessa samalla tavalla, kuin ennenkin. Tähän kaikkeen meni minulta noin pari tuntia, jonka jälkeen istuuduin kalliolle entiseen asentooni ja vajosin lopuksi päivää sekä sielulliseen että ruumiilliseen välinpitämättömyyteen.

Tämä alakuloisuuteni kesti monta päivää, voinpa sanoa viikkojakin, ennenkuin se kokonaan katosi. -- En voinut löytää mitään hauskaa kirjoistanikaan, joita välistä katselin, pannakseni ne taasen heti pois. -- Ei ollut enää kuukauttakaan siihen, kun linnut taasen palaisivat saarelle. En tarvinnut niitä elääkseni, sillä varastossa oli vielä paljon ruokaa. -- Lukija tahtonee ehkä tietää, miten niin tarkkaan tiesin lintujen takaisintuloajan. Meillä, Jacksonin kanssa, oli ainoana ajanmerkkinä täysikuun ilmestyminen taivaalle, jolloin aina teimme merkin kallioon. Kolmetoista täysikuuta oli ajanmitta lintujen tulosta saarelle yhtenä vuotena, niiden takaisintuloon seuraavana ja kaksitoista täysikuuta oli nyt kulunut.

Tuskastuneena kaikkeen, väsyneenä itseeni ja elämäänikin, juolahti vihdoin viimein mieleeni, että voisinhan, ottamalla mukaani ruokaa ja pullollisen vettä, lähteä rotkoon hakkaamaan puita, niin että ne riittäisivät sitten pitkäksi aikaa. Voisinhan jäädä sinne moneksi päiväksi, sillä maja ja kaikki sen läheisyydessä oikein inhoittivat minua.

Seuraavana päivänä panin päätökseni täytäntöön. Nakkasin kuivan ruokani olalleni ja läksin kiipeämään rotkoon. Tunnissa pääsin perille, mutta koska minulla ei ollut mitään kiirettä, niin päätin kiivetä ylemmäksi ja katsoa, enkö voisi päästä toiselle puolelle saarta tai ainakin korkeimmalle vuorenhuipulle, josta olisi hyvä näköala. Jatkoin kiipeämistäni siksi, kunnes olin päässyt muutamalle tasaiselle, ruohoa kasvavalle paikalle, jossa ei ollut metsää. Istuutuessani levähtämään näin vieressäni erään pienen sinisen kukan, jollaista en ennen milloinkaan ollut nähnyt en edes tiennyt, että saarella olisi kukkia. Se oli, niinkuin sittemmin huomasin, joku laji Gentionellaa. Katselin ja ihailin sitä, tuntien sitä kohtaan todellista ystävällisyyttä. Se oli hyvin kaunis ja yksinäinen, niinkuin minäkin.

Lukiessani Mavor'in luonnonkirjaa ja nähdessäni luonnon keskelle rakennettuja englantilaisia taloja, olin kysynyt aina Jackson'ilta niistä ja hän oli selittänyt minulle paljon englantilaista puutarhanhoitoa, kuinka metsäkukkia ja puita voitiin istuttamalla jalostaa, kuinka ruusuja ja muita kukkia kiinnitettiin seiniin, kuten tauluissa näin, ja kuinka niitä kasteltiin ja hoidettiin. -- Siinä istuessani ja katsellessani kukkaa juontui mieleeni, että voisinhan ottaa sen mukaani ja hoitaa sitä huvikseni. -- Osaanhan kastella ja muutenkin pitää siitä huolta. -- Päätin tehdä niin, sillä pidin jo kukkaa aika aarteena. Irroitin sen varovasti ameriikkalaisella veitselläni, jättäen kumminkin tarpeeksi maata juurien ympärille, ja aloin sitten kiivetä vielä ylemmäksi. Mutta ennenkuin olin päässyt kuuttakymmentä metriäkään, löysin ainakin tusinan verran samanlaisia kukkia, kaikki kauniimpia kuin se, jonka olin ottanut mukaani ja kolme neljä muuta, joita en myöskään tuntenut. En tiennyt oikein, mitä tekisin. Panin kaivamani kukan pois ja jatkoin kiipeämistäni, tekemättä vielä mitään päätöstä.

Puolessa tunnissa pääsin vuorenhuipulle ja voin nähdä meren ja toisen puolen saarta alapuolellani. Se näytti melko suurelta, mutta en huomannut juuri suuriakaan eroavaisuuksia tämän ja toisen puolen välillä. Kaikkialla muualla näkyi jylhiä, autioita kallioita, paitsi paikkaa, jossa seisoin. Rotkossa, joka näytti olevan kuin joku halkeama saaressa, kasvoi pientä metsää. Kaikkialla oli hiljaista ja autiota, ei näkynyt yhtään lintua, enkä myöskään voinut huomata muitakaan eläviä olentoja. Olin juuri kääntymäisilläni takaisin, kun ajattelin, että voinhan mennä vieläkin eteenpäin ja katsoa, mitä siellä olisi. Tein niin ja löysin muutamia muita kukkia, joita ei kasvanut minun puolellani saarta. Siellä kasvoi eräitä sananjalan tapaisia puita, joiden runkojen ympärillä köynnöskasvit kiipeilivät. Ajattelin että nämä kasvithan olivat samanlaisia, joita olin nähnyt englantilaisia taloja esittävissä tauluissa, tahi ainakin hyvin niitten näköisiä; mahtaisivatkohan nuo kiipeillä majanikin seiniä pitkin? -- Silloin äkkiä hoksasinkin, että istuttaisin niitä muutamia majani ympärille ja laittaisin kasvitarhan omille kukilleni. Lukija voi tuskin kuvitella, miten iloiseksi tästä tulin. Istuuduin punnitsemaan sitä ja tunsin itseni sillä hetkellä hyvin onnelliseksi. Mutta sitten muistinkin, että maja oli rakennettu kalliolle ja kukathan voivat kasvaa ainoastaan mullassa. Tämä huomio oli ensin viedä kaiken rohkeuteni, koska se näytti tekevän tyhjäksi kaikki suunnitelmani, mutta sitten päätin kantaa vähän multaa kalliolle ja sillä tavalla laittaa kasvitarhan. Ensin ajattelin guanoa, mutta Jackson oli selittänyt, että sitä voitiin käyttää ainoastaan pienissä erissä lannoittamaan maata ja että se kuolettaisi kasvit, jos sitä käytettäisiin yksinään. Tuumittuani noin tunnin verran ja muistettuani kaikkea, mitä Jackson oli puhunut asiasta, päätin palata majaan ja paluumatkalla tarkastaa, mistä paikasta rotkoa voisin kaikista helpoimmin saada multaa kasvitarhaani. Sitten kantaisin mullan majalle, tekisin lavan valmiiksi taimille ja kukille, ja kun kaikki olisi kunnossa, kiipeisin rotkoon hakemaan kasveja ja niin olisi kasvitarhani valmis. -- Tein niin. Huomasin, että voin saada ruokamultaa rotkosta noin neljännespeninkulmaa pensaikon alapuolelta, ja kun olin siitä varma, palasin majaan. Päätin kumminkin, myöhäinen kun oli, siirtää järjestelyni huomiseen.

Otin arkusta yhden purjekangaspaidan, sidoin kiinni hiansuut ja kauluksen, saadakseni siitä jonkinlaisen pussin, ja lähdin aamulla aloittamaan työtäni. Onnistuin sinä päivänä kantamaan majalle noin kymmenen -- kaksitoista pussillista multaa, josta aloin laittaa noin metrin levyistä ja puolen metrin vahvuista lavaa. Minulta meni kokonainen viikko, ennenkuin olin saanut kannetuksi tarpeeksi multaa kahteen lavaan kummallekin puolelle majaa. Se oli kovaa työtä, mutta olin iloisempi ja onnellisempi kuin ennen. Huomasin, että paras keino karkoittamaan ikävää ja yksinäisyyttä oli työnteko, ja samalla kun tein tämmöisen arvokkaan kokemuksen, valmistui kasvitarhanikin. Kun olin lopettanut mullan kantamisen, läksin rotkoon mukanani kaksi koppaa, joissa oli aikomukseni säilyttää kokoamani kasvit. Päivän kovasti työskenneltyäni palasin kopat täynnä pieniä taimia ja köynnöskasvia. Seuraavana päivänä istutin kaikki, mitä olin tuonut mukanani. Tulin pahoilleni nähdessäni lehtien ja kukkien lakastuvan, mutta kastelin ne kaikki, ennenkuin menin nukkumaan ja aamulla huomasinkin ne taasen suureksi ilokseni virkeiksi. Mutta kasvitarhani ei ollut mielestäni vielä kyllin täydellinen. Menin sentähden vielä kerran rotkoon ja valitsin toisia kasveja, jotka eivät kukkineet, ja pari pensasta, joita en ennen ollut nähnyt. Kun olin saanut nämä istutetuiksi ja kastelluiksi, oli kasvitarhani hyvin komean näköinen. Huomasin kumminkin pian, että multa tahtoi varista, ja kokosin sentähden kiviä, joilla ympäröin lavat, ja niin oli kaikki valmista Nyt ei minulla ollut muuta tekemistä päivisin, kuin hoitaa kasvitarhaani. Tein niin ja koska muistin Jackson'in puheen guanosta, toin sitä pussillisen ja panin vähäsen joka kukan juurelle. Pian näkyikin sen hyvä vaikutus, ja ennenkuin linnut tulivat, oli kasvitarhani täynnä kukkia.

En voi kuvailla lukijalle, minkälaista iloa pieni laitokseni minulle tuotti. Tunsin joka taimen ja pensaan, puhelin niille kuin tovereille hoitaessani ja kastellessani niitä aina aamuin ja illoin, ja niitten pikainen kasvaminen ihastutti minua. Yksinäisyyteni ei tuntunut enää niin väsyttävältä kuin ennen. Minullahan oli jotakin huollettavaa, jotakin, joka kiinnitti mieltäni ja jota voin rakastaa. Ne olivat yhtä eläviä kuin minäkin, ne kasvoivat, tekivät lehtiä ja kukkivat. Ne olivat kiitollisia huolenpidostani, ollen tovereinani ja ystävinäni.

Olenhan ennen maininnut, että Jackson, viimeisenä yhdessä oloaikanamme, opetti minut laulamaan useita lauluja. Ikävissäni, etten yksinäisyydessäni kuullut mitään ihmisääniä, aloin ensin hyräillä ja sitten ääneensä laulaa noita lauluja, joita olin oppinut. Tuo oli minusta hauskaa ja lauleskelin joskus puolet päivää. On kyllä totta, että kuuntelijoita puuttui, mutta kun rakkauteni kukkiin kasvoi, niin oli tapanani istuutua siihen likelle ja laulaa kukille ja pensaille, kuvitellen niitten kuuntelevan. Mutta laulu varastoni ei ollut kovinkaan suuri ja viimein, kun olin laulanut ne hyvin usein, kyllästyin niitten sanoihin. Muistin silloin rukouskirjan lopussa olevat Davidin psalmit. Otin kirjan ja lauloin ne kaikki tuntemillani nuoteilla. Lieköhän psalmeja koskaan ennen laulettu sillä tavalla, mutta se huvitti minua, ja sanoissakin oli tarpeeksi vaihtelua.

Joka kolmas tahi neljäs päivä kiipesin rotkoon huolellisesti hakemaan jotakin uutta kukkaa tahi pensasta, jota minulla ei vielä ollut kasvitarhassani ja kun satuin jonkun löytämään, joka usein tapahtuikin, niin tulin hyvin iloiseksi.

15. Lintuni.

Vihdoin tulivat linnut ja minä kokosin paljon munia, joista sain vaihtelua ruokaani, sillä olinkin elänyt niin kauan kuivatulla lihalla. Työn puutteessa rupesin silloin tällöin kalastamaankin, jota Jackson'in eläessä tuskin koskaan olin tehnyt, ja sain siitäkin vaihtelua ruokaani. Jackson ei välittänyt kalasta, koska meidän silloin, valmistaaksemme sitä, täytyi kiivetä rotkoon hakemaan puita, ja hän ei pitänyt ponnistuksista. Kun linnut tulivat, luin uudestaan luonnonkirjasta kuvauksen fregatti- ja muista siinä mainituista linnuista. Oli siinä kuvakin muutamasta kiinalaisesta uikkuineen ja kuvaus, miten niitä kesytettyinä käytettiin kalastamisessa. Tästä juohtui mieleeni, että voisinhan minäkin kesyttää muutamia lintuja seurakseni ja opettaa niitä pyytämään kaloja, mutta tiesin, että minun täytyi odottaa siksi, kunnes poikaset olivat kasvaneet melkein lentokykyisiksi.

Päätin nyt ensin mennä rotkoon muutamiksi päiviksi kokoamaan puita. Hakkasin sellaisiksi tavallisesti raidan tahi pajun näköisiä pensaita, jotka olivat siihen tarkoitukseen melkein sopimattomia, vaikka siellä oli toisenlaisia, keveämpipuisiakin pensaita, jotka paloivat hyvin. Jackson oli kertonut, että edellisiä sanottiin pajuksi ja käytettiin koppia valmistaessa. Hän oli opettanut minut myöskin letittämään oksat yhteen kantamuksia tehdessäni. -- Ne eivät olleet kumminkaan pajuja, vaan jonkunlaisia oleandereita, niinkuin sittemmin sain tietää.