Part 6

Lauleskelimme sitten koko päivän ja välillä lepäsimme, sillä Jackson oli antanut minun näin alussa rasittaa ääntäni liiaksi. Kun ilta tuli, pyysi hän minua taasen hakemaan rommia ja kun minulla, kuten muistatte, oli säilyssä kolme pientä viinipulloa, jotka olin löytynyt arkusta, otin ne mukaani ja täytin ne, koska sillä tavalla pääsin turhasta juoksemisesta.

Vein ne Jackson'ille täysinäisinä ja hän, laiteltuaan niihin ensin rieputulpat paidasta, jonka olin repinyt hänen haavoitettua rannettansa varten, kätki ne kaikki kolme vuoteeseensa.

-- Näin on paljon parempi, sanoi hän, sillä nyt voin kaataa juomaa kasariin, kun sitä haluan ja sitäpaitsi aion tästä lähtien sekottaa siihen vähän vettä. Veden kanssa se kyllä ei ole yhtä hyvää, mutta riittäähän tuo kauemmin, eikä tee niin uniseksi. -- Niin, niin, en olisi voinut aavistaakaan, että saisin vielä tämmöisen nautinnon kaikkien kärsimyksieni jälkeen. Nyt en enää juuri välitäkään, jos saarikin jäädä tänne. -- Mene hakemaan vähän vettä kasariin.

Tästä yöstä tuli ensimmäisen kaltainen. Jackson lauleskeli kunnes päihtyi ja nukkui puhumatta sanaakaan unissaan, josta en ollenkaan pitänyt, sillä makasin valveilla kuunnellakseni, mitä hän sanoisi. -- Tulisi hyvin ikäväksi kertoa kaikkea, mitä tapahtui lähinnä seuraavan aikana. Tuona aikana puhui Jackson harvoin unissaan ollessaan päissään ja mitä hän sanoi, sitä en voinut ymmärtää. Päivisin opetti hän minua laulamaan ja osasinkin laulaa jo monta laulua aivan oikein. Iltaisin juopotteli hän vanhaan tapaansa, tullen milloin enemmän, milloin vähemmän juovuksiin. Huomasin tuommoisen irstailun kumminkin vaikuttavan hänen terveyteensä; hän oli laihtunut ja tullut hyvin kalpeaksi.

Muutamana yönä, kun hän oli tyhjentänyt tavallisen määränsä ja valmistautui nukkumaan, huomasin hänen olevan hyvin levottoman. Hän nakkelehti vuoteellaan muuttaen asentoaan joka viides minuutti ja mumisi: Kapteeni James. --

Niin, mitä oli hänellä tekemistä kapteeni James'in kanssa?

Juolahti mieleeni, että hän ehkä vastaisi kysymyksiini. -- Kuinka hän kuoli? kysyin matalalla, selvällä äänellä:

-- Kuoliko? vastasi Jackson. Hän putosi kalliolta, niin, siten se tapahtui. Ette voi sanoa, että olisin hänet tappanut. Ei, en koskenut häneen sormellanikaan.

Sitten vaikeni hän hetkeksi, mutta alkoi sitten taasen:

-- Rouva sanoi aina, että olin tappanut heidät molemmat, mutta sitä en tehnyt, ainoastaan toisen... niin, toisen... sen myönnän, mutta minä vihasin häntä... en... en... timanttien vuoksi, vaan hänen vaimonsa vuoksi -- sanokaamme syyn olleen sekä vihassa että rakkaudessa.

-- Sitten tapoitte hänet rakkaudesta hänen vaimoonsa ja vihasta häntä itseään kohtaan?

-- Kyllä, niin se oli. -- Kuka te olette, joka olette sen arvannut? -- Kuka sinä olet? Minä tapan sinut.

Tätä sanoessaan nousi hän kiivaasti vuoteellaan ja heräsi kai äänestäni, jolle hän oli vastannut.

-- Kuka puhui? sanoi hän. Frank Henniker, puhuitko sinä?

En vastannut, vaan olin nukkuvinani, koska hän vielä näkyi istuvan vuoteellaan, ikäänkuin minua vartioimassa. -- Koetinpa vielä kuorsatakin.

-- Hän se ei voinut olla, mutisi Jackson, hänhän on aivan hiljaa. Jumalani, minkälainen uni!

Sitten vaipui hän takaisin vuoteelleen ja kuulin pulputtavan äänen, joka ilmaisi hänen turvautuvan pulloon ja juovan. Päätin ajasta, jolloin tämä ääni kuului, että hän otti siitä aika paukut. Vihdoin oli kaikki taasen hiljaista.

"No nyt olen vihdoinkin saanut sen tietää", ajattelin ja vereni kuohui kuulemani johdosta. "Hän tappoi isäni. Tapanko hänet heti nukkuessaan?", oli ensimmäinen ajatus, joka syntyi aivoissani -- "En, sitä en tee. Syytänkö häntä siitä sitten, kun hän herää ja tapan hänet sitten"? Mutta kun ajattelin, että hän oli sokea, eikä niin ollen voinut puolustautua, olisi se ollut kovin raukkamaista, joten en voinut sitä tehdä. -- Mitä tekisinkään? Ja sikäli kuin tyynnyin, ajattelin raamatun käskyä, että meidän pitää kostaa paha hyvällä, ja Jackson oli, minun kysyessäni minkätähden meidän käskettiin niin tekemään, selittänyt sen minulle. Kun sitten tulimme paikkaan, jossa sanotaan: "Kosto on minun, sanoo Herra", sanoi hän, että pahat teot rangaistaisiin kuoleman jälkeen, jonka tähden me emme saaneet seurata juutalaista lakia: "silmä silmästä ja hammas hampaasta", johon olin viitannut. Tämän osan raamattua oli hän selittänyt hyvin ja varmaa on, että se esti minut sinä yönä häntä tappamasta. -- Olin vielä kumminkin sangen kuohuksissani ja tunsin, etten voisi enää tästä lähtien olla hänen kanssaan hyvissä väleissä. -- Punnitsin asiaa mielessäni, kunnes vihdoin aivan väsyneenä vaivuin raskaaseen uneen.

Vähän ennen päivän valkenemista heräsin äkisti johonkin, joka kuulosti heikolta huudolta, mutta kun kuunnellessani en erottanut enää mitään, nukahdin uudestaan enkä herännyt ennenkuin valoisalla päivällä. Ensimmäiseksi työkseni aamulla katsahdin Jackson'iin, mutta hän ei ollut vuoteellaan, se oli tyhjänä. Kummastuneena tästä muistinkin, vähän harkittuani, huudon, jonka olin kuullut yöllä ja kiiruhdin sentähden majasta, katsellen ympärilleni, mutta en voinut havaita häntä missään. Menin silloin kallion reunalle, josta tällä kohdalla oli kahdeksan metrin jyrkänne, ja katselin alas. Ajattelin, että hän oli yöllä juovuksissa ollessaan mennyt ulos ja pudonnut, mutta en voinut nähdä häntä tuolla alhaalla. Silloin on hän varmaan mennyt hakemaan vettä, ajattelin ja riensin kallioiden nurkkaukseen, jossa jyrkänne oli vielä korkeampi; sieltä näinkin hänen makaavan tuolla alhaalla, liikkumatonna ja näköjään hengettömänä. Olin siis ollut oikeassa. Aivan masentuneena istuin vesikuopan reunalle ja muistelin, miten yöllä olin suunnitellut hänen tappamistaan; nyt makasi hän tuossa edessäni kuolleena, minun olematta syypää siihen. "Kosto on minun, sanoo Herra", olivat ensimmäiset sanat, jotka lausuin ja niin vaivuin ajatuksiini moneksi minuutiksi. Vihdoin ajattelin, että hän ei ehkä ollutkaan vielä kuollut ja kiiruhdin jyrkännettä alas kiipeillen kallioiden ylitse; saavuin hengästyneenä paikalle, jossa Jackson makasi. Hän vaikeroi kovasti minun pysähtyessäni hänen viereensä.

-- Jackson, sanoin polvistuessani hänen viereensä, oletteko pahoinkin vahingoittunut? Vihani oli kadonnut kokonaan, nähdessäni hänen onnettoman tilansa. -- Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän ei voinut puhua. Vihdoin sai hän heikolla äänellä sanotuksi: vettä.

Niin pian kuin suinkin voin, kiiruhdin takaisin majaan, täytin kasarin puoleksi vedellä ja kaasin pullosta vähän rommia sekaan. Tämä kaikki vei aikaa noin kymmenen minuuttia. Pidin kasaria hänen huulillaan ja hän näytti virkistyvän, mutta oli kauhean näköinen. Muutamasta hänen päässään olevasta haavasta oli veri vuotanut hänen kasvoilleen ja partaansa. En tiennyt, miten voisin saada hänet kannetuksi takaisin majaan. Oli mahdotonta kiivetä hänen kanssaan niitä kallioita ylös, joita myöten olin laskeutunut hänen luokseen, ja toinen tie joka oli olemassa, oli pitempi ja melkein yhtä vaikea. Vähitellen tuli hän tajuihinsa ja minä annoin hänelle lisää juotavaa. Vihdoin voi hän puhua, vaikka vaikeasti, ja painoi kädellään kylkeään. Hän oli todellakin aivan aaveen näköinen, lasimaisine silmineen, vaaleine huulineen ja maksoittuneella verellä peittyneine kasvoineen.

-- Luuletteko voivanne lähteä kiipeämään majaan, jos autan teitä?

-- En, minä en voi tulla sinne enää milloinkaan. Anna; minun kuolla tähän, missä olen, sanoi hän.

-- Mutta haava päässänne ei ole kovinkaan syvä.

-- Ei kai, koska en sitä tunnekaan, mutta kylkeni... olen saanut sisällisen verenvuodon... olen aivan... palasina, sanoi hän tankaten ja hengittäen syvään joka sanan välillä.

Tutkin hänen kylkensä ja huomasin sen, olevan jo kuolleella verellä ja hyvin ajetuksissa. Tarjosin hänelle taasen juomaa, jota hän näytti kovasti haluavan, ja menin sitten hakemaan lisää. Täytettyäni nuo kaksi viinipulloa vedellä ja rommilla, niinkuin ennenkin, palasin paikalle, jossa hän makasi, ja huomasin hänen olevan vähän paremman. Tämä antoi minulle toivoa, että hän vielä voisi tulla terveeksi; sanoin sen hänelle.

-- Ei, ei, vastasi hän. Minulla on ainoastaan muutamia tunteja elon aikaa, sen tunnen. Anna minun kuolla tähän ja kuolla rauhassa.

Sitten vaipui hän jonkunlaiseen horrostilaan, niinkuin otaksun, juoman vaikutuksesta. Hän makasi aivan hiljaa ja hengitti raskaasti. Istuin hänen vieressään odottaen hänen heräämistään, ja olin toista tuntia sillä tavalla hyvin järkytetyssä mielentilassa.

12. Jackson'in tunnustus.

Nyt, kun hän oli kuolemaisillaan, aioin kaikin mokomin saada häneltä tietää koko totuuden isäni ja äitini kuolemasta. Jackson makasi horroksissa niin kauan, että pelkäsin hänen kuolevan, ennenkuin ehtisin ruveta häneltä kyselemään, mutta niin ei toki tapahtunut. Odotin vielä tunnin verran, hyvin kärsimättömästi, sen tunnustan, ennenkuin menin hänen luoksensa ja kysyin, miten hän nyt jaksoi. Hän vastasi heti vaikeudetta:

-- Tunnen itseni paremmaksi, sisäinen verenvuoto on lakannut, mutta en silti voi jäädä elämään. Kylkeni ovat aivan palasina, en luule olevan yhtään kylkiluuta, joka ei olisi poikki, ja selkärankani on vahingoittunut, sillä en voi kääntyä enkä liikuttaa jalkojani. Mutta voin silti elää vielä monta tuntia ja kiitän Jumalaa, joka on niin laupias, että suopi minulle senkin verran aikaa hyvittääkseni vähän huonoa elämääni. -- Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.

-- No silloin, vastasin, jos voitte puhua, niin kertokaa uudestaan ja valehtelematta isäni ja noitten muitten kuolemasta, sillä tiedän teidän tappaneen ainakin isäni, sen sanoitte kerran unissanne.

Vähän ajan kuluttua vastasi Jackson.

-- Olen iloinen, että sen tein ja että sinä sen minulle sanoit. Haluan tunnustaa sinulle kaikki, sillä sillä tavalla kevennän omaatuntoani ja samalla todistan, että kadun, tiedän, että vihaat minua ja olet vihaava muistoanikin, se ei tunnu mielestäni kummalliseltakaan, mutta katsoppa minua nyt, Frank, ja kysy sydämeltäsi, enkö nyt tässä tilassa ollessani ansaitse paremmin ystävyyttä kuin vihaa. -- "Kosto on minun, sanoo Herra", ja eikö hänen kostonsa ole tavannut minua jo tässä elämässä? Katso minua, tässä makaan, erotettuna siitä maailmasta, jota olen niin suuresti rakastanut ja johon en enää milloinkaan voi palata -- rikkaana, joka vielä muutamia kuukausia sitten teki minut onnelliseksi -- nyt sitä vastoin sokeana, kostavan Jumalan ankaran käden kurittamana, Jumalan, jonka kasvojen eteen minun on vähän ajan kuluttua astuttava ja vastattava pahoista töistäni. Kaikissa toiveissani olen pettynyt, kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, kaikki pahat työni tuottivat minulle vain ikuisen kadotuksen. -- Kysyn sinulta vielä kerran, enkö ole ansainnut sääliä ja armoa?

En voinut muuta kuin myöntää tämän ja hän jatkoi:

-- Nyt sanon sinulle koko totuuden. Kertomukseni oli tosi aina siihen asti, kun vanhempasi tulivat laivaan ja kunnes puhkesi se myrsky, joka lopulla vei laivan perikatoon. -- Anna minulle nyt vähän juotavaa.

-- Myrsky nakkeli laivaa ja aallot huuhtelivat sitä niin, että välikannet täyttyivät kokonaan vedellä, ja koska luukut olivat suljetut, oli kuumuus sietämätön. Minulla ei ollut vahtivuoroa ja pysyttelin sentähden alhaalla, etsien jostakin kuivaa paikkaa, missä voisin nukkua. Laivan oikealla puolella olevien kajuuttalaipioiden eteen oli kapteeni tehnyt jonkunlaisen purjekojun varapurjeille, jos sattuisimme sellaista tarvitsemaan. Se oli noin kaksi ja puoli metriä läpimitaten ja niin täynnä purjeita, ettei kannen ja purjeiden väliin jäänyt tilaa enempää kuin noin puoli metriä. Alimmat purjeet olivat märkiä, mutta päällimmäiset olivat kuivia ja valitsin sen nukkumapaikakseni. Se koju, jossa vanhempasi nukkuivat, oli kajuuttalaipion toisella puolella, ja laivan keikkuessa ja kallistellessa olivat seinäin raot suurenneet, joten voin nähdä kaikki, mitä kojussa tapahtui, ja kuulla melkein joka sanan, mitä puhuttiin. En tiennyt sitä silloin, kun valitsin purjekojun makuupaikakseni, mutta huomasin sen ensimmäisenä yönä, kun valo loisti raoista. Tietysti puhelee aviomies, ollessaan kahdenkesken vaimonsa kanssa, kaikenlaisia salaisuuksiakin, sen tiesin ja toivoin kuuntelemalla saavani tietää jotakin tärkeätä, mitä, en osannut aavistaa, mutta vihani kannustamana en aikonut jättää mitään tilaisuutta käyttämättä. Vasta noin viikon kuluttua kojuun tulostani tein ensimmäisen huomioni. Olin ollut vahdissa kello kuudesta kahdeksaan ja mennyt sen jälkeen nukkumaan. Noin kello yhdeksän aikana tuli isäsi kojuun. Äitisi oli jo sängyssä. Kun isäsi riisuutui, sanoi äitisi: Eikö tuo vyö ole sinulle suureksi haitaksi?

-- Ei, olen siihen jo tottunut. Se vaivasi minua ensin pantuani sen vyölleni, mutta nyt, kun olen pitänyt sitä neljä päivää, ei se enää haittaa. Kannan sitä niin kauan kuin tätä ilmaa kestää, sillä kukaan ei voi sanoa, mitä saattaa tapahtua, ja vyötä ei silloin voi ruveta hakemaan, kun täytyy olla valmis silmänräpäyksessä.

-- Luuletko sitten meidän olevan vaarassa?

-- No, en nyt sitäkään, mutta myrsky on kova ja laiva vanha ja laho. Tulee kaunis ilma, jos nyt kerran tulee, päivän tahi parin kuluttua, ja kaikissa tapauksissa tuntisin itseni hyvin syylliseksi, jos en ryhdy kaikkiin niihin varokeinoihin, joihin voin, kun arvokas omaisuus, joka ei kuulu minulle, on vaarassa.

-- Toivoisin olevamme taasen terveinä kotona, ystäväni, ja että isäni olisi jo saanut timanttinsa, mutta olemmehan Jumalan käsissä.

-- Niin luottakaamme häneen, vastasi isäsi.

Kuulemani johdosta tirkistin muutamasta raosta, niin että voin nähdä isäsi, ja huomasin hänen irroittavan vyötäreiltään vyötä, jossa varmaan nuo mainitut timantit olivat tallella. Se oli tehty pehmeästä nahasta ja oli noin kaksikymmentäviisi sentimetriä leveä. Sekä pituudeltaan, että leveydeltään oli se jaettu pieniin neliöihin, joissa arvelin timanttien olevan tallessa. Hetken kuluttua sanoi äitisi taasen:

-- Luulen todellakin, Henniker, että minun pitäisi kantaa vyötä.

-- Kuinka niin, ystäväni?

-- Koska se voisi tulla pelastuksekseni onnettomuuden sattuessa. Otaksukaamme nimittäin, että olisimme pakotettuja lähtemään veneissä laivasta ja semmoisessa kiireessä voi mies kyllä helposti unhottaa vaimonsa, mutta ei timanttejansa. Jos pitäisin vyötä, niin varmaankin veisit minut veneeseen.

-- Tuo huomautuksesi voisi ehkä sopia joihinkin muihin aviopuolisoihin, mutta ei meihin, vastasi isäsi.

-- No niinpä saan sitten olla huoletta, sanoi äitisi nauraen.

-- Otaksukaamme, että jos ajaudumme johonkin syrjäiseen paikkaan, niin annan vyön huostaasi. Minä eri voisi pitää sitä kauankaan piilossa, jota vastoin on mahdollista, että sinun hallussasi se hyvin säilyisi. Puhun tästä sentähden, että vaikkapa olisimme jossakin erämaassa, niin olisi vaarallista, jos jotkut pahat ja periaatteettomat ihmiset saisivat tietää jollakin olevan mukanaan niin suuren omaisuuden.

-- Hyvä, vastasi äitisi, se on lohduttavaa kuulla, sillä jos et muussa tapauksessa ottaisikaan minua mukaasi, niin tarvitsethan ainakin minua aarteesi säilyttämisessä.

-- Niin, sanoi isäsi nauraen, siinähän on vielä yksi pelastuksen mahdollisuus.

Isäsi sammutti sitten valkean ja keskustelu loppui. Mutta olin kuullut tarpeekseni. Isäsi piti mukanaan suurta aarretta, joka, jos sen joskus voisin saada käsiini ja palata Englantiin, voisi varmaan pelastaa minut nykyisestä asemastani. Voitonhimoni tuli suuremmaksi ja niin yhtyi vihaani isääsi kohtaan toinen yhtä turmiollinen ja pahoihin töihin johtava intohimo. Mutta nyt täytyy minun lopettaa.

Jackson joi vähän ja makasi sitten hiljaa. Koska en ollut syönyt vielä mitään sinä päivänä, käytin tilaisuutta hyväkseni pistäytyäkseni majassa ja lupasin tulla takaisin niin pian kuin suinkin. Palasin puolen tunnin kuluttua raamattu ja rukouskirja mukanani, koska ajattelin, että hän, lopetettuaan tunnustuksensa, pyytäisi minua niistä lukemaan. Hän hengitti raskaasti ja näytti nukkuvan, jonka vuoksi en häntä herättänyt. Kun katselin häntä ja muistelin hänen sanojaan: "Enkö ole säälittävä"? niin tunnustin, että se hän oli, ja tein samalla itselleni kysymyksen: "Voitko antaa anteeksi isäsi murhaajalle"? Vähän ajateltuani luulin, että voin. -- Eikö häntä oltu jo rangaistu? Eikö murhaa oltu jo kostettu? Oli mahdotonta olla vihassa tuommoiselle kurjalle ja murtuneelle olennolle. Omatuntoni soimasi minua, kun katsoin hänen vahingoittunutta kättään ja tunsin, että vaikka olinkin poika, niin olin suurena syynä hänen kurjuuteensa. -- Vihdoin sanoi hän:

-- Oletko siinä, Frank?

-- Olen, vastasin. -- Olen nukkunut vähän.

-- Tuntuuko paremmalta, kysyin ystävällisesti.

-- Kyllä, kylkeni on tunnottomampi ja loppuni lähenee. Mutta anna minun jatkaa tunnustustani, sillä tahdon keventää mieltäni, en senvuoksi, että kuolen vielä yöllä tai huomenna, mutta kumminkin tahdon saada sen tehdyksi. Tule lähemmäksi, niin voin puhua hiljempaa ja jaksan kauemmin.

Tein niin, ja hän jatkoi:

-- Tiedät, miten jouduimme tälle saarelle -- ja miten alussa käyttäydyin. Kun sitten pääsin muiden joukkoon, katosivat pahat ajatukseni vähitellen ja tulin ystävällisemmäksi isällesi. Mutta sitä ei riittänyt kauan. Toisten kuoleman jälkeen, kun ainoastaan vanhempasi ja kapteeni, paitsi minua, olivat ainoat elossa olevat saarella, sai ahneus minussa vielä kerran vallan. Ajattelin taasen vyötä timantteineen ja tapaa, jolla voisin saada sen haltuuni. Paholainen se varmaan sitten iski päähäni ajatuksen tappaa isäsi ja kapteenin. Olin huomannut uimassa ollessamme, että isäsi ei enää pitänyt vyötä ja se oli siis, niinkuin isäsi oli ehdottanut, äitisi huostassa. Kun kerran olin tehnyt päätökseni, varroin joka tilaisuutta pannakseni aikeeni täytäntöön. Oli tavallista, että joku meistä aina aamuisin meni ongelle, koska äitisi ei tahtonut syödä kuivattuja lintuja, jos vain kalaa oli saatavana; olin saanut selville, että paras tilaisuus kauhean aikeeni toimeenpanemiseen tulisi silloin, kuin isäsi menisi kallioille onkimaan. Tavallinen onkipaikkamme oli kallion niemeke, joka erottaa uimarannan merestä, mutta hain toisen paikan, josta saimme enemmän ja parempia kaloja, nimittäin tuon korkean kalliokielekkeen tuolla alhaalla. Tiedät, mitä tarkoitan, sillä olen lähettänyt sinut sinne monta kertaa onkimaan, vaikka en itse ole enää milloinkaan isäsi kuoleman jälkeen voinut sinne mennä. -- Isäsi vei sinne siimansa ja juuri kun muudan iso kala oli tarttunut koukkuun ja isäsi kumartui kielekkeen yli katsomaan, milloin se kohoaisi veden pinnalle, niin minä, joka olin piilossa siinä lähellä, hyökkäsin esiin ja pukkasin hänet mereen. Tiesin, ettei hän osannut uida, ja odotettuani muutamia minuutteja katsoin kielekkeeltä ja näin hänen ruumiinsa vajoavan viimeisten ponnistusten jälkeen. Silloin riensin pois ja omantunnon vaivoissa kiipesin rotkoon, tuodakseni sieltä kantamuksen puita, ettei kukaan voisi minua epäillä, mutta siitä syntyivätkin sitten epäilykset, kuten heti olet huomaava. Palasin puineni ja kapteeni näki kun tulin majaan.

-- Ohoo, tuohan on jotakin uutta, että kokoat puita, vaikka ei ole vuorosikaan. Tuntuu oikein ihmeelliseltä.

-- Asia on niin, että tunnen olevani ystävällisellä tuulella, vastasin paremman puutteessa, sillä en tiennyt oikein, mitä sanoisin ja pelkäsin katsoa heitä silmiin, sillä äitisi seisoi aivan vieressäni, pitäen sinua sylissään.

-- Tiedättekö, Jackson, onko mieheni saanut kaloja, kysyi äitisi; olisi jo aika hänen tulla kotiin.

-- Miten minä voisin sen tietää? sanoin. -- Olen ollut hakemassa rotkosta puita.

-- Mutta olittehan kalliolla pari tuntia sitten, vastasi äitisi, sillä kapteeni James näki teidän tulevan sieltä.

-- Niin, näin sanoi kapteeni. Oliko hän saanut kaloja, kun olit hänen luonaan?

He kai huomasivat hämmennykseni, kun sanoin: Olin kallioilla, mutta en käynyt Henniker'in luona, sen voin vaikka vannoa.

-- Sinun täytyi tulla silloin hänen luotaan, kun sinut näin, sanoi kapteeni.

-- En välittänyt hänestä, jos olinkin siellä, vastasin.

-- No, sitten on parempi, että toinen meistä menee katsomaan, mitä hän tekee, sanoi kapteeni. Jätänkö Jackson'in luoksenne?

-- Kyllä, kyllä, vastasi äitisi levottomana, aavistan jotakin. -- On parempi että hän jää tänne.

Kapteeni kiiruhti kallioille, palaten noin neljännestunnin kuluttua hyvin kiihoittuneena ja sanoen:

-- Hän ei ole siellä!

-- Eikö ole, sepä on hyvin ikävää, vastasin ja nousin samalla seisomaan; olin nimittäin istunut koko ajan kalliolla, kapteenin ollessa poissa.

-- Niin se on, sanoi kapteeni. Mene sinä, Jackson, myöskin koettamaan, jos sattuisit löytämään hänet; minä olen sillä aikaa rouva Henniker'in luona.

Äitisi oli kapteenin palatessa painanut päänsä ja, kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Olin iloinen saadessani syytä poistua, sillä omatuntoni soimasi minua, kun näin hänen surunsa.

Olin poissa noin puoli tuntia ja sanoin palattuani, etten ollut nähnyt jälkeäkään isästäsi.

Äitisi oli majassa ja kapteenin mennessä hänen luokseen jäin minä ulkopuolelle, kärsien kaikkia Kainin tuskia.

Se oli kauhea päivä meille kaikille, kukaan ei voinut syödä mitään. Äitisi ja kapteeni pysyivät majassa, enkä uskaltanut, niinkuin tavallisesti, mennä makuusijalleni, vaan makasin koko yön kalliolla. Nukkua en voinut, sillä joka silmänräpäys olin näkevinäni isäsi vajoavan ruumiin, niinkuin aamulla. Seuraavana aamuna tuli kapteeni luokseni. Hän oli hyvin totinen ja ankara, mutta ei voinut syyttää minua, vaikka hän olisi epäillytkin. Kului viikko, ennenkuin näin äitisi jälleen, sillä en uskaltanut näyttäytyä hänelle. Huomatessani sitten, ettei minua ruvettu syyttämään, tulin rohkeammaksi ja palasin majaan. -- Kaikki rupesi sitten menemään entistä latuaan.

13. Jackson'in kuolema.

Eräs asia ei kuitenkaan kaivannut selvitystä, se nimittäin, että äitisi tunsi minua kohtaan vastenmielisyyttä, jopa inhoakin, jota hän ei voinut salata. Hän ei sanonut mitään, mutta hän ei voinut milloinkaan katsoa minuun ja vastasi harvoin, jos kysyin häneltä jotakin. Vaikka olisi voinut otaksua, että tämmöinen kohtelu hänen puoleltaan olisi synnyttänyt minussa kokonaan toisenlaisia tunteita, niin herättikin se minussa entisen rakkauteni eloon. Kuta enemmän hän kartti minua, sitä tunkeilevammaksi tulin, ja lisäsin siten hänen vastenmielisyyttään. Rupesin laskemaan leikkiä hänen kanssaan, ja kapteeni James'in täytyi monesti tulla kieltämään minua. Hän oli hyvin vankka mies ja olisi varmaan antanut minulle selkään tappelussa, jonka tähden olinkin hänen läsnäollessaan äitiäsi kohtaan paljon huomaavaisempi; mutta kun hän poistui, tulin niin hävyttömän tuttavalliseksi, että äitisi vihdoin vaati meitä aina yhdessä menemään joko kalastamaan, tai kokoamaan puita ja jättämään hänet siksi aikaa yksikseen. En voinut kieltäytyäkään, koska siinä tapauksessa, etten olisi suostunut, kapteeni James olisi minut varmaan väkisin siihen pakottanut, -- mutta vihani kapteenia kohtaan vaan tästä syystä yltyi. Sitten sattui kumminkin tapaus, joka vapautti minut tästä sorrosta ja jätti minut yksikseni äitisi ja sinun kanssasi.

-- Nyt täytyy minun vähän levähtää. Odota tunti, niin saat kuulla lopun.

Oli jo iltamyöhäinen ja kuu loisti kirkkaasti taivaalla. Valo ja varjot tekivät meitä ympäröivät kalliot kolkon ja synkän näköisiksi. Ne ryhmittyivät päällekkäin, siksi kunnes tapasivat sinitaivaan, jossa tähdet tuikkivat himmeinä, kuun taas kiitäessä avaruudessa, pilvenkään sen kirkkautta sumentamatta. Ja tässä suurenmoisessa ympäristössä ei ollut kuin kaksi elävää olentoa: muudan poika ja ruhjoutunut murhaaja, joka vähän ajan kuluttua oli kuoleva ja joutuva kostavan Jumalan eteen. -- Kun istuin liikkumatta siinä hänen vieressään, ja katselin taivaalle, tunsin vapisuttavaa kunnioitusta enkä pelkoa, sillä ajattelin itsekseni, että Jumala oli luonut nämä kaikki ja koko maailman, sekä hänet että minut. Raamatussa seisoo niin ja kummastelin samalla, missä Jumala mahtoi ollakaan, sillä vaikka olin lukenut raamatun, niin oli minulla siitä hyvin hämärät käsitykset. Haaveilin sillä tavalla melkein pari tuntia ja nukuin vihdoin, nojaten kallioon. Heräsin sitten taasen Jackson'in ääneen, kun hän pyysi minulta vettä.