Part 5

-- Oh, hän vastasi, ne merkitsevät aika paljon ja olen sen sinulle vähitellen selittävä, mutta meillä ei ole millä laskea, ja koska olen sokea, täytyy minulla olla kädessäni jotakin, jolla voin sinua opettaa.

Muistin silloin että uimarannassa oli kallioilla pieniä herneenkokoisia simpukoita, jotka luultavasti sopisivat tarkoitukseen. Kokosin niitä aikamoisen läjän ja pyysin Jackson'ia käyttämään niitä opetusvälineenään. Hän teki niin ja laski tuhanteen, jolloin hän sanoi sen olevan tarpeeksi. Useina päivinä opettelin minä sitten laskemaan sataan, kunnes olin täysin varma, jolloin Jackson rupesi opettamaan minulle vähän yhteen- ja vähennyslaskua, antamalla minun lisätä tai poistaa simpukoita ja laskea summan tahi jäännöksen. Vihdoinkin voin muistaa, mitä olin oppinut näillä käsitempuilla, jos saan käyttää sitä sanaa, mutta etemmäksi en päässyt, vaikka yhteenlaskusta opinkin jossakin määrin käsittämään kertolaskua ja vähennyslaskusta hyvästi ymmärtämään jakolaskua.

Sain tästä uutta huvitusta pariksi kolmeksi viikoksi, ja kun vihdoin luulin oppineeni kaiken, mitä hän sokeana voi minulle opettaa, heitin simpukat menemään ja halusin tehdä jotakin muuta.

Silloin juolahti mieleeni, etten vielä milloinkaan ollut nähnyt majan laudakolla olevaa kirjaa ja kun en tiennyt mitään syytä siihen, miksi en saisi sitä katsella, puhuin Jackson'ille asiasta ja kysyin, enkö saisi sitä lukea.

-- Tietysti, vastasi hän, mutta et ole sitä ennen pyytänytkään ja ja minä olin sen kokonaan unhottanut.

-- Mutta kun ennen pyysin sitä, ette tahtonut mitenkään antaa. Mikä syy teillä silloin oli kieltoonne?

-- Minulla ei ollut mitään muuta syytä kuin vihani ja luulo, että kirjan katseleminen toisi sinulle huvia. Se kuului tuolle hukkuneelle poikaraukalle ja hän oli jättänyt sen veneeseen, kun olimme Valdiviassa ja unhottanut sen sinne. Sysimme sen sitten sattumalta, kun nousimme maihin tälle saarelle. Ota se esille, luullakseni on se sinua suuresti huvittava.

Otin kirjan ja aukaisin sen. Sen nimi oli muistaakseni: "Mavorin luonnonkirja". Kaikissa tapauksissa oli se kuvilla ja selityksillä varustettu oppikirja petoeläimistä ja linnuista. Lukijan on mahdotonta käsittää kummastustani ja ihastustani. En ollut milloinkaan ennen elämässäni nähnyt minkäänlaista maalausta tahi piirustusta, enkä tiennyt, että semmoisia oli olemassakaan. Olin oikein raivoissani ihastuksesta, kun kääntelin lehtiä, ja tuskin maltoin katsella yhtä kuvaa hetkeäkään, ennenkuin siirryin toiseen. Kaksi tahi kolme tuntia katselin kirjaa sillä tavalla, ennenkuin aloin tyyntyä ja voin ruveta lukemaan. Mikä huvinlähde tästä tulisikaan ja miten moneen kysymykseen toverini saisikaan vastata. Hänen täytyi kertoa minulle kaikki, mitä hän tiesi niistä maista, joista eläimet olivat kotoisin, ja kuvat selityksineen antoivat näin paljon puheenainetta. Maalatut maisemat kehittivät uusia ajatuksia. Kysyin Jakson'ilta palmusta, ja siitä tultiin uusiin kysymyksiin. leijonasta yksinään riitti meille puhumista koko iltapäiväksi ja alkoi olla jo pimeä, ennenkuin menin nukkumaan uusine aarteineni. Olin lukenut leijonasta raamatusta ja muistelin nyt kaikkia niitä paikkoja, ja ennenkuin nukuin ajattelin karhua, joka oli repinyt profeetta Elisaa pilkkaavat lapset ja päätin, että huomenna kaikista ensimmäiseksi lukisin karhusta.

Luulen, että tämä kirja antoi minulle tekemistä pariksi kuukaudeksi, jona aikana raamattu ja rukouskirja tulivat melkein kokonaan syrjäytetyiksi; luin sentään Jackson'ille palasen kummastakin joka ilta ja aamu. Joskus ajattelin, että kirja valehtelee, mutta kun luin linnuista, niin tunsin ne, jotka kävivät saarellamme, ja huomasin niitten elämäntavat niin oikein kerrotuiksi, että epäilykseni katosivat. Kuvista kiinnittivät mieltäni kaikista enimmän ne, joissa oli aiheina kesyjä lintuja ja riikinkukkoja, sillä eräässä niistä oli muudan talo ja ihmisiä, esittäen maalaiselämää Englannissa, omassa isänmaassani; muutamassa näkyi komea herraskartano, jonka portaitten edessä seisoi upea nelivaljakko. Mahdotonta on lukijan saada käsitystä siitä ajatusten paljoudesta, jonka piirtäjän heikot ponnistukset kohottaa maalauksensa vaikutusta, aivoissani synnyttivät. Piirtäminen ihmetytti minua myöskin suuresti ja Jackson sai monesti minulle sitä selittää. Tästä kirjasta tuli aarteeni ja luettuani sen läpi kerta toisensa perästä, niin että osasin sen melkein ulkoa, palasin vasta raamattuuni. Koko aikana en ollut pyytänyt Jackson'ia jatkamaan kertomustaan, mutta nyt, kun uteliaisuuteni oli tyydytetty, uudistin pyyntöni. Kuten ennenkin, näytti hän nytkin vastahakoiselta, mutta kun en antanut perään, täytyi hänen suostua ja hän rupesi jatkamaan:

-- Niin, meitä oli siis enää jäljellä vain neljä miestä ja äitisi. Perämies oli hyvin sairaalloinen. Hän ikävöi kovin, mies parka, nuorta vaimoaan, joka oli jäänyt Englantiin, ja mikä häntä näytti enimmän pelottavan oli se, että vaimo menisi uusiin naimisiin, ennenkuin hän pääsisi kotiin. Se päättyi maksatautiin, joka teki hänestä lopun yhdeksässä kuukaudessa, ja niin oli taasen yksi tovereistamme poissa. Hän kuoli hyvin rauhallisesti ja antoi minulle hianappinsa ja kellonsa annettavaksi hänen vaimolleen, jos joskus sattuisin pelastumaan saarelta. Luulen, että vaimolla on hyvin pienet mahdollisuudet niitä milloinkaan saada.

-- Missä ne ovat? kysyin, muistaen hänen kohottaneen laudanpalasta makuusijansa pohjalla.

-- Minulla on ne kyllä tallessa, vastasi Jackson, ja jos näyttää tarpeelliselta, näytän sinulle, missä ne ovat.

Tyydyin tähän vastaukseen ja annoin hänen jatkaa.

-- Hautasimme hänet guanoon toisten viereen, ja meitä oli siis enää jäljellä ainoastaan kolme. Siihen aikaan synnyit sinä, eli tarkemmin määriteltynä, noin kolmen kuukauden kuluttua perämiehen kuolemasta. Olimme juuri lopettaneet lintujen kokoamisen, kun äitisi sairastui. Hän suoriutui onnellisesti ja isäsi oli hyvin iloissaan saadessaan pojan, sillä hän oli ollut naimisissa jo viisi vuotta. Sinun on huomattava että toveriemme kuoleminen vei meidät jäljellä olevat lähemmäksi toisiamme. Vanhempasi ja kapteeni kohtelivat minua ystävällisemmin ja minäkin koetin puolestani osoittaa samaa, vaikka en kokonaan voinut tukehduttaakaan vihaani isääsi kohtaan. Varmaa on kumminkin, että luotimme enemmän toisiimme ja kaikki pitivät minua vertaisenaan.

Vähän enemmän kuin vuoden kuluttua -- sinusta oli tullut jo vankka poika -- sattui eräs ikävä tapaus... Jackson kätki kasvonsa käsiinsä ja oli vaiti vähän aikaa.

-- Jatkakaa, Jackson, tiedän, että he kuolivat kaikki, mikä milläkin tavalla.

-- Se on totta, vastasi hän tointuen. No, isäsi katosi. Hän oli mennyt kallioille kalastamaan ja kun minun käskettiin mennä hakemaan hänet kotiin päivälliselle, en voinut löytää häntä mistään. Otaksuimme, että joku tavallista suurempi kala oli tarttunut koukkuun ja vetänyt hänet syvyyteen, jossa haikalat olivat hänet tappaneet. Se oli kauhea tapaus, sanoi Jackson, peittäen uudestaan kasvonsa.

-- Arvelen, että jokainen, tervejärkinen ihminen olisi mieluummin antanut kalan viedä siiman, kuin seurannut sitä veteen. En luule tuon olleen syynä hänen kuolemaansa.

-- Ehkä ei, vastasi Jackson; ehkä hän luiskahti, kuka sen tietää, voimme ainoastaan arvailla. Koska siimakin oli poissa, ajattelimme kaiken tapahtuneen kuten kerroin. Haimme kaikkialta, nimittäin kapteeni ja minä, sillä äitisi jäi epätoivoissaan kotiin pitäen sinua sylissään. Emme kumminkaan onnistuneet löytämään isäsi ruumista ja tämä etsiminen koitui meille suureksi onnettomuudeksi, sillä kapteeni kuoli pian sen johdosta. Sanotaan ettei "vahinko tule kello kaulassa", ja nyt saimme todistuksen tähän sananlaskuun.

-- Kuinka hän kuoli? kysyin vakavasti, sillä aloin epäillä hänen puhettaan. Jackson ei vastannut ennenkuin vähän ajan kuluttua, jolloin hän sanoi:

-- Hän oli kanssani ylhäällä rotkossa keräämässä puita ja putosi jyrkänteeltä. Hän vahingoittui niin pahasti, että hän kuoli puolen tunnin kuluttua.

-- Mitä te silloin teitte?

-- Mitäkö tein? Mitäpä minä muuta voin tehdä kuin mennä kotiin ja kertoa onnettomuudesta äidillesi, joka tuli aivan pois suunniltaan sen kuullessaan; kapteeni oli hänen ystävänsä ja minua hän ei voinut sietää.

Hyvä on, jatkakaa, sanoin.

-- Koetin kaikkeni, ollakseni äidillesi mieliksi, koska enää ainoastaan hän, sinä ja minä olimme jäljellä saarella. Olit silloin noin kahden vuoden vanha, mutta äitisi oli vihannut minua aina ja näytti nyt vihaavan minua yhä enemmän. Hän ei toipunut koskaan isäsi kuoleman jälkeen, sillä hän oli rakastanut häntä äärettömästi. Hän kuihtui vain pois ja kuoli kuuden kuukauden kuluttua, jättäen sinut ja minut yksiksemme tänne saarelle. -- Nyt tunnet kertomuksen ja minä pyydän, ettet siitä minulta enää mitään kysele.

10. Grogia ja laulua.

Jackson heittäytyi takaisin vuoteelleen ja vaikeni. Niin minäkin ja rupesin muistelemaan kaikkea, mitä hän oli kertonut. Epäilin sen todenperäisyyttä. En pitänyt hänen tavastaan kiiruhtaa sillä tavalla kertomuksen lopulla, ja se mitä hän oli puhunut äidistäni, ei minua tyydyttänyt. Olin viime aikoina tullut häntä lähemmäksi, en ainoastaan näön vuoksi, vaan tunsin myötätuntoni häntä kohtaan suuresti kasvaneenkin, mutta nyt olin alkanut taasen epäillä häntä, ja tunsin entisen vihani häntä kohtaan palaavan. Nukuttuani yön ja tarkemmin asiaa ajateltuani tulin kumminkin siihen lopputulokseen, että ehkä tuomitsinkin häntä liian ankarasti, ja kun en voinut ruveta hänen kanssaan riitelemäänkään, niin säilyivät keskustelumme yhtä sovinnollisina, semminkin kun hän tuli minua kohtaan yhä ystävällisemmäksi ja teki kaikkensa mitä suinkin voi, huvittaakseen ja miellyttääkseen minua. Muutamana päivänä luin hänelle luonnonkirjasta apinasta; siinä kerrottiin, että tämä eläin piti väkijuomista ja mielellään joi itsensä juovuksiin. Jackson'in kertoessa kaskuja apinoista, joita hän oli nähnyt laivoissa, johtui mieleeni, etten koskaan ollut kertonut hänelle uimarantaan arkun mukana ajautuneesta tynnyristä, enkä tutkinut sen sisältöä. Kerroin siitä nyt Jackson'ille, ihmetellen, mitä se mahtoikaan sisältää ja miten saisimme sisällön haltuumme.

Jackson innostui asiaan kovasti, selittäen minulle, mihin kohtiin tynnyrissä minun pitäisi porata reiät, ja teki minulle kaksi tulppaa niihin pantaviksi. Tämän jälkeen menin uteliaisuudesta rantaan katsomaan tynnyriä, joka oli maannut siellä niin kauan noin puolen metrin syvyisessä vedessä. Jackson'in kehoituksesta olin ottanut mukaani kasarin, voidakseni tuoda hänelle näytteen tynnyrin sisällyksestä, jos se olisi muuta kuin vettä. Porasin pian reiät Jackson'in osoittamiin paikkoihin ylhäälle ja alhaalle, ja neste, joka hienona suihkuna virtasi kasariin, oli ruskeaa väriltään ja niin väkevän hajuista, että horjuin kiivetessäni jälleen kallioille kasarineni, jonka olin laskenut täyteen. Minun täytyi istuutua ja kun hetken kuluttua maistoin nestettä, luulin nieleväni tulta, sillä ryyppäsin sitä kokolailla.

-- Tämä nyt ei voi olla sitä Jackson'in puhumaa "väkiviinaa", sillä ei suinkaan tämmöistä voi kukaan juoda, -- mitä lieneekään.

Vaikka en ollut nauttinut sitä enempää kuin noin ruokalusikallisen verran, vaikutti se kumminkin hajuineen sen, että kaikki rupesi pyörimään silmissäni ja minun täytyi heittäytyä pitkäkseni kalliolle ja sulkea silmäni tointuakseni. Siinä olin sitten nukkunut useita tunteja, koska oli jo melkein ilta kun heräsin kovaan päänkipuun; olin lähtenyt tynnyriä tarkastamaan heti päivällisen jälkeen. Viipyi vähän aikaa ennen kuin voin muistaa, missä olin ja mitä oli tapahtunut, mutta täysi kasari vieressäni ilmaisi minulle pian kaikki ja kun näin, miten myöhäinen oli ja miten kauan olin nukkunut, nousin, otin kasarin käteeni ja kiiruhdin majaan.

Lähestyessäni kuulin Jackson'in äänen; hänen kuulonsa oli, sen olin huomannut, tullut hyvin tarkaksi sen jälkeen kuin hän oli tullut sokeaksi.

-- Oletko se sinä, Frank?

-- Olen, vastasin.

-- Ja missä olet ollut näin kauan? Kuinka minut pelästytitkään! Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta luulin sinun jo minut hylänneen tänne nälkään kuolemaan.

-- Miten voitte luulla semmoista? kysyin.

-- Koska otaksuin sinun tavalla tai toisella joutuneen onnettomuuteen ja niin olisi minunkin luonnollisesti täytynyt kuolla. En milloinkaan elämässäni ole pelännyt niin hirveästi; ajatus, että saisin kuolla täällä yksinäni, oli kauhea.

Huomasin, että koko hänen levottomuutensa johtui vain hänen omasta turvallisuudestaan, sillä hän ei sanallakaan maininnut, että olisi tullut pahoilleen, jos joku onnettomuus olisi minua kohdannut, mutta en viitsinyt siitä huomauttaa, kerroin vain yksinkertaisesti, mitä oli tapahtunut ja lausuen vakaumukseni, että tynnyrin sisältöä ei voinut juoda.

-- Toitko mitään mukanasi? kysyi hän kiihkeästi.

-- Toin, tässä sitä on, sanoin ja ojensin hänelle kasarin.

Hän haistoi sitä, ja vei sen sitten huulilleen, ottaen siitä aika kulauksen. Huokaisten tyytyväisyydestä, laski hän sen sitten takaisin viereensä.

-- Se on mainiota, sanoi hän, parasta vanhaa rommia, mitä ikinä olen maistanut. Kuinka suuren sanoitkaan tynnyrin olevan?

Koetin selittää sitä hänelle.

-- Sehän on sitten kokonainen aami, -- siitä riittää pitkäksi aikaa.

-- Mutta ettehän tahtone sanoa, että todellakin pidätte tuosta roskasta?

-- Pidänkö? Se on miesten juomaa, mutta pikkupojille voi se tuottaa kuoleman, Se tappaisi sinut. Älä rupea siitä pitämään. Lupaa minulle, ettet koskaan juo sitä tippaakaan. Et saa sitä tehdä, sillä silloin voi minulle käydä onnettomasti.

-- En luule teidän tarvitsevan pelätä, että rupeaisin sitä juomaan, vastasin. Otin siitä yhden kulauksen, niinkuin kerroin ja olin polttaa suuni. En juo sitä enää milloinkaan.

-- Se on oikein, vastasi Jackson, ja otti taasen ryypyn. Et ole vielä tarpeeksi vanha siihen; myöhemmin, kun tulet niin vanhaksi kuin minäkin, voit juoda sitä ja tuntea, miten se tekee sinulle hyvää. -- Nyt menen sänkyyni, sillä on jo aika panna nukkumaan. Tuo kasari tänne ja aseta se viereeni lattialle, mutta varo sitä läikyttämästä.

Jackson ryömi vuoteelleen, minun seuratessa häntä kasarineni, jonka asetin hänen viereensä niinkuin hän oli pyytänyt. Palasin sitten omalle makuupaikalleni, mutta en saanut unta, koska olin nukkunut päivällä niin kauan.

Jackson'kin oli alussa vaiti, mutta minä kuulin hänen tuon tuostakin ryyppäävän kasarista, joka luullakseni sisälsi noin puoli pulloa. Vihdoin hän rupesi laulamaan muudatta merimieslaulua; tulin hyvin kummiini, koska en ennen milloinkaan ollut kuullut hänen laulavan. Se huvitti minua myöskin suuresti, sillä kuulinhan nyt ensi kerran elämässäni laulua. Hänellä oli hyvä ääni ja lauloi hän melko puhtaasti. Lopetettuaan, pyysin häntä jatkamaan.

-- Ahaa, vastasi hän iloisemmasti, kuin koskaan ennen. Pidätkö lauluista, pikku vekkuli? Hyvä, voin kestitä sinua paljon semmoisilla. Siitä on jo aikaa kun viimeksi lauloin, ja ihmisen täytyy olla hyvin jöröluontoinen, jos ei joskus iloitse. Muistan ajan, jolloin ei kukaan joukostamme osannut laulaa niinkuin minä, ja nyt osaan taaskin, kun minulla on jotakin, joka voi ilahduttaa mieltäni. -- Nyt saat kuulla toisen. Muistan kyllä vähitellen ne kaikki, kunhan vain saan silloin tällöin pienen naukun, ja sehän on varmaa, koska tiedät tavaran ja minä osaan lauluja.

Tulin ensiksi kummiini hänen tavattomasta iloisuudestaan, mutta kun muistin, mitä hän oli kertonut kohtuuttomuudestaan, niin arvasin, että hänen, voidakseen olla iloinen, täytyikin juoda paljon; en voinut ruveta häntä siitä moittimaankaan. Kaikissa tapauksissa huvittivat minua laulut kovasti. Hän laulaa loilotteli niitä minulle yhden toisensa perään noin kolme tahi neljä tuntia, kunnes ääni sortui ja hän, mumistuaan ja kiroiltuaan vähän aikaa, vaikeni kokonaan ja hetken päästä kuului kovasti kuorsaavan. -- Makasin vielä jonkun hetken valveillani, mutta nukahdin sitten vihdoin minäkin.

Herätessäni seuraavana aamuna, näin Jackson'in vielä raskaasti nukkuvan. Odotin häntä aamiaiselle, mutta kun hän ei näyttänyt heräävän, söin sen yksinäni. Menin sitten istumaan tavalliselle paikalleni kalliolle, tarkastellen taivaanrantaa, jos jotakin sattuisin näkemään. Kiikaria en voinut käyttää, sillä merivesi oli sen pilannut, eikä Jackson'kaan ollut näyttänyt minulle, miten sen voisin korjata. Tunnin kuluttua palasin takaisin majaan, ja kun Jackson vielä nukkui, päätin herättää hänet. Puistelin häntä vähän aikaa tuloksettomasti, ennenkuin hän avasi silmänsä ja sanoi:

-- Nytkö jo vahtiin?

-- Eikö mitä, vastasin, mutta olette nukkunut niin kauan, että minun täytyi teidät herättää.

Hän vaikeni, kuin ei olisi tuntenut ääntäni ja sanoi sitten:

-- Mutta minähän en näe mitään, mistä se johtuu?

-- Tehän olette sokea, muistanettehan toki sen, Jackson, sanoin kummissani.

-- Niin, niin, nyt muistan. Onko kasarissa mitään?

-- Ei niin tippaakaan, vastasin. Olette nähtävästi juonut kaikki.

-- Kyllä, niin tein. Tuo, kiltti poikaseni, minulle vähän vettä, minua janottaa niin hirveästi.

Menin hakemaan vettä ja hän joi koko kasarin tyhjäksi, pyytäen lisää.

-- Ettekö tahdo mitään syödäksenne? kysyin.

-- Syödäkseni, en. En voi syödä mitään. Anna minulle juotavaa, sanoi hän, ojentaen kätensä ottaakseen kasarin, jolloin huomasin käden vapisevan. Sanoin sen hänelle.

-- Niin, sanoi hän, aina se on semmoista juopottelun jälkeen. Sain aika humalan viime yönä, ensimmäisen moneen vuoteen. Mutta sitähän on vielä paljon jäljellä. Käypäs Frank hakemassa minulle pari kolme ryypyllistä, että pääsisin taasen elämään; sitten illalla saat tuoda enemmän yöksi. Pidinkö eilen illalla hyvin pahaa elämää?

-- Lauloitte useita lauluja, jotka ilahduttivat minua, vastasin.

-- Se on hauskaa, että pidit niistä. Minua pidettiin aikomani hyvänä laulajana, ja jos en olisi ollut niin "hauska toveri", kuten sanotaan, niin ei minusta olisi tullutkaan juoppoa. Mene, poikaseni, hakemaan kasarin pohjaan noin tuuman verran, se riittää minulle hyvin tällä kertaa.

Menin aamille ja laskin kasariin sen määrän, jonka hän oli pyytänyt ja toin sen hänelle. Hän joi sen ja näytti hetken kuluttua olevan entisellään. Sitten pyysi hän syötävää ja alkoi kertoa minulle hauskoja kaskuja, niinkuin hän sanoi, "menneiltä ajoilta", ja päivä kului siten hyvin hupaisesti. -- Illalla sanoi hän:

-- No Frank, luultavasti tahdot kuulla taasen uusia lauluja. Meneppäs ja nouda täysi kasarillinen, niin lauleskelen sinulle.

Suostuin hänen pyyntöönsä, sillä halusin saada taasen yhtä hauskaa kuin eilen illallakin. Seurauksena oli, että alkuyö vietettiin samalla tavalla kuin eilenkin. Jackson menetteli yhtä varovaisesti ja ryömi vuoteelleen, ennenkuin alkoi juoda, mutta otettuaan muutamia ryyppyjä, kysyi hän, minkälaisia lauluja haluaisin kuulla. Vastasin luonnollisesti, että koska en milloinkaan ollut kuullut muitten kuin hänen laulavan, en voinut sitä sanoa.

-- Mitä lauloin sinulle eilen illalla? Vastasin niin hyvin, kuin osasin.

-- Vai niin, sanoi hän, ne olivat kaikki merimieslauluja. Mutta nyt saat kuulla jotakin parempaa.

Ajateltuaan vähäsen, alkoi hän laulaa erästä hyvin kaunista ja surullista laulua. Hän lauloi paljon paremmin kuin eilen illalla, sillä hän oli nyt selvä. Ihastuin yhä enemmän ja pyynnöstäni lauloi hän useita semmoisia. Vihdoin alkoi hän sitten sammaltaa ja puhua roskaa, eikä ruvennut enää laulamaan, vaan vastasi minulle äreästi, kun pyysin. Hän makasi hiljaa ja luulin hänen nukkuvan. -- Muistellessani kaikkia noita erilaisia päähänpistoja, joita rommi näytti hänessä synnyttävän, kuulin hänen puhuvan ja mutisevan. -- Rupesin kuuntelemaan.

-- Sillä ei ole mitään merkitystä, miten olen ne saanut, sanoi hän. Aivan yhtä kunniallisella tavalla, kuin jotkut muutkin, vanha Moses. Tuossa ne ovat, onko teillä halua ostaa ne?

Sitten oli vähän aikaa hiljaista, jonka jälkeen hän jatkoi:

-- Ne ovat yhtä puhtaita timantteja kuin mitä milloinkaan on tuotu kaivoksista. Sen tiedän ja älkää koettakokaan valehdella, vanha juutalainen. Mistäkö olen ne saanut? Se ei kuulu teihin, kysymys on vain siitä, tahdotteko ostaa ne minulta täydestä arvosta, vai ei. -- No, sitten lähden. -- En, en aio tulla takaisin, te vanha varas.

Hän kirosi kauheasti ja vaikeni sitten, mutta jatkoi vähän ajan perästä:

-- Kuka voi koskaan todistaa, että ne olivat Henniker'in timantteja?

Säpsähdin kuullessani isäni nimen, ja jäin, nojaten käsiini, hengähtämättä kuuntelemaan, mitä sitten seuraisi.

-- Ei, ei, jatkoi Jackson. Hän on kuollut ja kalojen ruokana. Kuolleet ihmiset eivät juorua ja rouvakin on kuollut ja kapteeni on kuollut -- niin, kaikki ovat kuolleet, kaikki, jonka jälkeen hän huokasi raskaasti ja vaikeni.

Päivä alkoi sarastaa ja voin hänet juuri nähdä siinä vuoteellaan makaamassa, mutta hän ei puhunut enää mitään vaan näytti nukkuvan. Auringon noustessa nousin vuoteeltani katsomaan Jackson'ia. Hän makasi selällään; hiki virtasi hänen otsaltaan ja kädet olivat nyrkkiin puristettuina. Vaikka hän nukkui, näyttivät suonenvedontapaiset nykähdykset hänen kasvoissaan, että hän kärsi ja oli suuressa tuskassa. Silloin tällöin huokasi hän syvään, ja hänen huulensa näyttivät liikkuvan, vaikka ei kuulunutkaan mitään ääntä. -- Huomasin, että kasarissa on jäljellä vielä noin kolmasosa.

11. Epäluuloni vahvistuvat.

Menin majasta tavalliselle paikalleni ja rupesin miettimään, mitä olin kuullut. Hän oli puhunut timanteista ja koska raamatusta olin lukenut niistä, tiesin niitten olevan hyvin arvokkaita kalliita kiviä, sillä Jackson oli selittänyt minulle sellaisten arvon. -- Sitten hän sanoi niitten olevan Henniker'in omaisuutta, tarkoittaen sillä nähtävästi isääni, ja ettei kukaan voisi todistaa niitten kuuluneen isälleni, joka tietysti oli ymmärrettävä niin, ettei Jackson'illa ollut niihin mitään oikeutta; niin, mitenkä hänellä olisi sitä voinut ollakaan. Sitten muistin hänen salaisen kätkönsä vuoteen alla ja otaksuin, että timantit olivat siellä piilossa. Harkitsin mielessäni kertomusta isäni, äitini ja kapteenin kuolemasta, kuinka hämmennyksissä hän oli ja kuinka iloiseksi hän tuli päästessään loppuun, ja muistin jo silloin epäilleeni hänen puhettaan. Lopuksi tulin siihen johtopäätökseen, että Jackson oli valehdellut ja että oli olemassa joku salaisuus, josta minun täytyisi saada selvä, mutta miten, sitä en ensin voinut tietää. -- Niin, löytyihän eräs keino, -- juoma panisi hänet puhumaan. Antaisin hänelle rommia niin paljon kuin, hän vaan haluaisi ja houkuttelisin vähitellen häneltä koko totuuden. Mutta samalla en tahtonut hänen huomaavan, että hän oli sanonut jotakin, joka voisi paljastaa hänet, tahi että epäilin häntä.

Kuinka pian voikaan oman sydämemme pahuus tehdä meistä viekkaita ja petollisia, meidän saamatta maailmalta -- siihen mitään oppia!

Palasin majaan ja herätin Jackson'in ilman suurempia vaikeuksia, koska hän ei ollut juonut niin paljon kuin edellisenä iltana.

-- Kuinka voitte tänään?

-- En oikein hyvin, olen nähnyt pahoja unia.

-- Mutta tehän lauloitte niin kauniita lauluja.

-- Niin, kyllä muistan, sanoi hän, mutta nukahdin sitten.

-- Ensin kumminkin kieltäysitte laulamasta enempää ja aloitte pian kuorsata.

Jackson nousi vuoteeltaan ja minä annoin hänelle ruokaa. Puhuimme koko päivän lauluista ja minä hyräilin muuatta, joka oli minua enimmän miellyttänyt.

-- Sinä olet oppinut tuon nuotin aivan oikein, sanoi hän, sinulla täytyy olla nuottikorvaa. Oletko koskaan koettanut laulaa?

-- En koskaan, jonka hyvin tiedätte.

-- Olisit koettanut, silloin kuin en ollut kanssasi. Koetappas nyt. Minä laulan muutaman säkeen ja sinä sen sitten kertaat.

Hän teki niin ja minä lauloin perässä.

-- Hyvin, oikein hyvin, sanoi hän. Koettakaamme äänesi laajuutta.

Hän lauloi sävelikön ylöspäin ja minä seurasin. -- Luulenpa, että voit laulaa korkeammalle kuin minä, sanoi hän. Kaikissa tapauksissa voit päästä tarpeeksi korkealle, ja nyt rupean opettamaan sinulle laulua.