Part 4
-- No hyvä, koetan aukaista kirjan "Isä meidän" kohdalta, ainakin niin läheltä sitä, kuin suinkin ja saat sanoa minulle, voitko löytää jotakin paikkaa kirjoituksessa, joka alkaisi suurella, kuinka sanoisinkaan -- hattupäisellä pölkyn näköisellä kirjaimella.
-- Tällä lehdellä on yksi, joka on sen näköinen.
-- Hyvä, anna minulle hieno puikko, mutta teroita se ensin.
Tein niin ja Jackson raivasi lattialle pienen tilan.
-- Nyt, sanoi hän, täytyy minun ensin saada selville, onko paikka oikea, sillä löytyy muitakin rukouksia, jotka alkavat 'iillä', niinkuin tuota kirjainta kutsutaan. Jos se on oikea, niin osaan rukouksen ulkoa ja voin sen avulla opettaa sinulle kaikki kirjaimet kirjaimistosta.
-- Mikä on kirjaimisto?
-- Kirjaimistoksi kutsutaan kaikkia kirjaimia yhteensä ja ovat ne keksityt voidaksemme lukea ja kirjoittaa. Niitä on kaikkiaan kaksikymmentäyksi. Katso nyt tänne, Frank, onko 'iitä' seuraava kirjain tämän näköinen? Hän piirsi tikullaan maahan kirjaimen s.
-- On, vastasin.
-- Ja sitä seuraava on tämän näköinen, jatkoi hän, piirtäen kirjaimen ä, ensin kuitenkin poistaen edellisen kirjaimen ja tasoitellen maan.
-- Niin, sanoin.
-- Isä, sanoi hän, on sana ja sitten on vähän väliä, ennenkuin tulee kirjain m.
-- Niin, vastasin ja katsoin kirjainta, jonka hän oli piirustanut ja vertasin sitä kirjassa olevaan.
-- Silloin luulen olevamme oikeilla jäljillä, mutta varmuuden vuoksi jatkakaamme vielä vähän.
Jackson täydensi sitten sanan, "meidän" ja seuraavat "joka olet", jonka jälkeen hän oli tyytyväinen.
-- Kas niin, sanoi hän, tästä rukouksesta voin opettaa sinulle melkein kaikki kirjaimet ja jos olet tarkkaavainen, opit kyllä pian lukemaan.
Koko aamun kulutimme sitten opiskellessa eri kirjaimia ja pian tunsin ne kaikki. Sinä päivänä menimme läpi "Herran rukouksen" ja kun opin sanat samalla kuin kirjaimetkin, voin ennen iltaa kertoa sen. Luin sen läpi hänen kuultensa, kaksi tahi kolmekymmentä eri kertaa, tavaten joka sanan kirjain kirjaimelta, siksi kunnes se tuli oikein. Se oli ensimmäinen oppituntini.
-- Onko totta, mitä olette sanonut, että ihmisiä kuoleman jälkeen joko palkitaan tahi rangaistaan, aina sen mukaan, miten hyvää tahi huonoa elämää he ovat viettäneet?
-- On, vastasi Jackson.
-- Rangaistaanko sitten teitä, kun kuolette, tahi ei?
-- Ah kyllä, pelkään sitä, lapseni, vastasi Jackson, nojaten päänsä käsiinsä ja peittäen kasvonsa.
Olin aikeessa jatkaa keskustelua, mutta Jackson pyysi minua jättämään hänet yksikseen muutamaksi tunniksi. Menin ulos, istuuduin kalliolle ja katselin tähtiä.
-- "Ja kaikki nuo ovat Jumalan luomia ja Jumala loi kaikki", ajattelin, "ja Jumala elää tuolla tähtien yläpuolella". Tuumailin kauan aikaa ja olin hyvin hämmentynyt. En ollut milloinkaan ennen eilistä iltaa kuullut mitään Jumalasta, ja Jackson'in antamat vähät tiedot olivat tehneet minut yhä enemmän innokkaaksi ja uteliaaksi, mutta hän ei näyttänyt mielellään rupeavan keskustelemaan tästä aineesta. Vähän myöhemmin koetin muistella, osaisinko vielä Herranrukouksen, ja kun huomasin sen osaavani, polvistuin kalliolle, katselin muuatta kirkasta tähteä ja luin Herranrukouksen jonka tehtyäni nousin ylös ja menin nukkumaan.
Ensimmäisen kerran siis elämässäni olin rukoillut. Jackson oli viime aikoina opettanut minulle niin paljon, että vaivoin voin saada kaikki pysymään koossa, ja ajatukseni pyörivät toisesta esineestä toiseen, niin että aivoissani vallitsi jonkun aikaa täydellinen sekamelska. Ajatuskykyni kehittyi kuitenkin vähitellen itsestään ja käsitteeni tulivat selvemmiksi, mutta kauan sain työskennellä umpimähkään, niinkuin asemani luonnollisesti edellyttikin.
Nykyään oli suurimpana halunani oppia lukemaan. En ajatellut enää Jackson'in kertomusta enkä vanhempaini kohtaloita, vaan olin yhtä myöntyväinen kuin hänkin siirtämään jatkon tuonnemmaksi. Kolme tahi neljä tuntia aamu- ja saman verran iltapäivällä käytettiin opiskeluun, intoni ollenkaan laimenematta. Noin kuuden viikon kuluttua voin lukea raamattua ja rukouskirjaa melkein mistä paikasta tahansa. Jackson'in ei tarvinnut minua enää opettaa. Hänestä sain sen sijaan tarkkaavaisen kuulijan lukiessani joka aamu ja ilta paikkoja evankeliumista ja jonkun rukouksen.
Lintujen paluuaika lähestyi nyt ja elintarvevarastomme oli vähäinen. Minun täytyi jättää kirjani ja tehdä ankarasti työtä toimeentuloksemme. Niin pian kuin linnunpoikaset olivat kasvaneet tarpeeksi suuriksi, aloin työni. Ja nyt vasta oikein näin, miten arvokkaita arkusta löytämäni veitset olivatkaan. Solmiamalla kiinni muutaman puseron kauluksen ja hihat, sain pussin, jolla minun oli hyvin mukava kantaa lintuja, ja veitsellä nyljin ja paloittelin linnut neljäsosaa lyhemmässä ajassa kuin ennen. Siimojeni avulla sain kuivatuksikin niitä paljon enemmän yhdellä kertaa kuin ennen, niin että yksinäni, apulaisetta, sain kootuksi ja kuivatuksi paljon enemmän lintuja kuin Jackson'in kanssa yhdessä. Työssä meni kumminkin noin kolme viikkoa aamusta iltaan. Suurin osa varastostani pinottiin majan perälle.
Lukutaitoani en kumminkaan saattanut unohtaa, sillä Jackson ei päästänyt minua aamulla eikä antanut minun panna nukkumaankaan illalla, ennenkuin olin lukenut hänelle palasen raamatusta; hän näytti todellakin tulevan hyvin pahoilleen, jos jätin sen tekemättä.
Kun työni vihdoinkin oli lopussa, tunsin vastustamatonta halua kuulla lopun Jackson'in kertomuksesta, mikä koski isääni ja äitiäni, ja sanoin sen hänelle. Hän ei näyttänyt pitävän pyynnöstäni, eikä olisi ruvennut jatkamaan, mutta kun kovasti häntä siihen pakotin, enkä antanut perään, niin täytyi hänen, vaikka vastahakoisestikin, ruveta kertomaan.
8. Jackson jatkaa kertomustaan.
Toivoisin sinun ymmärtävän, sanoi hän, minkävuoksi en ole tahtonut jatkaa kertomustani. Syy on siinä, että minun nyt täytyy tunnustaa sinulle se viha, joka on isäsi ja minun välillä. Mutta jos muistanet, olimme molemmat nuoruudessamme koettaneet voittaa saman henkilön suosiota, nim. äitisi, ja että hän oli ottanut sen paikan, joka muissa olosuhteissa olisi kuulunut minulle, ja että hän oli menestynyt elämässään, kun minä sitävastoin olin joutunut onnettomuuteen; näin ollen ei sinusta vihani voine tuntua kummalliseltakaan.
-- En ymmärrä ollenkaan tunteitanne, vastasin, ja kuinka hän voi loukata teitä menemällä naimisiin äitini kanssa, on käsittämätöntä mielestäni.
-- Mutta minähän rakastin häntä!
-- Otaksukaamme, että sen teitte, mutta kun en tiedä, mitä rakkaus on, en sentähden voi sitä ymmärtääkään; jatkakaa siis vain kertomustanne.
-- No hyvä; kun viimeksi lopetin, kerroin sinulle että koetimme päästä maihin tällä saarella ohjaamalla veneemme kylpylahteen, mutta siinä särkyikin veneemme kappaleiksi. Meitä pelastui kaikkiaan kahdeksan henkilöä, nimittäin kapteeni, isäsi, kirvesmies, perämies, kolme laivamiestä ja äitisi. Meillä ei ollut veneessä mitään muuta kuin kolme kirvestä, kaksi ruoka-astiaa, ja nuo kaksi kasaria, jotka vieläkin ovat tallella, mutta ei ollut ruokaa eikä vettä. Tarkastimme sentähden ensi töiksemme saaren, saadaksemme vettä, ja pian löysimmekin puron, joka vieläkin lirisee majamme vieressä. Onneksemme tulimme saarelle siihen aikaan, jolloin linnut olivat juuri tulleet ja munineet; jos ei niin olisi ollut, olisimme kuolleet nälkään, koska meillä ei ollut minkäänlaisia kalastusneuvojakaan.
Kokosimme joukon munia ja saimme hyvän aterian, vaikkakin söimme munat raakana. Meidän muitten käyskennellessä tahi paremmin sanoen kiipeillessä saarella tutkimassa, minkälaiset elämän mahdollisuudet meillä siellä voisivat olla, jäivät kapteeni ja isäsi äitisi luo, joka istui suojaisessa paikassa kylpylahden luona. Palattuamme illalla, kutsui kapteeni meidät kokoon ja sanoi, että voidaksemme onnistua täytyisi meidän toimia yksimielisinä ja yhdessä. Sentähden olisi välttämätöntä, että joku ottaisi päällikkyyden ja johtaisi toisia, sillä ilman sitä ei mikään menestyisi; hän kysyi, pidimmekö hänen ehdotustaan oikeana? Myönsimme sen kaikki, vaikka minä puolestani en ollut halukas siihen suostumaan, mutta kun kaikki muutkin suostuivat, en viitsinyt vastustella. Kapteeni käski sitten meitä, koska kerran olimme yksimielisiä, valitsemaan itsellemme johtajan. "Jos olisimme olleet laivalla", sanoi hän, "olisin tietysti ruvennut siksi itse, mutta koska olemmekin maalla, pidän herra Henniker'iä siihen toimeen paljon sopivampana henkilönä"; hän ehdotti, että johto annettaisiin hänelle ja hän tulisi itsekin mielellään alistumaan herra Henniker'in käskettäväksi. Kirvesmies ja perämies suostuivat heti tähän ehdotukseen ja lopulta myös nuo kaksi laivamiestäkin. Tein yksinäni vastarintaa ja sanoin, etten antaisi minkään "maakravun" komentaa itseäni. Jos kerran minun täytyy elää muiden komennossa, niin täytyisi käskijänä ainakin olla jonkun aito merimiehen. Olin varma siitä, että nuo toisetkin laivamiehet olivat samaa mieltä kanssani, vaikka olivat antaneetkin suostumuksensa, ja toivoin heidän sitten yhtyvän minun mielipiteeseeni, johon heillä näytti olevan haluakin. Isäsi vastasi puheeseeni hyvin tyynesti, vaatimattomasti ja varovasti. Hän sanoi, ettei hän ollenkaan halunnut ruveta johtajaksi ja että hän mielellään totteli kapteenia, jos se vain enemmän tyydyttäisi kaikkia. Mutta kapteeni ja nuo toiset pysyivät lujina päätöksessään ja sanoivat, ettei semmoisen "juopporatin" kuin minun tarvitse tulla heitä vastustelemaan ja että saan mennä mihin saaren osaan haluan, jos en kerran tahdo jäädä heidän luokseen. Kokous loppui siten, että suutuin ja selitin, etten tahtonut palvella isääsi. Sieppasin yhden kirveistä mennäkseni tieheni, mutta kapteeni otti sen pois, sanoen sen olevan hänen omaisuuttaan ja lisäten, että saan mennä, mihin haluan.
Poistuin heidän luotaan mennäkseni lintujen pesimispaikalle kokoamaan munia. -- Yön tullessa panin maata guanokentälle, eikä minulle tullut ollenkaan kylmä, sillä myrsky oli nyt lakannut ja ilma oli hyvin lämmin.
Herätessäni seuraavana aamuna näin, että aurinko oli jo korkealla taivaalla. Katselin tovereitani, joista olin eronnut, ja huomasin heidän työskentelevän ahkerasti. Meri oli aivan tyyni ja paljon tavaraa oli ajautunut maihin uponneesta laivasta. Muutamat miehistä kokosivat salkoja ja lautoja kallioiden juurelta, haalaten niitä kekseillä kylpylahteen, jossa ne vedettiin maalle. Isäsi, äitisi ja kirvesmies olivat juuri tällä paikalla, jossa nyt olemme. He olivat valinneet sen, rakentaakseen siihen jonkunlaisen majan ja näyttivät olevan hyvin kiireissään. Kapteeni ja laivamiehet kuljettivat ylös kokoomiaan salkoja ja lautoja; kaikki olivat toimessa ja tekivät työtä yhtynein voimin. Tunnustan, että nähdessäni heidän noin työskentelevän, kävi se minulle kateeksi ja aioin jo mennä mukaan, jollei ajatus, että minun olisi pitänyt totella isääsi, olisi minua pidättänyt. Söin vielä muutamia munia raakana, istuen auringon paisteessa ja katsoen, kun toiset työskentelivät.
Pian huomasin kirvesmiehen alottavan hankkeensa. Ennen kello yhdeksää oli tämän majan kehys isäsi avulla pystytetty, jonka jälkeen he kaikki menivät uimarantaan, jossa veneemme oli pohja rikkinäisenä. He hajoittivat sen, pannen talteen kaikki rautanaulat ja kantaen veneen kappaleet paikalle, mihin majan kehys oli pystytetty. Tarvinnen tuskin mainita, mitä he sitten tekivät, sillä onhan sinulla maja edessäsi. Katto, kuten näet, on suurimmaksi osaksi rakennettu venelaudoista, kun sitävastoin seinät ovat vahvemmista laudoista; täytyy sanoa, että he tekivät työnsä hyvin. Ennen aamua oli yksi majan seinistä valmis ja näin heidän sitten sytyttävän tulen lastuista, joita he hakkasivat kirveillään, ja paistavan munia ja lintuja, joita he olivat koonneet ensimmäisenä päivänä.
Yhden asian olin kokonaan unohtanut tehdessäni kapinan ja jättäessäni toverini, nimittäin juomaveden, ja se paikka, jonka he olivat ottaneet haltuunsa, näytti olevan ainoa semmoinen, josta sitä oli saatavissa. Olin kuolla janoon jo ennen iltaa ja lähdin sentähden rotkoon kiipeilemään tarkastaakseni, olisiko siellä mahdollisesti vettä. Illansuussa löysinkin lähteen, jonka tiedät, sillä olethan siitä niin usein juonut puunhakumatkoillasi. Tästä sain uutta rohkeutta, sillä pelkäsin, että veden puute pakottaisi minut alistumaan. Kiusalla taittelin veitselläni rotkosta niin paljon oksia matkaani kuin vain voin kantaa, ja seuraavana aamuna tein niistä risumajan itselleni, näyttääkseni, että minullakin oli katto pääni päällä, yhtä hyvin kuin heilläkin. Rakensin sen jonkun matkan päähän guanokentän yläpuolelle, ettei minun tarvitsisi olla missään tekemisissä heidän kanssaan, kun he tulivat hakemaan munia ja lintuja jokapäiväiseksi tarpeekseen.
Ennen seuraavaa yötä oli maja aivan valmis.
Ilma lämpeni yhä enemmän päivä päivältä ja koska minulla ei ollut minkäänlaista astiaa, jossa olisin säilyttänyt vettä, täytyi minun joka kerta juomaa halutessani kiivetä rotkoon, joka oli hyvin vaikeata. Sentähden päätinkin tehdä itselleni uuden majan rotkoon lähteen reunalle, päästäkseni noista monista päivittäisistä juomamatkoistani. Tiesin, että voin hatussani ja nenäliinassani tuoda sinne munia pariksi kolmeksi päiväksi ja päätin heti panna aikeeni täytäntöön. Seuraavana päivänä kiipesin siis rotkoon, ruvetakseni siellä asumaan ja otin munia mukaani niin paljon kuin voin kantaa. Parin päivän kuluttua sain majani valmiiksi ja sisustin sen jotenkin mukavaksi. Kolmantena päivänä palasin hakemaan uutta munavarastoa, mukanani kori, jonka olin kutonut hienoista oksista ja jolla tiesin voivani tuoda muonaa koko viikoksi kerrallaan. Olin nyt täydellisesti tyytyväinen olooni ja päätin elää erakkona saarella olo-aikanani, niin kauan kuin se tulisi ehkä kestämäänkin, sillä kärsin mieluummin vaikka mitä, ennenkuin kuuntelin niin suuresti vihaamani henkilön käskyjä kuin isäsi oli.
Mutta pian selveni, miten viisaasti he olivatkaan tehneet, valitessaan isäsi johtajakseen. He otaksuivat lintujen alituisesti asustavan saarella ja luulivat niin ollen aina olevansa tilaisuudessa saamaan elatuksensa. Isäsi, joka oli kauan asunut Chilessä, tiesi kumminkin niitten muutamien viikkojen kuluttua hylkäävän pesimispaikkansa. Hän sanoi heille tämän ja todisti, miten onnellisia he olivatkaan joutuessaan haaksirikkoon juuri tähän aikaan ja miten välttämätöntä oli, että he koettavat nyt koota elintarpeita koko vuodeksi. He eivät voineet käsittää, miten lintuja voi säilyttää suolaamatta, mutta hän tiesi, miten se oli mahdollista, ja näytti heille, kuinka lintuja kuivataan auringon paisteessa. Minun oleskellessani rotkossa tekivät he siis ahkerasti työtä, kooten ja kuivaten suuret määrät lintuja, niin että heillä ennen lintujen poismuuttoa oli jo tarpeelliset varastot. Hän se oli, joka keksi senkin, että lintujen jalkajänteistä voi tehdä kalastussiimoja ja opetti äitisi niitä soimaamaan. Ensi alussa pyytivät he kaloja muutamilla nauloista tehdyillä koukuilla, mutta isäsi opetti heidät sitten pyytämään niitä koukutta niinkuin intiaanit mantereella tekivät, joilta hän oli taidon oppinut.
Isäsi ansiota oli, että he olivat niin hyvin varustettuja silloin kuin linnut lähtivät poikineen; minä sitä vastoin olin jäänyt oman onneni nojaan. Ennen lintujen lähtöäkin olin joutunut jo hyvin vaikeaan asemaan; sillä munissa oli jo viime aikoina aivan täysinkehittyneitä poikasia, niin etten voinut niitä syödä ja kun minulla ei ollut tulta, enkä osannut niitä kuivata, ei minulle jäänyt muu neuvoksi, kuin syödä ne raakana, joka oli kaikkea muuta kuin miellyttävää. Minua lohdutti kumminkin se ajatus, ettei vanhemmillasi eikä noilla muillakaan ollut sen paremmasti ja toivoin aikaa, jolloin linnut taasen alkaisivat munia, voidakseni niiden vielä ollessa tuoreena, koota niitä paljon suuremman varaston. Mutta kaikki suunnitelmani menivät myttyyn, kun linnut, sekä vanhat, että nuoret, paria päivää myöhemmin lähtivät pois, jättäen minut vaille kaikkia toimeentulomahdollisuuksia.
Se oli kauhea huomio, enkä ymmärtänyt, mitä olisin tehnyt. Kävelin sinne tänne guanokentällä ja kolmantena päivänä tulin jo iloiseksi löytäessäni muutaman kuolleen linnun, jolla voin tyydyttää nälkääni. Samalla halusin tietää, miten entiset toverini menettelivät, sillä otaksuin, että he olivat yhtä huonossa asemassa kuin minäkin. Kallioiden suojasta vakoilin heitä, mutta en voinut huomata heissä mitään epätoivon merkkejä. Siinä istui äitisi niin tyynenä majan seinustalla, keskustellen isäsi ja kapteenin kanssa. Kaksi muuta näkyi istuvan kallioilla onkimassa ja kummastelin, mistä he olivat saaneet siimoja, samalla kuin otaksuin heidän sillä tavalla saavan elatuksensa. Mutta se ei auttanut minua, sillä olin nälkään kuolemassa ja nälkä masentaa ihmisen ylpeyden. Viidentenä päivänä menin kallioille missä muudan laivamiehistä oli onkimassa. Tervehdin häntä ja sanoin, että olin nälkään kuolemaisillani ja pyysin häneltä jotain syötävää.
-- En voi auttaa sinua, vastasi hän, minulla ei ole oikeutta antaa pois mitään. Sinun täytyy puhutella herra Henniker'iä, joka nyt on päällikkönä. Kuinka olitkaan tyhmä tehdessäsi kapinan, katso nyt, mitä se on sinua hyödyttänyt.
-- Äh, vastasin, jos ette saisi kaloja, ette olisi paremmassa asemassa kuin minäkään.
-- Kyllä varmasti ja siitä on meidän kiittäminen häntä; ilman häntä olisimme nyt huutavassa hukassa, sen tunnustan. Meillä on ruokavaroja vaikka kuinka paljon, ja kalastamme ainoastaan saadaksemme vaihtelua.
Tämä kummastutti minua suuresti, mutta ei ollut enää autettavissa. Koska en voinut nähdä nälkää, niin menin kentälle, jossa isäsi oli kapteenin seurassa, ja sanoin röyhkeästi, että olin tullut takaisin ja halusin liittyä tovereihini. Kapteeni katsahti minuun ja käski minun kysyä sitä isältäsi, joka vastasi, että hän neuvottelisi siitä muitten kanssa, heidän tultuaan päivälliselle, koska hän ei voinut tehdä mitään heidän suostumuksettaan, jonka jälkeen he poistuivat. Olin kauheasti nälissäni, joka lisääntyi vaan katsoessani, miten äitisi paistoi kahta suurta kalaa nuotiossa. Sitä en nyt kumminkaan voinut auttaa ja istahdin vähän syrjemmäksi kiihkeästi odottamaan muitten paluuta, jolloin kohtaloni ratkaistaisiin. Olin nyt niin masentunut, että päätin suostua vaikka mihin, kunhan vain pääsisin takaisin. Parin tunnin kuluttua olivat he kaikki kokoontuneet päivälliselle ja kadehdin heiltä joka suupalaa, jonka he nauttivat. Sen jälkeen vähän aikaa neuvoteltuaan käski isäsi minun tulla lähemmäksi ja sanoi:
-- Jackson, hylkäsitte meidät silloin, kun olisitte voineet olla meille suureksi avuksi kovassa työssämme; nyt kun olemme saaneet kaikki kuntoon ja jotenkin mukavasti, tahdotte palata takaisin jakamaan kanssamme työmme hedelmät ja saavutukset. Te ette ole hankkinut itsellenne mitään, niinkuin me, josta seuraa, että me tulemme nyt jotenkin hyvin toimeen, kun te sitä vastoin näette nälkää. Olen nyt puhutellut tovereitani ja he ovat kaikki sitä mieltä, että teidän, koska ette ole auttaneet meitä, täytyy, jos mielitte liittyä seuraamme, ja tulla muiden asemaan, työskennellä paljon enemmän kuin heidän. On sentähden ehdotettu, että saatte liittyä, meihin ehdolla, että siihen asti, kunnes linnut taasen tulevat takaisin saarelle, hankitte meille rotkosta tarvitsemamme puumäärän. Jos suostutte tähän, niin saatte tulla, kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla, että noudatatte niitä lakeja ja sääntöjä, jotka olemme laatineet ohjeeksemme. Semmoiset ovat ehtomme ja nyt saatte päättää, miten hyväksi näette. Tarvitsee tuskin mainita, että suostuin niihin ilolla, jota vielä lisäsivät ne päivällisen jäännökset, jotka sain syödäkseni. Ahmin niin että olin tukehtua, kunnes olin saanut tarpeekseni.
Syötyäni rupesin punnitsemaan ehtoja, joihin olin suostunut, ja vereni kiehui ajatellessani tulevani jollakin tavalla toisten orjaksi, koska minun täytyisi työskennellä niin ankarasti joka päivä. Unhotin, että se oli oikeus ja kohtuus ja että sillä tavalla ansaitsisin osani vuosivarastosta, jonka kokoamisessa en ollut ollut apuna. Rupesin vihaamaan isääsi yhä enemmän ja lupasin mielessäni kostaa, jos vain joskus saisin siihen tilaisuutta, mutta nyt ei asiaa voinut auttaa. Joka päivä kiipesin tuonne ylös, mukanani nuoran palanen ja kirves. Hakkasin suuren kantamuksen puita ja toin ne majalle. Se oli kovaa työtä, jossa meni aina koko päivärupeama ja sain olla hyvin hanakkana, ehtiäkseni päivälliseksi takaisin. Kapteeni tarkasti aina kantamukseni, vakuuttautuakseen, että puut riittäisivät päivän tarpeeksi.
9. Veres kokemus ja uusi aarre.
Kului vuosi ja koko ajan työskentelin tällä tavalla. Vihdoinkin tulivat linnut takaisin ja sittenkuin olimme koonneet vuosivarastomme, vapauduin erikoistehtävästäni ja sain jakaa työt muitten kanssa.
Alituisena miettimisen aiheenamme oli se, kuinka kauan todennäköisesti tulisimme saarella viipymään. Joka päivä tähystelimme huolissamme jotakin laivaa, mutta emme koskaan sellaista nähneet. Vihdoin aloimme jokainen menettää kaiken toivomme ja kun niin kävi, muuttuivat useimmat meistä synkiksi ja surullisiksi. Luulen, että toisetkin nyt olisivat tehneet kapinan, niinkuin minä, jos heillä olisi ollut siihen jotakin syytä. Vanhempasi koettivat rohkaista meitä niin paljon kuin osasivat. He keksivät jos jonkinlaisia huvituksia ja illoilla he kertoivat monta jännittävää tarinaa poistaaksensa ikäväämme. Kaikki kunnioittivat äitiäsi, ja sen hän hyvin ansaitsikin. Lähestyin häntä harvoin, koska hän näytti tuntevan minua kohtaan suurta vastenmielisyyttä, luultavasti käytökseni johdosta isääsi kohtaan, sillä nyt, kun olin taasen samassa asemassa kuin muutkin olin hänelle niin röyhkeä kuin vain uskalsin, tekemättä itseäni kumminkaan syypääksi rangaistukseen tottelemattomuudesta. Vastustin joka ehdotusta, jonka hän teki, niin paljon kuin voin, mutta isäsi pysyi aina tyynenä, eikä suuttunut niinkuin minä.
Ensimmäinen vähän merkitsevämpi tapaus oli kahden miehen kadottaminen, nimittäin kirvesmiehen ja toisen laivamiehen, jotka olivat isäsi luvalla, otettuaan mukaansa viikon evään, lähteneet kiertämään saarta, tutkiakseen sen tarkoin. Ollessaan paluumatkalla ja saavuttuaan eräälle korkealle vuoren harjanteelle, oli heitä nähtävästi kovasti janottanut, ja kun he eivät olleet voineet löytää vettä, olivat he koettaneet virkistää itseään joillakin marjoilla, joita siellä kasvoi. Nuo marjat sattuivatkin olemaan myrkyllisiä, sillä jo palatessaan olivat miehet hyvin kipeitä ja muutamain päivien perästä kuolivat he molemmat.
Tämä tapaus pelästytti meitä kovasti ja toi vähän vaihtelua yksitoikkoiseen elämäämme, vaikkakaan ei juuri mitään hauskaa sellaista. Minä kumminkin melkein iloitsin tapauksesta, enemmän kuin surin, sillä huomasin nyt näet olevani suuremman arvoinen kuin ennen. Hautasimme ruumiit guanoon tuon ensimmäisen korkean kallion juurelle, jonne sitten kaikki muutkin ovat haudatut. Kului sitten kolme kuukautta, kun toinen laivamiehistä katosi. Löysimme etsiessämme häntä hänen housunsa kallion juurelta. Hän oli nähtävästi mennyt uimaan, sillä sinä päivänä, jolloin hän katosi, oli meri rasvatyyni. Oliko hän nähnyt jotakin kelluvan merellä ja tahtonut hakea sen maihin, tai oliko hän vain huvikseen uinut etemmäksi, hyvä uimari kun oli, emme voineet koskaan saada selville, niinkuin emme sitäkään, oliko hän saanut suonenvedon ja uponnut, vai olivatko hait hänet tappaneet. Hän katosi jäljettömiin ja hänen todellinen kohtalonsa on yhä vieläkin salaisuus. Lukumäärämme oli siten vähentynyt neljään mieheen, isääsi, kapteeniin, perämieheen ja minuun.
Mutta olet kai väsynyt, lopetan nyt ja kerron sinulle lopun toisella kertaa. --
Vaikka en ollutkaan väsynyt, en viitsinyt ruveta vastustelemaan, koska Jackson näytti uupuneelta, ja niin panimme molemmat nukkumaan.
Lukiessani raamattua Jackson'ille olivat eri luvut minua monesti kummastuttaneet, enkä voinut koskaan ymmärtää, mitä niillä tarkoitettiin. Minkälaista määrää jotakin tarkoitettiin esim. luvuilla kuusikymmentä -- seitsemänkymmentä y.m., en voinut käsittää ja kysyin sitä Jackson'ilta.