Part 20

Matkalla asuntoomme oli hän kysynyt rouva Reichardt'ilta nimeäni, sanoen minun olevan niin erään hänen rakkaan ystävänsä näköinen, jonka hän oli luullut kuolleeksi jo aikoja sitten, että hän mielellään tahtoisi tietää nimeni. Vastaus, jonka hän sai, johti muihin kysymyksiin, ja rouva Reichardt tyydytti hänen uteliaisuutensa joka suhteessa. Hän näytti kaiken rouva Henniker'in ja hänen miehensä omaisuuden, kertoi Jackson'in elämäntarinan ja sai hänet vakuutetuksi siitä, että vaikka hän olikin kadottanut tyttärensä, jota hän niin kauan oli surrut, niin hänen perillisensä eli pikku metsäläisenä, joka pelasti hänet kohtalosta, jonka kapinoitsijat olivat hänelle valmistaneet.

Voin ainoastaan lisätä, että minulla oli onni antaa äidinisälleni timantit, jotka olin saanut Jackson'ilta ja jotka epäilemättä olivat hänelle hyvin tervetulleita, koska ne eivät ainoastaan palauttaneet hänen varallisuuttaan, vaan tekivät hänestä myöskin pörssin rikkaimman kauppiaan.

Kauttani sai kapteeni myöskin takaisin laivansa päällikkyyden ja järjestys palautettiin laivaväen keskuudessa. Kapinan johtajat pantiin rautoihin ja vietiin kotimaahan, joutuakseen syytteeseen oikeudessa. Siinä kävi niin, että pari heistä hirtettiin varoittavaksi esimerkiksi muille ja nuo kaksi sattuivatkin olemaan juuri ne, jotka niin julmasti olivat hyljänneet rouva Reichardt'in. Hän seurasi minua Englantiin kapteeni Manvers'in laivassa, sillä kun äidinisäni kuuli ne suhteet, joissa olin häneen, päätti hän, että rouva Reichardt saisi asua luonamme elämänsä loppuun asti. Kumminkaan emme poistuneet saarelta ennenkuin olimme näyttäneet äidinisälleni, kapteenille ja hänen upseereilleen, mitä olimme saaneet aikaan sinä aikana, kuin olimme olleet saarella, ja kaikki kummastuivat nähdessään meidän luoneen kukoistavan maakartanon tälle autiolle paikalle. En unhoittanut näyttää heille niitä paikkoja, missä olin taistellut käärmeen kanssa ja missä haikalat olivat minua ahdistaneet, mitkä molemmat kertomukset näyttivät hyvin kiinnittävän heidän mieltään.

En saa unhoittaa lisäystä, että John Gough päivää ennen, kun poistuimme saaresta, pyysi puhua kahdenkesken kanssani ja toivoi minun apuani, saadakseen kapteenin suostumaan siihen, että hän saisi jäädä saarelle. Hän oli paljon muuttunut entisestään ja koska en voinut epäillä hänen katumuksensa vilpittömyyttä, puhuin hänen puolestaan niin paljon kuin voin. Suositukseni hyväksyttiin ja niin luovutin John Gough'ille koko maakartanoni eläimineen ja maanviljelyskaluineen, luvaten sitäpaitsi lähettää hänelle vielä kaikenlaista, joka tekisi hänen elämänsä mukavaksi ja onnelliseksi. Hän kiitteli minua tarjouksestani, mutta ei sanonut muuta pyytävänsä kuin että ilmoittaisimme hänen perheelleen hänen hyvistä olosuhteistaan ja ettei hän luultavasti milloinkaan palaisi.

Lieköhän nyt John Gough pelännyt sitä, että häntä syytettäisiin kapinasta, vai eikö hän tahtonut purjehtia entisten toveriensa kanssa, en tiedä, mutta mikä nyt lienee ollutkin syynä, niin jäi hän jäljelle laivan poistuessa saarelta ja elää kai siellä vieläkin, ainakaan en ole kuullut mitään hänen kuolemastaan.

Teimme pikaisen matkan Englantiin ja epäilemättä huvittaa lukijaa kuulla, että saaren pieni orpo nousi terveenä maihin Plymouth'issa ja otettiin pian sydämellisesti vastaan äidinisänsä talossa Lontoossa.

End of Project Gutenberg's Saaren orvon seikkailut, by Frederick Marryat