Part 2

Hän ei vastannut, makasi vain huokaillen ja vähän väliä kiroten. Hetkistä myöhemmin hän vaikeni kokonaan ja minä menin jälleen ulos. Myrsky oli tauonnut ja tähtiä näkyi siellä täällä, mutta tuuli oli vielä kova ja pilvet kiitivät nopeasti. Tähystelin laivaa, mutta en voinut nähdä mitään. Päivä alkoi sarastaa ja istuuduin odottamaan auringon nousua. Toverini oli nähtävästi nukkunut, sillä hän makasi hiljaa ja liikkumatta. Olin vakuutettu siitä, että oli tapahtunut joku onnettomuus, mutta en tiennyt, mikä, ja koetin kauan aikaa arvailla, kohdistaen ajatukseni milloin häneen, milloin laivaan. Vihdoinkin selkeni päivä, tuuli tyyntyi, vaikkakin aallot vielä raivoisasti pieksivät kallioista rantaa. Laivasta ei näkynyt jälkeäkään, ja läksin laskeutumaan polkua, joka oli liukas ja vaarallinen sateen jälkeen, lähestyäkseni kallion reunaa niin lähelle kuin laineet vain sallisivat. Menin eteenpäin, saaden joskus ryöpyn niskaani, kunnes pääsin paikalle, josta olin viimeksi nähnyt laivan. Aallot vyöryivät rannalle, heitellen ikäänkuin leikillä laudan kappaleita, tynnyreitä ja riukuja sinne tänne. Muuan masto taklinkeineen näyttäytyi joskus kallioiden juurella, aaltojen sitä heitellessä ylös ja alas. Olisin mielelläni kurkistanut kallion reunan yli, mutta en uskaltanut.

-- Kyllä laiva taitaa nyt olla palasina, arvelin. Mitenkähän se mahtoi olla rakennettu?

Viivyin noin tunnin ajan kallioilla, palaten sitten majaan, jossa toverini näkyi jo valvovan, huokaillen raskaasti.

-- Laiva on tipotiessään. Siellä ei ole muuta kuin uiskentelevia laudankappaleita.

-- Tiedän sen, sanoi hän, mutta en nyt siitä enää välitä.

-- Luulin niin, koska laitoitte semmoisen savuavan valkean.

-- Se oli silloin, mutta nyt olen sokea, en saa enää milloinkaan nähdä mitään laivaa tahi muutakaan. Jumala auttakoon minua! Minun täytyy kuolla ja maatua tässä kirotussa saaressa.

-- Sokea, mitä on sokea? kysyin.

-- Salama on huikaissut silmäni, niin etten voi nähdä mitään. En voi auttaa itseäni, en mennä mihinkään, suoraan sanoen, en voi tehdä mitään, ja minä otaksun, että sinä jätät minut tänne kuolemaan kuin koiran.

-- Ettekö voi nähdä minua?

-- Ei, kaikki on pimeää ja mustaa kuin yöllä, ja tulee aina olemaankin niin kauan kuin elän, vastasi hän ja käänteleikse vaikeroiden vuoteellaan. -- Minä toivoin minä elin siinä ja se oli se, joka pysytti minut elämässä näinä monina vaikeina vuosina, mutta nyt olen kadottanut toivoni ja minua ei sureta ollenkaan, vaikkapa jo huomenna kuolisin.

Hän nousi samalla ylös, kääntäen kasvonsa minuun päin ja silloin näin, että hän oli sokea.

-- Nouda minulle vähän enemmän vettä, kuuletkos, sanoi hän äkäisesti. Kiiruhda, kuhnus!

Mutta nyt selveni minulle täydellisesti hänen avuton tilansa ja voimattomuutensa. Niinkuin olen kertonut, tunsin häntä kohtaan kaikkea muuta kuin ystävyyttä, ja nyt uudistunut kiivaus teki tehtävänsä. Olin nyt, luullakseni, noin kahden- tahi kolmentoista ikäinen, vankka ja vikkelä poika. Olin jo monta kertaa ennenkin mielinyt tehdä kapinan ja koettaa voimiani hänen kanssaan. Kiukustuneena hänen kovista sanoistaan, vastasin sentähden:

-- Mene itse hakemaan vettä.

-- Ah, huokasi hän, vaiettuaan muutamia sekunteja, tuohan minun olisi pitänyt tietää. Mutta auta armias, jos vielä joskus saan sinut käsiini; silloin saat muistaa tämän.

-- Minä en ollenkaan pelkää, jos joudunkin kynsiinne, sillä olen yhtä väkevä kuin tekin. Olin nimittäin ajatellut sitä niin monena päivänä ja aikonut sen todistaa.

-- Todellako? No tule tänne sitten ja koettakaamme.

-- Älkää luulko, vastasin, en ole niin tyhmä kuin näytte otaksuvan; pidän aina kirvestä varalta kädessäni ja koettakaapas, onnistutteko löytämään toista.

-- Toivon, että olisin nakannut sinut lapsena kallioilta mereen, sen sijaan että olen ruokkinut ja kasvattanut sinua, sanoi hän katkerasti.

-- Miksi ette ole ollut ystävällinen minulle? Niinkauan kuin muistan, olette aina ollut minulle paha; olette teettänyt minulla työtä hyödyksenne, ettekä ole suonut minulle ystävällistä sanaakaan. Olen tahtonut tietää kaikenlaista, mutta ette ole koskaan vastannut kysymyksiini, vaan kutsunut minua aasiksi ja käskenyt pitää suuni kiinni. Olette saanut minut vihaamaan itseänne ja olette usein sanonut kuinka vihaatte minua. Tiedätte, että puhun totta.

-- Se on totta, liiankin totta, vastasi hän, puhuen kuin itsekseen. Olen tehnyt kaiken, mitä hän sanoo, ja olen vihannut häntä. Mutta on minulla ollut siihen syynikin. Tule tänne, poika.

-- En, sanoin, tulkaa te tänne. Te olette ollut herra ja minä olen saanut olla poikana tarpeeksi kauan. Nyt olen minä herra ja te saatte olla poikana, sen te kyllä tulette huomaamaan.

Sanottuani tämän läksin majasta ja jätin hänet. Hän huusi, etten jättäisi häntä, mutta en ollut kuulevinanikaan, istahdin vain majan edessä olevalle sileälle paadelle, kuunnellen laineiden liplatusta ja mietiskellen miten häneen tästälähtien suhtautuisin. En toivonut hänen kuolemaansa ja siksi en aikonutkaan häntä jättää oman onnensa nojaan. Hän ei voinut ottaa vettä purosta, olematta vaarassa suistua alas jyrkänteeltä. Tulin täydellisesti vakuutetuksi hänen avuttomuudestaan, ja varmuudeksi ummistin vielä silmänikin ja koetin, uskaltaisinko liikkua niin vaarallisella paikalla. Totesin mielihyvällä, että se oli minulle mahdotonta. Hän oli siis vallassani, eikä voinut tehdä mitään turvaamatta minuun kaikessa. Olin sanonut, seurauksista välittämättä, että minusta tulisi herra ja hänestä poika, mutta kuinka se tapahtuisi, en ollut vielä oikein selvillä, sillä täytyihän minun auttaa häntä, ettei hän kuolisi. Mutta äkkiä se sitten minulle selveni.

"Minusta tulee sittenkin herra", sanoin itsekseni, "sillä nyt täytyy hänen vastata kaikkiin kysymyksiini, sanoa minulle kaikki, mitä hän tietää, tai saa hän kuolla nälkään. Hän on vallassani. Nyt täytyy hänen tehdä, mitä minä tahdon, ja koettakoonpas kieltäytyä." Kun olin saanut suunnitelmani valmiiksi, palasin majaan ja sanoin hänelle:

-- Kuulkaa, mitä sanon. Tahdon olla teille ystävällinen, enkä anna teidän nähdä nälkää, jos teette, mitä tahdon.

-- Ja mitä se olisi? kysyi hän.

-- Olisin usein kysellyt teiltä kaikenlaista, jota en tiedä, mutta olette kieltäytynyt vastaamasta. Sen sijaan, että olisitte täyttänyt pyyntöni, olette lyönyt minua, tahi nakellut minua kivillä, nimitellyt minua ja uhannut. Nyt saatte valita: Joko vastaatte joka kysymykseen, jonka teille teen, tahi vastaisessa tapauksessa saatte tulla toimeen omin neuvoin, miten osaatte. Jos suostutte pyyntööni, niin koetan tehdä kaikkeni auttaakseni teitä, mutta jos ette tahdo, niin syyttäkää itseänne seurauksista. Muistakaa, että olen herra nyt ja valitkaa.

-- Hyvä, vastasi hän hiljaa, se on kosto ja minun täytyy suostua siihen. Tahdon tehdä, mitä pyydät.

-- No sepä hyvä, sanoin ja nyt aluksi sanokaa: Mikä on nimenne ja miksi minua kutsutaan? Minun täytyy kutsua teitä joksikin ja herraksi en enää tahdo sanoa, sillä nyt olen itse herra. Mikä on nimenne?

Hän huokasi ja vastasi sitten, purren hampaitansa:

-- Edvard Jackson.

-- Edvard Jackson! No hyvä, ja minun nimeni?

-- Ei, minä en voi sietää sitä nimeä, en voi sanoa sitä, vastasi hän kärttyisästi.

-- Olkoon sitten, sanoin. Minä jätän teidät.

-- Etkö tahdo antaa minulle vähän vettä, hautoakseni silmiäni, kun niitä niin kovasti polttaa?

-- En, en missään tapauksessa, enkä myös muutakaan, jollette sano minulle nimeäni.

-- Frank Henniker... kirottu olkoon hän.

-- Frank Henniker. Hyvä, nyt tuon minä teille vettä. Menin ulos, täyttääkseni astian ja asetin sen sitten hänen viereensä.

-- Siinä on vettä, Jackson, ja jos tarvitsette jotakin, niin huutakaa, sillä jään tänne ulos.

Nyt on minulla valta, ajattelin, ja nyt on minun vuoroni. Hän ei vastaisi mielellään, mutta hänen täytyy, muussa tapauksessa saa hän kuolla nälkään. Minkätähden hän mahtaneekaan vihata nimeäni niin? Henniker! Mitähän Henniker oikein merkitseekään? Hänen täytyy sanoa se minulle, niin, hänen täytyy kertoa minulle kaikki.

Minun täytyy tunnustaa, että mitään hellyyttä tahi sääliä en voinut osoittaa hänelle. Minua oli kohdeltu niin huonosti, että luulin ainoastaan vallan olevan oikeutta ja olin lujasti päättänyt käyttää tätä oikeuttani viimeiseen asti. Nautin sanomattomasti siitä, että tiesin nyt olevani herra ja että hän oli poika. Rakastin valtaa ja olin ylpeä etevämmyydestäni. Punnitsin mielessäni jokapäiväistä tehtävää, jonka hänelle antaisin, ennenkuin hän saisi juotavaa. Nyt oli hänen puhuttava niin paljon kuin minä vain tahdoin. Minua oli kohdeltu kuin orjaa ja minusta oli tullut hirmuvaltias. En tuntenut sääliä enkä armoa. En ollut saanut kokea semmoista, enkä siis tiennyt, mitä se oli.

Siinä sileällä kivellä istuessani juolahti mieleeni, että voisin johtaa veden pois kuopasta, ettei hän voisi saada mitään, jos hän koettaisi ryömiä sinne. Tein niin ja tyhjensin kuopan. Vettä ei nyt voinut saada muuten kuin kiipeämällä kalliolle, ja hän ei niin ollen voinut saada tippaakaan. Ruokaa hän kylläkin voi saada, koska kaikki kuivatut lintumme olivat pinottuina majan perällä ja koska en voinut niitä juuri siirtää muuallekaan, mutta mitä teki ruoalla ilman juomaa? Tuumailin juuri mielessäni, mitä häneltä ensin kysyisinkään, ja olin päättänyt hankkia itselleni täydelliset tiedot siitä, miten laiva oli joutunut haaksirikkoon, kutka isäni ja äitini olivat, miksi nimeni oli Henniker, kun havahduin Jackson'in huudosta: Poika, poika!

Vai niin, vai poika, ajattelin, mikä poika minä enää olen, enkä vastannut. Hän huusi uudestaan ja karjasi lopuksi "Henniker", mutta minua suututti vielä se, että hän oli kutsunut minua pojaksi, enkä sen vuoksi vastannut. Vihdoin huusi hän koko nimeni ja vaikeni sitten. Huomasin hänen hetkistä myöhemmin ryömineen pois vuoteeltaan ja koettavan käsin ja jaloin, majan seinää pitkin päästä vesikuopalle. Minua nauratti, kun tiesin hänen pettymyksensä sinne kerran päästyään. Vihdoinkin oli hän perillä ja ojensi kätensä tunnusteluksensa ensin kuopan reunoja ja sitten syvemmälle saadaksensa vettä. Huomatessaan silloin kuopan tyhjäksi kirosi hän sydämensä pohjasta, ja sekös vasta saattoi minua naurattaa. Hän tunnusteli sitten edelleen alempaa ja huomatessaan kuopan kuivaksi, ei hän uskaltanut mennä etemmäksi, vaan löi vihoissaan nyrkkinsä kallioon.

-- Oi, jos saisin hänet käsiini yhdeksikään hetkeksi, niin en välittäisi, vaikka seuraavana kuolisin.

-- En sitä epäilekään, vastasin ylhäältä, mutta ette ole vielä saanut minua käsiinne, ettekä tule saamaankaan. Menkää heti vuoteellenne, kiiruhtakaa, huusin ja heitin häntä kivellä. Ryömikää takaisin, niin pian, kuin voitte, tyhmeliini, muuten saatte toisen suoraan päähänne. Rupean kesyttämään teitä, kuten tekin sanoitte tekevänne minulle.

Hän ei vastannut mitään, ryömi vain vähän myöhemmin takaisin vuoteelleen, paneutuen siihen makaamaan ja huokaisten syvään.

4. Löytö.

Menen sitten rannalle katsomaan, voisinko löytää jotakin hylkytavaraa, sillä meri oli tyyni, eikä pieksänyt enää kallioita. Ensin en löytänyt muuta kuin laudankappaleita, mutta tultuani lammikolle, näin pari myrskyn sinne tuomaa suurta esinettä. Toinen näkyi olevan viiniastian kokoinen tynnyri, toinen taasen tavallinen merimiesarkku. En tiennyt silloin miksi niitä kutsuttiin, ja toivon lukijan muistavankin, että suurin osa kertomuksestani on pantukin kokoon myöhempien kokemuksien perusteella. Tynnyri oli tarttunut kiinni hiekkaan, enkä voinut sitä liikuttaa, mutta arkku sitävastoin kellui irtonaisena. Vedin sen vaikeudetta kuiville ja koetin sitä avata. Viipyi vähän aikaa, ennenkuin hoksasin, miten se kävi päinsä, sillä en ollut milloinkaan elämässäni nähnyt lukkoa ja saranoita. Lopulta sitten huomasinkin, miten minun siinä tuli menetellä, ja käyttäen kiveä apunani sainkin kannen murretuksi auki. Löysin paljon merimiesvaatteita, joille en silloin osannut panna arvoa, mutta oli siellä muutakin, jonka hyödystä olin heti selvillä ja joka teki minut hyvin iloiseksi. Siellä oli pari tina-astiaa, joissa voi säilyttää vettä, kolme tyhjää viinipulloa, vasara, taltta, pora ja muutakin hyödyllistä, kuten siimoja y.m. Mikä minua kumminkin enimmän ilahdutti, oli kaksi veistä, joista toista, linkkuveistä, voi kantaa nuoranpätkässä, kun taas toista, pitkää amerikalaista tuppiniekkaa, oli kannettava vyössä. Noin neljä tahi viisi vuotta sitten oli Jackson'illa vielä jäljellä muudan linkkuveitsipalanen, tarkoitan semmoista, josta terä oli kulunut noin tuuman pituiseksi ja jota hän ymmärrettävistä syistä piti hyvin suuressa arvossa, sillä niin mitätön kuin se olikin, oli se oikea aarre meidän alkuperäisissä oloissamme.

Veitsen, jonka hän kerran kalastaessaan oli pannut viereensä kalliolle, oli siinä juostessaan vetäissyt mereen, tehden hänet surulliseksi moneksi päiväksi. Olimme käyttäneet sitä lintuja nylkiessämme, jossa se, niin huono kuin se olikin, oli hyvin tarpeen. Sen kadottua oli lintujen nylkeminen hyvin vaikeata ja suuritöistä, josta syystä osasinkin panna äsken löytämilleni veitsille täyden arvon ja otinkin ne senvuoksi heti haltuuni. Muut tavarat ja vaatteet ladoin kalliolle kuivamaan. En tietänyt vielä silloin niitten käyttöä, enkä sen vuoksi voinut panna niille mitään arvoa. Vasta myöhemmin, kun olin vienyt ne toverilleni, opin niitä oikein arvostelemaan. Löysin arkusta muun muassa pari kirjaakin, mutta koska herrani oli aina ankarasti kieltänyt minua koskemasta siihen kirjaan, joka oli majassa, katselin minä niitä ensin jonkunmoisella kauhulla, enkä tahtonut uskaltaa ottaa niitä käteenikään. Panin ne kumminkin sitten kuivamaan kalliolle muun romun joukkoon.

Koetin veitsiä ja ne olivat hyvin teräviä. Linkkuveitsen kannattimen nakkasin kaulaani, ja tuppipuukon, joka oli verraton ase, sidoin siiman palasella vyölleni. Menin sitten majaan, koska yö oli tulossa. Kuu oli korkealla taivaalla ja loisti kirkkaasti. Tullessani näin Jackson'in vuoteellaan. Hän kuuli minun tulevan sisään ja kysyi tyynesti tahtoisinko tuoda hänelle vähän vettä.

-- Enpä tiedä, vastasin. Haukuitte minua äsken ja sanoitte pieksävänne minut, jos saisitte käsiinne. Minä näytän teille, että olen herra nyt, sen kyllä pian tulette huomaamaan.

-- Ole vain, vastasi hän äkkiä, mutta se ei ole mikään syy kieltäytyä antamasta minulle vettä. Kielsinkö minä sitä sinulta koskaan?

-- Teidän ei tarvinnut sitä minulle koskaan kantaa, vastasin, siihen ette vain olisi vaivautuneet. Viitsisitteköhän auttaa minua ollenkaan, jos tulisin sokeaksi. Kun ei teillä olisi minusta mitään hyötyä, niin varmaan antaisitte minun kuolla janoon ja nälkään. Annoitte minun elää ainoastaan sen vuoksi, että voin tehdä työtä puolestanne ja palkaksi löitte minua. -- Nyt on minun vuoroni. -- Te saatte olla poikana ja minä herrana.

Lukija huomatkoon, etten tiennyt poikakäsitteen merkitystä; pidin sitä herran vastakohtana ja luulin sen merkitsevän samaa kuin orja.

-- Olkoon sitten, vastasi hän tyynesti. Tuskinpa tullen kauan sitä tarvitsemaankaan.

Koska Jackson ei enempää suuttunut, niin rupesin häntä epäilemään. Menin kyllä vuoteelleni, joka sijaitsi vastapäätä hänen vuodettaan majan toisella seinällä, mutta en pannut nukkumaan, vaan valvoin, mietiskellen äskeisiä tapahtumia. Aamupuolella yötä kuulin hänen liikkuvan, ja kun makasin kääntyneenä sinnepäin, ei minun tarvinnut siirtyä, vartioidakseni hänen liikkeitään. Hän ryömi hyvin hitaasti vuoteeltaan minua kohti, kuunnellen ja polvillaan, edeten noin jalan verran kymmenessä sekunnissa.

Tahdot saada minut käsiisi, ajattelin, mutta tule vaan, ja samalla vedin amerikkalaisen puukkoni tupesta, ruveten odottelemaan hänen tuloaan ja hymyillen sille yllätykselle, joka häntä odotti. Annoin hänen tulla aivan viereeni. Hän tunnusteli vuoteeni laitaa ja ojensi sitten kätensä tarttuakseen minuun. Tartuin vasemmalla kädelläni hänen oikeaan ja viilsin veitselläni syvän haavan ranteeseen. Hän huusi kummastuksesta ja tuskasta ja vetäytyi takaisin.

-- Hänellä on veitsi, puhkesi hän sanomaan kummastuneena, kannattaen haavoittunutta kättään toisella.

-- Niin, kyllä hänellä on veitsi ja useampiakin, vastasin, ja te näette, että hän ymmärtää käyttää niitä. Tahdotteko tulla tänne toistamiseen, vaan uskotteko jo, että olen herra?

-- Jos sinä tunnet vähääkään armoa tahi sääliväisyyttä, niin tapa minut heti, sanoi hän, istuen kuun valossa majan keskellä.

-- Armoa ja sääliväisyyttä, sanoin, mitä ne ovat? En ole milloinkaan kuullut niistä puhuttavankaan.

-- Ah niin, vastasi hän, en ole milloinkaan osoittanut sellaista. Se on ainoastaan oikeutta, kostoa monista suurista synneistäni. Herra, anna minulle anteeksi! Ensin silmäni ja nyt oikea kätenikin kelvoton. Mitähän seurannee ensi kerralla...?

-- Tietysti toinen kätenne, jos yritätte uudestaan, vastasin.

Jackson ei vastannut. Hän koetti ryömiä takaisin vuoteelleen, mutta verenvuodon heikontamana vaipui, hän tajutonna majan lattialle. Katselin häntä, ja varmana siitä, ettei hän enää tulisi uudistamaan hyökkäystään, käänsin kylkeä ja vaivuin raskaaseen uneen. Kun heräsin parin tunnin kuluttua, näin hänen vielä makaavan paikoillaan lattialla. Menin lähemmäksi ja tarkastelin häntä. Nukkuiko hän, vai oliko hän kuollut? Hän makasi suuressa verilätäkössä ja koetellessani häntä, tunsin, että hän oli aivan lämmin. Haava ranteessa oli hirveän näköinen ja ajattelin, että jos hän kuolisi, niin ei hän koskaan voisi kertoa minulle kaikkea, mitä tahdoin tietää. Tiesin, miten hän sitoi haavoja, estääkseen verenvuotoa ja sen vuoksi otin vuoteelta kourallisen höyheniä ja panin ne haavaan. Sidoin sitten käden kiinni siiman kappaleella, jonka irroitin puukkohoidostani, ja menin hakemaan vettä. Kaatamalla sitä vähän hänen suuhunsa, sain hänet virkoamaan ja hän aukaisi silmänsä.

-- Missä minä olen? kysyi hän raukeasti.

-- Missäkö olette? Majassapa tietenkin.

-- Anna minulle vielä vähän vettä.

Annoin hänelle vettä, sillä en tahtonut hänen kuolemaansa. Toivoin hänen elävän ja olevan vallassani.

Juotuaan veden, ryömi hän omin voimin takaisin vuoteelleen. Jätin hänet ja menin uimaan.

Lukija huudahtanee varmaan: Tuo poikahan oli hirveä tyranni, ei ollenkaan toveriaan parempi. Aivan niin, sellainen olin. Mutta lukija muistakoon, että se oli kasvatuksen seuraus. Niin kauan, kuin muistan, oli minua kohdeltu julmasti, lyöty, tuupittu, häväisty ja pidetty pahoin. En ollut koskaan kokenut mitään hyvyyttä. Täysin rehellisesti olin kysynyt: armo ja sääliväisyys, mitä ne ovat? En ollut milloinkaan kuullut niistä puhuttavankaan. Amerikkalainen intiaanikin on ystävällinen, hän voi olla vieraanvarainen ja jalomielinenkin, mutta kasvatettuna tuottamaan sekä muille että itselleen kauheita tuskia, voi hän tehdä niitä mitä suurimmalla hurjuudella ja itsekin kärsiä niitä välinpitämättömänä ja tyynenä. Luonto on istuttanut häneen jalompiakin tunteita, mutta se ei muuta hänen tapojaan. Varhaisemmasta lapsuudestaan on häntä opetettu julmaksi, eikä hän voi tietää, että se on väärin. Minun kohtaloni oli vielä huonompi. En ollut milloinkaan nähnyt luonnon hellimpiä puolia käytännössä; sorto, vaino, viha ja kosto olivat ne ainoat ominaisuudet, jotka tunsin. Oliko sitten kummallista jos vuorostani kohtelin toisia samalla tavalla, kuin he olivat kohdelleet minua? Jackson'illa ei ollut mitään lieventäviä asianhaaroja puolustuksekseen, kun sitä vastoin minulla oli paljonkin, jotka oikeuttivat kostoni. Hän ymmärsi sen paremmin, minä en. Tein niinkuin muutkin siinä pienessä maailmassa, johon olin joutunut. En tiennyt mitään laupeudesta, säälistä, hellyydestä ja ystävällisyydestä. En tiennyt, että Jumala oli olemassa, tiesin vain, että voima on valtaa.

Uituani, tarkastin arkun sisällön uudelleen. Katselin kirjoja, niihin kumminkaan koskematta.

-- Minun täytyy saada tietää, mitä ne sisältävät, ajattelin ja minä saankin, kun...

Minun ikäiseni pojan tiedonjano tuntunee kai monestakin hyvin kummalliselta, mutta kun ottaa huomioon sen, että me useinkin enimmän halajamme sitä, jota emme voi saada ja kun Jackson alituisesti oli kieltäytynyt minua opettamasta, niin ymmärrettäneen toivomukseni saada tämä harras haluni, joka vaan kasvoi tultuani suuremmaksi, tyydytetyksi.

5. Jackson'in kertomus.

Kolme päivää makasi Jackson vuoteellaan. Toin hänelle aina vettä, mutta ruokaa hän ei halunnut. Hän huokasi välistä raskaasti ja puhui paljon itsekseen. Kuulin hänen pyytävän armoa Jumalalta ja syntejänsä anteeksi. Panin tämän muistiini, saadakseni siihen sitten selityksen. Kolmantena päivänä sanoi hän minulle:

-- Henniker, olen hyvin kipeä. Viiltämäsi haavan vuoksi saan luultavasti kuumeen. En tahdo sanoa, etten sitä olisi ansainnut, sillä olihan se luonnollista; olinhan aina kohdellut sinua niin huonosti, että aavistin sinun vihaavan minua, mutta sanopas nyt, tahdotko kuolemaani?

-- En, vastasin, tahdon, että te jäisitte elämään, vastataksenne kaikkiin kysymyksiini, ja sen te olette tekevä.

-- Sen voin tehdä, vastasi hän. Olen tehnyt pahaa ja tahdon sen hyvittää. Ymmärrätkö? Tarkoitan, että olen ollut hyvin julma sinulle ja tahdon nyt tehdä kaikki, mitä haluat, ja vastata joka kysymykseen, jonka teet, niin hyvin kuin osaan.

-- Sitä juuri pyydänkin, sanoin.

-- Arvaan sen, mutta haavani märkii ja se täytyy ensin puhdistaa ja sitoa. Höyhenet tekevät sen pahemmaksi. Tahdotko auttaa minua?

Arvelin vähäsen, mutta muistinkin samalla, että hän vielä oli vallassani, sillä eihän hän voinut saada vettä.

-- Sama se on, vastasin.

-- Nuora tekee kipeätä, ota se pois.

Tuotuani vettä, aukaisin siiman ja otin pois höyhenet, jotka olivat veren kanssa takeltuneet yhdeksi tönkiksi, sekä puhdistin haavan huolellisesti. Kun katselin sitä, en voinut olla kysymättä, mitä ne valkeat langat olivat, jotka olivat katkenneet.

-- Ne ovat hermoja ja jänteitä, joilla saamme kätemme ja sormemme liikkumaan. Nyt, kun ne ovat poikki, en voi enää käyttää kättäni.

-- Odottakaa hetkinen, sanoin noustessani ylös, muistan taas jotakin. Juoksin paikalle, missä arkku oli ja otin yhden kalliolle kuivamaan levittämistäni paidoista mukaani, revin sen siekaleisiin ja sidoin haavan.

-- Mistä olet saanut tämmöistä palttinaa? kysyi Jackson ja minä selitin sen hänelle.

-- Ja sieltä sait myöskin veitsen, sanoi hän huoaten, ja minä myönsin. Lopetettuani sitomisen, sanoi hän voivansa paljon paremmin ja lisäsi:

-- Kiitän sinua.

-- Mitä se tarkoittaa "kiitän sinua"? kysyin.

-- Se tarkoittaa, että olen kiitollinen siitä, mitä olet tehnyt.

-- Ja mitä on olla kiitollinen? kysyin taasen. Ette ole koskaan käyttäneet noita sanoja ennen, puhutellessanne minua.

-- Ah en, vastasi hän. Olisi ollut parempi, että olisin sen tehnyt. -- Tarkoitan, että olen sinulle ystävällinen siksi, että olet sitonut haavani, ja tekisin vaikka mitä puolestasi, jos vaan voisin. Se merkitsee, että jos näkisin, niinkuin viikko takaperin ja olisin herrana niinkuin silloin, en tuuppisi enkä löisi sinua, vaan olisin sinulle ystävällinen. Ymmärrätkö minua?

-- Kyllä, vastasin, luulen ainakin niin ja jos sanotte minulle kaikki, mitä haluan tietää, tahdon uskoa teitä.

-- Kyllä sen teen niin pian, kuin vähän paranen, mutta nyt olen kovin kipeä. Sinun täytyy odottaa pari päivää, kunnes kuume laskee.

Mielissäni Jackson'in lupauksesta hoidin häntä huolellisesti, puhdistamalla ja sitomalla hänen haavaansa seuraavina päivinä. Hän sanoi olevansa paljon parempi ja puheli kanssani niin ystävällisesti ja sovinnollisesti, etten oikein tiennyt, mitä uskoa, mutta varmaa on, että sen vaikutuksesta vihani ja vastenmielisyyteni häntä kohtaan vähitellen hälvenivät. Kolmantena aamuna sanoi hän:

-- Nyt voin puhua kanssasi. Mitä tahdot tietää?

-- Tahdon tietää tarkkaan sen, miten tulimme tälle saarelle, kutka vanhempani olivat ja miksi sanoitte vihaavanne minua ja nimeäni?

-- Se on kyllä vievä vähän aikaa, sanoi hän hetken vaiettuaan. Voisin sen kertoa sinulle piankin, jos ei viimeinen kysymyksesi tekisi sitä mutkallisemmaksi. Mutta isäsi elämäntarina on niin sotkeutunut omaani, etten voi kertoa toisesta, puhumatta samalla toisestakin. Taitanee olla parasta, että alotan omastani, niin siinä samassa tulee sitten hänenkin elämäntarinansa kerrotuksi.