Part 19

Rouva Reichardt raotti silmiään ja katseli minua tuskallisella mielenkiinnolla. Hän tiesi, että minua ahdistivat nälän ja janon aiheuttamat harhakuvat, mutta hän näkyi kokonaan kadottaneen puhekykynsä. Hän kehoitti minua yhtymään rukoukseensa, mutta olin niin kovin hurmoksissani maihin pääsystämme, etten nähnyt ollenkaan hänen viittauksiaan.

Tuo loistava maisema katosi nyt, enkä nähnyt muuta kuin äärettömän ulapan, jonka ääret näyttivät suurenevan ja sulautuvan yhteen taivaan kanssa; taivas näytti sekoittuvan veteen, niin että ne muutamia minuutteja näyttivät olevan mitä kummallisimmassa sekasotkussa. Sen jälkeen olin kai nukkunut, sillä hetken kuluttua tapasin itseni istumassa muutamassa veneen nurkassa, johon olin pudonnut penkiltä. Tuijotin hetken ympärilleni, tietämättä oikein, missä olin. Aurinko paistoi vielä kirkkaasti ja ääretön meri lainehti yhä.

Silmäsin veneen pohjalle ja kohtasin toverini ylöspäin suunnatun katseen. Kasvot olivat tulleet yhä kalpeammiksi ja ilme hänen kärsivissä silmissään hämärämmäksi. Minusta oli hän aivan sen näköinen kuin unissani, jolloin hänen oma olemuksensa muuttui tuoksi tyttöraukaksi, jonka hautasimme guanoon.

Käänsin pois katseeni, sillä se oli liian surullista nähtävää. Olin nyt varma siitä, että hän oli kuolemaisillaan ja tiesin, että pian olin kaikiksi ajoiksi kadottava tuon uskollisen ja hellän ystäväni.

Tein kumminkin vielä viimeisen kokeen. Vaikka olinkin heikko ja vapiseva, polttavassa kuumeessa ja tuntien itseni kuolettavan sairaaksi, onnistuin kumminkin ryömimään maston luo; nojaten siihen toisella kädelläni kohotin kiikarin toiselle ja katselin tarkasti ympäristöä. Käteni vapisivat kovasti ja silmäni hämärsivät. -- En voinut nähdä muuta kuin vettä.

Juuri kun olin epätoivoissani vajoamaisillani veneen pohjalle, pysäytti minut eräs kummallinen näky taivaalla. Niin oudon näköistä pilveä, joka tuossa läheni, en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Nostin jälleen kiikarini ja katseltuani sitä suurella tarkkuudella kauan aikaa olin varma siitä, että se, jota olin luullut pitkäksi pilvimöhkäleeksi, olikin suunnattoman suuri lintuparvi.

Tämä huomio kiinnitti mieltäni. Unohdin kärsimykseni, katsellessani tuon loppumattomalta näyttävän parven liikkumista. Ensimmäisten lähestyessä katselin tarkkaan saadakseni selville, mitä lintuja ne olivat. Taivaan Herra, ne olivat samanlaisia lintuja kuin ne, jotka pesivät saarellamme!

Ryömin toverini luokse niin pian kuin heikoilla jaloillani pääsin, ilmoittaakseni hänelle huomiosta, jonka olin tehnyt. Ah, huomasin, ettei hän minua nähnyt. En voinut vielä uskoa, että hänen jalo sielunsa olisi jo jättänyt ruumiin, ei, hän liikutti kättään, mutta hänen hämärä sieluton katseensa ennusti minulle, että hänen kuolemansa oli lähellä. Hain väkiviinapullon esiin ja huomasin siinä vielä muutamia tippoja. Kaasin ne hänen suuhunsa ja odotin vaikutusta suurimmalla tuskalla, mitä syntymisestäni asti milloinkaan olin tuntenut.

Muutamien minuuttien kuluttua huomasin, että hän hengitti tasaisemmin ja selvemmin -- hänen silmistään katosi nyt tuo ilmeetön katse, jonka vuoksi niitä oli ollut niin vaikea nähdä. Hän tunsi minut ja tarttuen käteeni katsoi minuun, hymyillen suloisesti entiseen tapaansa.

Huomattuani hänen jälleen tulleen tuntoihinsa, kerroin hänelle tuosta suuresta lintuparvesta, joka nähtävästi ohjasi kulkunsa tavalliselle levähdyspaikalleen, ja toivostani, että voisimme pitää sen näkyvissämme, ja, jos tuuli puhaltaisi samaan suuntaan, ohjata veneemme niitten jäljessä sille paikalle, jossa ne pesivät.

Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja näytti ymmärtävän puheeni. Hänen huulensa liikkuivat ja luulin hänen kiittävän Jumalaa, pitäen lintujen tuloa varmana merkkinä siitä, että hän vielä suojeli meitä. Näin että hän hetken aikaa katseli melkein koko taivasta peittävää, lähestyvää suurta lintuparvea ja kääntäen sitten katseensa vastakkaiseen suuntaan, ojensi hän voitonriemuisesti hymyillen, joka sädekehän tapaan valaisi hänen kalpeat kasvonsa, kätensä ja viittasi taivaan rannalle. Käänsin katseeni kiivaasti hänen osoittamaansa suuntaan ja olin taivaanrannan tasaisessa ympyrässä näkevinäni jonkun kohokkeen, joka ei ollut laivan näköinen. Suuntasin kiikarini sitä kohti ja näin ilokseni, että maa oli lähellä.

Tämä uusi huomio lisäsi voimiani, tahi paremmin sanoen, kehitti heräävää toivoani tavalla, jota en ennen ollut kokenut. Rupesin nyt puolestani lohduttamaan. Rohkaisin rouva Reichardt'ia kaikilla syillä, joita vain voin löytää, toivomaan pikaista pelastustamme. Hän hymyili ja olin huomaavinani jotakin vilkastumisen tapaista hänen kalpeilla kasvoillaan.

Tunsin, että olisin sanomattoman onnellinen, jos voisin hänet pelastaa. Sellaisen päämäärän saavuttamiseksi kannatti pyrkiä ja minä koetin. En tiedä, mistä sain voimia tehdäkseni kaiken sen, mitä sinä päivänä tein, mutta kai sain voimia ylhäältä. Kun maapilkku, jonka hän ensin oli huomannut, vähitellen suureni sitä myöten kuin tulimme likemmäksi, lisääntyivät ponnistuksenikin turvata toverini lähestyvä pelastus kuoleman kidasta.

Tuuli puhalsi ja kiisimme eteenpäin hyvällä vauhdilla, seuraten koko ajan lintuja, jotka nähtävästi aikoivat samalle saarelle. Puhelin vielä rouva Reichardt'ille ja koetin rohkaista hänen mieltään iloisilla kuvitteluilla siitä, mitä tekisimme maihin tultuamme, sillä Jumala ohjaisi meidät varmasti johonkin sellaiseen paikkaan, jossa vaikeuksitta voisimme saada voimamme jälleen.

Hän ei ollut vielä puhunut sanaakaan, mutta niin pian kuin aloimme erottaa lähestyvän rannikon muodon, aukaisi hän suunsa ja sama voitonriemuinen hymy kuin äskenkin leikki hänen huulillaan.

-- Frank Henniker, tunnetko tuota kalliota?

-- En! Kyllä! Voiko se olla mahdollista? Oi, mikä armollinen Jumala onkaan suojellut meitä!

Hän tarkoitti erästä kummallisen näköistä kalliota joka kohosi merestä vähän matkan päässä uimarannasta. Emme voineet enää erehtyä, linnut olivat näyttäneet meille tien entisille asuinpaikoillemme. Lähestyessämme saarta, katsoin toveriini ja näin hänen rukoilevan. Yhdyin häneen heti ja kiitimme siitä näkyväisestä armosta, jota meille oli osoitettu. Tunnin kuluttua tästä sain jo suureksi ilokseni kantaa hänet rannalta majaan, missä huolellisella hoidolla pian voitimme kauhean matkamme seuraukset.

44. Epäilyttävä vierailu.

Lukuisat työni pakottivat minut, niinkuin jo edellä olen maininnut, alituisesti työskentelemään ja estivät minut hyödyttömästä kohtaloni pahoittelemisesta. Olin jo kauan aikaa sitten lakannut tähystelemästä sivu kulkevia laivoja, tuskinpa niitä enää milloinkaan ajattelinkaan, ja lakannut kuvittelemasta vastaanottoani äidinisäni luona. Läksin harvoin merelle muuten kuin kalastamaan, enkä milloinkaan huolehtinut muusta kuin tuosta rajoitetusta alasta, joka oli perintöni.

Lukija voi siis kuvitella kummastustani, kun rouva Reichardt eräänä painostavana päivänä, jolloin jo useita tunteja olin ahkerasti työskennellyt vehnän korjaamisessa, tuli juosten ilmoittamaan sen ihmeellisen uutisen että eräs laiva oli ankkuroinut likelle saarta ja täynnä väkeä oleva vene oli juuri lähtenyt sieltä ja läheni maata. Tartuin kiireesti kiikariin, jonka hän oli tuonut mukanaan ja niin pian kuin olin löytänyt sopivan paikan, heittäysin maahan ja tarkastin kiikarilla tulijain näköä.

Huomasin pian toisten heistä olevan asestettuja ja toisten ei, koska he olivat köytetyt sillä tavalla, että he eivät kyenneet liikuttamaan käsiään eikä jalkojaan. Paneuduimme makaamaan korkeaan ruohikkoon, ettei meitä huomattaisi. Veneen lähestyessä huomasin, että aseettomat kuuluivat korkeampaan yhteiskuntaluokkaan, jota vastoin useimmat noista toisista olivat sen näköisiä, että ne eivät herättäneet minussa ollenkaan luottamusta.

-- Luulen ymmärtäväni tämän, kuiskasi rouva Reichardt, on tapahtunut joku onnettomuus.

-- Eikö olisi parempi juosta kotiin, hakemaan aseita? kysyin minä.

-- Ei, vastasi hän, mitä se auttaisi? Jos tahdomme saada aikaan jotakin, on meidän toimittava viekkaasti. Vartioikaamme heidän liikkeitään ja toimitaan hyvin varovaisesti.

Toverini neuvo oli, kuten pian huomasin, viisain, jota voitiin seurata. Pysyimme sentähden piilossamme, katsellen tarkasti vieraitamme heidän lähestyessään. He ohjasivat suoraan kalalahteen, ja voin silloin jo kuullakin, enkä ainoastaan nähdä. Suurimmaksi hämmästyksekseni oli John Gough, joka oli tuonut rouva Reichardt'in saarelle, ensimmäisiä, jotka hyppäsivät veneestä maalle. Hän oli vanhentunut mutta toverini ja minä tunsimme hänet heti. Toverini varoittava "hiljaa" esti minut ilmaisemasta piilopaikkaamme ja suuri oli sentähden kummastukseni, koska olin aina luullut hänen tovereineen hukkuneen merellä.

Hän oli hyvin asestettu ja oli nähtävästi jonakin päällikkönä, mutta luulin kumminkin hänen kasvoissaan huomaavani huolestumista, kun hän auttoi erästä vankia veneestä maalle. Mutta tämä katsoi häntä halveksien ja hyppäsi avutta maalle, vaikka hänen kätensä olivatkin sidotut selän taakse. Hän oli käskevän näköinen mies, pronssin värisine kasvoineen, jotka osoittivat suurta tahdonvoimaa. Hänen lakissaan olivat kultaiset reunat ja muuna pukunaan olivat purjevaatehousut, sininen takki ja liivit.

-- Kuulkaa, kapteeni, huudahti John Gough, minulla ei ole mitään teitä vastaan. Vaikka olette ollutkin ankara meitä kohtaan, emme aio jättää teitä tänne nälkään kuolemaan.

-- Hän on paljon paremmassa asemassa, kuin hän ansaitseekaan, huusi eräs mies veneestä; tunsin hänet samaksi, jota olin uhannut veitselläni, koska hän oli tehnyt Nerolle pahaa. -- Jos olisimme nakanneet hänet mereen, niinkuin ehdotin, voin vannoa, että se olisi ollut paljon parempi kuin tuoda hänet suurine muonavarastoineen tälle saarelle ja antaa hänen upseereineen saada kaikki mukavasti järjestetyksi loppuelämäkseen.

-- Suusi kiinni, kurja, kapinallinen roisto! huudahti kapteeni vihastuneena -- köydenpätkä raa'an nokassa on pian oleva palkkasi!

-- Kiitoksia paljon, kapteeni, vastasi mies, nostaen ilkkuen hattuaan. Mutta teidän täytyy olla hyvä ja muistaa, etten vielä ole vankinanne. Aiomme vielä tehdä monta hauskaa matkaa laivallamme ja koota paljon rahoja, ennenkuin ajattelenkaan loppuani. Sitten aion kuolla kristittynä, katua syntini ja osoittaa paljon mieltäylentävämpää esimerkkiä kuin hirressä roikkumista.

Miehet nauroivat, kapteeni mumisi jotain "merirosvoista ja kapinasta", mutta muut upseerit olivat, viisaasti kyllä, vaiti.

Huomasin nyt muutaman vanhan ja kunnianarvoisen miehen, joka ei ollut sidottu, niinkuin muut. Hänen hiuksensa olivat aivan harmaat, ihonsa hyvin kalpea ja hän näytti muutenkin surun ja murheen painamalta. Hän nousi paikaltaan veneessä ja John Gough auttoi hänet maalle.

-- Mieleni on hyvin paha, herra Evelyn, että olemme pakotettuja jättämään teidät tänne, mutta niinkuin näette, meillä ei ole muuta neuvoa. Emme voisi monestakaan syystä pitää teitä luonamme ja sentähden täytyykin meidän menetellä teidän kanssanne niinkuin muiden upseerienkin.

-- Ja saatte uskoa, että se on hyvin kiusallista tunteillemme, herra, sanoi eräs toinen kapinallisista ilkkuen. -- Tulen oikein surulliseksi ajatellessani sitä.

Taasen nauroivat miehet, mutta puhuteltu henkilö meni kapteeni luokse tekemättä mitään huomautusta. Muutkin vangit lähtivät veneestä vaiti ollen. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan, mutta neljä heistä oli nähtävästi puvusta päättäen yksinkertaisia merimiehiä, muut olivat upseereita. Kaikki olivat väkeviä ja kaunisvartaloisia miehiä.

-- Millaisen suurenmoisen siirtolan te laitattekaan, ystäväni, sanoi eräs kapinallisista ivaten, auttaessaan muutaman tynnyrin ja useitten myttyjen maihintuontia. -- On vahinko, ettette saa ketään naisia toveriksenne, voidaksenne mennä naimisiin, perustaa koteja ja kasvattaa hurskaita perheitä.

-- Naisista puhuessa, huusi eräs, niin ihmettelenpä, mihin se on joutunut, jonka jätimme tänne niin kätevästi, kun teimme haaksirikon täällä läheistöllä kuusi vuotta sitten.

John Gough'ia ei tämä kysymys näyttänyt miellyttävän, lienevätköhän sitten muistot siitä olleet hänelle vastenmielisiä.

-- Ja pieni metsäläinenkin, jatkoi mies, joka oli vähällä työntää veitsensä kylkiluitteni väliin jostakin syystä, jota en enää muista. He ovat kai kuolleet jo aikoja sitten, koska emme onnettomuudeksi jättäneet heille mitään syötävää.

-- He kuolivat varmaan käsi kädessä, niinkuin lapset metsässä, sanoi toinen.

Pidin vieläkin silmällä John Gough'ia, joka ei näyttänyt pitävän aiheesta, johon puhe oli kääntynyt.

-- Kas niin pojat, sanoi hän kiireesti, palatkaamme laivaan. Olemme tehneet, mitä oli tehtäväkin.

-- Äänestän, että lähdemme katsomaan lähetyssaarnaajan vaimoa ja pientä metsäläistä, huusi neljäs. Tahtoisin kumminkin nähdä, elävätkö he vai ei, ja pikkunen kävelymatka ei kai ole meille haitaksi.

-- Jään tänne siksi aikaa, kunnes tulette takaisin, sanoi John Gough, heittäytyen pitkälleen ruohikkoon, selkä minuun päin ja ainoastaan muutamien metrien päähän paikasta, jossa olimme piilossa. Kiinnitettyään veneen, läksivät muut löytömatkalleen vanhaan majaan päin.

45. Poistun saarestani.

Vangit olivat kokoontuneet yhteen ryhmään, toiset istuivat ja toiset seisoivat. Ei kukaan heistä näyttänyt olevan alakuloinen ja huomasin heidän liikkeistään, että köydet, joilla he olivat sidotut, vaivasivat heitä. Huomioni kiintyi useimmiten tuohon vanhaan herraan, jota oli puhuteltu herra Evelyn'iksi. Huolimatta surusta, joka oli painanut leimansa hänen kasvoihinsa, oli hän hyväntahtoisen ja lempeän näköinen, jota ei hänen nykyinen kohtalonsakaan voinut peittää. En ymmärtänyt, minkä vuoksi, mutta tunsin enemmän kiintymystä häneen kuin noihin muihin.

Heti roistojen poistuttua viittasi John Gough herra Evelyn'ille, että hän istuutuisi hänen viereensä. Mahdollisesti teki hän niin, estääkseen häntä auttamasta tovereitaan vapauteen, jonka herra Evelyn olisi helposti voinut tehdä, koska hän ei ollut sidottu niinkuin muut. He olisivat sitten voineet yllättää vartiansa, ennenkuin toverit olisivat ennättäneet apuun. Mutta koska Gough oli hyvin asestettu ja muilla ei ollut minkäänlaisia aseita, oli tuskin luultavaa, että he uskaltaisivat henkeänsä niin epätoivoiseen yritykseen.

Herra Evelyn tuli ja istuutui tyynesti osoitetulle paikalle. Katselin häntä kasvavalla mielenkiinnolla, ja tuntunee ehkä kummalliselta, että kuta kauemmin tarkastelin hänen kunnianarvoisaa ulkomuotoaan, sitä enemmän olin varma siitä, että olin nähnyt nuo piirteet ennen. Mahdotontahan se tietysti oli, mutta tämä kuvittelu sai minut valtaansa ja tunsin kummallista iloa tarkastaessani hänen kasvojensa kaikkia ilmeitä.

-- John Gough, olen pahoillani nähdessäni teidän sekaantuneen tähän roistontyöhön, sanoi hän lempeästi.

Toinen ei vastannut mitään ja koska hän istui selin minuun, en voinut nähdä, minkä vaikutuksen huomautus häneen teki.

-- Tiedän, että miehet, jotka poistuivat, ovat huonoja ihmisiä, jatkoi puhuja -- joilta en odota muuta kuin pahuutta. Mutta olen huomannut, että te olette saanut paremman kasvatuksen, ja teidän edesvastuunne on sentähden suurempi, koska olette auttanut tässä roistontyössä.

-- Varokaa, etteivät he saa kuulla puhettanne, herra Evelyn, vastasi John Gough vihdoin äreästi, -- en tahdo vastata seurauksista.

-- Heitä en pelkää, vastasi toinen. Seuraukset eivät voi tulla kovinkaan vaikeiksi näin haudanpartaalla olevalle miehelle, joka on elänyt vanhemmaksi kaikkia sukulaisiaan ja jota ei kiinnitä elämään mikään muu kuin onnettomuuksiensa muisto; mutta elämän keväässä olevalle henkilölle, niinkuin teille, jolla on ystäviä ja sukulaisia, mitkä panevat arvoa hyvälle maineellenne, tuntunee kai tällainen sanomattoman surulliselta. Mitähän kunnianarvoisa isänne sanoo, kun hän saa tiedon teidän liittymisestänne merirosvojoukkoon, kuinka syvästi sureekaan hellä äitinne, saatuaan kuulla, että olette saanut ansaitsemanne rangaistuksen, joka on ennen tahi myöhemmin kohtaava teitä rikollisen elämänne tähden?

-- Kuulkaapas, herra Eevelyn, huudahti Gough vapisevalla äänellä, joka ilmaisi hänen tunteensa, -- teillä ei ole mitään oikeutta saarnata minulle siveysoppia. Olen tehnyt, mitä suinkin vain olen voinut puolestanne. Miehet eivät olisi paljonkaan siekailleet kanssanne, jos en olisi tullut välittämään ja muistuttanut heille tästä asumattomasta saaresta.

-- Johon kuulutte jättäneen erään naisraukan kuolemaan nälkään, sanoi herra Evelyn.

-- Se ei ollut minun syyni, vastasi mies. -- Tein kaikki, mitä voin, estääkseni sen.

-- Olisi ollut miehekkäämpää, jos olisitte jäänyt hänen toverikseen tänne saarelle ja antanut raukkamaisten toverienne mennä tiehensä. Mutta olette heikko ja päättämätön, John Gough, helppo suostuttaa pahaan ja hidas seuraamaan hyviä vaistojanne. Olette aivan yhtä syyllinen tuon naisraukan murhaan kuin jos olisitte ennen lähtöänne murskanneet hänen päänsä. Luulenpa melkein, että alempana mainitsemani tapa olisi ollut vähemmän rikollista.

John Gough ei vastannut, mutta en luule hänen olleen oikein rauhallisen kuunnellessaan tätä syytöstä, sillä hän näytti levottomalta leikitellessään pistooleillaan, ja pitäen katsettaan alasluotuna.

-- Osanottonne tähän kapinaan, John Gough, on yhtä rikoksellista, jatkoi herra Evelyn. Teidän velvollisuutenne olisi ollut puolustaa kapteeni Manvers'ia ja hänen upseereitaan. Palkkioksi olisitte saanut heidän ikuisen kiitollisuutensa ja kauniin palkinnon laivan omistajalta.

-- Tuosta ei kannata puhua nyt enää, herra Evelyn, sanoi Gough kiireesti. Olen valinnut ja on myöhäistä muuttaa kantaansa; mutta Jumalan nimessä toivoisin kuitenkin, lisäsi hän lyöden kädellään kovasti otsaansa, ettei minulla olisi siinä mitään osaa.

-- Ei ole milloinkaan liian myöhäistä tehdä hyvää, John Gough, huudahti nyt rouva Reichardt, tullen esille piilostaan suureksi kummastukseksi sekä minulle että muille.

Ei voi kuvitella John Gough'in hämmästystä, kun hän näki rouva Reichardt'in. Hän hyppäsi pystyyn ja jättäen pistoolinsa maahan sekä lyöden kätensä yhteen hän huudahti:

-- Jumalalle kiitos, hän on pelastettu!

-- Kyllä, vastasi rouva Reichardt, ja tullen likemmäksi tarttui hän ystävällisesti Gough'in käteen. Jumalan varjeluksesta olette säästynyt syyllisyydestä murhaan, ja hänen nimessään, joka on pelastanut teidät itsellenne, vaadin minä, että luovutte nykyisistä pahoista aikeistanne.

Mies epäröi, mutta ei voinut irroittaa katsettaan hänen kasvoistaan ja oli selvää, että hänen läsnäolollaan oli ihmeellinen vaikutus John Gough'iin. Sillä aikaa olin minäkin tullut esille, en suinkaan vähemmäksi hämmästykseksi katselijoille. Ensimmäiseksi työkseni otin haltuuni nuo molemmat pistoolit jotka Gough oli jättänyt maahan, toiseksi kiiruhdin vankien luo, jotka katselivat meitä mitä suurimmalla kummastuksella, ja leikkasin poikki heidän siteensä ameriikkalaisella veitselläni.

-- Teen, kuten hyväksi näette, sanoi John Gough. -- Uskokaa, että olen vasten tahtoani houkuteltu tähän ja otin osaa kapinaan ainoastaan sentähden, että tiesin miesten tappavan minut, jos en suostuisi.

-- Teidän on koetettava hyvittää niin paljon kuin voitte, auttamalla upseereitanne saamaan laiva taasen haltuunsa.

-- Autan mielelläni teitä kaikessa, mitä he pitävät mahdollisena, vastasi mies. Mutta ensin on meidän voitettava nuo julmistuneet miehet, jotka äsken poistuivat, ja koska olemme huonosti asestettuja, on sekin jo yksinään hyvin vaarallinen tehtävä. Laivan ottaminen haltuumme, pelkään minä, on vieläkin uskalletumpaa, mutta olette näkevä minut ensimmäisenä joka vaarassa.

Kapteeni Manvers ja nuo muut tulivat nyt paikalle, missä John Gough ja rouva Reichardt keskustelivat. Kapteeni kuuli Gough'in viimeiset sanat ja aikoi sanoa jotakin, jolloin huomautin, ettei ollut ollenkaan aikaa selvityksiin, sillä muutamien minuuttien kuluttua voivat miehet jo tulla takaisin. Parasta oli heidän mennä rouva Reichardt'in saattamina majaan, jossa oli aseita ja ampumavaroja tarpeeksi ja sitten ruveta vastarintaan. Minä vahtisin sillä aikaa ja laukaisemalla toisen pistooleistani ilmoittaisin heille, jos joutuisin johonkin vaaraan. Vihdoin kehoitin heitä ottamaan airot pois veneestä, etteivät kapinoitsijat voisi paeta laivaan.

Esiintymiseni ja sanani herättivät yleistä huomiota. Erittäinkin huomasin herra Evelyn'in hätkähtävän nähdessään minut ja näkyi hän katsovan minua hyvin tarkasti, mutta se johtui varmaan odottamattomasta puheestani ja kummallisesta tavasta, jolla esiinnyin.

Kapteeni hyväksyi tuumani ja otettuaan airot pois veneestä, lähti koko seurue kiireesti asuntooni. Minä kätkeydyin jälleen ruohikkoon ja odotin kapinoitsijain palaamista. He eivät viipyneetkään kauan poissa. Kuulin heidän lähestyvän, sillä he nauroivat ja hoilasivat tullessaan niin kovasti, että se kuului pitkän matkan päähän. Heidän alkaessaan laskeutua kalliolle, kulkivat he niin likeltä ohitseni, että kuulin joka sanan, mitä puhuttiin.

-- Niin, kaikki liha on multaa, niinkuin pappi sanoo. He olisivat kuolleet ennemmin tahi myöhemmin, vaikka emme olisi eronneetkaan niin sukkelaan. Mutta, haloo! Missä on John Gough? Missä on kapteeni? Missä ovat kaikki muutkin?

On mahdotonta kuvata miesten kummastusta, kun he tultuaan paikalle, johon äsken olivat jättäneet vankinsa, eivät nyt nähneet niistä jälkeäkään. Ensin arvelivat he niitten paenneen veneellä, mutta nähtyään sen olevan hyvässä tallessa, luopuivat he siitä luulostaan. Sitten kuvittelivat he, että John Gough oli vienyt vangit pienelle kävelylle ja alkoivat huutaa keuhkojensa koko voimalla. Koska he eivät saaneet mitään vastausta, päästelivät he kummallisia huudahduksia, joita en silloin ymmärtänyt, mutta jotka, niinkuin sittemmin kuulin, olivat karkeita kirouksia. Viimein he eivät tienneet, mitä tekisivät, lähtisivätkö etsimään saarelta, vai palaisivatko laivaan.

Ainoastaan yksi kannatti ensimmäistä ehdotusta, mutta toiset äänestivät hänet kumoon. He eivät katsoneet maksavan vaivaa lähteä turhanpäiten kuljeskelemaan oudossa seudussa. Juuri kun he olivat lähdössä veneelle, huomautti yksi, että he mahdollisesti joutuisivat kiikkiin, jos he tulisivat ilman toveriaan. Vihdoin päättivät he istuutua odottamaan hänen tuloaan.

Nyt rupesi yksi heistä valittamaan väsymystään, koska hänellä oli viime yönä ollut kapinassa paljon tekemistä ja toisetkin myönsivät, alkaen haukotella, että hekin samasta syystä tarvitseisivat lepoa. He paneutuivat pitkäkseen ruohikolle ja hetken kuluttua kuului heidän kuorsauksistaan, että he nukkuivat.

Nyt ryömin kontallani heidän luokseen ja otin pistoolit heidän vyöltään, sillä he nukkuivat niin sikeästi, etteivät he siitä mitään tietäneet. Olin juuri lopettanut, kun kapteeni, John Gough, herra Evelyn ja kaikki muut lähestyivät paikkaa, hyvin varustettuina pyssyillä ja pistooleilla.

Muutamia minuutteja sen jälkeen olivat kapinoitsijat sidotut, heidän ennättämättä tehdä ollenkaan vastarintaa. Kapteeni kehui neuvokkaisuuttani. Puhellessani hänen kanssaan näin suureksi kummastuksekseni herra Evelyn'in äkkiä rientävän luokseni rouva Reichardt'in luota, jonka kanssa hän oli keskustellut. Hän syleili minua ja mitä liikuttavimmilla todistuksilla hellyydestään sanoi minua tyttärenpojakseen.

Salaisuus oli pian selvillä. Herra Evelyn oli kärsinyt suuria vahinkoja kaupoissaan ja oli sentähden käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja lähtenyt eräässä kauniissa laivassa, joka teki matkoja Etelä-Ameriikkaan, tähän maanosaan, myödäkseen siellä osan tavaroistaan. Mutta hänen matkallaan oli myöskin toinen tarkoitus. Hän tahtoi nimittäin saada selville jo kauan sitten kadonneen vävynsä perheen kohtalon, josta hän ei ollut saanut mitään tietoa sen jälkeen kuin nämä olivat astuneet erääseen laivaan, palatakseen kotiin timantteineen, joita he olivat ostaneet. Laivasta, jolla he olivat purjehtineet, ei sen jälkeen ollut kuulunut mitään ja herra Evelyn oli jo kauan aikaa sitten kadottanut kaiken toivonsa saada joskus vielä nähdä jommankumman heistä ja saada haltuunsa kalliin omaisuuden, joka heillä oli mukanaan.