Part 18

Turhaan etsin jotakin laivaa valtameren äärettömällä ulapalla, mitään ei näkynyt, laaja ulappa vain levisi aavikon tapaan kaikille tahoille. Koko tällä suurella alalla ei näkynyt merkkiäkään ihmisistä muualla kuin pienessä veneessämme, ja kuinka vähäpätöisiä olivatkaan tämän äärettömyyden rinnalla nuo pari avutonta ihmisraukkaa, jotka hiljaisina ja liikkumattomina istuivat veneessään odottamassa kohtaloaan.

Tähdet alkoivat tuikkia ihmeellisen kirkkaasti. En muistanut milloinkaan nähneeni niitä niin valoisina, mutta kai oli se vain ajatusteni synkkyys, joka pani ne niin kirkkaasti loistamaan. Olin olevinani keskipiste maailmojen loistavassa järjestelmässä, joka kaareutui ylläni tyynessä ja hiljaisessa kauneudessaan.

Veden pintaa, joka tuskin väreilikään, näyttivät nyt valaisevan lukemattomat tulet, ja purppuramainen, matalan liekin tapainen sumu loisti kaikilla suunnilla. Kiinnitin toverini huomion tähän kummalliseen ilmiöön. Huolimatta suuresta pelostaan rupesi hän heti selittämään sitä ja sanoi sen johtuvan veden omituisesta fosforisoimisesta, jonka aiheuttajana olivat myriadit, kiiltomadon ominaisuuksilla varustetut olennot, jotka noustuaan pinnalle panevat veden liekehtimään.

Kauan istuin ja katselin omituisia ilmiöitä, jotka näyttäytyivät silloin, kun pistin airon veteen. Näytti aivan siltä, kuin olisin halkaissut tulta veden asemasta ja tulta näkyi lähtevän airoistakin mereen tippuvan veden mukana.

Kului tunteja tällä tavalla ja yhä kuljimme virran mukana. Kuu ja tähdet loistivat nyt kylmästi yllämme, ja meri hehkui vielä. Rouva Reichardt kehoitti minua syömään vähäsen ja koettamaan sitten nukkua, ja lisäsi, että hän vartioitsisi ja ilmoittaisi sitten minulle, jos jotakin meille edullista tapahtuisi.

Ikävöin ainoastaan laivaa tahi tuulta, josta ei tällä hetkellä tuntunut henkäystäkään. Ei tehnyt mieleni ruokaa eikä juomaa, vaan kehoitin toveriani sen sijaan vähän syömään ja sitten nukkumaan, koska sopisi paljon paremmin, että minä vartioitsisin, eikä hän. Seikka oli nyt sellainen, että me molemmat yhtä mielellämme toivoimme jommankumman meistä ensin tyydyttävän nälkänsä vähistä ruokavaroistamme, mutta kun ei kumpikaan tähän suostunut, päätimme jakaa varastomme yhtä suuriin annoksiin, ja nauttia ruokamme aina auringon nousun ja laskun aikoina. Yöllä vuorottelisimme vartioimisessa, sekä aina silloin, kun saimme maan tahi laivan näkyviimme, tahi alkaisi tuulla, neuvottelisimme matkamme suunnasta.

Onnistuin saamaan hänet veneen pohjalle nukkumaan ainoastaan ehdolla, että herättäisin hänet vähän ajan kuluttua puolestaan taas vartioimaan, minun saadessa sitten vuorostani levähtää. Ensin luki hän kuitenkin tavalliset iltarukouksensa, joihin yhdyin. Tulin iloiseksi, kuullessani hänen sitten muutamien minuuttien kuluttua hengittävän säännöllisesti ja tietäessäni hänen nauttivan varmasti suuresti kaipaamaansa lepoa.

Olin nyt ainoana katselijana tuolle hämmästyttävälle näytelmälle, joka esiintyi yläpuolellani ja ympärilläni. Tämän kunnioitusta herättävän näyn juhlallisimpana piirteenä oli minusta ääretön hiljaisuus, joka vallitsi kaikkialla. Taivas oli yhtä mykkä kuin merikin. Näytti aivan siltä kuin uusi vedenpaisumus olisi peittänyt maan ja kaikki elävät olennot olisivat hävinneet sukupuuttoon sen pinnalta.

Tunsin vähitellen syvän surun täyttävän mieleni, enkä voinut olla syyttämättä itseäni siitä, että olin antautunut tähän uskallettuun yritykseen ja pannut alttiiksi elämän, jota olin velvollinen suojelemaan. Eri tiennyt, mihin joutuisimme, mutta käsitin, että jos emme pian pelastuisi johonkin laivaan tahi pääsisi jollekin ystävälliselle rannikolle, emme kestäisi montakaan päivää.

Olin täydellisesti varma siitä, ettemme milloinkaan enää näkisi saartamme ja vaikka olinkin niin monena vuonna ikävöinyt saada lähteä sieltä, en voinut nyt, kun kohtalo oli meidät erottanut, lohduttaa itseäni, koska olin menettänyt kodin, jonka niin monet muistot tekivät rakkaaksi. Suurin suruni oli kumminkin äidinisäni timanttien menettäminen. Hänellä ei nyt enää ollut mitään edellytyksiä saada niitä haltuunsa. Jos ne joskus tavattaisiin, tulisivat ne löytäjän omaisuudeksi, eikä hän saisi milloinkaan tietää, miten hänen tyttärensä kuoli eräällä saarella ja miten hänen tyttärenpoikansa hukkui meren syvyyteen.

Ajattelin sitten kotimaatani, jota olin jo niin kauan toivonut saavani nähdä ja sydämeni kutistui kokoon katsellessani loppumatonta näköalaa. Sieltä ei mikään ääni kuiskannut lohdutuksen sanoja, eikä ojentanut kättä avuksemme. Enkö milloinkaan saisi nähdä noita kerrottavan, että voin ne kuvitella niin selvästi, kuin olisivat ne kaikessa suuruudessaan ja komeudessaan olleet tuossa edessäni.

Kuinka usein olinkaan uneksinut tulostani Englannin siunatuille rannikoille, kuinka usein olinkaan ollut kuulevinani iloisten äänien lausuvan pienen villin tervetulleeksi luonnolliseen kotiinsa, kuinka usein ajatuksissani vanha äidinisäni olikaan syleillyt minua ja esittänyt minut hyville ystävilleen, jotka kunnioittaisivat minua hänen perillisenään. Olin uneksinut suloisia unia ja nähnyt onnellisia näkyjä, joiden loppuna oli nälkään kuoleminen pienessä veneessä äärettömällä valtamerellä.

Rouva Reichardt nukkui vielä, enkä tahtonut häntä herättää. Niin kauan kuin hän oli tietämätönnä tilansa vaarallisuudesta, voi hän olla jotenkin onnellinen. Hänen häiritsemisensä olisi ollut vaaran- ja kurjuudentunteen palauttamista hänen mieleensä ja muistuttamista, että minun ajattelemattomuuteni oli saattanut hänet tähän toivottomaan tilaan.

Huomasin taivaanrannalla pienen pilven ja samassa silmänräpäyksessä tunsin tuulenhenkäyksen, joka juuri kykeni purjetta heilauttamaan. Muutamissa minuuteissa oli pilvi kasvanut suuremmaksi ja tuuli pullisti purjetta. Kuvittelin sen puhaltavan vastavirtaan ja luullen olevani oikeassa, käänsin pian veneen ja suureksi ilokseni kiisi se nyt tuulessa vauhdilla, joka huomattavasti kiihtyi.

Mutta pilvi alkoi nyt peittää koko taivaan ja synkkä pimeys kietoi pian kaikki verhoonsa. Tuuli puhalsi jotenkin kovasti ja taivutti mastoa, johon purje oli kiinnitetty, niin että rupesin pelkäämään jonkun äkkinäisen puuskan kaatavan veneen tahi irroittavan purjeen. Olisin mielelläni laskenut purjeen alas, ellen olisi pitänyt sitä hyvin vaarallisena tehtävänä. Rouva Reichardt makasi asennossa, joka esti minua pääsemästä purjeen luo herättämättä häntä; olisin voinut keikauttaa venettä niin, että se täyttyisi vedellä ja vajoaisi, vieden meidät molemmat matkassaan. Vaikka osasimmekin uida, olin varma siitä, että meillä kerran jouduttuamme veteen oli hyvin vähän toivoa pysyä hengissä kauempaa kuin korkeintaan muutamia tunteja.

Vene jatkoi siis vain kiivasta kulkuaan. Heikko masto natisi ja purje oli niin kiinteällä, että joka minuutti odotin kaatumistamme. Silloin heräsi rouva Reichardt ja nopealla silmäyksellään käsitti hän heti vaaran koko suuruuden.

-- Me joudumme perikatoon, sanoi hän kiivaasti, jos emme korjaa purjetta.

Sen ymmärsin täydellisesti, mutta hän oli nähnyt enemmän merimiesten vaaroja kuin minä ja ymmärsi paremmin, miten oli meneteltävä. Hän tarjoutui auttamaan minua purjeen korjaamisessa ja käskettyään minun olla hyvin varovainen, pääsimme vihdoin maston luo ja onnistuimme suurella työllä ja vaarassa pudota mereen saamaan alas purjeen sekä maston.

Mutta olimme nyt joutuneet yhtä suureen vaaraan toisesta syystä. Meren pinta, joka oli ollut niin sileä tyynellä, oli nyt niin kovasti myrskyn myllertämä, että vene noustuaan suuren aallon harjalle seuraavassa hetkessä taasen putosi aallon pohjaan. Usein putosimme alas melkein kohtisuoraan ja korkeus tuntui joka hetki lisääntyvän. Joka kerralla, kun sillä tavalla syöksyimme päistikkaa kiehuvaan veteen, luulin vajoavamme niin ettemme enää milloinkaan nousisi, vaan seuraavassa minuutissa nousimme kumminkin taasen toisen, entisiä paljon kauheamman aallon harjalle, taasen pudotaksemme sieltä tuohon pohjattomaan kuiluun, joka kuohuvien vesivuorien ympäröimänä näytti valmiilta hautaamaan meidät ikuisiksi ajoiksi.

Oli melkein pimeä ja voimme ainoastaan nähdä valkoisen harjan siitä aallosta, jolle olimme nousemassa; muuten oli pimeää yllämme, pimeää allamme ja läpinäkymätön pimeys kaikkialla ympärillämme.

Rouva Reichardt istui aivan vieressäni pitäen kättänsä minun kädessäni. Hän ei huutanut peloissaan, kuten naiset tavallisesti, vaan tunsi enemmän kunnioitusta kuin pelkoa. Luulen hänen olleen täysin vakuutetun siitä, että hänen viimeinen hetkensä oli lyönyt, sillä kuulin hänen mumisevan rukouksen, jossa hän uskoi sielunsa Jumalan haltuun.

En voi sanoa olleeni hyvinkään levoton. Veneen äkkinäiset liikkeet ylös ja alas antoivat minulle sellaista huvia, jota en milloinkaan ennen ollut kokenut. Pulmakseni totta, olisin muuten ollut hyvinkin tyytyväinen siihen, että olin sillä tavalla, pimeänä ja myrskyisenä yönä, jäänyt tuulen ja aaltojen ajeltavaksi äärettömälle valtamerelle, jollen alituisesti olisi ajatellut toveriani ja katkerasti moittinut itseäni siitä, että olin saattanut hänet niin kauheaan vaaraan.

Ahkeran työn välttämättömyys karkoitti kumminkin pian nämä ajatukset. Joka kerralla, kun vene liukui alas, tuli siihen vettä ja jollen ruvennut pikaisiin toimenpiteisiin sen pois saamiseksi, olisi se epäilemättä täyttynyt pian ja uponnut. Tartuin sentähden rautakattilaan, jonka olimme ottaneet mukaamme keittääksemme siinä päivällistä, ja aloin kiireesti viskata vettä, jota jo olikin veneen pohjalla nilkkoihin asti. Vettä tuli yhä vieläkin veneeseen, milloin enemmän milloin vähemmän, ja rouva Reichardt auttoi minua nyt viskaamaan sitä pois tinakauhalla.

Yhteisillä ponnistuksillamme saimme veden vähenemään ja toivoimme voivamme vapautua siitä kokonaan. Silloin rupesi satamaan hyvin rankasti ja vaikka teltta suojelikin päätämme, tuli sitä sentään veneeseen siksi paljon, että se huolimatta ponnistuksistamme, kohosi jälleen nilkkoihimme asti.

Kuitenkin olimme iloisia huomatessamme, että tuuli asettui sateen tultua ja kun se lakkasi, rauhoittui merikin sen verran, ettei vettä enää tullut niin paljon sisään. Voin nyt yksikseni pitää veneen jotakuinkin tyhjänä, ja aina ennalta harkitseva rouva Reichardt asetti kaikki mukaan ottamansa tyhjät astiat kokoamaan sadevettä, sillä emmehän tienneet, kuinka arvokasta tämä vesi pian tulisi olemaan.

Sade valui muutamia tunteja oikein virtoina, jonka jälkeen taivas vähitellen kirkastui. Vaikka vieläkin levotonna, ei meressä kumminkaan enää kohonnut tuollaisia vuoren korkuisia aaltoja, jotka vähää ennen uhkasivat tuhota meidät joka kerralla, kun syöksyimme niitten väliin; tuultakin oli juuri sen verran, että purjehdimme kohtuullista vauhtia.

Rouva Reichardt auttoi minua maston pystyttämisessä, ja niin pian kuin aloimme tuntea tuulen vaikuttavan, kehoitti hän minua innokkaasti vähän syömään. Välttämätöntähän se oli meille molemmillekin, sillä olimme työskennelleet ankarasti monta tuntia. Söimme sentähden säästäväisesti ja joimme väkiviinalla sekoitettua vettä.

43. Äärettömällä valtamerellä.

Aamu valkeni rajattomalla ulapalla. Ensimmäinen esine, jonka huomasin, oli suunnattoman suuri valas, joka noin neljännespeninkulman päässä suihkutti vettä ilmaan. Senjälkeen näin vielä toisen, kolmannen ja sitten yhä useampia. Oli juhlallisen ja komean näköistä, kun joku näistä tavattoman suurista eläimistä ruiskautti ilmaan vesipilarin, johon auringonsäteet kuvastuivat, mikä näin matkan päästä näytti erittäin kauniilta.

Turhaan tähystelin maata ja yhtä turhaan odotin laivaa. Ei ollut muuta näkyvissä kuin tuo valasparvi, ja rouva Reichardt koetti huvittaa minua kuvailemalla valaanpyynnin merkitystä ja niitä vaaroja, joihin ne miehet antautuivat, jotka ajavat eläimiä takaa, tappaakseen ne harppuuna-nimisellä rautakeihäällä.

Nämä yksityiskohdat huvittivat minua suuresti ja toverini kertoi minulle kokonaisen jutun eräästä valaanpyyntimatkasta: miten tuo suunnaton eläin ensin huomattiin laivasta, takaa-ajon ja valaan keihästämisen, haavoitetun valaan taistelun hengestään, sen hinaamisen laivan luo ja sitten seuraavan öljyn valmistuksen sen ihrasta ja valaanluitten talteen oton.

Kuunnellessani tätä esitystä unohdin kokonaan, että ajelehdin avonaisessa veneessä aavalla merellä, tietämättä minne. Ehkä jo hetken kuluttua olisin ruumiina, jota aallot nakkelisivat, kunnes joku haikala sen nielaisisi, ehkä saisin kärsiä nälän ja janon tuskia, ehkä heittäisivät aallot minut jollekin kalliolle, jossa valkenevat luuni olisivat ainoana muistomerkkinä siitä, että näilläkin leveysasteilla oli joskus elänyt sellainenkin olento kuin "saaren pieni orpo".

Missähän nyt olikaan saaremme, josta niin kauan olin halunnut lähteä ja johon nyt tuhat kertaa mieluummin halusin jälleen palata. Tunsin, ettei mikään olisi ollut minulle mieluisempaa kuin tuon rakkaan rannikon näkeminen, rannikon, joka niin usein oli tuntunut minusta sietämättömältä vankilalta.

Turhaan rasitin silmiäni katselemalla kaikkiin suuntiin: taivaanranta levisi vain tasaisena kaikkialla ympärilläni. Missähän me olimmekaan? kysyin usein itseltäni, mutta toverillani ja minulla ei ollut aavistustakaan maantieteellisestä asemastamme; tiesimmehän vain olevamme jossain aavalla valtamerellä. Myrsky kai oli kuljettanut meitä suunnattoman matkan poispäin saaresta, paljon enemmän kuin virta.

Laskin, että olisimme kulkeneet monta peninkulmaa saaremme ohi, jos olisimme purjehtineet samaan suuntaan, mutta tuuli oli monta kertaa kääntynyt ja voi olla, ettemme olleetkaan niin kovin kaukana siitä, jos vain saisimme vähän tietoa, niistä päin sitä hakisimme. Mutta toivotontahan se oli ja olin varma siitä, että meidän oli luovuttava kaikista sinne pääsemisen ajatuksista.

Kesken näitä tuskallisia mietelmiäni kiinnitti toverini huomiotani muutamaan hyvin kaukana olevaan esineeseen, jota sanoi luulevansa laivaksi. Onneksi olin ottanut kiikarin mukaani ja suuntasin sen heti kiireesti sanottuun paikkaan. Laivahan se todellakin oli, mutta niin hirveän kaukana, että siitä oli mahdotonta kenenkään ihmisen huomata venettämme. Olisin purjehtinut sinne päin, mutta tuuli oli vastainen ja minulla ei ollut siis muuta neuvoa kuin odottaa niin kauan, kunnes laiva tulisi tarpeeksi likelle huomatakseen meidät.

Vietin nyt useampia tunteja mitä suurimmassa hädässä tarkastaen tuon kaukaisen laivan suuntaa.

Se suureni vähitellen niin, että paljailla silmilläkin voi jo selvästi huomata sen olevan suuren aluksen, mutta koska laskimme myötätuulessa aivan päinvastaiseen suuntaan, oli meillä hyvin pienet mahdollisuudet päästä sen luokse, jos se ei vain muuttaisi suuntaansa.

Rouva Reichardt mainitsi, että kaukana toisistaan olevat laivat kiinnittivät merkkien annolla huomiota puoleensa ja selitti eri tapoja, miten niitten päälliköt ilmoittivat toisilleen toivomuksiaan. Ainoa merkki, jota olin tavallisesti käyttänyt, oli risujen polttaminen rannalla ja niitten vedellä valeleminen, että ne paremmin savuaisivat, mutta näin veneessähän se oli mahdotonta. Toverini ehdotti vihdoin, että sitoisin pöytäliinan, jonka olimme sattumalta ottaneet mukaamme, mastoon, sillä sen puhdas valkoinen väri kiinnittäisi varmaan merimiesten huomion puoleemme. Korjattuamme purjeen, ripustimme liinan sen sijaan, mutta tuuli tyyntyi onnettomuudeksemme heti sen jälkeen ja liina riippui laskoksissa pitkin mastoa.

Ei kukaan meitä huomannut. Tartuimme nyt airoihin ja aloimme soutaa laivaan päin, mutta soudettuamme useita tunteja voimaimme takaa olimme jo niin väsyksissä, ettemme enää jaksaneet, ja siltikin näytimme kulkeneen vain hyvin vähän matkaa.

Pian laskeutui aurinkokin. Tähystimme ikävämme esinettä kaihoisin katsein siksi kunnes tuli pimeä, joka peitti sen näkyvistämme. Vähän myöhempään rupesi jälleen tuulemaan ja uudistetuilla toiveilla levitimme jälleen purjeemme, mutta se vei meitä vain vastakkaiseen suuntaan ja aamun valjetessa emme enää nähneetkään laivaa.

Tuuli oli taasenkin kääntynyt. Purjehdimme yhä myötätuuleen. Mutta minne? Tuskasta ja työstä puolikuolleena olin viime yönä nukkunut ja heräsin vasta myöhään aamulla. Rouva Reichardt ei ollut tahtonut häiritä minua, sillä nukkuessanihan en tietänyt kurjuudestani enkä tilani vaarallisuudesta. Hän ei ollut saattanut häiritä lepoa, jota niin sekä sielu että ruumis tarvitsivat. -- Näin suloista unta uudesta kodistani Englannissa, jota niin usein rukouksissani olin halunnut nähdä. Iloiset kasvot hymyilivät minulle ja hellät, sanomatonta suopeutta ilmaisevat äänet lausuivat minut tervetulleeksi.

Eräissä kasvoissa olin tuntevinani äitini, jonka rakkauden niin nuorena olin kadottanut. -- Ne olivat muita kalpeammat, mutta paljon hellemmät ja lemmekkäämmät. Sitten ne kalpenivat ja vaalenivat yhä enemmän, kunnes ne olivat sen kauniin, guanoon hautaamani olennon näköiset, ja minusta tuntui, että hän syleili minua kivenkylmillä käsivarsillaan ja suuteli minua huulilla, jotka jäähdyttivät vereni ja saivat minut pelosta värisemään.

Äkkiä näin Jackson'in sokeine silmineen hapuilevan luokseni veitsi kädessään ja mumisten kirouksia. Hän tarttui minuun -- taistelimme epätoivon vimmalla keskenämme -- ja upotti pitkän veitsensä rintaani, päästäen äänekkään ja pahansuovan ivanaurun. Tuntiessani veitsen tunkeutuvan ruumiiseeni vavahdin ja syöksyen ylös pelotin herätessäni rouva Reichardt'in kauhealla huudollani.

Tämä uni syöpyi syvälle sieluuni ja siinä esiintyneitten eri henkilöitten kasvot olivat selvinä mielessäni. Muistin äiti-raukkani niin tarkkaan kuin olisin nähnyt hänet eilen, muistin hänen suloiset silmäyksensä, kun hän lähestyi minua, -- kuinka koetinkaan muistutella ja nauttia niistä kuin kadotetusta siunauksesta.

Tuntui niin kummalliselta, että tuo nimetön, hylystä maihin tullut ruumis näyttäytyi minulle unessa niin pitkän ajan perästä, kuin olisimme kauan pitäneet toisistamme ja hänen rakkautensa elämässä olisi kokonaan kuulunutkin minulle. Tyttö-raukka! Ehkäpä joku hellä ystävä juuri nyt sureekin häntä.

Mutta Jackson'in esiintyminen unessani oli kaikkein hirveintä ja kului kauan, ennenkuin voin tulla vakuutetuksi siitä, etten ollutkaan nähnyt hänen tuttuja piirteitään, enkä saanut mitään kuolettavaa haavaa, josta nyt kärsisin. Vihdoinkin vapauduin kuvittelustani ja vastasin rouva Reichardt'in huolestuneisiin kysymyksiin, että olin nähnyt pahaa unta.

Pian aloin kumminkin ajatella, olikohan herääminen suloisempaa kuin uni. Ääretön valtameri levisi vielä suunnattoman suurena käärinliinana edessäni; tuota kirkasta taivasta, joka oli niin kaunis aamuauringon valossa, en voinut pitää muuna kuin paarivaatteena, ja pieni veneemme oli ruumisarkku, jossa kaksi vielä elävää ja avutonta ihmisolentoa odotti hautaamista.

-- Onko Jumala meidät hylännyt? kysyin toveriltani, tahi onko hän unhottanut, että kaksi luomaansa olentoa on mitä suurimmassa hädässä, josta ainoastaan hän voi ne pelastaa?

-- Ole vaiti, Frank Henniker, huudahti rouva Reichardt juhlallisesti, se on jumalatonta! Jumala ei hylkää milloinkaan niitä, jotka ovat hänen suojeluksensa arvoisia. Hän joko pelastaa heidät, jos hän pitää sen tarpeellisena, tahi katsoo hän edullisemmaksi ottaa heidät pois sellaisesta paikasta, jossa niin monet vaarat heitä ympäröivät, ja muuttaa heidät sinne, jossa ainoastaan rauha ja ääretön onni vallitsevat. Meidän pitäisi mieluummin iloita siitä, sanoi hän lisääntyvällä vakavuudella, että hän pitää meidät kyllin arvokkaina otettavaksi niin aikaisin pois maailmasta, jossa olemme saaneet kärsiä niin paljon kurjuutta.

-- Mutta kuolla tällä tavalla, väitin jurosti, kun pitää kärsiä päiväkausia hirmuisia tuskia avun toivotta, niin siihen en minä oikein voi alistua.

-- Ennemmin tahi myöhemmin on meidän kuoltava, sanoi hän, ja on paljon tauteja, joista kuolema seuraa vasta pitkien ja kuvaamattomien kärsimyksien jälkeen. Olemme säästyneet niiltä. Roisto, joka riutuu jonkun inhottavan taudin tuottamissa tuskissa, kadehtisi meitä, jos hän näkisi sen verrattain helpon tavan, jolla meidän sallitaan lähteä elämästä. Mutta en näe tilassamme mitään toivotonta, lisäsi hän. Ei vieläkään ole mahdotonta, että joku laiva meidät huomaisi, tahi voimmehan päästä jollekin rauhalliselle rannikolle, josta voimme matkustaa Englantiin.

-- En näe siihen minkäänlaisia edellytyksiä, vastasin, me olemme nähtävästi syrjässä tavallisista laivareiteistä, ja jos olisimmekin niin onnellisia, että näkisimme jonkun, niin onko sanottu, että laivaväki meidät huomaisi. -- Toivon, etten milloinkaan olisi lähtenyt saaresta.

Rouva Reichardt ei torunut minua, eikä edes vihjannutkaan, että se oli oma syyni. Hän vain lisäsi:

-- Sellainen kai oli Jumalan tahto.

Söimme ja joimme pieniä annoksiamme. Tarkastin, mitä oli jäljellä. Vaikka olimmekin olleet äärettömän säästäväisiä, oli ruokaa jäljellä ainoastaan yhdeksi päiväksi. Päätimme sentähden pienentää vieläkin pientä annostamme, lisätäksemme sillä tavalla pelastuksemme mahdollisuuksia.

44. Oppaat.

Viisi vuorokautta olimme nyt ajelehtineet aalloilla ja kaikki ruokavaramme olivat lopussa, vaikka olimme säästäneetkin joka murusen, niinkuin ahne säästää kultaansa. Vieläpä sadevedenkin ja kaiken sen, mitä meillä oli ollut mukanamme, olimme juoneet viimeiseen tippaan.

Ilma oli välistä tyyntä, välistä tuulista, joka kääntyi usein, mutta minulla ei ollut enää voimia purjeen hoitamiseen, vaan vene sai hoitaa itsensä tahi paremmin: tuuli sai hoitaa venettä. Tyynellä pysyimme paikoillamme, mutta tuulella kuljimme sen mukana siksi kunnes se ei enää jaksanut pullistaa purjetta.

Viisi pitkää päivää ja yötä, päiviä täynnä ääretöntä tuskaa, ja öitä täynnä kuvaamatonta kauhua. Auringon noususta sen laskuun rasitin silmiäni tähystelemällä taivaanrantaa, mutta muuta en nähnyt kuin taivasta ja vettä. Pimeän tultua en voinut nukkua, koska olin kuohuksissani päivillä tuntemastani äärettömästä hädästä. Olin pimeässä näkevinäni eriskummallisten olentojen pilkkaavan ja puhuvan, ja korkealla niitten yläpuolella ojentui sen kauhean käärmeen pää, jonka kanssa olin taistellut "onnellisessa laaksossa". Se aukaisi hirveän kitansa nielläkseen minut ja kierti auki kauheata ruumistaan kiemuran kiemuran perästä kääriytyäkseen veneen ympärille ja musertaakseen sen.

Iloitsin aina päivän valjetessa ja silloin, kun yö sattui olemaan kaunis ja taivas tähdessä, sillä aaveet katosivat auringon paistaessa ja tähtien hiljainen kauneus tyynnytti mieltäni.

Riuduin ruoan puutteessa, mutta kärsin enemmän janosta, sillä kuumuus päivillä oli niin hirveä, että tulin aivan raivoihini, ja ainoastaan rouva Reichardt'in kehotukset voivat pidättää minut hyppäämästä mereen ja juomasta kyllikseni suolaista vettä, joka näytti niin viekoittelevalta ja virkistävältä.

Toverini koetti elvyttää toivoani paljon senkin jälkeen, kun kaikki toivo oli mennyttä. Sitten saarnasi hän alistumista Jumalan tahtoon ja valaisi käytännöllisesti oppiaan esimerkillään.

Huomasin hänen äänensä tulevan aina vain heikommaksi ja hänen itsensä joka tunti voimattomammaksi. Hän ei jaksanut enää nousta paikaltaan ja pyysi minua viimein auttamaan häntä veneen pohjalle makaamaan. Silloin huomasin hänen rukoilevan hartaasti ja kuulin hänen usein mainitsevan nimeäni.

Päässäni rupesi tuntumaan niin kummalliselta ja kieleni kuivui kuin tikku suuhuni, mutta pureskeltuani paitani hihaa, sain siihen vähän helpotusta, vaikka pääni tulikin pahemmaksi. Silmäni rupesivat myöskin valehtelemaan. Olin myötäänsä näkevinäni laivoja purjehtivan lähelläni ja koetin huutamalla herättää niitten huomiota. Ääneni oli heikko ja voin saada kuuluville ainoastaan jonkunlaisen puoleksi tukahtuneen huudon. Sitten luulin näkeväni maata: kauniita metsiä ja vihreitä laitumia levisi edessäni, loistavia kukkia ja virkistäviä hedelmiä kasvoi kaikkialla; huusin toverilleni, että hän kiiruhtaisi, koska lähenimme maata ja saisimme pian noukkia viinirypäleitä ja levähtää tuoksuavilla kukilla.