Part 17

Hän näkyi hyvin tuntevan laivojen sisustukset ja selitettyään minulle kaikki sen mukavuudet, en voinut kyllin ihmetellä ihmisen neroa saada aikaan niin hämmästyttäviä asioita.

Koska laivan ruomassa oli paljon vettä, olin pakotettu sukeltamalla hakemaan muutamia esineitä. Näin ja koskettelin nyt ensimmäisen kerran elämässäni pyssyjä ja pistooleja. Ne herättivät minussa suurta mielenkiintoa ja toverini selitettyä, miten ne ladattiin ja laukaistiin, käsitin heti niitten etevämmyyden jousen ja nuolien rinnalla. Aioin juuri valita niitä pari kolme kappaletta, ottaakseni ne mukaani, kun toverini selittikin niitten olevan aivan hyödyttömiä ampumatarpeitta. Olisin kai tyytynytkin entisiin yksinkertaisiin aseisiini, joista minulla jo oli ollut niin suurta hyötyä, jollei rouva Reichardt jatkuvassa tarkastuksessamme olisi löytänyt useita täysinäisiä tinakanistereita aivan vahingoittumatonta ruutia ja suuren määrän patruunia kuulineen, jotka kaikki otin heti haltuuni.

Laivan toisista osista löysimme jyväsäkkejä, jauhotynnyreitä ja kaikenlaisia muita tavaroita, kuten peitevaatteita, tarvekalulaatikoita ja suuren joukon pulloja ja saviastioita, joitten sisältö oli minulle kokonaan tuntematonta, mutta tuotti toverilleni suurta iloa. Enimmän ihmetyttivät minua kaikki ne erilaiset maanviljelyskalut, jotka löysimme ruumasta. Vähässä ajassa sain sitten tietää lapioitten, haravan, aurojen, puimakoneitten ja monien muitten esineitten, joitten olemassaolosta en milloinkaan ollut uneksinutkaan, oikean käyttämistavan.

Löysimme myös suuria määriä kaikenlaisia siemeniä ja juuria ja jonkunlaisia ruukuissa kasvavia taimia, jotka rouva Reichardt oikein erityisesti käski ottaa mukaan, koska niistä saisimme mitä suurinta hyötyä, lisäten, että hän merkeistä päättäen arveli tämän olleen jonkun siirtolaislaivan matkustajineen, vaikkakaan ei voinut sanoa, mihin paikkaan se oli menossa.

Mursimme auki, sen enempää välittämättä, kaappeja ja arkkuja, kaikkialta löytäen paljon tavaroita, jotka lisäisivät suuresti mukavuuttamme, jos vain voisimme saada ne saarellemme. Miten se tapahtuisi oli arvoitus, jota ei kumpikaan meistä kyennyt ratkaisemaan. Pieneen veneeseemme ei mahtunut muuta kuin joitakin keveämpiä tavaroita ja pian olivatkin sellaiset, jotka voimme ottaa mukaamme, siihen sullotut.

Olimme juuri lähtemäisillämme lastinemme, kun toverini kiinnitti huomiotani ryminään, joka tuntui kuuluvan jostakin laivan perimmäisestä sopukasta. Hän näytti niin suuresti ilostuvan siitä, että luulin tämän löytömme olevanpaljon arvokkaamman ennen tekemiämme.

Jatkoimme raivaamistamme, niinkuin minusta tuntui, aivan laivan äärimmäiseen perukkaan, oppainamme ryminä, joka sieltä kuului. Oli niin pimeäkin, että meidän täytyi hankkia valoa, ja toverini haki lyhdyn, jonka hän sytytti tuluksilla Sitten vei hän minut muutamaan paikkaan, missä näin useita eläimiä, joista toiset olivat kuolleita. Hän sai kumminkin selville, että siellä oli pari nuorta vasikkaa, kolme tahi neljä lammasta ja yhtä monta sikaa, jotka hyvin äänekkäästi ilmaisivat olevansa vielä hengissä. Vähän haettuaan, löysi ja antoi hän niille ruokaa, jota ne halukkaasti söivät. Hän sanoi minulle noitten suurempien eläimien olevan hevosia ja lehmiä, mutta ne olivat kaatuneet, eivätkä näyttäneet elon merkkiäkään.

Toverini ja minä harkitsimme sen jälkeen kauan miten voisimme viedä hengissä olevat eläimet saarellemme. Hän esitti kaunopuheliaasti ne suuret edut, joita ne meille hankkisivat, jos vain voisimme ne sinne saada.

Ymmärrettyämme, ettemme ainakaan nyt voineet kuljettaa niitä pois ja annettuamme niille hyvästi ruokaa, laskeusimme veneeseen ja sousimme onnellisesti rantaan. Sitten kannoimme aarteemme kotiin ja ajattelimme ruveta rakentamaan lauttaa kallioitten juurella uiskentelevista laudoista ja tynnyreistä, mutta koska tiesin sen vievän paljon aikaa, päätin tarkastaa laivan veneet, jotka uiskentelivat kumossa jonkun matkan päässä meistä.

Suureksi iloksemme huomasin, että toinen niistä oli vain vähän vahingoittunut, ja saatuani sen maihin, onnistuimme yhteisvoimin saamaan sen kohdalleen. Muutamissa tunneissa olimme tehneet sen vedenpitäväksi, hakeneet pari airoa ja soudimme nyt hilpeästi hylylle.

39. Laajennettua toimintaa.

Jos hevoset ja lehmät olisivat eläneet, olisi ne täytynyt jättää laivaan, koska emme olisi voineet kuljettaa niitä pois, mutta nuo pienet eläimet saimme vähällä vaivalla kannelle ja veneeseen. Otimme mukaamme muutamia esineitä, jotka olivat siinä lähettyvillä, ja ajoimme muutamien minuuttien kuluttua nauraen ja leikkiä laskien nelijalkaiset aarteemme maihin, suureksi kummastukseksi linnuille, jotka eivät ollenkaan tahtoneet lakata siipiään räpyttämästä, kun ajoimme niitten uudet toverit majalle.

Samalla tavalla kuljetimme maihin keveimmät maanviljelyskalut, sängyt ja sänkyvaatteet, kojut ja riippumatot, huonekalut, huoneen rungon, kaikenlaiset säilykkeet, lääkelaatikon, kirjat, lasit ja porsliinit, kaikenlaiset hyödylliset tarve- ja talouskalut, lyhyesti sanoen, seuraavina kahtena kolmena viikkona täytimme pelastamillamme tavaroilla, joita alituisesti kävimme noutamassa, kaikki vapaat paikat, joita vain voimme löytää.

Sitten puhkesi toinen, hirveä myrsky, joka kesti kaksi päivää, jolloin hylky särkyi ja kappaleet ajautuivat kaikille tahoille. Onnistuin kumminkin korjaamaan ajopuita, tynnyreitä, piiroja ja arkkuja, jotka kaikki toin maihin ja olivat ne minulle suureksi hyödyksi.

Vaikka olimmekin tällä tavalla hankkineet itsellemme paljon tavaraa, olisimme molemmat olleet paljon iloisemmat, jos olisimme voineet pelastaa jonkun noista onnettomista ihmisistä, joille tavarat ennen olivat kuuluneet. Mutta ei yksikään heistä ollut pelastunut ja ainoastaan yksi ruumis tuli maihin. Se oli muutaman nuoren naisen. Löysimme sen makaamasta vatsallaan, märät vaatteet kietoutuneina kiinteästi ruumiin ympärille. Kääntäessämme hänet varovaisesti selälleen näin kasvot, jotka olivat minusta ihmeellisen kauniit. Haikalat eivät olleet häntä huomanneet, ja hän oli ollut kuolleena monta tuntia. Aallot olivat varmaan heittäneet hänet maihin heti sen jälkeen kuin laiva oli törmännyt karille, sillä hän ei ollut musertunut kallioihinkaan, jotka muussa tapauksessa olisivat jättäneet kauheita jälkiä hänen hentoon ruumiiseensa.

Hänen ruumiinsa näkeminen herätti minussa joukon surullisia ajatuksia.

Nostimme hänet niin huolellisesti ja hellästi kuin hän olisi ollut läheisin ja kallein sukulaisemme, ja kannoimme hänet kotiin, laskien hänet rouva Reichardt'in vuoteelle. Sen jälkeen valmistin laudoista jonkunlaisen laatikon, jota rouva Reichardt sanoi ruumisarkuksi, ja kaivoin hänelle syvän haudan guanoon.

Ja koko ajan itkin niin, etten ennen milloinkaan. Mieleni oli alakuloinen ja sydämeni tuntui väsyneeltä. Vakavina kannoimme hänet hautaan ja luimme rukouskirjasta hautaussanat hänelle. Polvistuneina rukoilimme tämän nimettömän olennon puolesta, jota emme olleet milloinkaan nähneet elävänä, vuodattaen kyyneliä hänen kovan kohtalonsa tähden, ikäänkuin hän olisi ollut toverinamme monta vuotta. Ja luotuamme haudan umpeen ja tultuamme kotiin, tunsimme itsemme alakuloisiksi ja surullisiksi, niinkuin rakkaan sisaren kuoleman jälkeen.

Minulla oli nyt paljon hommia, jotka pitivät minua ahkerassa työssä. Mutta vähän väliä palasi mieleeni aina muisto noista kalpeista ja suloisista kasvoista. Tein jonkunlaisen ristin paikalle, missä hän oli haudattuna, ja istutin kummulle kauniimmat kukkamme. En milloinkaan lähestynyt paikkaa rukoilematta, sillä tuntui siltä kuin olisin tullut johonkin pyhään huoneeseen.

Olen melkein unhottanut kertoa, että muutamien päivien kuluttua haaksirikosta muutamat odottamattomat, mutta erittäin tervetulleet vieraat meidät yllättivät. Olin jo useina päivinä huomannut vieraita lintuja saarella kuljeskelemassa. Kun toverini ne näki, tunsi hän ne heti ankoiksi ja kanoiksi, jotka epäilemättä olivat paenneet laivasta.

Voimme siis nyt perustaa pienen siirtolan, jonka välittöminä hallitsijoina olivat rouva Reichardt ja minä ja asukkaina vasikat, lampaat, siat ja siipikarja, jotka kaikki elivät hyvässä sovussa keskenään.

Myrsky oli runnellut vanhaa majaamme niin, että päätin rakentaa uuden paremmalle paikalle. Otin sentähden katseltavakseni tuon huoneenkehyksen, jonka olimme tuoneet hylystä. Oli vähän hankalaa saada eri kappaleet sovitetuiksi yhteen, mutta kerran siinä onnistuttuani, saimme tosin pienen, mutta mukavan majan omaksemme. Laitoin sen ympärille uuden kasvitarhan, johon istutimme kaikki kasvattamamme appelsiinipuut ja paljon siemeniä ja juuria, joita olimme saaneet hylystä. Huoneen taakse aitasin pienen tilkun, jonne istutin ne taimet, jotka olimme löytäneet ruukuista ja jotka näyttivät olevan hedelmäpuitten alkuja.

Ajattelin sitten maanviljelystyökalujani ja halusin mielelläni koettaa erästä niitten joukossa olevaa kevyttä auraa, kuultuani sen maanviljelykselle tuottamasta hyödystä. Rupesin ensin itse airoihin ja rouva Reichardt alkoi ohjata, mutta se näkyi olevan niin kovaa ja raskasta työtä, että minun täytyi keksiä joku keino sitä helpoittamaan. Käytännöllisimmäksi huomasin vasikoiden käyttämisen siihen tarkoitukseen ja valjastinkin ne auran eteen. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Eläimet eivät näyttäneet olevan juuri oppivaisia, mutta aikojen kuluessa, suurella kärsivällisyydellä ja lempeydellä, onnistuin lopuksi saamaan ne tekemään työn, jota niiltä vaadittiin.

Niin kului aika hupaisesti rakennus- ja puutarhatöissä. Tämän vuoden kuluessa oli paikan ulkomuoto kokonaan muuttunut. Guano teki maan hedelmälliseksi ja pani kaikki kasvit kasvamaan ihmeteltävän nopeasti. Meillä oli mukava asunto, jota toiselta puolen viiniköynnökset, toiselta päärynäpuut varjostivat. Meillä oli mitä parhaimpia appelsiini- ja omenapuita, jotka pian kantaisivat hedelmiä, runsaasti talouskaluja ja tyhjentymätön varasto elintarpeita. Meillä oli useita lampaita ja karitsoita, uusi kasvitarhamme oli täynnä hyödyllisiä kasviksia, kanamme ja ankkamme olivat lisääntyneet enemmällä kuin puolella, vasikat olivat melkoisesti kasvaneet ja siat olivat suuresti lisääntyneet. Vilja ja perunat olivat kasvaneet ja korjatut.

Pienestä metsäläisestä oli nyt kaksikymmenvuotiaana tullut oikea maanviljelijä. Talon ja eläinten hoidosta ei jäänyt enää aikaa hyödyttömään suruun ja turhaan toivoon saada lähteä saaresta.

Kaksi vuotta sen jälkeen oli vielä suurempia parannuksia ja lisäyksiä huomattavissa. Laitoimme pienen meijerin, ja koska nautakarjamme, siat ja linnut pian lisääntyivät, niin kai me muutamissa vuosissa tulisimme niin varakkaiksi maanviljelijöiksi, kuin mitä milloinkaan on tässä maailman osassa elänyt.

40. Eräs löytöretki.

Vaikka ensimmäinen meriretkeni oli ollutkin niin seikkailurikas, halusin kumminkin tehdä uuden kokeen saaren ympäripurjehtimisessa, koska minulla nyt oli paremmat vehkeet vaarojen välttämiseksi. Venettä, joka oli kuulunut haaksirikkoutuneelle laivalle, olin tiheillä käynneilläni saaresta sinne ja sieltä saareen oppinut käsittelemään yhtä hyvin kuin jos olisin soutanut veneitä koko ikäni.

Apunani rouva Reichardt, joka hoiti airoja melkein yhtä hyvin kuin minäkin, voimme helposti kuljettaa sitä eteenpäin, vaikka se olisi ollut kuinka lastissa tahansa. Yhteiset ponnistelumme olivat karkoittaneet hänen pelkonsa, joka oli silloin, kun ensimmäisen kerran koetin lähteä merelle, estänyt hänet tulemasta mukaani.

Olinkin nyt aivan eri tavalla varustettu kuin silloin. Heikon kuoren sijasta, jonka jokainen lähestyvä aalto uhkasi kaataa ja johon ei tahtonut mahtua kahta henkeäkään, olin nyt hyvin rakennetun laivaveneen omistajana, aluksen, johon hyvästi mahtui puoli tusinaa ihmisiä ja joka oli, paitsi hyvin kovassa ilmassa, yhtä varma kuin mikään paikka maalla.

Olin korjannut ne pienet viat, joita se oli saanut, ja laittanut siihen katon, joka soutaessamme suojeli meitä auringon säteiltä. Olin pystyttänyt mastonkin purjeineen, joka säästäisi meiltä suuremman osan vaivojamme. Kun kaikki oli kunnossa, pyysin kiihkeästi rouva Reichardt'in seuraamaan minua matkalleni saaren ympäri, matkalle, jonka toivoin tulevan sekä hauskaksi että hyödylliseksi.

Hän oli hyvin vastahakoinen lähtemään rannikolta etemmäksi merelle kuin mitä välttämättä oli tarpeellista. Hän teki kaikenlaisia esteitä; etenkin huomautti hän taitamattomuudestani hoitaa venettä aavalla merellä; hän pelkäsi myöskin vaaraa, johon voisimme joutua äkillisen kuuron sattuessa, tahi haikalojen mahdollisesti hyökätessä kimppuumme; voisimmehan sitäpaitsi törmätä johonkin terävään kallioon; näytin kuitenkin vääräksi kaikki hänen epäilyksensä.

Pienillä huvimatkoillamme merelle osoitin hänelle osaavani hoitaa venettä yhtä hyvin airoilla kuin purjeillakin, ja vakuutin, että me pysyttelemällä likellä saarta pian pääsisimme maihin, jos joku vaara meitä uhkaisi ja ettei mikään olisi sen helpompaa kuin pysytellä poissa sekä kallioitten että haikalojen lähettyviltä. En luule saaneeni häntä täydellisesti vakuutetuksi pelkonsa aiheettomuudesta, mutta uudistuneet pyyntönsä kauniin ilman tukemina ja hänen vastenmielisyytensä jäädä taasen saarelle minun uskaltaessa henkeni merelle, voittivat ja vihdoinkin lupasi hän lähteä mukaani tälle toiselle retkelleni.

Hänen huolenpitonsa näyttäytyi kumminkin tässäkin asiassa yhtä hyvin kuin muissakin tilaisuuksissa, sillä hän ei sallinut veneen lähteä rannasta ennenkuin olimme varustautuneet joka tapauksen varalta, mikä voisi viivyttää paluutamme määrätyn ajan sivu.

Kauniimpaa päivää matkallemme emme olisi voineet valita. Taivaalla ei näkynyt pilveäkään ja tuultakin oli juuri kylliksi tarkoitukseemme. Pystytin teltan, vedin purjeen ylös ja talutin rouva Reichardt'in määrätylle paikalleen, jonka jälkeen hyvästelimme kaksi- ja nelijalkaiset maissa olevat ystävämme, jotka katsoivat meitä ikäänkuin aavistaen eroavansa ainoista suojelijoistaan. Työnsin sitten veneen ulommaksi, tuuli tarttui purjeeseen ja se alkoi liukua kiivaasti eteenpäin.

Purjehdin siten noin neljäspeninkulmaa ulommaksi maasta, ja käänsin sitten peräsimen toisaalle, jolloin vene heti muutti suuntaansa; niin jatkoimme siten melkein samanlaisella vauhdilla melkoisen matkaa.

Huolimatta ennen osoittamastaan pelosta, ei rouva Reichardt voinut olla tuntematta tämän matkan virkistävää vaikutusta. Keinuimme mukavasti ja turvallisesti aalloilla, näkemättä muuta kuin taivaan ja vettä kaikilla muilla suunnilla, paitsi siellä, missä saaremme rosoiset rannat toivat vaihtelua taulun yksitoikkoisuuteen.

Sydämeni laajeni tuosta valtavasta näköalasta edessäni. Lieköhän milloinkaan mikään merimies löytäessään suuren mantereen tuntenut suurempaa riemua kuin minä ohjatessani pientä purttani suurella vesiaavikolla, joka levisi edessäni? Istuuduin rouva Reichardt'in viereen, antaen veneen jatkaa matkaansa, niinkuin se ei olisi kaivannutkaan ohjaavaa kättä. Se suunta, jota seurasimme, oli mielestäni niin mukava, etten halunnut sitä muuttaa.

-- Voin hyvin helposti kuvitella, sanoin, sellaisten miesten innostusta kuin Kolumbus oli, jonka tekemästä Ameriikan löydöstä kerroitte minulle eräänä päivänä. Näitten muinaisten merenkulkijain tehtävä on ollut kunniakas.

-- Epäilemättä, Frank, vastasi hän, ja ehkä se juuri antoikin voimaa äsken mainitsemallesi suurelle miehelle kestämään niitä vaikeita koettelemuksia, joita hänen täytyi kärsiä löytönsä edelliseen iltaan asti, löytönsä, joka oli tekevä hänen nimensä kuuluisaksi kaikkina aikoina. Hän oli kärsinyt hirveitä vaikeuksia, laiva oli ollut niin kauan poissa maitten näkyvistä, ettei kukaan katsonut tarpeelliseksi tähystellä sitä ja hän odotti vain, että laivaväki tekisi kapinan ja vaatisi häntä palaamaan takaisin. Juuri tänä hänen elämänsä pulmallisena hetkenä näkyi ensimmäinen vihje maasta. Alakuloisten merimiesten uteliaisuus heräsi, toivo elpyi taasen heidän kuolemattoman päällikkönsä rinnassa, muudan mies määrättiin isoonmastoon ja hänen iloinen huutonsa, että maa oli näkyvissä, herätti jälleen väen nukkuvan elämänhalun.

-- Minusta tuntuu hyvin väärältä, huomautin, että niin tärkeätä löytöä ei ole nimitetty ensimmäisen löytäjän, vaan erään myöhemmän, näillä rannikoilla vierailleen merenkulkijan mukaan.

-- Tietysti, sanoi rouva Reichardt, on se näennäisesti väärin, että Amerigo Vespucci saa kunnian, jonka Kolumbus yksinään oli ansainnut. Mutta ei kukaan voi riistää häneltä mainetta, joka on hänen luonnollinen oikeutensa, koska ainoastaan hän rohkeudellaan ja yritteliäisyydellään teki tämän suuremmoisen löydön. Hänen jättiläislöytöänsä sanottakoon vain Ameriikaksi, mutta maailma tunnustaa suhteensa Kolumbukseen ja tietää hänen kilpailijastansa tuskin muuta kuin nimen.

-- No, oliko tästä suuresta maantieteellisestä löydöstä hyötyä koko ihmiskunnalle?

-- Saatpahan kuulla. Tuo laaja maanosa, joka silloin löydettiin sivistyksen hyväksi, voidaan jakaa kahteen osaan: pohjoiseen ja eteläiseen. Eteläisessä osassa asui hyväsävyinen ja veltostunut kansa, joka omisti paljon sivistyksen tuomia etuja, muun muassa olivat sen tiedot rakennustaiteessa suuret, niinkuin nähdään heidän kaupunkiensa raunioista. Heillä oli suuria rohkean- ja komeantyylisiä rakennuksia, he tuhlasivat kalliita metalleja, joita maassa oli runsaasti, ja käyttivät pukuja, joista huomasi heidän kankaitten kutomistaitonsa olevan melkein täydellisen ja vaatteitten kuosin ja ompelemistaidon hyvin suuren.

Espanjalaiset, joita houkutteli tähän maanosaan kulta, jota ensimmäiset löytäjät olivat niin suurin määrin nähneet tässä uudessa maassa, tunkeutuivat rauhallisen väestön alueelle ja voivat, asestuksensa etevämmyydellä ja koska alkuasukkaat eivät aavistaneet tunkeutujien suunnitelmia, panemalla toimeen useita verilöytyjä jotensakin pienellä voimalla valloittaa tämän laajan valtakunnan, joka oli sinne perustettu kaukaisessa muinaisuudessa, ja tehdä siitä espanjalaisen siirtolan.

Rauhallisen väestön veri juoksi virtoina, sen suuret kuninkaat tahi keisarit pantiin viralta ja murhattiin, sen komeista temppeleistä ryöstettiin kalleudet, sen jalosukuiset miehet ja papit pakotettiin kidutuksella luopumaan uskostaan ja kansan enemmistö tehtiin sotaisten voittajiensa orjiksi. Tällä tavalla rikastui Espanjan aarrekammio Meksikon ja Perun kullalla, mutta jokainen kultakappale toi mukanaan veren kirouksen ja siitä ajasta alkoi Espanjan valta, joka silloin oli suurimmillaan, heiketä, kunnes siitä tuli Euroopan vähäpätöisimpiä kansoja. Siirtomaat nousivat kapinaan emämaatansa vastaan ja tulivat itsenäisiksi valtioiksi, mutta kirous, joka seurasi alhaista maahantunkeutumista, näkyi seuraavan rikollisten hyökkääjien perillisiäkin, koska ei hallitus eikä kansa alkanut kukoistaa.

-- Maan eteläosan historian olen sinulle nyt lyhyesti kertonut, mutta olet huomaava, että pohjoisen osan historia on aivan erilainen.

-- Olkaa niin hyvä ja kertokaa sekin!

-- Kun Pohjois-Ameriikka ensin löydettiin, huomattiin siellä asuvan villiä kansaa, joka oli jakautunut moneen heimoon. Niillä ei ollut mitään teollisuutta eivätkä ne tunteneet ollenkaan taiteita eikä tieteitä. Ne asuivat karkeasti tehdyissä majoissa noissa läpipääsemättömissä metsissä, olivat melkein alastomia, hyvin sotaisia ja innokkaita metsästäjiä; heistä kerrottiin, että he syövät taisteluissa tappamansa viholliset.

Tämän raakalaiskansan luokse saapui Englannista, suoraan myrskyisen Atlantin yli, muutamia seikkailijoita.

-- Ah, Englanti, huudahdin! Se on vanhempieni kotimaa, se on äidinisäni koti! Sanokaa minulle kaikki, mitä tiedätte Englannista.

Rouva Reichardt hymyili innolleni, mutta jatkoi, tekemättä mitään huomautusta puheeni johdosta.

-- Englannissa oli siihen aikaan paljon seikkailunhaluisia miehiä, jotka olivat valmiit uhmaamaan kaikkia vaaroja, hankkiakseen isänmaalleen osan siitä kunniasta, jota muut maat olivat merenkulkijainsa suurteoista saaneet. Sellaiset miehet ne sitten löysivät Pohjois-Ameriikan mantereen eri osat. Maine niitten ihmeellisestä hedelmällisyydestä ja suotuisasta ilmastosta levisi pian heidän maanmiestensä joukkoon, ja aika-ajoittain lähti useita laivoja englantilaisista satamista, mukanaan seikkailijoita, jotka sitten perustivat niin sanottuja uudisasutuksia intiaanien maahan. He eivät menetelleet niinkuin espanjalaiset, että olisivat säälimättömästi murhanneet alkuasukkaita ja sitten heiltä ryöstäneet kaikki, vaan ostivat alkuperäisiltä omistajilta määrättyjä aloja ja viljelivät niitä sitten rauhallisesti. Sitä myöten kuin muukalaisten lukumäärä lisääntyi, lisääntyivät myöskin heidän asumuksensa ja saivat he metsäläisiltä vaihtamalla uusia maa-aloja.

-- Englantilaiset näkyivät olleen paljon inhimillisempiä kuin espanjalaiset, huomautin. Mutta eivätkö he milloinkaan joutuneet sotiin maan villien asukkaitten kanssa?

-- Kyllä, usein, vastasi rouva Reichardt, mutta se oli tavallaan välttämätöntä. Kun uusia siirtolaisia saapui Englannista, tarvittiin enemmän maata, mutta alkuasukkaat eivät olleetkaan enää halukkaita vaihtamaan. Ne alkoivat kadehtia muukalaisia ja tahtoivat ajaa ne takaisin laivoihin, ennenkuin ne liiaksi lisääntyivät. Vihamielisiä tekoja, jotka usein olivat hyvinkin raakoja, tekivät villit uudisasukkaille, jotka niistä katkeroituneina yhtyivät sotaiseen liittoon ja ajoivat viholliset, huolimatta niitten suuresta lukumäärästä, aina kauemmaksi ja kauemmaksi, kunnes englantilaiset jälkeläisineen, valloituksien, sopimusten tahi ostojen perusteella omistivat suurimman osan Pohjois-Ameriikasta.

Olin ollut niin kiintynyt näihin kuvauksiin, etten ollut muistanut tarkastaa veneen vauhtia. Kiiruhdin sentähden kääntämään purjeen toiselle puolelle, koska olimme etääntyneet monen peninkulman päähän saaresta ja jos en olisi varuillani, voisimme pian kadottaa maan näkyvistämme. En kadottanut hetkeäkään muuttaessani suuntaa, mutta emme olleet ehtineet pitkällekään, kun huomasin tuulen lakkaavan ja lopuksi tyyntyvän kokonaan.

Olimme nyt pakotettuja tarttumaan airoihin ja sousimme voimaimme takaa maihin päin. Jatkoimme vähän aikaa, kunnes väsyimme, jolloin kummastuin nähdessäni, miten vähän matkaa olimme päässeet. Annoimme airojen levätä ja nautittuamme, vähän virvokkeita jatkoimme soutamistamme vereksillä voimilla, mutta pian aloin epäillä, että me sen sijaan että olisimme lähestyneet maata, etäännyimmekin siitä. Huomautin rouva Reichardt'ille siitä, että saaren suuruus pieneni, vaikka olimme niin kauan sinne päin soutaneet.

-- Voi Frank, sanoi hän surullisena, olen jo hetken aikaa epäillyt, että kulutamme voimiamme aivan turhaan. On aivan selvää, että olemme joutuneet virtaan, joka viepi meidät joka hetki kauemmaksi merelle, ja jos ei pian rupea tuulemaan, niin kadotamme saaren näkyvistämme ja sitten tietää vain taivas, miten meille käy.

Levitin purjetta toivossa, että sitä pullistava tuuli kuljettaisi meidät pois virrasta, mutta ei tuntunut henkäystäkään. Meillä ei ollut kompassin tapaistakaan. Ruokana, joka oli tarkoitettu ainoastaan huvimatkallemme, oli meillä pieni ruukullinen vettä, pullollinen väkiviinaa, muutamia korppuja, pari suurta leipää, kananpoika ja vähän kuivattua kalaa. Maa katosi äkkiä näkyvistä ja voin ainoastaan määrätä sen paikan auringosta, joka nyt paistoi kuumasti veneeseemme. Jos ei telttaa olisi ollut, emme olisi voineet sitä kestää, sillä kuumuus oli tukahduttava. Olimme lakanneet soutamasta yhtä paljon väsymisen kuin turhan voimain kuluttamisenkin vuoksi.

Nyt istuimme ja katselimme vapisevin sydämin kiivaasti katoavaa maata. Se muuttui ensin täpläksi ja sitten pisteeksi, kadotakseen vihdoin kokonaan näkyvistämme. Aurinko paistoi täydeltä terältä meidän ajautuessamme virran mukana, tietämättä minne ja näkemättä ympärillämme muuta kuin taivaan ja vettä joka puolella.

41. Myrsky.