Part 16

Kuulin sitten, että joku mahtava päällikkö oli sekaantunut asiaan. Minut oli kannettu pois enemmän kuolleena kuin elävänä ja olin kauan pysynyt sellaisessa tilassa. Tarpeeksi voimistuttuani voidakseni matkustaa, käytin hyväkseni muutaman kotiinpalaavan valaanpyytäjän satunnaista vierailua saarella ja pyysin päästä mukaan matkustajaksi. Kapteeni kuuli surullisen tarinani, ottaen minut sitten laivaansa niin pian kuin voi, ja näytti oikeata merimiehen osanottoa kärsimyksiini. Olisin palannut Englantiin hänen kanssaan, mutta tultuamme tämän saaren leveysasteelle puhkesi hirmuinen myrsky ja olimme pakotettuja turvautumaan veneisiin. En tiedä, mihin kapteeni miehineen joutui, sillä veneet erosivat toisistaan melkein heti, kun läksimme hylystä, mutta toivon heidän turvallisesti päässeen maihin ja olevan nyt omassa isänmaassaan.

Mihin nuo toiset, jotka toivat minut tänne sinun sytyttämiesi tulien opastamana, ovat joutuneet, en tiedä. Mutta en luule mahdolliseksi, että he, veneen ollessa niin raskaassa lastissa kuin se oli saaresta lähtiessä ja väen ollessa siinä tilassa, voivat saavuttaa sitä kaukaista saarta, johon he suuntasivat matkansa.

Rouva Reichardt'in kertomus teki minuun syvän vaikutuksen. En ihmetellyt enää hänen kalpeita kasvojaan enkä hänen surullista ulkomuotoaan, joka alussa oli niin silmiinpistävä. Hän oli kärsinyt hirveästi ja hänen kärsimyksensä olivat siksi tuoreita, että niitten jättämä jälki näkyi vielä hänen luonteessaan.

Ajattelin paljon hänen kertomustaan ja ihmettelin, mikä sai ihmiset lähtemään mukavista kodeistaan ja matkustamaan merien yli tuhansien peninkulmien päähän, toivossa käännyttää uuteen uskoon joukon petollisia metsäläisiä, jotka ensimmäisten vihollisuuksien puhjetessa varmaan heidät tappaisivat.

37. Kauheassa vaarassa.

Elämämme kului sillä tavalla vaihtelevissa töissä, keskusteluissa ja opiskeluissa.

Rouva Reichardt ei opettanut minulle ainoastaan uskontoa, vaan kaikkia niitä muitakin oppiaineita, joita hän vähäsenkään taisi, ja sillä tavalla opin keskustelujemme avulla paljon kielioppia, maantiedettä, tähtitiedettä, kirjoitusta, laskemista, historiaa ja siveysoppia, niinkuin olisin saanut oppia koulussakin, jos en olisi ollut pakotettu olemaan tällä autiolla saarella.

Ei tarvinne mainita, että yhä vieläkin halusin lähteä sieltä pois. Olin jo kauan ollut kyllästynyt paikkaan, vaikka me yhteisillä ponnistuksilla olimme hankkineet itsellemme monta mukavuutta, jota emme ennen olleet osanneet toivoakaan. Majamme olimme muodostaneet uudestaan jonkunlaiseksi maalaishuvilaksi, joka todellakin oli kaunis kukka- ja köynnöskasvipeitteineen. Kasvitarhamme lisäsi sen suloa vielä paljon, sillä majan läheisyyteen olimme istuttaneet kaikki saarella kasvavat kukat ja muutamia pensaita, jotka hyvällä hoidolla olivat pian kasvaneet suuriksi ja suojelivat nyt majaa tuulilta.

Olin rakentanut jonkunlaisen aitan perunain ja risujen säilyttämiseksi, ja häkin linnuille, joita oli nyt suuri parvi. Kasvitarhan ympärille olimme pystyttäneet aidan, niin että me, kuten rouva Reichardt sanoi, näytimme saaneen asunnon omassa, rakkaassa Englannissamme, sen sijaan, että olimme sulettuna pienelle saarelle, tuhansien peninkulmien päähän siitä kodista, josta niin mielellään keskustelimme.

Vaikka toverini puhui aina rakkaudella isänmaastaan ja olisi varmaan mielellään sinne palannut, ei hän kumminkaan milloinkaan valittanut kovaa kohtaloaan olla kuin vankina pienellä saarella, erotettuna ystävistään ja sukulaisistaan. Vieläpä oli hänellä tapana moittia minua vankina olomme tuottamasta kärsimättömyydestä ja kiittämättömyyttäni kaikesta hyvästä, jota nautimme.

-- Ettekö te sitten ollenkaan toivo saada lähteä tältä saarelta? kysyin eräänä päivänä.

-- Käyttäisin ilolla -- ensimmäistä tilaisuutta, joka tarjoisi minulle onnellisen matkan Englantiin, vastasi hän. -- Mutta minä odotan kärsivällisesti oikeata hetkeä. Ei ole ainoastaan hyödytöntä surra pidennetyn olomme tähden, vaan se on sitäpaitsi Jumalan voiman epäilemistä, ettei hän voisi viedä meitä täältä. Ole varma, ettei hän ole suojellut meitä näin kauan ja niin monista vaaroista, hylätäkseen meidät silloin, kun parhaiten tarvitsemme hänen apuaan.

Koetin etsiä lohtua tuollaisista kuvitteluista, mutta ehkä ei nuori mieli voi niin helposti mukaantua sellaiseen, josta se ei pidä, sillä en voi sanoa, että tulin tyytyväiseksi kohtalooni.

Hätä ensimmäisellä matkallani oli peloittanut minua toista kertaa tekemästä samanlaista koetta, mutta korjasin siitä huolimatta veneeni, tein sen lujemmaksi ja laitoin siihen jonkunlaisen kalasäiliön. Silloin kun meressä ei näkynyt haikaloja, soutelin tavallisesti jonkun matkan päähän onkimaan.

Suurtyöni kumminkin kalastamisen helpottamiseksi oli verkko, jonka olin rouva Reichardt'in avulla onnistunut kutomaan. Tähän aikaan oli hän voittanut pelkonsa ja seurasi minua kalastusmatkoillani. Hän voi soutaakin laskiessani verkkoa ja auttoi minua sen nostamisessa veneeseen.

Ensi kerralla, kun nostin verkkoa veneeseen, pelkäsin veneen kaatuvan. Kalasäiliö oli täynnä ja useat suuret kalat, jotka olin irroittanut verkosta, hyppivät ja telmivät veneen pohjalla. Se alkoi vajota syvemmälle kuin oli mukavaa meille kummallekaan ja olin pakotettu heti heittämään suurimman osan saaliistamme mereen. Sousimme sitten varovaisesti maihin iloisina siitä, että voimme saada niin paljon elintarpeita milloin vain halusimme.

Rouva Reichardt seurasi minua myöskin maamatkoillani. Olimme yhdessä tarkastaneet melkein koko saaren. Päätarkoituksenamme oli hakea kukkia kasvitarhamme kaunistukseksi ja usein toimmekin jonkun lisäyksen kokoelmaamme. Koska toverini osasi vähän kasvioppia, selitti hän minulle eri lajien nimet, heimon ja ominaisuudet, jonka tähden kävelymatkamme olivat hyvin hauskoja.

Ulkonäkömme nauratti usein meitä molempia, sillä pukujamme olisivat varmaan vieraat henkilöt pitäneet hyvin kummallisina. Kumpikaan meistä ei käyttänyt sukkia eikä kenkiä, sillä sellaisia ei meillä ollut, emmekä voineet niitä mistään hankkiakaan, mutta sensijaan käytimme hylkeennahkasäärystimiä ja sandaaleja, suojellaksemme itseämme kaktuskasvien lehdiltä ja piikeiltä, joiden välistä meidän oli matkoillamme pujottautuminen. Toverillani oli päässään sokerikeon muotoinen hylkeennahkalakki ja suojeli hän ihoansa auringolta jonkunlaisella päivänvarjon tapaisella, jonka olin tehnyt hänelle.

Näillä matkoilla oli hän puettu karkeisiin purjekangashousuihin, sillä hänen oma pukunsa olisi ollut riekaleina, ennenkuin olisimme päässeet pensaikossa puolenkaan peninkulman päähän. Lisäksi kantoi hän yllään lyhyttä, miehenliiveistä tekemäänsä nuttua ja pumpulialushametta.

Minulla taasen oli päässäni leveälierinen, kuivatuista ruohoista tehty hattu, jonka itse olin letittänyt. Ylläni oli hyvin kulunut hylkeennahalla paikattu merimiesnuttu ja samalla tavalla paikatut purjekangashousut.

Vaikka huvimatkamme olivatkin aivan vaarattomia, kuljetimme kuitenkin aseita mukanamme. Toverini kehoituksesta olin tehnyt itselleni hyvän ja vahvan jousen nuolineen ja harjoitellut niin ahkerasti pilkkaanampumista, että olin jo melko taitava sen käsittelemisessä. Minulla oli nyt jonkunlaisessa pussissa seljässäni useita kovasta puusta valmistettuja nuolia, joista muutamien kärjet olin varustanut terävillä ruodoilla ja toisten rautanauloilla. Tupessa vyölläni kannoin ameriikkalaista puukkoani, jota käytin kaivaessani kasveja maasta. Olallani kannoin saarella kasvavasta, pitkästä ruohosta tekemääni koria, jossa säilytin kaikki löytämämme aarteet, ja joustani pidin kädessäni.

Paitsi päivänvarjoaan oli toverillani toisessa kädessään pitkä sauva ja olaltaan riippui pieni laukku, jossa tavallisesti oli vähän virvokkeita, sillä hän sanoi aina, ettei voinut edeltäpäin tietää, mitä sattuisi tapahtumaan, joka viivyttäisi paluutamme, ja sentähden oli hyvä pitää vähän evästä mukanaan. Ateriamme oli hauskimpia keskeytyksiä päivän työssä. Istuuduimme johonkin rauhalliseen nurkkaan, missä kukat tuoksuivat ja pensaikko suojeli auringolta. Söimme siinä kuivattua kalaamme, maistelimme lintujamme, paistoimme perunoita pikku nuotiolla ja lopuksi huuhdoimme kaiken menemään pullollisella raikasta vettä, joka olikin ateriamme virkistävin kohta.

Niinkuin jo äsken sanoin, olin tullut jousen käytössä hyvin taitavaksi, josta oli meille välistä ollut suurtakin hyötyä lintujen pyydystämisessä.

Käytin sitäpaitsi taitoani toiseen tarkoitukseen, joka teki minut hyvin tyytyväiseksi. Vanhoilla vihollisillani haikaloilla oli vielä tapana suurin parvin vierailla muutamassa rannikkomme osassa, mutta niin pian kuin osasin asettani käyttää, asetuin niin lähelle kallionreunaa kuin vaaratta voin tehdä, ja valittuani uhrini tähtäsin sen ylempään uimaevään ja ammuin, jolloin tavallisesti osasinkin tarkoittamaani paikkaan, mistä seurasi, että haikalat taasen sillä kertaa katosivat.

Vihasin noita eläimiä niin sanomattomasti, koska ne olivat peloittaneet minua muistorikkaalla löytömatkallani ja tappaneet Nero-lemmikkini, että päätin käydä sotaa niitä vastaan niin kauan kuin vain voin valmistaa jousia ja yksikään haikala oleskelisi rannikolla.

Olimme niin usein kuljeskelleet saaren ristiin rastiin, ettemme uneksineetkaan mistään vaarasta. Emme olleet milloinkaan nähneet muita eläimiä kuin vanhoja ystäviämme hylkeitä, jotka pysyttelivät rannalla. Samanlaiset linnut kuin nekin, joita meillä oli, olivat melkein ainoat, jotka kävivät saarella, mutta joskus olimme sentään nähneet aivan toisenlaisiakin lintuja, joista olin ampunut muutamia.

Näillä matkoillamme katselin sentähden aina jotakin vierasta lintua, koettaakseni ampumataitoani. Jos lintu sattui olemaan syötäväksi kelpaava, oli se varmasti tervetullut, mutta jos ei ollutkaan, niin sain siitä sentään hetkeksi ajanvietettä, kun rouva Reichardt sanoi minulle sen nimen ja selitti sen elämäntavat.

Olimme löytäneet luonnollisen laakson, joka sijaitsi niin alhaalla, ettei sitä voinut huomata, ennenkuin oli tullut aivan sen lähistölle. Päästäkseen sinne täytyi laskeutua erästä jyrkkää pensaita kasvavaa mäkeä. Laakson pohjalla oli kai maa hyvin hedelmällistä, sillä siellä kasvoi melkoisen suuria puita, suurena vastakohtana kaikille pensasmaisille kasveille saaren muissa osissa. Tätä täplää sanoimme "Onnellisten laaksoksi" ja siitä tuli mielipaikkamme.

Muistelen eräällä tällaisella matkallamme syöneemme päivällisen, useita tunteja ensin haettuamme kasveja, joita olimme saaneetkin aikamoisen kimpun. Ateriamme jäännökset olivat erään suuren puun alla, jonka varjossa olimme levähtäneet.

Olimme juuri saaren vastakkaisella puolella, noin neljännespeninkulman päässä merestä. Paikalla kasvoi paljon harvinaisia kukkia ja rouva Reichardt oli poistunut vähän matkan päähän tarkastaakseen kaikkea nähtävää. Katsellen puihin ja pensaisiin ympärilläni nähdäkseni jotakin uutta, poistuin sillä aikaa vastakkaiseen suuntaan ja hiivin juuri muutamien noin kahdentoista metrin päässä olevien pensaitten ympärillä, joista olin kuulevinani visertelyä, kun kuulin kovasti huudettavan.

Pyörähdin äkkiä ympäri ja näin rouva Reichardt'in, joka nähtävästi aivan kuolemaisillaan pelosta kiiruhti vastaani. Hän oli menettänyt päivänvarjonsa ja sauvansa, hänen lakkinsa oli pudonnut päästä ja hänen kiivaasta juoksusta irtautunut pitkä tukkansa liehui tuulessa.

Ensin en huomannut mitään, joka olisi aiheuttanut tämän äkkinäisen pelon, mutta hetken kuluttua kuulin risahduksia pensaikosta, josta hän tuli, ikäänkuin joku raskas ruumis olisi laahautunut niitten läpi, ja samalla näyttäytyikin oikein kauhea hirviö. Se lähestyi kiivaasti pitäen päätään noin kolmen metrin korkeudella maasta ja kita ammollaan. Halkinaista kieltään liikutti se suurella nopeudella. Sen ruumis oli kauhean pitkä ja tavallisen puun paksuinen. Eriväriset suomut peittivät sen kaikkialta, ja se kiemurteli pitkin maata epätasaisissa kiekuroissa, monen metrin pituinen häntä perässään. Sen silmät olivat kiiltävät ja julmat ja koko sen näkö selitti tarpeeksi hyvin toverini pelästyksen.

-- Pakoon! huusi hän hirveän pelästyneellä äänellä ja kiiruhti vastaani, pakene, muuten olet mennyttä miestä!

Hänen onnistui päästä sille paikalle, jossa olin, mutta kun hän vilkaistuaan taaksensa näki tuon kauhean hirviön tulevan täyttä vauhtia perässään, vaipui hän pelon valtaamana jalkoihini.

Hyppäsin heti hänen ylitsensä estääkseni hirviötä hyökkäämästä hänen kimppuunsa, ja seisovassa asennossa, jännittäen joustani niin paljon kuin voin, odotin muutamia sekunteja, saadakseni tarkan tähtäimen, sillä ymmärsin kaiken riippuvan varmuudestani ja päättäväisyydestäni.

Aina lähemmäksi ja lähemmäksi tuli kauhea vastustajani, sähisten hirveästi, silmät salamoiden ja kita ammollaan, aikoen nähtävästi nielaista minut yhtenä suupalana. Sen kauhean ruumiin äärettömät kiemurat vyörivat maalla kuin rattaat, musertaen kuin ruohon ne paksut kasvit, jotka olivat sen tiellä.

Tunnustan, että tunsin sydämessäni jotakin pelontapaista, mutta tiesin samalla, että ainoa pelastuksen mahdollisuus oli hirviön kuolettavasti haavoittaminen, ja vaaran välitön läheisyys antoikin minulle tarvittavan kylmäverisyyden.

Hirviö oli nyt päässyt juuri sen puun taakse, jonka juurella olimme syöneet päivällistä, ja minä olin siitä noin kahdentoista metrin päässä. Juuri kun sen pää pisti esiin puun takaa, tähtäsin tarkkaan ja annoin nuolen lentää, niinkuin luulin, suoraan sen silmään, toivoen, että se tunkeutumalla aivoihin pysähdyttäisi sen heti. Mutta kun se sillä hetkellä liikautti päätään, lensikin nuoli sen avonaiseen kitaan, mennen läpi toisesta leuasta ja tunkeutuen syvälle takana olevaan puuhun, naulaten siten sen pään kiinni.

Kun hirviö huomasi olevansa haavoitettu, kiersi se kauhean ruumiinsa rungon ympärille ja pudisteli äkkinäisillä ponnistuksillaan paksua puuta edes ja takaisin rajummin kuin minä sen heikointa oksaa. Peläten sen pääsevän irti, ennenkuin ennätin pelastaa tajuttoman toverini, ammuin niin pian kuin voin kaikki nuoleni, jotka sattuivat sinne tänne sen ruumiiseen. Sen ponnistukset tulivat silloin niin kauheiksi, että sieppasin rouva Reichardt'in äkkiä syliini ja peloissani, joka näkyi antavan minulle yliluonnollisia voimia, kiiruhdin niin pian kuin voin suorinta tietä majaamme. Ennättämättä vielä puolta peninkulmaakaan, tuli toverini onneksi tuntoihinsa ja jaksoi jatkaa pakoaan avuttanikin. Vihdoin saavuimme kotiin, puolikuolleina väsymyksestä ja pelosta. Ensimmäiseksi työksemme telkesimme kaikki ovet ja ikkunat, jättäen kuitenkin pieniä tähystysreikiä, ja istuimme sitten siellä useita tunteja vavisten ja pelokkaina odottaen hirviön lähestymistä.

Sinä yönä emme panneet nukkumaan, eikä meistä kumpikaan mennyt ulos seuraavanakaan päivänä. Seuraavana yönä valvoi aina toinen, toisen nukkuessa. Mutta toisena päivänä oli rohkeuteni jo niin paljon palannut, että halusin mennä katsomaan alituisten keskustelujemme esinettä, mutta rouva Reichardt kielteli minua.

Hän sanoi sen olevan jonkun hirveän suuren jättiläiskäärmeen eli boakäärmeen, jotka ovat yleisiä Etelä-Ameriikan metsissä. Saarellemme oli se kai tullut jonkun ajelehtivan puun mukana, ja koska sen saamat haavat eivät luultavasti voineet niin suurta eläintä sanottavasti vahingoittaa, kiemurteli kai se ympäriinsä saarellamme, valmiina hyökkäämään kimppuumme niin pian kuin jompikumpi meistä näyttäytyisi.

Kolmantena päivänä, kun ei mitään tapahtunut, joka olisi lisännyt levottomuuttamme, päätin tutkia vaaraa ja hiivin majasta, varustettuna uudella jousella ja nuolivarastolla, kirveellä ja ameriikkalaisella puukollani. Päättäneenä aloittaa uuden taistelun, jos tarvittiin, hiivin varovaisesti eteenpäin, katsellen silmä tarkkana kaikkea liikkuvaa ja korvat höröllään heikoimmallekin äänelle, kunnes lähestyin viimeisen epätasaisen tappeluni tapahtumapaikkaa.

Minun täytyy tunnustaa, että aloin hengittää kiivaammin ja sydämeni löi nopeammasti, kun lähestyin paikkaa, johon olin jättänyt kauhean viholliseni. Suureksi kummastuksekseni oli käärme kadonnut. Puu seisoi vielä paikoillaan, vaikka maa olikin peitetty sen lehvillä ja oksilla ja suurin osa sen kuoresta oli paljaana tomuna. Rungon juurella oli kuorenkappaleilla ja katkenneilla nuolilla, lehdillä ja mullalla sekoittunut suuri verilätäkkö. Hirviö oli kadonnut. -- Mutta missä se oli?

Vähän levottomana aloin hakea sen paluumatkan jälkiä ja ne löytyivätkin helposti. Jousi valmiina heti käytettäväksi seurasin verijälkeä, joka vielä oli näkyvissä ruohikossa ja varmasti osoitti, että käärme oli kiemurrellut puun luota suorinta tietä mereen, johon jäljet loppuivat.

Huomattuani tämän, hengitin taasen helpotuksesta. Ei ollut epäilemistäkään, että eläin, jos se vain jäi henkiin, oli satojen peninkulmain päässä ja varmaankaan ei palaisi takaisin paikkaan, jossa se sai niin epäkohteliaan vastaanoton.

En kadottanut hetkeäkään rientäessäni toverilleni viemään näitä hyviä uutisia.

38. Laivahylky.

Olin jo väsynyt laivojen tähystelemiseen. Vaikka päivä päivältä ja viikko viikolta tein kiikarillani mitä tarkimpia tutkimuksia, olivat ne, kuten olen sanonut, aivan tuloksettomia. Välistä kuvittelin jonkun laivan näkyvän taivaanrannalla, jolloin ladoin risukimppuja päällekkäin, sytyttäen ne palamaan ja valaen niitä vedellä saadakseni ne savuamaan, kuten Jackson'kin oli tehnyt, mutta kaikki oli turhaa. Näköni oli varmaan pettänyt, tahi merkkejäni ei oltu huomattu, tai laivan suunta ei ollut saarelle päin.

Myrskyt olivat myöskin raivonneet useita kertoja, mutta mitään hylkyä ei ollut tarttunut rannikollemme. Aloin uskoa olevamme tuomittuja viettämään elämämme tällä kalliolla ja tapasin itseni usein nurisemassa kohtaloani vastaan, vaikka koetinkin siihen tyynesti mukaantua. Kasvava ikäväni päästä Englantiin etsimään äidinisääni ja hänelle jättämään timantit esti aina nöyryyttäni tulemasta pitkäaikaiseksi. Olin saanut rouva Reichardt'ilta tietää suunnilleen näitten kivien arvon ja miten tärkeätä olisi, että sukulaiseni saisi ne jälleen haltuunsa. Usein olin ajatellut sitä mielihyvää, jota tuntisin esiintyessäni hänen edessään sellaisen -- varmaan jo kauan sitten kadonneeksi luullun -- omaisuuden takaisin tuojana.

Mutta viime aikoina olin ajatellut sentään vähemmän näitä asioita. Edellytykset saarelta lähtemiseen näyttivät yhtä kaukaisilta kuin toiveet äidinisänikin näkemisestä, ja niin lakkasin ajattelemasta vyön sisältöä. Timantit näyttivät tulevan yhtä arvottomiksi kuin ne olivat hyödyttömiäkin, ja kahmalollinen vehnää olisi ollut paljon halutumpaa. Oli kulunut jo jonkun aikaa siitä, kun olin nähnytkään vyötä, tahi kysynytkään sitä.

Niin elimme kauan, mitään kertomisen arvoista tapahtumatta. Eräänä päivänä kumminkin ennusti taivas myrskyä ja hirmuinen rajuilma ukkosineen ja salamoineen puhkesikin ja raivosi koko päivän ja yön. Tuuli kiskoi irti puita juurineen, kaasi aittamme, teki hirveätä jälkeä kasvitarhassamme ja uhkasi pyöräyttää majamme ylösalaisin.

Emme voineet ajatellakaan maatapanoa sellaisen myrskyn raivotessa ympärillämme. Istuimme sentähden ylhäällä, kuunnellen puitten ritinää ja odottaen joka hetki majan murskautumista kappaleiksi. Onneksi suojeli kaarna, jolla olin peittänyt katon, meitä osaksi sateelta, joka virtasi puroina, mutta katto ei ollut kaikkialta yhtä pitävä ja kurjuutemme lisääntyi veden tippumisesta ja lattialle syntyvistä rapakoista.

Ukkosta jatkui vielä lyhyin väliajoin, tullen välistä niin ankaraksi, että se teki meihin kummastuttavan vaikutuksen. Toverini polvistui, lukien hartaasti rukouksiaan, ja minä yhdyin melkein yhtä hartaana häneen. Se oli todellakin kauhea yö ja tilamme ei ollut vaaraton, vaikka olimmekin katon alla. Yhtämittaiset salamat näyttivät leikkivän majamme ympärillä ikäänkuin aikoen sytyttää sen tuleen ja kauheat ukkosen jyrähdykset, jotka seurasivat niitä, vyöryivät ylitsemme, tahtoen ikäänkuin paiskata menemään heikot laudat, jotka suojelivat meitä sateen ja myrskyn raivolta.

Kerran tahi kahdesti myrskyn raivotessa luulin kuulevani aivan toisenlaisia ääniä kuin ukkosen jyrinä. Ne eivät olleet niin voimakkaita, eivätkä kaikuneet niin, mutta ne tuntuivat tulevan likemmäksi, jolloin äänten eroavaisuuden hyvin huomasi.

-- Hyvä Jumala, huudahti rouva Reichardt, nousten äkisti polvistuneesta asennostaan -- se on jonkin laivan kanuuna!

Myrsky ei raivonnut enää sellaisella voimalla ja jyrinä lakkasi. Kuuntelimme hengähtämättä, uudistuiko äsken kuulemamme ääni, mutta emme erottaneet mitään. Silmänräpäys sen jälkeen kuului hirveimpiä huutoja, voivotusta ja kirousten sekoitusta mitä milloinkaan olin kuullut. Vereni tuntui hyytyvän suonissani.

-- Joku laiva on juuri joutunut karille, kuiskasi toverini tuskin kuuluvasti. Jumala varjelkoon laivaväkeä!

Hän polvistui jälleen rukoilemaan noitten ihmisraukkojen puolesta, jotka parhaillaan taistelivat kuoleman kanssa. Myrsky ulvoi ja ukkonen jyrisi vielä, ja luonnonvoimien hirveästi raivotessa olin silloin tällöin kuulevinani sydäntäsärkevin huudoin rukoiltavan taivaasta apua. Kerran tahi kahdesti yritin ulos, mutta ajatellessani, että toverini turvallisuus riippui omastani, en voinut jättää häntä yksikseen, ja huomasin sitä paitsi aivan hyvin, etten minä, ennenkuin myrskyn raivo oli asettunut, voinut olla miksikään hyödyksi haaksirikkoutuneen laivan väelle, vaikka onnettomuuden minua kohtaamatta lähtisinkin myrskyn raivoon.

Kärsimättömästi ja suuressa tuskassa odotin kumminkin, että myrsky vähäisenkään lakkaisi, mutta se ei tapahtunut, ennenkuin auringon noustessa seuraavana aamuna. Silloin taukosi ukkonenkin, sade näkyi vähenevän ja koittavan päivän valo alkoi pilkoittaa pimeimpään yöhön, mitä milloinkaan oli saarella ollut.

Rouva Reichardt ei tahtonut enää jäädä sisälle. Hänestähän voisi mahdollisesti olla hyötyä ja ottaen mukaansa pienen korin, minkä hän oli täyttänyt kaikenlaisilla tavaroilla, joita hän luulotteli tarvittavan, seurasi hän minua rannan kallioille.

Tullessamme sinne näimme mitä tavattovimman näytelmän. Vedessä kellui piiroja, mastoja, arkkuja, rikkinäisiä tahi muuten vahingoittuneita veneitä, tynnyreitä, tyhjiä kanahäkkejä ja muita lukemattomia hylynpalasia, joita aallot alituisesti pieksivät kallioihin, tahi heittivät maalle siinä, missä vain vesi vähäsenkään rauhoittui. Vähän matkan päässä näkyivät erään kauniin laivan jäännökset, mastot katkenneina ja laidat rikki, koko alus täydellisenä hylkynä, jota meri vielä huuhteli, paiskaten veteen kannelta kaikki, mitkä eivät voineet kestää sen raivoa.

En voinut huomata ketään ihmisen näköistä, vaikka toverini ja minä koetimme tarkkaan etsiä toivoen, että näkisimme jonkun onnettoman olennon, joka tarvitsi apuamme. Mutta näytti siltä, että laivanväki oli turvautunut veneisiin, jotka olivat kaatuneet ja todennäköisesti olivat kaikki, jotka olivat uskaltaneet laskeutua niihin, joutuneet haikalojen ruoaksi tahi murskautuneet kallioita vastaan.

Jos ihmiset olisivat pysyneet laivassaan, olisivat he varmaan pelastuneet, sillä se oli tarttunut eräälle vedenalaiselle kalliolle.

Niin pian kuin meri oli tyyntynyt ja varmistuttuamme siitä, ettei haikaloja ollut näkyvissä, työnsin pienen veneeni vesille ja tarttuen kumpikin airoomme sousimme hylylle, jonka muutamissa minuuteissa saavutimme.

Laiva oli karille törmätessään kallistunut ja meri oli aivan tyyni sen suojanpuolella. Onnistuin kiipeämään kannelle ja aloin innokkaasti tutkia hylkyä. Tunkeusin kaikkialle, mihin vain suinkin pääsin, ja ihmettelin suuresti kaikkia tavaroita, joita löysin. Siellä näytti olevan niin suunnaton määrä minulle aivan tuntemattomia esineitä, että tulin kokonaan ymmälle.

Löydettyäni ruomasta käärön uutta köyttä laahasin sen kannelle ja kiinnitin sillä pian pienen veneeni laivaan. Senjälkeen tein jonkunlaiset nuoratikapuut, jotka kiinnitin laivan partaaseen ja muutamissa minuuteissa seisoi rouva Reichardt vieressäni kannella. Hänen kokemuksensa oli minulle tarpeellinen saadakseni tietää, mihin näitä kaikkia näkemiäni esineitä käytettiin, ja auttamaan minua valitsemaan niistä hyödyllisimmät omiksi tarpeiksemme.