Part 15

Olin itse melkein silmiinpistävin tässä kummallisessa joukossa. Päälläni ei ollut muuta kuin monesta kohden paikatut purjekangashousut, ja pitkäksi kasvanut musta tukkani valui kiharoina olkapäilleni. Aurinko oli polttanut ihoni niin ruskeaksi, ettei sitä voinut verratakaan rouva Reichardt'in ihoon, joka oli aina ollutkin hyvin vaalea. Hän sanoikin minulle usein, että minun olisi sentähden hyvin vaikeata vaatia nimitystä "eurooppalainen", mutta kukaan ei kieltäytyisi sanomasta minua: "Pieneksi Metsäläiseksi", niinkuin hänkin joskus leikillä teki.

Näin komeana ja näine seuralaisineni sousin kumminkin lahdesta merelle, aikoen kiertää saaren ympäri. Lähtiessäni matkalle huiskutti rouva Reichardt kättään ja kehoitti niinkauan kuin olin kuuluvissa, minua olemaan hyvin varovainen, jonka jälkeen hän kääntyi ympäri palatakseen, niinkuin luulin, majalle.

Päivä oli tavattoman kaunis. Taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan ja merenpinnalla tuskin väreilyäkään. Kaikki näytti siis suosivan hankettani, sillä jos olisi vähäisenkään tuullut, olisi aaltojen loiske kallioihin ollut suurena esteenä matkani mukavuudelle ja turvallisuudelle. Vesi oli sitäpaitsi niin kirkasta, että suuresta syvyydestä huolimatta voin selvästi nähdä hiekkapohjasta simpukat ja erilaiset, hyvinkin kummallisen näköiset kalat, jotka vilahtelivat veneen alla, sen mennessä eteenpäin. Iloitsin keinumisesta ja erilaisten silmiini sattuvien esineitten katselemisesta. Joka aironvedolla liukui keveä vene melkein huomaamatta eteenpäin. Nero makasi niin hiljaa, aivan kuin ensimmäinen matka olisi opettanut sille, miksi pitää pysyä liikkumatonna veneessä, ja linnut osoittivat silloin tällöin tyytyväisyyttään kirkaisten kovasti tahi räpyttäen kiivaasti siipiään.

Tällä tavalla jatkoimme matkaamme seikkailuitta siihen asti, kunnes olin mereen pistävän, edessäni seinänä kohoavan kallioniemekkeen tähden pakotettu soutamaan ulommas, kiertääkseni sen. Sousin sentähden ulommaksi ja sain paremman tilaisuuden katsella saarta kuin milloinkaan ennen. Tunsin kaikki mielipaikkani; rotko, metsä, kauniitten köynnöskasvien peittämä maja ja kukkia täynnä oleva kasvitarha näyttivät hyvin miellyttäviltä. Korkeat, jylhät kalliot, jotka kaikilta puolilta ympäröivät saarta, lisäsivät suuruudellaan näköalan vaikutusta.

Suureksi kummakseni näin rouva Reichardt'in kiireesti rientävän muutamaan rannan kohtaan, joka minun pian piti sivuuttaa. Ymmärsin silloin, että hän aikoi seurata minua paikalta toiselle, nähdäkseen kaikki, jos joku onnettomuus sattuisi minua kohtaamaan ja ollakseen apuna, jos sattuisin sellaista tarvitsemaan. Huusin hänelle ja hän huiskutti kättään vastaukseksi. Kääntyessäni niemen ympäri kummastuin suuresti tullessani äärettömän suurien haikalojen parveen. Jos joutuisin kosketuksiin jonkun kanssa niistä, niin olisin mennyttä miestä, sillä heilakka veneeni kaatuisi silloin varmaan. Ja jos päästäisin yhdenkään näistä hirviöistä lähelleni, riittäisi jo yksikin puraiseminen, kuten Jackson oli vakuuttanut, tappamaan "pienen metsäläisen". Muistelin rouva Reichardt'in varoituksia ja aloin melkein uskoa, että olisi ollut parempi seurata hänen neuvoaan ja pysytellä uimalahdessa. Jatkoin kumminkin matkaani ja panin kaikki taitoni liikkeelle pysyäkseni erossa odottamattomista vihollisistani.

Vasta silloin, kun olin tullut keskelle parvea, näkyivät haikalat huomaavan, että heidän lähistöllään oli jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, mutta niin pian kuin ne täydellisesti huomasivat, mikä tunkeilija oli, tulivat ne hyvin levottomiksi, kiisivät parvissa sinne ja tänne pannen veden lainehtimaan, niin että sain käyttää kaiken taitoni pysyttääkseni veneen suunnassaan.

Ne sukelsivat, hyökkäsivät edes ja takaisin, pukkivat toisiaan, niinkuin minusta näytti, kaikkea muuta kuin ystävällisessä mielessä, mutta pysyen vielä jonkun matkan päässä veneestä, mistä olin suuresti kiitollinen. Sousin voimaini takaa, päästäkseni niin pian kuin suinkin erilleni noin ikävistä naapureista, mutta se ei ollut niinkään helppoa. Ne tulivat uiden veneen jäljessä, sukeltaen sitten päästyään muutamien metrien päähän ja nousten pinnalle muutamien silmänräpäysten kuluttua keulan edessä, ikäänkuin estääkseen minua jatkamasta matkaani.

Sousin kumminkin eteenpäin ja ne katosivat, näyttäytyäkseen kuitenkin heti veneen kaikilla puolilla. Ne tulivat nähtävästi rohkeammiksi, joka lisäsi levottomuuttani, ja lähestyivät yhä enemmän venettä, joka oli joka minuutti kaatua niitten hypyistä ja hyppelehti kevyesti kuin korkki levottomilla aalloilla.

Kapteeni ei ollut ainoa, joka alkoi pelätä. Linnut olivat hyvin levottomia ja ainoastaan ankaroilla käskyillä sain Neron pysymään makaavassa asennossaan jalkaini juuressa. Niitten vaisto varoitti niitä lähestyvästä vaarasta ja minä sain lohduttautua sillä, että ainoastaan oma ajattelemattomuuteni oli saattanut minut tukalaan asemaani ja että apua ei ollut mistään saatavissa, jos uhkaavat viholliseni todella ryhtyisivät hyökkäämään.

Joka silmänräpäys tulivat haikalat liikkeissään rajummiksi ja tunkeilemisessaan rohkeammiksi. Tuskin jaksoin enää pitää venettä kulussa ja estää vettä tulemasta sisään. Linnut, oltuaan hetken levottomia, olivat vihdoin lentäneet muutamalle läheiselle kalliolle ja Nero alkoi murista ja näykkiä, ajatellen nähtävästi vapautua väkisin pakkoasemastaan, nähdäkseen, mikä vaara uhkasi.

Koettaessani hyväilyillä saada sitä pysymään alallaan, tunsin veneen yhtäkkiä saavan hirveän sysäyksen pohjaansa, niin että se nousi ilmaan, heittäen Neron, minut ja airot eri suunnille.

Meidän putoamisestamme syntyvä läiskäys hajoitti kai pedot hetkeksi, koska uidessani muudatta kalliota kohti, olin sen jo melkein saavuttanut, ennenkuin jälleen huomasin haikaloja.

Silloin juuri näin suuren hirviön hyökkäävän kimppuuni ja ajattelin jo olevani mennyttä kalua. Se kääntyi selälleen avatakseen suuren kitansa ja seuraavassa hetkessä olisi se niellyt minut.

Ollessani tässä vaarallisessa asemassa näin erään eläimen hyökkäävän minun ja haikalan väliin, käyden urhoollisesti pedon kimppuun. Se oli Nero, ja silloin näin viimeisen kerran uskollisen ystäväni. Sen tullessa väliin oikealla hetkellä pääsin uimaan eräälle kallionsyrjälle, jossa olin täydellisesti turvassa. Pysyttelin kiinni eräässä lujassa meriruohokimpussa, ollen joka hetki putoamaisillani veteen, jota jalkani melkein koskettivat.

Koko parvi oli nyt ympärilläni. Ensin kiinnittivät ne huomionsa veneeseen ja airoihin, jotka ne pukkivat aivan melkein sen kallion juurelle, mistä olin saanut tilapäisen pakopaikkani. Niin pian kuin ne näkivät minut, jättivät ne nämä esineet rauhaan ja niitten saaliinhimo ja raivo näkyi tulevan kymmenkertaiseksi. Ne hyökkäsivät kimppuuni yhdessä joukossa ja olin pakotettu nostamaan jalkani korkealle, koska muuten joku noista parista kymmenestä ammottavasta kidasta, jotka innoissaan saadakseen suupalankaan jäsenistäni, kurottautuivat toistensa yli, olisi purrut ne poikki.

Tätä metsästystä kesti muutamia minuutteja. Hätäni oli kauhea. Luulin ponnistuksieni irroittaneen meriruohokimpun ja pelkäsin sen ensi hetkessä antavan perään, jolloin saaliinhimoinen lauma allani alkaisi minusta tapella ja repisi minut kappaleiksi. Huusin keuhkojeni koko voimalla, pelottaakseni ne pois, mutta kun ne luultavasti näkivät yhtä hyvin kuin minä itsekin, etten voinut päästä pakoon, lopettivat ne vain silloin raivokkaat kokeensa päästä kiinni jalkoihini. Sen sijaan asettuivat ne puoliympyrään ympärilleni katsellen minua ylöspäin käännetyillä silmillään, joissa näytti olevan pirullinen ilme, ja kuin odottaen, että heikko tuki, jossa pysyttelin kiinni, katkeaisi.

Epätoivoissani rukoilin hartaasti ja tein sen enemmän jättääkseni sieluni Jumalan haltuun kuin toivoen pelastua niin hirveästä ja uhkaavasta vaarasta. Noitten saaliinhimoisten hirviöitten katseet näyttivät pilkkaavan hartauttani. Tunsin miten meriruohon juuret alkoivat irtaantua, ja tiesin, että pieninkin liikkumiseni kiiruhtaisi vain tuhoani.

Tällä hetkellä kuulin huudettavan nimeäni. Rouva Reichardt oli vuoren huipulla korkealla yläpuolellani ja minä vastasin epätoivon koko innolla. Sitten seurasi jonkun raskaan esineen läiskähtäminen veteen ja kuulin hänen pyytävän minua koettamaan päästä erään likellä olevassa vuoren halkeamassa kasvavan pensaan luokse.

Katsoin alaspäin. Kaikki haikalat olivat kadonneet, mutta tietäen niitten pian tulevan takaisin, en menettänyt hetkeäkään pelastautuakseni sillä tavalla kuin oli neuvottu. Rouva Reichardt oli heittänyt suuren kiven haikalaparveen ja siitä syntynyt kova läiskähdys oli ne karkoittanut. Ennen niitten takaisintuloa olin saanut pensaasta kiinni ja kiepahtanut aivan turvalliseen paikkaan.

-- Jumalalle kiitos, hän on pelastettu, kuulin rouva Reichardt'in huudahtavan.

Haikalat palasivat, mutta kun ne näkivät toivotun saaliinsa kadonneen, uivat ne hiljaa merelle päin.

-- Oletko hyvin vahingoittunut, Frank? huusi hän nyt minulle.

-- En, en ole saanut naarmuakaan, vastasin.

-- Kiitä sitten Jumalaa pelastuksestasi, lisäsi hän.

Kiitin Jumalaa ja rouva Reichardt yhtyi rukouksessaan minuun. On vaikeata kuvitella hartaampaa kiitosta.

35. Rouva Reichardt'in kertomus pakanoista.

Olin useita kertoja pyytänyt rouva Reichardt'ia lopettamaan kertomuksensa, mutta hän oli aina näyttänyt hyvin vastahakoiselta siihen. Siihen liittyi varmaan paljon ikäviä tapauksia, joita hän ei olisi tahtonut muistella. Vihdoinkin eräänä iltana istuessamme yhdessä, hän neuloen ja minä kutoen verkkoa, jonka taidon hän oli minulle opettanut, käärisin taasen puheen kertomukseen, jonka toverini oli jättänyt kesken. Hän huokasi syvään ja näytti surulliselta.

-- On aivan luonnollista, että odotat sitä minulta, poikani, sanoi hän, mutta et voi aavistaa, miten suurta tuskaa sellaisten surullisten tapausten muisteleminen minulle tuottaa. Koska kumminkin annoin sinun toivoa saada kuulla koko kertomuksen, niin koetan täyttää pyyntösi.

Vakuutin olevani valmis odottamaan siksi, kunnes hänestä olisi hauskempaa kertoa loppu mieltäkiinnittävästä historiastaan.

-- Mitään hauskaa se ei minulle milloinkaan ole, vastasi hän surullisesti, ja mielelläni unhottaisin sen kokonaan, jos vain voisin, mutta se on mahdotonta. Voin mukaantua siihen yhtä hyvin nytkin kuin joskus toisten. Alan sentähden kertoa miten minulla pitkällä matkallamme Sandwichsaarille oli hyvä tilaisuus tutkistella mieheni luonnetta. Hän oli hyvin muuttunut ensimmäisen eromme jälkeen, mutta hänellä oli vielä jäljellä kiitollinen, totuutta ja puhtautta rakastava mielensä, joka oli kiinnittänyt minut häneen lapsena. Pyhä innostus näytti nyt nostavan hänet tavallisia ihmisiä korkeammalle. Tuskin milloinkaan sain hänet houkutelluksi puhumaan muusta kuin uskonnollisista asioista, joita hän käsitteli niin vakavalla ja ylentävällä tavalla, että oli mahdotonta olla innostumatta hänen kaunopuheliaisuudestaan.

Hän näkyi käsittävän kutsumuksensa suuruuden, joka ikäänkuin teki hänet niitten rohkeitten, Jumalan lähettiläiden kaltaiseksi, jotka muinoin olivat kohottaneet kristinopin lipun Euroopan pakanakansojen keskelle. Hän piti pitkiä puheita lähetystoimensa tärkeydestä ja siitä suosiosta, jota oli hänelle osoitettu, kun hänet oli valittu niin suureen ja vastuunalaiseen tehtävään.

Oli selvää, että hän mieluummin oli tahtonut lähteä tuon raakalaiskansan luo, jonka hän toivoi saavansa käännytetyksi, kuin tulla Englannin rikkaimman hiippakunnan piispaksi. Ja kumminkin, tämän innostuksen ohella, olivat hänen kasvonsa hyvin surulliset ja hänen esitelmänsä surunvoittoiset, ikäänkuin hän jo silloin olisi aavistanut vaaraa. Pyhäin kirkkaus hänen silmissään oli yhdistetty marttyyrikruunuun. Hän näkyi odottavan onnetonta loppua pappis-uralleen, ja pitävän sitä luonnollisimpana ja sopivimpana palkkana vaivoistaan.

Hänen puheensa pelottivat minua usein ja hänen viittailunsa vaaroista olivat minusta alussa hyvin loukkaavia, mutta vähitellen totuin enemmän näihin hirveisiin aavistuksiin ja pidin niitä vain ärrytetyn mielen tuskallisina kuvitteluina.

Tällä tavalla kului pitkä matkamme ja vihdoin saavuimme perille määräpaikkaamme. Näky, joka kohtasi meitä maihin tullessamme, oli niin kummallinen, että luulin melkein tulleeni johonkin uuteen maailmaan. Mitä rehevin -- erilainen kasvullisuus, jollaista en milloinkaan ennen ollut nähnyt, kummalliset rakennukset, alkuasukkaitten omituinen väri ja niitten kummalliset puvut, kaikki herätti minussa mitä suurinta ihmettelyä.

Samalla kun mieheni koetti ahkerasti opiskella kansan kieltä, tutkistelin minä heidän tapojaan tottumuksineen, ja molemmat edistyimme nopeasti.

Niin pian kuin he alkoivat minua ymmärtää, koetin päästä naisten, erittäinkin ylhäisempien miesten vaimojen ystäväksi, ja vaikka olin alussa enemmän uteliaisuuden kuin kunnioituksen esineenä, jatkoin kuitenkin ponnistuksiani ja onnistuinkin pääsemään hyviin väleihin monen kanssa.

Huomasin heidät taitamattomiksi kaikessa, mitä sivistyneessä maailmassa sanotaan tiedoksi, ja heidän sielunsa olivat surkuteltavassa pimeydessä. Heidän uskontonsa oli hullunkurista ja mieletöntä epäjumalain palvelemista.

Koetin usein saada heitä ymmärtämään suurempia totuuksia, valmistaakseni tietä pyhälle uskollemme, mutta suurin osa kuulijoistani ei voinut käsittää, mitä niin mielelläni heille opetin.

Jatkoin kuitenkin hurskasta työtäni antamatta ponnistusteni heikentyä. Koetin kaikella tavalla hyödyttää heitä ja heidän perheitään; hoidin heitä, heidän sairastaessaan, annoin heille pieniä lahjoja heidän tullessaan terveeksi, ja osoitin heille kaikkea ystävyyttä, jonka arvelin suotuisesti vaikuttavan heidän villiin luonteeseensa. Tällä tavalla jatkoin hyväntekeväisyyttäni siksi, kunnes olin tilaisuudessa auttamaan erästä nuorta, kaksitoistavuotiasta tyttöä, joka oli erään ylhäisen päällikön vaimon nuorin sisar. Hän oli nyrjähdyttänyt nilkkansa ja oli kovissa tuskissa, kun tulin, mutta käyttämällä sopivia keinoja tein hänet pian terveeksi. Tästä hetkestä alkaen kiintyi Hooloo, joksi häntä sanottiin, lämpimästi minuun, ja kun huomasin hänen luonteensa avonaiseksi ja ystävälliseksi, koetin innolla lisätä sitä hyvää vaikutusta, jonka olin häneen tehnyt.

Mieheni koetti myöskin päästä hyviin väleihin heimon miesten kanssa. Hän oli taitava koneseppä ja lääkäri, jotka taidot olivat hänelle ponnistuksissaan suureksi avuksi. Myöskin hänellä oli alussa suuria vaikeuksia voitettavinaan, saadakseen opetuksensa oikein arvostelluksi. Hän koetti kartuttaa heidän mukavuuksiaan laittaa hyödyllisiä maanviljelystyökaluja ja yleensä ohjata heitä sivistyksen vaatimiin elämänehtoihin. Hän rakensi itselleen talon, istutti kasvitarhan ja viljeli vähän maata, jossa hän koetti näyttää heille erotuksen oman taitonsa ja heidän taitamattomuutensa välillä. Suuresti ne näkyivät kyllä ihmettelevän, mutta tekivät kumminkin edelleenkin omalla tavallaan.

Hän esiintyi myöskin lääkärinä ja koska hän oli lukenut paljon lääketiedettä ja tutkinut yksinkertaisempaa kirurgiaa, niin onnistui hän kuumetaudin ja keihäänhaavojen parantamisessa joskus oikein hyvin. Aikojen kuluessa kasvoi hänen maineensa niin, että useat päälliköistä lähettivät häntä aina hakemaan, jos joku heistä tai heidän perheistään sairastui. Koska he olivat tyytyväisiä siihen, mitä hän heille teki, niin alkoivat kaikki alkuasukkaat päälliköistä lähtien kohdella häntä hyvin kunnioittavasti.

Kerran tarvitsi kuningas hänen apuaan. Häntä vaivasi jonkunlainen ähky, jota eivät maan lääkärit osanneet parantaa. Mieheni antoi hänelle lääkkeitä ja viipyi niin kauan hänen luonaan, että ne tekivät toivotun vaikutuksen, jolloin hän pian parani. Tästä oli seurauksena, että kaikki sandwich'iläisen majesteetin hovin jäsenet, kuningattaresta alhaisimpaan palvelijattareen asti, pyysivät tohtoria antamaan heille samaa lääkettä, vaikka he kaikki olivat nähtävästi aivan terveitä. Hän onnistui tyydyttämään heidät ainoastaan pienillä annoksilla sekotuksestaan, jonka hän tiesi aivan vaarattomaksi, ja he selittivät sen nautittuaan tulleensa paljon terveemmiksi.

Hänen maineensa oli nyt niin kasvanut, että hänen kaikki pyyntönsä täytettiin mielellään. Ensin halusi hän saada luokseen muutamia lapsia, opettaakseen heille semmoista, josta olisi hyötyä sekä heille itselleen että kaikille heidän kansalaisilleen, ja kun tähän vaikeuksitta suostuttiin, niin avasimme pojille ja tytöille koulun, jossa opetimme heille ensimmäisiä sivistyksen alkeita.

Koska huomasimme tällä tavalla edistyvämme hyvin, aloimme vähitellen kehittää alkuperäistä suunnitelmaamme: teroittaa kristinoppia. Kun tätä ei vastustettu ja Reichardt sitäpaitsi saavutti suuren vaikutusvallan koko yhteiskunnassa, ulotutti hän opetuksensa myös vanhempiinkin ihmisiin ja koetti syvällä vakaumuksellaan käännyttää heidät kristinuskoon.

Kuitenkaan emme olleet päässeet niin pitkälle kohtaamatta melkoista vastustusta. Heidän epäjumalankuviensa ylenkatsominen oli kiukuttanut niitä, joilla oli etua kansan taikauskosta ja joiden arvo riippui sen säilyttämisestä. Tehtiinpä valituksia siitäkin, että opetimme uutta uskontoa, joka oli vihamielinen niille jumalille, joita he esi-isineen olivat palvelleet, ja mahtava puolue syntyi saattaakseen meidät perikatoon.

Mieheni kutsuttiin päällikkökokoukseen vastaamaan niihin syytöksiin, joita oli häntä vastaan tehty. Nuo vanhat epäjumalanpalvelijat esiintyivät häpäisten hänet ja uhkasivat hirviömäisten jumaliensa rangaistuksella, koska hän oli valehdellut kansalle ja pettänyt sitä vilpillisillä puheilla ja vierailla tavoilla.

Kun miestäni senjälkeen kehoitettiin puolustautumaan, selitti hän ensin tuomareille palvelemansa Jumalan ominaisuuksia: miten hän oli luonut avaran taivaan, tähdet, vuoret, joet ja meren, miten hänen äänensä kuului ukkosessa ja silmänsä salamoivat leimahduksissa. Sitten kertoi hän Jumalan hyvyydestä ihmisiä, etenkin Sandwich'saarten asukkaita kohtaan: miten hän oli luonut heidät nauttimaan elämästään tässä kauniissa maassa ja katselemaan Jumalan asunnon taivaan ihanuutta. Sen jälkeen kuvasi hän niitä jumalia, joita he tähän asti olivat palvelleet, kysyi, kuinka ne olivat tehdyt ja mitä sellaiset kuolleet kappaleet voivat heidän hyväkseen vaikuttaa, selitti niitten voimattomuutta millään tavalla joko hyödyttää tahi vahingoittaa heitä, muistutti heitä niistä hyvistä töistä, joita hän oli voinut osoittaa heille sen kaikkivoivan Jumalan avulla, jota hän palveli ja kysyi: oliko hän milloinkaan tehnyt heille muuta kuin hyvää?

Tämä hänen puheensa teki edullisen vaikutuksen useimpiin kuulijoihin, mutta voimakkaan vastapuolueen jäsenet, joilla oli suuri vaikutusvalta, keskeyttivät hänet usein hirveillä huudoillaan.

Useimmat päälliköistä vastustivat hänen rankaisemistaan. He muistivat ne edut, joita heillä oli hänen taidostaan lääkärinä ja suuremmasta viisaudestaan kaikissa muissakin asioissa, jotka kansa menettäisi, jos hänet tuomittaisiin kuolemaan.

Siitä oli seurauksena, että mieheni sallittiin loukkaamattomana palata kokouksesta, suureksi pettymykseksi kaikille vihollisilleen, jotka tuskin voitiin hillitä käymästä häneen käsiksi.

Koulumme toiminta jatkui kuitenkin ja useat lasten vanhemmista antoivat kastaa itsensä.

Kasvatimme nuorisoa opettamaan veljiään ja siskojaan, toivoen sillä tavalla voivamme perustaa lähetysasemia saaren toisiinkin osiin, jonne välistä teimme huvimatkoja.

36. Herra Reichardt'in murha.

Kului useita vuosia näissä suotuisissa olosuhteissa. Varmasti vakuutettuna asemastaan Herran valittuna palvelijana antautui mieheni kokonaan sille suurelle asialle, joka oli hänen päämääränään. Välistä en nähnyt häntä moneen päivään ja ollessamme yhdessä, oli hän usein niin hajamielinen, ettei hän näyttänyt huomaavan läsnäoloani. Onnistuessani saamaan hänet puhumaan itsestään, voi hän kertoilla laajalti siitä sanomattomasta onnesta, jota hän tunsi lähestyessään tehtävänsä loppua. En ollut ymmärtävinänikään hänen tarkoitustaan, vaikka selvästi käsitin, että hän vihjasi uskoonsa pian tapahtuvasta lopustaan, jonka käsityksen hän oli saanut jo silloin, kun hän antautui tähän tehtäväänsä.

Koetin vapautua levottomuudestani muistelemalla kaikkia niitä vaaroja ja vaikeuksia, joita jo olimme kokeneet, mutta en voinut kumminkaan estää sydäntäni vapisemasta kuullessani hänen puhuvan tästä aineesta, ja kun hän oli poissa luotani, tunsin usein kuolettavaa tuskaa siihen asti, kun hän palasi. Kuitenkaan ei minulla ollut mitään todellista syytä pelkooni ja koetin vakuuttaa itselleni, ettei mitään vaaraa ollut olemassa. Todennäköisesti olisinkin kai siinä onnistunut, jos ei mieheni niin usein olisi vihjaillut erostamme. --

Tässä tuli rouva Reichardt niin kovin liikutetuksi, että viipyi hetken aikaa, ennenkuin hän voi jatkaa kertomustaan. Vihdoinkin onnistui se hänelle, mutta kyyneleistä, jotka vuosivat hänen kalpeille poskilleen, näin, kuinka liikutettu hänen mielensä oli niistä kauheista tapauksista, joita hänen täytyi muistella.

-- Keskellä menestystämme, perustettuamme seurakunnan, kastettuamme satoja miehiä, naisia ja lapsia, saatuamme kunnollisen paikan jumalanpalveluksillemme ja rakennettuamme tilavan kouluhuoneen, joissa molemmissa lukuisasti ja ahkerasti käytiin, tulivat muutamat eurooppalaiset laivat lyhyelle vierailulle luoksemme, ja heti niitten lähdön jälkeen alkoi tuo hirmuinen maanvaiva "isorokko" raivota kansan keskuudessa. Sekä lapset että aikuiset sairastuivat ja niin pian kuin yksi kuoli, sairastui tusina toisia.

Alkuasukkaat rupesivat pian äärettömästi pelkäämään ja miestäni pyydettiin tautia tukahduttamaan, koska he olivat vakuutetut siitä, että hänellä oli voimaa siihen. Hän teki kaikki, mitä hän suinkin vain voi, mutta onnettomuudeksi ei se riittänyt. Hänen määräyksiään sopivista toimenpiteistä taudin vastustamiseksi seurattiin harvoin ja kuolema niitti vain yhä uusia uhreja. Mieheni viholliset yllyttivät kansaa häntä vastaan, sanoen hänen häväisseen heidän jumaliaan ja sillä tavalla tuottaneensa maalle jumalien vihan. Kansa alkoi napista ja syytää kirouksia, jotka pian muuttuivat rajuiksi uhkauksiksi miestäni kohtaan.

Hän saarnasi heille alistumista Jumalan tahtoon, mutta alistuminen ei kuulu metsäläisten hyveisiin. Hän oli väsymätön sairasten hoitamisessa, mutta juuri ne, joista hän piti suurinta huolta, kuolivat pikemmin. Vihamielisyys häntä kohtaan yltyi joka tunti. Raivostuneet villit heiluttivat raskaita nuijiaan ja uhkasivat häntä terävillä keihäillään, mutta hänen silmänsä eivät rävähtäneet milloinkaan, hänen poskensa eivät kalvenneet, hän kulki vain tietään huolimatta ympärillään raivoavista vihan intohimoista, ja ylisti mielessään Jumalaa.

Tuli sitten sunnuntai ja jumalanpalveluksemme oli melkein lopussa. Emme voineet kerskata lukuisesta kuulijakunnasta, sillä toisia oli kuollut, muutamat olivat matkustaneet sisämaahan ruttoa pakoon ja toiset taasen olivat karttaneet paikkaa kansalaisten uhkausten peloittamina. Muutamat lapset ja pari kolme vaimoa olivat ainoat kuulijat, jotka olivat kokoontuneet opettajansa ympärille.

Veisasimme juuri virttä, kun raivostunut ja mieletön villilauma hyökkäsi pieneen kappeliimme, huutaen ja ulvoen kauhealla tavalla ja puistellen aseitaan, ikäänkuin vihollisen päälle hyökätessä. He ottivat mieheni kiinni keskellä hartaustoimitusta.

Kiiruhdin esiin suojellakseni häntä niiltä lukuisilta aseilta, jotka olivat kohdistettuina häneen, mutta he raastoivat minut tukastani takaisin ja hirveästi huutaen ja hyppien kuin mitkäkin hornanhenget hyökkäsivät mieheni kimppuun nuijin ja keihäin.

Reichardt ei ruvennut vastarintaan ollenkaan. Hän risti vain kiinteämmin kätensä ja katsoi taivaaseen hartaammin, jatkaen veisuutaan, jonka hän oli alottanut ennen heidän tuloaan. Sekään ei viivyttänyt hänen kohtaloaan.

Villit murskasivat hänen päänsä, jolloin hänen verensä purskahti päälleni, olin nimittäin tunkeutunut uudestaan hänen lähelleen, ja luulen, että olisin saanut jakaa hänen kohtalonsa, jollen olisi pyörtynyt nähdessäni tuon julman verityön.