Part 14

Käskin Neron tulla pois tarkastaakseni sen huomion esinettä ja kuviteltakoon kummastustani, kun tunsin sen vastustajani suureksi ruumiiksi. Riemuhuutoni houkuttelivat pian rouva Reichardt'in paikalle ja nähtyään tämän tavattoman suuren kalan, ei hänen kummastuksensa ollut pienempi.

"Miten saisimme sen maalle", oli ensimmäinen ajatuksemme. Hetken suunniteltuamme tartuin muutamaan köyteen ja kahlasin veteen. Tein silmukan ja pujoteltuani sen kalan kiduskansien taakse, kahlasin rantaan ja niin koetimme sitten yhdistetyin voimin vetää sitä maalle. Hilasimme ja vedimme voimaimme takaa kauan aikaa suurestikaan edistymättä, sillä se oli liian raskas nostettavaksi suoraan ylös. Vihdoin onnistuimme vetämään sen muutamalle matalalle kalliolle, jossa paloittelin sen useampaan kappaleeseen, jotka rouva Reichardt aikoi kuivata ja säilyttää sillä tavalla, että saisimme siitä erinomaista ruokaa kauaksi aikaa.

Hänen valmistamansa ruoka siitä oli hyvin maukasta ja koska hän osasi muutella valmistustapoja, en siihen milloinkaan kyllästynyt. Mausta päättäen oli kala, niinkuin sittemmin olen saanut kuulla, jonkunlainen sampi, mutta sen oikeata nimeä en ole koskaan saanut tietää. Sen jälkeen en milloinkaan onnistunut saamaan toista, joten otaksun sen olleen vieraan näissä vesissä. Se tuli meille kumminkin oikein hyvään tarpeeseen, koska muuten olisimme saaneet kärsiä suurta puutetta kauan aikaa.

Sitten eräänä iltapäivänä, syötyämme suuresta kalasta valmistetun hyvän päivällisen, käänsin puheen taasen siihen rouva Reichardt'in kertomuksen paikkaan, johon hän oli lopettanut puheensa itsestään ja tuosta köyhästä saksalaisesta pojasta. -- Vähän vastustettuaan rupesi hän jatkamaan.

31. Jatkoa rouva Reichardt'in elämäkertaan.

Hyvä pastorimme, tohtori Brightwell oli hyvin tietävä mies, joka mielellään opetti muitakin. Hän oli jonkun aikaa ollut erään suuren latinakoulun johtajana ja uhrasi nyt suuren osan vapaasta ajastaan seudun lahjakkaimpien poikien ja tyttöjen opettamiseen. Köyhäintalonjohtajan tapana oli pilkata isääni ja tohtoria, joka opetti talonpojille kreikkaa ja latinaa, ja tytöille, joiden päätehtävä oli kivien poimiminen pelloilta, maantiedettä ja maanpallon käyttöä. Kirkonisännätkin pudistivat päätään ja ajattelivat itsekseen, ettei tohtorilla mahtanut olla kaikki ruuvit paikoillaan, kun hän haaskasi oppiaan noin kiittämättömille lurjuksille. Kuitenkin täytti hän ottamansa velvollisuuden, saamatta muuta palkkiota kuin tyydytyksen mielelleen. Vasta otettuaan oppilaittensa joukkoon minut ja nuoren Reichardt'in, tunsi hän, että hänen työllään oli joitakin onnistumisen toiveita.

Kilpailunhalu kiihoitti meitä ponnistamaan äärettömästi, mutta tämä ei ollut kateutta, niinkuin tavallisesti, vaan ainoastaan halua olla toisen suuresti kunnioittama. Tällä tavalla opimme ranskan ja latinan kielen, maantieteen ja muita korkeamman kasvatuksen oppiaineita, mutta opettajamme kehoituksesta luimme mieluummin sentään uskonnollisia kirjoja.

Näin yhdessä opiskellessamme ja lukiessamme syttyi sydämissämme sellainen mieltymys toisiimme, että olimme aivan onnettomia erossa ollessamme. Isäni hyväksyi rakkautemme. Nuori Reichardt hyödytti häntä paljon ja osottautui niin käteväksi kaikissa aloittamissaan töissä, että isäni piti hänestä kuin omasta pojastaan.

Olimme nyt kasvaneet ja päättäneet mennä naimisiin keskenämme niin pian kuin mahdollista. Tulevaisuudensuunnitelmamme olivat monenlaiset. Henrik katsoi olevansa samassa asemassa kuin Jaakoppi, joka palveli niin kauan ja kärsivällisesti Raakelin edestä, ja vaikka hän tunnustikin, ettei hän pitäisi niin pitkästä odotuksesta kuin patriarkka, myönsi hän kumminkin, että hän mieluummin palvelisi isääni täyden ajan kuin luopuisi toivostaan saada minut vaimokseen.

Tästä onnellisuuden tilasta tuli kumminkin pikainen loppu. Tohtori Brightwell lähetti eräänä päivänä hakemaan isääni. Viipyi kauan, ennenkuin hän tuli takaisin, ja silloin oli hän hyvin vakava ja salaperäinen. Vähän ajan kuluttua kertoi hän minulle pitkän keskustelunsa tuloksen tohtorin kanssa. Tämä oli päättänyt lähettää nuoren Reichardt'in eräälle kaukana olevalle seudulle, jonne useat oppineet miehet olivat perustaneet kasvatuslaitoksen, täydentämään kasvatustaan ja lukemaan uskonnonopettajaksi, jolle alalle hän jo kauan oli halunnut antautua. Eron ajatus oli minusta kauhea, mutta mukaannuin siihen vihdoin toivoen, että siitä olisi Henrikille suurta hyötyä. Sitten erosimme monin kyynelin ja vakuutuksin, monin epäilyksin, mutta vielä useammin toivein.

Seuraavina päivinä tuntui kaikki niin kummalliselta, kaikki olivat niin alakuloisia, joka paikka niin autio, että luulin olevani jossakin onnettomuuspaikassa, jossa en tuntenut ketään, eikä kukaan todennäköisesti välittänyt minusta. Isänikin meni töihinsä aivan toisella mielellä kuin tavallisesti. Näki selvästi, että hän kaipasi Henrikiä yhtä paljon kuin minäkin.

Vähitellen kumminkin palasi kaikki taasen entiselleen. Joskus, kun isälläni oli tavallista enemmän työtä, voi hän muistella kätevää apulaistaan, jonka oli menettänyt, ja kuulin silloin tällöin hänen lähimpien ystäviensä arvailevan, mihin nuori Reichardt oli joutunut ja mitä hän hommasi. Minun mielenkiintoni vain ei ollut noin tilapäistä. Päivässä ei tainnut olla sitä tuntiakaan, jolloin en olisi häntä muistellut, mutta koska luulin häntä sillä tavalla enimmän miellyttävän, että koettaisin hänen poissa ollessaan oppia niin paljon kuin suinkin, en antautunut mihinkään hyödyttömään entisen muistelemiseen, enkä myös tarpeettomaan tulevaisuuden haaveilemiseen.

Suurin iloni oli kuulla uutisia hänestä. Alussa uhkuivat hänen kirjeensä vain rakkautta minuun, mutta sitten puhui hän enemmän omista pyrkimyksistään valmistua pian siihen toimeen, jonka hän oli valinnut.

Tällä tavalla kului sitten kaksi tahi kolme vuotta, tänä aikana en nähnyt häntä milloinkaan ja kuulin hänestä vain harvoin. Hän puolusti niukkaa kirjeenvaihtoaan sillä, ettei hänellä lukujensa vuoksi ollut siihen aikaa. En moittinut häntä milloinkaan tästä hänen näennäisestä huolettomuudestaan, vaan melkein paremmin kehoitin häntä siihen alituisesti muistuttaen, että hän uhraisi kaikki aikansa ja voimansa saavuttaakseen sen päämäärän, jonka tiesin olevan hänen sydämensä hartaimpana toivona, nimittäin tulla Jumalan evankeliumin papiksi.

Muutamana päivänä tuli isäni kotiin tohtorin talosta hyvin levottomana. Tohtori Brightwell oli ollut kovin vihoissaan siitä, että Henrik oli yhtynyt erääseen hengelliseen lahkoon, joka erosi englantilaisen kirkon kannasta. Tohtori oli tarjonnut hänelle paikkaa kirkon palveluksessa, jos hän hylkäisi uudet sitoumuksensa, mutta hänen uskonsa vakavampi henki vaikutti niin väkevästi hänen innostuneeseen mieleensä, että hän mielellään luopui loistavista toiveistaan työskennelläkseen vain tavallisena työmiehenä enemmän tuottavassa viinitarhassa.

Seurakunnan lukkarina tuomitsi isänikin, pastorin esimerkkiä noudattaen, Henrikin luopumisen, ja moitti Henrikiä kovasti hänen kiittämättömyydestään hyväntekijöitään kohtaan. -- Minäkään en saisi häntä enää muistella.

Se ei ollut kuitenkaan helppoa, vaikka kirjeenvaihtomme olikin loppunut. En tiennyt, mihin osoittaisin kirjeeni hänelle enkä aavistanut ollenkaan, miksi hän nyt aikoi.

32. Lähetyssaarnaaja.

Aika kului. Kaikki muut paitsi minä näkyivät unhottaneen Henrikin; kaikki muut paitsi minä näkyivät kuulevan Henrikin unhottaneen kotinsa ja kaikki siellä olevat entiset ystävänsä. Kuolema oli korjannut hyvän tohtorimme siltä paikalta, jonka hän niin hyvin oli täyttänyt, ja isäni, joka ikänsä ja heikkoutensa vuoksi ei enää voinut hoitaa tointansa kirkossa, oli saanut seuraajan. Hän oli säästänyt tarpeeksi elääkseen ja oli rakentanut itselleen kaupungin laitaan pienen talon, jossa elimme täydellisessä sovussa, joskaan ei aivan onnellisina.

Olin jo aikoja sitten kasvanut naiseksi, ja koska tietoni olivat hyvät, olin päässyt opettajattareksi kaupungin tyttökouluun. Seurakunnan etevimmät virkamiehet kunnioittivat minua ja useat heistä kosivatkin minua, mutta en milloinkaan voinut mukaantua ajatukseen, että menisin naimisiin jonkun toisen kuin kauan kadoksissa olleen Henrikin kanssa. Uusi lukkari ja köyhäintalon johtaja saivat niin ollen tyytyä kiitollisiin -- rukkasiin.

Kärsivällisesti päätin odottaa siksi, kunnes Henrikin omilta huulilta saisin kuulla hänen hylänneen nuoruuden ystävänsä. En voinut milloinkaan luulotella sellaista, että Henrik olisi ollut uskoton, ja muistot meidän yhteisistä raamatun opiskeluistamme vahvistivat vain uskoani siitä, ettei hän mitenkään voisi menetellä niin kokonaan sen henkeä vastaan.

Käsitin, että kaikki, jotka vähäisenkään tietäisivät tarinastamme ja toiveistani, nauraisivat minulle, jonka tähden en puhunutkaan mitään, vaan säilytin sydämessäni toivoa, joka oli tähänkin asti antanut minulle voimaa kestää nuo välinpitämättömyyden musertavat todistukset, joita hänen vaitiolonsa ja laiminlyöntinsä osoittivat.

Kaupungissa oli muudan erityinen seurakunta, jonka kokouksissa olin joskus ollut. Eräänä päivänä kuulin, että rukoushuoneessa pidettäisiin joku hyvin mielenkiintoinen esitelmä. Muudan hyvin ylistetty saarnaaja oli ruvennut lähetyssaarnaajaksi julistaakseen evankeliumia pakanoille ja hän vieraili, nyt matkallaan satamaan, josta hän purjehtisi Sandwichsaarille, kaikissa niissä eri seurakunnissa, jotka olivat tienvarressa. Hänen odotettiin puhuvan meidän seurakuntamme lähetysystäville ja minäkin menin kuuntelemaan häntä.

Vaikka rukoushuone oli väkeä täpötäynnä, onnistuin kumminkin saamaan paikan puhujan lähellä ja odotin jännityksellä miestä, joka ensimmäisten saarnaajien tapaan oli valinnut tuon vaarallisen toimen koettaa saada villejä epäjumalanpalvelijoita uskomaan todelliseen Kristukseen.

Pienen väliajan jälkeen tuli hän korokkeelle ja pappi esitti hänet seurakunnalle. En kuullut mitään tästä pitkästä esityksestä, en nähnyt puhujaa, vaikka hänen olentonsa oli sellainen, joka aina kiinnittää puoleensa tarkkaavaiset kuulijat. Näin vain vieraan. Näistä kalpeista, vakavista ja juhlallisista piirteistä, jotka näin edessäni, tunsin Henrik Reichardt'in.

-- Hän oli siis vihdoinkin tullut takaisin luoksenne, huudahdin minä; luulinkin, että hän niin tekisi. Kaiken tuon jälkeen, mitä olitte tehneet tuon köyhän saksalaispojan hyväksi, oli mahdotonta, että hän mieheksi tultuaan olisi teidät unhottanut.

-- Saathan kuulla, vastasi rouva. -- Vähän aikaa löi sydämeni niin kovasti ja mielenliikutukseni oli niin voimakas, että luulin olevani pakotettu jättämään paikkani, mutta pelkoni häiritä seurakuntaa ja herättää sen huomiota vaikutti minuun niin, että jaksoin istua paikoillani. Katsoin kumminkin koko ajan kiinteästi Henrikiin ja koko sydämeni ja sieluni olivat hänen luonaan, kun hän nyt alkoi puhua.

Niinkuin jo sanoin, en kiinnittänyt ollenkaan huomiota edellisiin toimituksiin; en tietänyt ollenkaan, millä sanoilla hänet esitettiin yleisölle, mutta kun hän nyt alkoi puhua, kuulin joka sanan niin selvästi, että se tuntui ihmeelliseltä.

Ja kuinka se voi ollakaan toisin? Hänen pysty vartalonsa, hänen surulliset ja ilmeikkäät kasvonsa, hänen vakava käytöksensä sekä kirkas ja sointuva äänensä antoivat hänelle apostolin voiman ja arvokkuuden. Kun sitäpaitsi näihin ulkonaisiin ominaisuuksiin yhdistyivät lapsuuteni muistot, jotka kuuluivat niin läheisesti häneen, niin on mahdotonta panna liian suurta arvoa sille vaikutukselle, jonka hän teki minuun. -- Hän kertoi, että maapallon kaukaisissa osissa oli vielä ihmisiä, jotka elivät mitä suurimmassa raakuudessa. Ne olivat tietämättömiä, julmia ja jumalattomia metsäläisiä -- ihmissyöjiä, murhaajia ja mitä ruokottomimpiin pakanuuden aiheuttamiin synteihin vajonneita raakalaisia. Herra Jumala oli jumalallisella armahtavaisuudellaan nähnyt heidän toivottoman ja säälittävän tilansa ja päättänyt, että kristillisen rakkauden kynttilä valaisisi heidän pimeyttänsä ja kaikkivoipa viisaus hävittäisi heidän raakuutensa ja tietämättömyytensä.

Mutta kuka, kysyi hän, rupeaa lähettilääksi näihin raakalaisseutuihin? Kuka uskaltaa ruveta rauhan ja rakkauden apostoliksi tuollaisen julman ja villin kansan keskuuteen? Eikö ole yhtään kylliksi voimakasta ja rohkeaa miestä, joka ottaisi suorittaakseen niin tärkeän ja hirmuisia vaaroja täynnään olevan tehtävän?

Kuvitelkaa mielessänne, jos voitte, isätöntä ja äititöntä lasta siinä rakennuksessa, johon kaupungissamme kaikki köyhät ja vaivaiset sijoitetaan -- ystävittä ja keinoitta tuomittu nähtävästi ainaiseksi jäämäänkin huonoksi ja hyljätyksi.

Eräs köyhä tyttö rupesi säälimään häntä ja tuli tuon poika raukan ystäväksi. Hänen välityksellään ei poika ainoastaan saanut ruokaa ja vaatteita, vaan myöskin kasvatusta ja tietoja.

Oli määrätty, että nuorukaisen, joksi poika oli jo kasvanut, piti erota ystävistään. Kova todellisuus pakotti hänet luopumaan tuosta puhtaasta ja lempeästä seurasta. Hänen täytyi lähteä jatkamaan opintojaan toisessa koulussa ja valmistumaan raskaampiin tehtäviin. Hänestä kasvoi mies, joka koetti tulla hänen arvoisekseen, joka oli tehnyt hänet siksi, mikä hän oli.

Vihdoin sai hän tietää, että tarvittiin lähetyssaarnaajaa selittämään kristinopin totuuksia sille villille kansalle, josta olen puhunut. Kun hänet valittiin tähän pyhään toimeen, niin päätti hän silloin, että ennenkuin hän lähtisi tästä maasta tuonne kaukaiselle työkentälleen, niin kävisi hän tapaamassa tuota hyvää, sanomatonta kristillistä rakkautta omaavaa olentoa, että he voisivat yhtyä samaan suureen kutsumukseen ja tukea toisiaan tärkeässä tehtävässään.

Olin kuullut kylliksi, jatkoi rouva Reichardt. Kaikki oli selvitetty ja olin täydellisesti tyytyväinen. -- Hän kertoi vielä, että hän itse oli tuo köyhä poika, joka oli säästynyt raskailta kokemuksilta ja lopetti, pyytäen seurakuntaa tukemaan häntä esirukouksillaan.

Olin sellaisessa iloisten tunteitten pyörteessä, että muistan ainoastaan hämärästi, mitä sitten tapahtui. Muistan ainoastaan, että mennessäni kokouksesta kotiin kuulin pikaisia askeleita, jotka seurasivat minua, ja muutamien minuuttien kuluttua puhutteli minua jälleen sama ääni, joka äsken oli täyttänyt sydämeni sanomattomalla onnella. Olin liiaksi liikutettu voidakseni näyttää välinpitämättömältä Henrikin niin äkkiä tullessa lähelleni ja siksi pyörryin hänen syliinsä.

Hän kantoi minut lähimpään taloon, mutta toinnuin pian niin paljon, että voin jatkaa matkaani kotiin. -- Viikkoa myöhemmin olimme naimisissa ja sitten riittivät muutamat päivät kutsumukseni välttämättömiin valmisteluihin. Jatkoimme sitten matkaamme satamaan ja nousimme laivaan, joka vei meidät tuhansien peninkulmien päähän merien yli, tuohon tuntemattomaan ja villiin maahan, joka oli määrätty lähetyspiiriksemme.

33. Veneen rakentaminen.

Rouva Reichardt keskeytti nyt kertomuksensa, koska hänen talousaskareensa, kuten ennen on sanottu, vaativat tarkkaa valvomista ja veivät melkein kaikki hänen aikansa.

Kasvitarha oli tähän aikaan mitä suloisimman näköinen. Siinä kasvoi monenlaisia vihanneksia ja kaikenlaisia taimia, jotka olivat itäneet kylvämistämme siemenistä. Olimme onnistuneet kasvattaa useita nuoria appelsiinipuita rouva Reichardt'in korista löytämistämme siemenistä ja ne lupasivat antaa meille paljon noita maukkaita hedelmiä. Herneetkin, jotka olimme luulleet kelvottomiksi ja kuiviksi, olivat itäneet ja olivat tervetulleena lisänä ruoassamme. En milloinkaan ole unhottava päivää, jolloin äitini ensimmäisen kerran toi pöytään kuivatun kalan lisäksi vadillisen höyryäviä perunoita. Nautittuaan tarpeeksi kummastuksestani ja ihastuksestani niitten miellyttävästä mausta, kertoi hän niitten ensimmäisestä ilmestymisestä Eurooppaan ja vähitellen enenevästä levenemisestä koko sivistyneeseen maailmaan.

Puhun nyt Euroopasta, koska toverini oli opettanut minulle suurimman osan maantiedettä ja myöskin muutamien muitten tieteitten alkeita. Erittäinkin oli hän kertonut minulle paljon Englannista, paljon enemmän kuin Jackson. Tunsin sen historian pääpiirteet ja kaikki merkillisimmät tapaukset ja minun täytyy tunnustaa, että olin vähän ylpeä tietäessäni kuuluvani niin suureen kansaan.

Pidin itseäni siihen kuuluvana, koska isäni ja äitini olivat englantilaista. Vaikka minua voitiinkin nimittää "pikku metsäläiseksi", ja luultavasti jäisinkin koko ijäkseni tälle pienelle saarelle, tunsin kuitenkin oikean kotini olevan tuossa suuressa maassa, josta äitini puhui niin lämpimästi Tärkein päämääräni olisi palauttaa äidinisäni käsiin tuo vyö, joka niin kummallisella tavalla oli joutunut haltuuni.

Usein ajattelin tuota suurta Englantia, jonka maine oli niin laajalti ja pysyväisesti levinnyt, ja kaipasin jotakin välinettä, voidaksemme lähteä nykyisestä olinpaikastamme hakemaan sen kunniakkaita rantoja. Mutta kuinka voisimme toteuttaa tämän toivottavan päämäärämme? Meillä ei ollut mitään keinoja päästä vankilastamme, johon sattumalta olimme joutuneet. Meillä ei ollut minkäänlaista veneen näköistäkään saarella, eikä työkalujakaan sellaisen rakentamiseen. Ja jos olisimme saaneetkin sellaisen aarteen, niin emme olisi voineet saada sitä veteen, koska saaren kallioinen ranta teki melkein mahdottomaksi minkään veneen vesille työntämisen.

Toivo jonkun laivan tulemisesta saarelle näytti olevan aivan turha. Emme olleet pitkiin aikoihin nähneet yhtään laivaa ja nekin, jotka olimme huomanneet, olivat olleet liian kaukana voidakseen nähdä merkkejämme.

Meillä ei ollut siis muuta keinoa, kuin luottaa Jumalaan ja kärsivällisesti mukautua nykyiseen kohtaloomme. Usein kumminkin tartuin kiikariin ja tarkastin meren kaikkialta etsien jotakin laivaa, mutta en nähnyt tavallisesti muuta kuin jonkun spermacetivalaan, joka matkan päässä ruiskutti vesisuihkun ilmaan, tahi parven pyöriäisiä, jotka toistensa yli hyppien lähenivät rantaa, sekä jonkun hyljeyhteiskunnan paistattelemassa päivää rantakallioilla. Pettyneisiin toiveisiini otti Nerokin osaa ja näytti säälien katselevan alakuloisuuttani. Linnutkin kiinnittivät tyhmät ja ilmeettömät silmänsä minuun ikäänkuin syvästi säälien onnettomuuttani.

Olin työskennellyt kauan aikaa saadaksemme viettävän tien rannan varmemmille kallioille, joille oli aikomukseni rakentaa venelaituri siltä varalta, että joku laiva sattuisi tulemaan tarpeeksi likelle saarta ja lähettäisi veneen maihin. Se oli hyvin kovaa työtä ja sain siinä käyttää sekä kuokkaa että lapiota, ennenkuin se valmistui. Tiestä tuli jonkunlainen viettävä kuja, ehkä liian jyrkkä ja vaivaloinen huonoille kiipeilijöille, mutta erinomaisen mukava äidilleni ja minulle, jos joskus saisimme tilaisuuden matkustaa kaukaiseen kotiimme. Ajattelin tähän aikaan usein mahdollisuutta rakentaa jonkunlainen vene, joka voisi kantaa meidät ja tarpeeksi ruokavaroja matkaa varten läheisimmälle suurelle saarelle. Puhuin rouva Reichardt'ille asiasta, mutta hän piti mahdottomana, että voisimme ilman työkaluja ja tuntematta vähääkään veneitten rakentamistaitoa rakentaa sellaisen aluksen, jolla voisimme turvallisesti purjehtia, osaamatta edes hoitaa sitä aavalla merellä. Sitten kuvasi hän vielä niitä vaaroja, joihin pienessä veneessä voisimme joutua, jos meri alkaisi lainehtia, tahi jos emme pääsisikään saareen toivotussa ajassa.

Vaikeudet eivät kumminkaan minua peloittaneet, eivätkä masentavat esitykset saaneet minua vakuutetuksi. Ajattelin ensin rakentaa lautan kaikista kallioille ajautuneista laudankappaleista, mutta tarkastettuani naulavarastoni, huomasin sen aivan riittämättömäksi tarkoitukseen ja minun täytyi luopua yrityksestäni tällä tavalla toteuttaa aikeeni.

Sitten aioin kaataa jonkun suuren puun ja kovertaa sen polttamalla. Mutta enhän ollut tähän asti nähnyt saarella muuta kuin pensaita. Olin aivan varma, ettei yhtään puuta kasvanut niin likellä vettä, että voisin sitä käyttää, ja jos onnistuisinkin kaatamaan jonkun suuren puun ja kovertamaan sen tarkoitukseni mukaiseksi, niin ei minulla olisi mitään keinoja, joilla saisin sen veteen.

Kumminkaan en tahtonut kokonaan luopua lempituumastani. Ajattelin saarella kasvavia pajupensaita ja kuvittelin mielessäni, että voisin letittämällä ne lujasti yhteen, tehdä jonkunlaisen rungon, jonka päälle pingoittaisin hylkeennahkoja. Työskentelin useampia viikkoja ja käytin kaikki taitoni ja suurimman osan kärsivällisyyttäni valmistaessani esinettä, jonka muodosta ja ominaisuuksista minulla oli hyvin hämärät käsitykset.

Vihdoin onnistuin valmistamaan jonkunlaisen, joka vähäsen muistutti sitä venettä, jolla valaanpyytäjän väki oli tullut saarelle ja lähtenyt sitten pois, mutta se ei ollut neljäsosankaan kokoinen ja niin kevyt, että voin helposti kantaa sen kalliolle tekemälleni laiturille. Koettaessani sitä huomasin sen vuotavan hirveästi ja se näytti muutenkin olevan niin viallinen, että olin pakotettu vetämään sen taasen maalle ja purkamaan sen.

Pyysin neuvoa rouva Reichardt'ilta, ja vaikka hän ensin näkyi katselevan yritystäni hyvin vastenmielisesti, niin antoi hän kumminkin minulle koko joukon neuvoja, miten pieniä veneitä rakennetaan ja nahkoja ja muita esineitä tehdään vedenpitäviksi. Kuuntelin tarkkaavaisesti kaikkea, mitä hän sanoi, ja alotin sitten uudelleen työni suuremmalla taidolla.

Valmistin nyt vahvan, molemmista päistä melkein terävän ja niin paljon kuin suinkin veneen kölin mallisen kehyksen. Pingoitin sen molemmille puolille linnunrasvassa lionneita purjeenkappaleita ja päällystin sitten kaiken hyvin kuivilla, vedenpitävillä hylkeennahoilla. Veneen pohjalle levitin parkinkappaleita ja kiinnitin niihin muutamia lautoja, jotka olivat ajautuneet maihin haaksirikkoutuneista laivoista. Lopuksi laitoin siihen muutamia istuimia ja luulin silloin tehneeni kaikki, mitä tarvittiin.

Sain sen pian veteen ja iloitsin nähdessäni sen kelluvan mainiosti. Mutta minullahan oli vielä paljon tekemistä. Eihän minulla ollut airoja eikä purjeitakaan. Muistin valaanpyytäjien vara-airot ja mesaanin, mutta ne olivat liian suuret. Mutta voivathan ne olla mallina, joiden mukaan tekisin uudet ja niin valmistuikin määrätyssä ajassa oikein leveälapaiset airot, joiden toivoin jotenkin hyvin vastaavan tarkoitustaan, vaikkapa ne olivatkin karkeatekoiset.

Seuraava vaikeus oli saada selville, miten airoja käytettäisiin, ja sain tehdä monta kömpelöä koetta, ennenkuin osasin soutaa oikealla tavalla. Taaskin toverini, joka ei milloinkaan ollut jättänyt mitään kerran näkemäänsä huomioon ottamatta, näytti minulle, miten venettä käsitellään.

Pian tulin niin käteväksi, että voin soudella lahdessa sinne tänne ja käännellä venettäni, minne halusin. Sitten otin Neron veneeseen matkustajaksi ja se näytti palkitsemista ansaitsevalla tavalla nauttivan tästä uudesta huvituksesta. Mutta vene heilahtikin, kääntäessäni sitä, jolloin Nero koetti muuttaa paikkaa, ja menetteli siinä niin varomattomasti, että heti kaaduimme ja pulikoitsimme pian lahdessa kumossaolevine veneinemme.

Koska se oli niin kevyt, käänsin sen helposti taasen kohdalleen ja huomasin sen ehyeksi ja aivan vedenpitäväksi.

34. Haikalojen hätyyttämänä.

En voinut taivuttaa rouva Reichardt'ia tulemaan veneeseeni, koska ensimmäisen matkustajan kohtalo, jota hän oli rannalta katsellut, pidätti häntä tekemästä matkaa niin epäsuotuisissa olosuhteissa.

Niin pian kuin vaatteeni olivat kuivaneet, olin valmis uuteen ja vielä uskalletumpaan kokeeseen. En tahtonut erota Nerosta, vaan annoin sen maata veneen pohjalla, missä voin pitää sitä tarkasti silmällä. Paitsi Neroa, otin mukaani lintuni, jotka itsestään lensivät luokseni ja istuutuivat ympärilleni. Soutaessani eteenpäin katselivat ne niin kovin tyhmän näköisinä ympärilleen, että minulta pääsi suuri nauru.

-- Lieköhän, sanoi rouva -- Reichardt, milloinkaan -- näillä vesillä ennen nähty tuollaista venettä, tuollaisine väkineen? Nuori metsäläinen kapteenina, kesy hylje perämiehenä ja parvi lintuja laivamiehinä on kai kummallisin seikkailijaseurue, mikä milloinkaan on kellunut valtamerellä?