Part 13

-- Miksi minun pitää niin tehdä?

-- Koska sinun pitää opettaa se noutamaan ei ainoastaan sellaista, jota sinä olet heittänyt veteen, vaan myöskin sellaista, jota et ole heittänyt. Ymmärrätkö?

-- Kyllä, vastasin. Tarkoitatte, että jos näen jotakin kelluvan meressä lähellä rantaa, lähetän Neron sitä noutamaan?

-- Aivan niin; silloin olisi Nerosta suurta hyötyä.

-- Sen minä kyllä pian sille opetan, vastasin. Huomenna lähetän sen hakemaan merestä puun kappaletta. Nyt en enää pelkää, että Nero katoaa.

-- Viime yönä ihmettelin mielessäni, mihin sankko on joutunut.

-- Sankkoko, sanoin. Tiedän kyllä, missä se on, mutta olen sen aivan unhoittanut. Jätimme sen rotkoon viime päivänä, kun olimme perunoita kylvämässä.

-- Ah, se on totta, nyt muistan. Menen hakemaan sen sillä aikaa kun laitat aamiaista.

Olimme nyt monta viikkoa eläneet paljaalla kalalla ja minun täytyy tunnustaa, että olin siihen kyllästynyt, joka ei milloinkaan tapahtunut syödessäni kuivattuja lintuja vuodet läpeensä.

Tuuli sattui harvoin suoraan rantaan, vaan puhalsi joko pohjoisesta tahi idästä vinoon sitä vastaan. Joskus, erittäinkin päiväntasaus-aikana, olivat itämyrskyt hyvin kovia ja aaltojen vyöryminen kallioita vastaan hirveätä. Niin oli tänäkin päivänä. Kova itäinen tuuli oli myllertänyt meren, joka paiskasi hyökyaallot korkealle kallioille ja tuuli kuljetti vaahdon kauas maihin. Myrsky puhkesi illalla ja noustuamme aamulla menimme kentälle ihailemaan tuota suurenmoista näytelmää, aavistamatta ollenkaan, että se toisi tullessaan meille sellaisen kurjuuden. Hetken kuluttua huusin Neroa ja menin hakemaan lahdesta kaloja aamiaiseksemme. Tähän aikaan oli meillä niitä suuri varasto, suurempi kuin milloinkaan ennen. Tultuani rannalle näin useita metriä korkeitten aaltojen vyöryvän kallion yli lahteen, jossa oli metriä syvemmältä vettä kuin tavallisesti ja sekin paljasta vaahtoa. Silloin en vielä osannut ajatella, että oli tapahtunut jotakin ikävää, ennenkuin Nero, jonka olin lähettänyt sinne kaloja noutamaan, hetken siellä sukelleltuaan ja kuppuroituaan palasi tyhjänä takaisin. Silloin jo aavistin asian ja lähetin Neron uudestaan veteen. Se viipyi siellä vähän aikaa, mutta palasi sittenkin kalatta. Olin nyt vakuutettu siitä, että kalat, aaltojen syöksyessä lahteen ja veden tavattomasti noustessa, olivat paenneet. Meillä ei ollut siis ruokaa eikä keinoja elääksemme ennen kuin myrsky lakkaisi ja voisimme pyydystää uusia. Säikähtyneenä huomiostani kiiruhdin majaan ja huusin äidilleni, joka oli vielä makuuhuoneessaan:

-- Oi äiti, kaikki kalat ovat karanneet lammikosta ja meillä ei ole mitään syötävää. Sanoinhan teille, että kuolisimme nälkään.

-- Rauhoitu, Frank, vastasi hän, rauhoitu ja sano sitten, mikä on aiheuttanut levottomuutesi ja pelkosi, jonka vallassa näytät olevan.

Selitin hänelle, mitä oli tapahtunut ja ettei Nero löytänyt ainoatakaan kalaa.

-- Pelkään kaiken olevan niin kuin sanot, vastasi hän, mutta meidän täytyy luottaa Jumalaan. Se on hänen tahtonsa ja mitä hän tahtoo, täytyy olla oikein.

En ollut vielä siihen aikaan tarpeeksi kristitty, että olisin voinut tunnustaa hänen olevan oikeassa ja väitin:

-- Jos nyt Jumala on kerran niin hyvä ja armollinen kuin sanotte, niin miksi hän sitten antaa meidän nähdä nälkää? Tietääkö hän, että olemme nälkään kuolemassa?

-- Tietääkö hän, Frank? Miten sanotaan raamatussa? Eikö niin, ettei varpunenkaan putoa maahan hänen tietämättään ja kuinka paljon arvokkaampi onkaan ihminen? Häpeä, Frank!

Olin hämilläni, mutta en varma. Sentähden sanoinkin tyynesti:

-- Meillä ei ole mitään syötävää.

-- Vaikka olemmekin menettäneet kaikki kalamme, Frank, emme toki vielä näe nälkää. Myrsky voi asettua huomiseksi, jolloin voimme jälleen pyydystää kaloja, tahi jos ei se lakkaa ennenkuin ylihuomenna, niin kestämmehän toki pari päivää syömättäkin. Toivokaamme parasta ja luottakaamme Jumalaan. Rukoilkaamme häntä ja pyytäkäämme hänen apuaan. Hän voi tyynnyttää nuo myrskyiset aallot, hänellä on aina keinoja auttaa niitä, jotka häneen turvaavat ja hän kyllä lähettää meille apua, kun kaikki toivo näyttää katoavan. Rukoile hartaasti, Frank, niinkuin minäkin ja luottamuksella, että rukouksesi tulee kuulluksi.

-- Ei käy aina niin, vastasin. Olette kertoneet useista ihmisistä, jotka ovat kuolleet nälkään.

-- Myönnän sen ja kai se on tapahtunut Jumalan tahdosta. Kaikkivaltiaalla on ollut hyvät, meille tuntemattomat syyt sallia sen tapahtua, siitä saat olla varma.

-- Ettekö sitten luule, että kuolemme nälkään?

-- En, luotan siksi paljon Jumalan armoon, äläkä usko, että hän nyt antaa meidän kuolla nälkään, kun hän kerran on säilyttänyt henkemme tähän asti.

Nämä äitini sanat ja tuo rajaton luottamus, jota hän osoitti, rohkaisivat minua paljon.

-- Toivon teidän olevan oikeassa, sanoin, ja kun ajattelen tarkemmin asiaa, jatkoin iloisemmin, niin voimmehan, jos ei ole muuta neuvoa, syödä linnut. En niistä enää juuri paljoakaan välitä ja vaikkapa välittäisinkin, niin ette saisi kuolla nälkään, äiti.

-- Uskon, ettet epäröisi uhrata lintuja, Frank, mutta saat luullakseni uhrata paljon enemmän.

-- Mitä sitten? kysyin ja lisäsin vähän mietittyäni: Ette kai suinkaan tarkoita Neroa, äiti?

-- Totta puhuen, Frank, tarkoitan Neroa, sillä linnut eivät riittäisi kun pariksi päiväksi.

-- En milloinkaan voisi tappaa Neroa, äiti, vastasin alakuloisena ja menin majaan istumaan, suruissani jo ajatuksestakin, että lemmikkini täytyisi tappaa. Se tuntui minusta vallan kauhealta ja äitini viittaus sellaiseen alensi häntä paljon mielessäni. Olin nuori ja järjetön, enkä vähääkään ajatellut, miten tunteeni voisivat muuttua. Mitä lintuihin tuli, niin en todellakaan välittänyt niistä ja päätin tappaa pari päivän tarpeeksi, jonka tähden palasin kentälle, otin kiinni kaksi, jotka sattuivat siinä olemaan, ja olin jo katkaisemaisillani niitten kaulan, kun äitini kysyi, mitä aioin tehdä?

-- Tappaa ne ja panna sitten kattilaan kiehumaan päivälliseksi, vastasin.

-- Ei Frank! Sinulla on liian kiire. Uhrautukaamme vähän linturaukkojenkin vuoksi. Voimme vaikeudetta paastota yhden päivän. Huomenna saamme nähdä.

Päästin linnut, mielessäni yhtyen hänen ehdotukseensa. Mutta en tehnyt sitä lintujen tähden, vaan sen vuoksi, että päivän lykkäys linnuille toisi myös päivän lykkäyksen Nerolle.

-- Tule, sanoi äitini, menkäämme majaan hakemaan jotakin työtä itsellemme. -- Minä rupean pienentämään vaatteita sinulle, mutta mitä sinä tekisit?

-- En tiedä, vastasin, mutta tahdon tehdä kaikkea, mitä käskette.

-- No, olen huomannut noitten molempain siimain olevan jo niin kuluneita, että ne pian voivat katketa, ja silloin ei meillä ole mitään keinoa pyydystää kaloja, vaikka ilma olisikin kaunis. Sentähden leikatkaamme nyt kappale harppuunanuorasta ja saatuamme sen puretuksi, näytän sinulle, miten siitä punotaan uusia siimoja Koska tarvitsemme sellaisia nyt enemmän kuin mitään muuta, on kai parasta, että rupean sinua auttamaan ja annan vaatteiden olla rauhassa toistaiseksi.

Suostuin tähän ehdotukseen ilolla. Vähässä ajassa saimme harppuunanuoran puretuksi ja äitini opetti minut punomaan siitä hienompia säikeitä, joista sitten tekisimme lujia siimoja. Hän auttoi minua ja aika kului nopeampaan kuin olin toivonut.

-- Te olette, äiti, hyvin kätevä.

-- En lapseni, en ole, vaikkakin osaan paljon asioita, joista naiset eivät tavallisesti tiedä mitään, koska olen viettänyt kuljeskelevaa ja joskus hyvinkin vaikeaa elämää. Ollessamme, mieheni ja minä, vieraitten ihmisten joukossa, olimme usein pakotettuja turvautumaan vain omaan apuumme ja huomasimme sentähden välttämättömäksi opetella tekemään paljon sellaista, jota muut varakkaat ihmiset tavallisesti teettävät muilla. Olen kumminkin elänyt olosuhteissa, joissa rahat eivät olleet miksikään hyödyksi ja on täytynyt kokonaan luottaa itseensä. Sentähden olen säännöllisesti koettanut opetella kaikkea, mitä olen voinut ja koska olen viettänyt suurimman osan elämästäni purjehtimalla suurilla valtamerillä olen oppinut merimiehiltä paljon hyödyllistä; tämä kalasiimojenkin punominen on eräs niistä tiedoista joita olen heiltä saanut. -- Niinkuin näet, on siitä meille nyt hyötyä.

-- Kyllä, ja olikaan miten onnellista, että tulitte tänne.

-- Onnellista minulle, tarkoittanet, Frank?

-- En, äiti, vaan onnellista minulle.

-- Toivon, Frank, tulleeni tänne lähetetyksi tekemään hyötyä, ja tällä vakaumuksella mukaudun ilolla Jumalan tahtoon. En epäile, että hän on minut lähettänyt ollakseni sinulle hyödyksi.

-- Äiti, tahtoisin kuulla koko elämäntarinanne. Tiedättehän kertoneeni kaikki, mitä tiedän itsestäni. Ettekö voi kertoa omaanne ja miehenne elämäkertaa? Sanoittehan kerran tekevänne sen jonakin päivänä. Muistatteko?

-- Kyllä muistan, Frank, antaneeni jonkunlaisen lupauksen ja sanon sinulle nyt, että joskus täytän sen. Mutta en ole varma, ymmärrätkö tahi hyödytkö tästä kertomuksesta nyt niin paljon kuin vastaisuudessa.

-- Mutta voittehan kertoa sen kaksikin kertaa, kuuntelen mielelläni sen taasen uudestaan. Kertokaa se siis minulle nyt -- huvittaaksenne minua ja sitten toisten -- hyödyttääksenne minua.

Äitini hymyili, joka harvoin tapahtui, ja sanoi:

-- No hyvä, Frank, koska tiedän, että luopuisit päivällisestäsi milloin tahansa kuunnellaksesi jotakin kertomusta ja koska et tänään saakaan päivällistä, niin pidän oikeana suostua pyyntöösi. -- Kummastako aloitan, miehestänikö vai itsestäni?

-- Olkaa hyvä ja aloittakaa omalla elämäntarinallanne, vastasin.

28. Rouva Reichardt'in kertomus.

Olen erään lukkarin tytär muutaman suuren merikaupungin vieressä olevasta kauppalasta, Englannin etelä-rannikolta.

-- Mikä on lukkari? kysyin, keskeyttäen äitini heti kertomuksen alussa.

-- Lukkari on sellainen henkilö, joka johtaa seurakunnan laulua kirkossa ja avustaa pappia hänen tehtävissään. Isäni ei täyttänyt ainoastaan näitä velvollisuuksiaan, vaan oli myöskin opettajana kansakoulussa.

-- Mikä on kansakoulu?

-- Se on koulu, jossa lapset saavat opetusta ilmaiseksi.

Arvelin sellaisen olevan erinomaisen laitoksen. -- Olin aikeissa kysyä muutakin, kun äitini pidätti minut sanoen:

-- Anna minun jatkaa keskeyttämättä, jos tahdot kuulla kertomukseni loppuun, sillä minä puhun paljonkin sellaista, jota ei niin vähillä tiedoilla varustettu henkilö, kuin sinä, voi selityksittä ymmärtää. On mahdotonta, että sinä niin vähässä ajassa voit oppia kaikki tietämään, mutta vähitellen selitän ne sinulle. -- Sitten hän jatkoi:

-- Isälläni oli hyvin paljon tekemistä, ja sellaisessa pienessä maaseutukaupungissa ei olekaan tavatonta, että jollakin henkilöllä on useampia ammatteja. Tämmöinen oli erittäinkin hänen laitansa, sillä paitsi ennen luettelemiani toimia oli isäni paras eläinlääkäri ja välskäri kymmenen peninkulman alalla ja ansaitsi usein leipänsä kaikenlaisella maatyöllä, niinkuin olkikattojen ja aitojen panemisella, ojan kaivamisella y.m. sellaisella. Sittenkin jäi häneltä aikaa raamatun lukemiseen ja tyttärensä kasvattamiseen. -- Tämä tytär olin minä.

-- Missä oli äitinne? kysyin, sillä tuntui kummalliselta, että rouva Reichardt puhui ainoastaan isästään.

-- Hän oli kuollut melkein heti syntymiseni jälkeen, ja minut oli ensin jätetty hoidettavaksi eräälle köyhälle vaimolle, mutta niin pian kuin opin juoksemaan ja jotakin ymmärtämään, alkoi isäni helliä minua ja päästi minut vain hyvin vastahakoisesti näkyvistään. Hän koetti opettaa minulle kaikki, mitä hän itse osasi, ja vaikka hänen tietonsa eivät olleetkaan suuret, riittivät ne hyväksi pohjaksi ja lisäsivät haluani oppia enemmän.

Muistan, että ikäisekseni olin hyvin tiedonhaluinen. Tein isälleni ja hänen vierailleen alituisesti kaikenlaisia kysymyksiä, ja koska he näkyivät pitävän minua sukkelana ja vilkkaana lapsena, niin ne mielellään vastasivat niihin. Sillä tavalla sain paljon tietoja ja vielä enemmän tarkkaamalla mitä ympärilläni tapahtui.

Siitä tuli isäni ylpeyden ja tyytyväisyyden lähde, kun hän voi pyytää minua lukemaan raamattua ääneen. Tästä johtui sitten tietysti paljon kysymyksiä, joihin hän vastasi. Aikojen kuluessa perehdyinkin kaikkiin pyhiin kirjoituksiin ja ymmärsin niitten hengen ja tarkoituksen paremmin kuin moni minua puolta vanhempi.

Rakkauteni tällaiseen opiskeluun herätti seurakunnan papin, tohtori Brightwell'in huomiota, ja hän oli niin hyväntahtoinen, että antoi minun ottaa osaa lastensa opetukseen. Kolmentoista vuotiaana olin oikea kristinopintaidon ihme ja sain usein käskyn tulla pappilaan kummastuttamaan lähiseudun vanhoja sillä helppoudella, jolla vastasin pulmallisimpiinkin, kristinopin suuria salaisuuksia koskeviin kysymyksiin.

Tähän aikaan tutustuin erääseen isättömään ja äidittömään poikaan, muutamaan köyhäintalon asukkaaseen, jonka seurakunta oli ottanut hoiviinsa, sittenkuin hänen vanhempansa, eräs saksalainen kelloseppä vaimoineen, olivat kuolleet vaikeaan kuumetautiin, joka oli raivonnut lähiseudulla ja tappanut suuren osan työtätekevää väestöä. Isäni oli lähettänyt minut asialle köyhäintalon johtajan, ankaran ja juron miehen luokse, jota kovin pelkäsin, kun huomasin tämän kalpean ja surullisen näköisen, selvästi sairaan lapsen. Huomasin, ettei hänestä kukaan välittänyt. Hän sai kuljeskella ympäriinsä suuressa työtalossa, hullujen, hölmöjen ja heikkomielisten joukossa, kenenkään vähääkään kiinnittämättä huomiotaan häneen; lyhyesti, hän vietti tuollaista köyhäintalon pojan elämää.

Huomaan, että tahtoisit mielelläsi tietää, mikä köyhäintalon poika on, ja tahdon sentähden vastata ennen kysymystäsi. Eri seurakunnissa siinä maassa, johon molemmat kuulumme, on jokaisessa aina eräs talo, jossa hyvin köyhiä ja kurjia hoidetaan. Tavallisesti ovat sen asukkaat kaikenikäisiä: vastasyntyneistä lapsista aina haudanpartaalla horjuviin vanhuksiin asti. Tässä talossa ne puetaan ja ruokitaan, ja nuoret saavat tarpeellista opetusta voidakseen vanhempana itse hankkia toimeentulonsa.

Minusta tuntui tuon poikaraukan kohtalo hyvin kovalta ja sain tietää hänen nimensä olevan Henrik Reichardt. Hän ei osannut puhua muuta kuin saksaa ja sentähden jäivätkin hänen toivomuksensa täyttämättä ja hänen tunteilleen ei pantu mitään arvoa. Hänet oli kasvatettu rakastamaan kodikkuutta ja siisteyttä ja nyt oli hän vanhempainsa äkillisen kuoleman tähden joutunut tämmöisiin oloihin, jotka julmasti loukkasivat hänen vaistojaan. Huomasin usein kyyneleitä hänen silmissään ja hänen kauniit kasvonsa ja vaalea tukkansa olivat suurena vastakohtana hänen toveriensa likaiselle naamalle ja pörröiselle tukalle. Hänen onneton kohtalonsa teki minuun aina syvän vaikutuksen.

Toin hänelle pieniä lahjoja ja koetin näyttää osanottoani hänen kärsimyksiinsä. Alussa tuntui hän enemmän hämmästyneeltä kuin kiitolliselta, mutta pian huomasin hänen suuresti iloitsevan huomaavaisuudestani, ja hän piti vierailujani ainoana lohdutuksenaan ja tyydytyksenään.

Siihen aikaan oli minulla suuri vaikutusvalta isään ja onnistuin kiinnittää hänen osanottonsa tuohon köyhään poikaan siihen määrään, että hän otti Henrikin pois köyhäintalolta ja antoi hänelle kodin luonaan. Hän oli ensin vastahakoinen ruvetessaan kasvattamaan lasta, joka vieraskielisenä ja -tapaisena ei voisi olla hänelle suureksikaan hyödyksi, mutta lupasin opettaa Henrikille englanninkieltä ja kaikkea muuta, mitä hän enimmän tarvitsi ja vakuutin isälleni, että minä hyvin vähässä ajassa voin tehdä hänelle Henrikistä paljon paremman apulaisen kuin hän todennäköisesti voisi saada mistään kaupungin pojasta.

Isäni halu täyttää pyyntöni oli se, joka paremmin kuin usko vakuutuksiini sai hänet antamaan minun menetellä tässä asiassa niinkuin halusin. En siis viivytellytkään kasvatukseni aloittamisessa ja huomasin muutamassa viikossa, että minulla oli ahkera oppilas, joka oli päättänyt täydentää kasvatuksensa niin pian kuin olosuhteet vain sallivat.

Pian tunsin itseni ylpeäksi ja puolueelliseksi turvattini tähden. Opetin hänelle samat asiat kuin olin oppinut papinkoulussa ja iloitsin nähdessäni hänen luonnolliset taipumuksensa näihin samoihin harrastuksiin, joista minäkin niin paljon pidin.

Isäni oli yhtä tyytyväinen tulokselliseen opetukseeni kuin hän oli ollut minun omiin opintoihinikin, ja kun nuori Reichardt näkyi olevan merkillisen kätevä ja ymmärtäväinen poika, jonka apua hän joissakin tapauksissa voi käyttää täydellä luottamuksella, rupesi hän Henrikkiä hemmottelemaan. Tohtori Brightwell tuli myöskin hänen ystäväkseen ja muutamissa vuosissa oli tuon hyljätyn köyhäintalon pojan asema niin muuttunut, ettei häntä voinut tuntea.

Hän oli hyvin kiitollinen ja minuun erittäin mieltynyt. Usein voi hän verrata entistä kurjaa elämäänsä nykyiseen onnelliseen ja mitä lämpimimmillä sanoilla kiitellä minua siitä suuresta palveluksesta, jolla olin pelastanut hänet köyhäintalon kurjuudesta.

Hän keskeytti nyt kertomuksensa tehdäkseen vähän talousaskareita, mutta lupasi pian jatkaa.

29. Kalan vangitsemana.

Rouva Reichardt'in apua en voi kyllin suureksi arvostella. Jos ei häntä olisi ollut, olisin niissä olosuhteissa, joissa silloin juuri elin, auttamattomasti joutunut perikatoon. Hänen rohkaisunsa pelastivat minut epätoivosta, kun asemamme näytti aivan toivottomalta. Mutta hänen esimerkkinsä auttoi vielä enemmän kuin hänen kehoituksensa. Hänen taitonsa löytää keinoja ja panna ne kiireesti toimeen, hänen ainainen hyvä tuulensa pettyneiden toiveitten aikana ja hänen kristillinen alistumisensa aiheuttivat mitä parhaita tuloksia.

Sittenkuin siimat oli saatu valmiiksi ja olin löytänyt muutaman kalliomatalikon, jota näkyi vain vähäsen vedenpinnan yläpuolella, kahlasin sille, vaikkakin vaikeasti, ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ja heitin onkeni veteen. Syöttinä oli minulla palanen muutamasta höyhenlemmikistäni, jonka kovan todellisuuden pakottamana olin surmannut. Odotin vanhan kalastajan koko kärsivällisyydellä. Tiesin siinä kohden olevan hyvin syvää, mutta koska paikka sijaitsi parin kallio kielekkeen välissä, niin oli se tyyni. Annoin siiman painua ja koska minulla ei ollut mitään kuuluvaista, voin ainoastaan käsivarteni ympärille kiertämäni siiman nykäisystä tuntea, nykkikö kala onkea.

Vietettyäni vähän aikaa tällä tavalla, kääntyi huomioni muualle ja ajatukseni palasivat kertomukseen, jonka äsken olin kuullut. Vaikka silmäni seurasivatkin siimaa, kiinnitin kaikki ajatukseni kertomukseen köyhästä saksalaisesta pojasta, joka oli pelastunut kurjuudesta lukkarintytön avulla. Rupesin miettimään, mitä olisin tehnyt sellaisissa olosuhteissa, kuvittelin mielessäni kaikenlaisia mahdottomuuksia, joilla olisin osottanut suurta kiitollisuuttani niin lämminsydämiselle ja hyväntahtoiselle ystävälle.

Kummalliset tapausten sarjat seurasivat kiireesti toisiaan mielikuvituksissani ja kuvittelin olevani kaikkien noitten seikkailujen ritari. Tunsin kuviteltua hyväntekijätärtäni kohtaan hartaampia tunteita kuin milloinkaan ennen ja hänkin näytti tuntevan samaa minua kohtaan. Tietoisuus tästä herätti mitä suloisimpia ailahduksia sydämissämme.

Äkkiä vetäisi joku minut päistikkaa syvään veteen ja niin havahduin tästä liereilläni uneksimisesta. Se tapahtui niin odottamatta, että kului muutamia sekunteja, ennenkuin pääsin selville tilastani, mutta sitten hoksasin, että onkeeni oli tarttunut sellainen kala, joka ei ainoastaan ollut onnistunut viemään minua tasapainosta, vaan uhkasi, koska siima oli käärittynä käsivarteni ympärille ja leikkasi syvälle lihaan, hukuttaa minut pitämällä minua veden alla. Suurella vaivalla onnistuin pääsemään pinnalle ja irroittamaan siiman käsivarrestani. Innoissani saadakseni maalle otuksen, joka voimista päättäen tuntui olevan sellainen, että sen pyydystäminen kannatti, pidin kiinni molemmilla käsilläni ja vedin voimaini takaa. Alussa veti se minua perässään suurella voimalla, mutta tuntiessani siiman löyhtyvän, lapoin taasen takaisin. Tämä uusiintui useampaan kertaan, kunnes onnistuin vilaukselta näkemään saaliini, tai paremmin sanoen sen, jonka saaliina minä olin. Kun kala, joka oli hyvin suuri, näki minut muutamien metrien päässä, teki se epätoivoisia hyppyjä ja syöksyi taasen pois, vetäen minua muassaan, milloin veden alla, milloin pinnalla.

Sen ruumis oli melkein pyöreä ja noin parin metrin pituinen, siis peloittava vastustaja. Mutta minä vain halusin kiihkeästi saada sen kynsiini, varsinkin kun tunsin, että sen vastustuskyky alkoi heiketä. Jatkoin lähenemistäni ja pääsinkin vihdoin niin ääreen, että voin upottaa puukkoni päätään myöten sen niskaan, jolloin tappelu lakkasi.

Nyt seurasi sitä vastoin toinen vaikeus. Taistelun temmellyksessä olin ajautunut noin neljännespeninkulman päähän saaresta, ja koska olin väsynyt kaikista ponnistuksistani, niin huomasin mahdottomaksi viedä saalistani maihin. Tiesin, etten jaksanut uida sellainen taakka mukanani ja minun täytyi sentähden hylätä kalani. Tässä oli nyt iso varasto elintarpeita, jotka kumminkin olivat aivan hyödyttömiä, koska niitä ei voitu saada käsiin.

Ajattelin rouva Reichardt'ia, kuinka iloiseksi hän olisikaan tullut, jos olisin voinut hankkia hänelle sellaisen suuren lisäyksen niukkoihin ruokavaroihimme. Ajattelin vielä hänen varmaa luottamustaan kohtaloon ja niitä arvokkaita kehoituksia itsensä hillitsemiseen ja viisauteen, joilla hän aina minua lohdutti ollessani alakuloinen pettyneistä toiveista.

30. Odottamaton saalis.

Niin pian kuin olin saanut siimani irti, käännyin kotiin päin ja aloin uida voimakkaasti rantaa kohti; haikalojakaan ei onneksi näkynyt. Saavuttuani maihin sen enemmittä seikkailuitta, etsin heti hyvän ystäväni ja toverini, joka, niinkuin tavallista, oli ahkerassa työssä kasvitarhassamme. Se oli ihmeellisesti elpynyt hänen hoidossaan. Siinä kasvoi nyt paljon kaikenlaisia kasveja, joiden arvoa en tuntenut enempää kuin niitten oikeata hoitamistapaakaan. Pensaat ja kauniit kukat rehoittivat ympärillämme niin että paikan näkö pian kokonaan muuttui.

Rouva Reichardt kuunteli kertomustani hyvin tarkkaavaisesti ja moitti minua ainoastaan varomattomuudestani. Hän huomautti niistä onnettomista seurauksista, joita hukkumiseni, kallioilta putoamiseni tahi joku muu minua kohtaan sattunut onnettomuus olisi hänelle tuottanut.

-- Rakas poikani, sanoi hän hyvin totisena; voit sanoa olleesi Jumalan turvissa. On selvää, että viisas ja hyvä Jumala suojelee alituisesti meitä luotuja olentoja, kun joudumme tavattomiin ja vaarallisiin tilanteisiin.

-- Mutta, väitin minä, jos olisin ollut sellaisen Jumalan suojeluksessa kuin sanotte, niin en kai olisi ollut pakotettu jättämään tuollaista kaunista kalaa, jonka pyydystämisessä minulla oli niin paljon vaivaa ja jonka omistaminen oli niin välttämätöntä hyvinvoinnillemme, jopa elämällemmekin?

-- Jo tuollaisen raskaan kalan jättäminen on kumoamaton todistus Jumalan väliintulosta eduksesi, sillä jos olisit pysynyt aikomuksessasi tuoda se rantaan, niin ei ole epäilemistäkään, ettei sen paino olisi tullut sinulle liian raskaaksi, jolloin olisit hukkunut. Mihinkä silloin olisin joutunut? Nainen, joka jäisi omin neuvoin elämään tällaiselle karulle paikalle, olisi pian pakotettu voimain puutteessa antamaan perään taistelussaan toimeentulonsa puolesta ja kuolisi.

Lupasin, etten vastaisuudessa antautuisi tuollaisiin vaaroihin ja vakuutin monella tavalla pitäväni hänestä huolta. -- Vaikka en ollut olevinani millänikään koko kalasta, niin ajattelin kumminkin alituisesti sen suuruutta ja valitin, että olin ollut pakotettu jättämään sen syvyyden ahneimmille tovereille. Nämä ajatukset askaroivat siihen määrään mielessäni, että yölläkin uneksin tuosta tapauksesta. -- Se alkoi onkimisellani kalliolla ja loppui lohduttomaan uintiini rannalle. Olin tappelevinani suomuisen vastustajani kanssa yhtä kovasti unissa kuin olin tehnyt hereillänikin.

Nousin kerran aikaisin sellaisen levottoman yön perästä ja läksin Neron tavalliseen olinpaikkaan -- kalliolahteen, missä näinkin sen sukeltelevan ja tekevän kaikenlaisia hullunkurisia hyppyjä jonkun vedessä kelluvan esineen ympärillä.