Part 11

-- En, vastasin; pois minun täytyy päästä, mutta en silti mielelläni eroaisi siitä. Se on ainoa ystäväni, mikä minulla milloinkaan on ollut; muita en ainakaan muista.

-- Kun olet tullut vanhemmaksi ja nähnyt enemmän maailmaa, poika raukka, niin olet huomaava, kuinka paljon uhrauksia saatkaan tehdä, paljon suurempia kuin eroaminen pitämästäsi eläimestä on. Otaksun, että luulottelet tulevasi hyvin onnelliseksi, kun joskus pääsisit Englantiin?

-- Tietysti; miksi en tulisi onnelliseksi? vastasin. Olen siellä aina onnellinen.

Lähetyssaarnaajan vaimo pudisti päätään.

-- Pelkään, että erehdyt. Jos elät tarpeeksi kauan, niin luulenpa vielä sinun joskus tunnustavan, että onnellisimmat päiväsi olet viettänyt tällä autiolla saarella.

-- Jackson sanoi toista, vastasin. Hän suri aina, että hänen täytyi olla tällä saarella, eikä voinut päästä takaisin Englantiin. Hän kertoi minulle paljon Englannista, mitä siellä tehdään ja miten kaunis maa se on, niin että olen vakuutettu siitä, että pitäisin enemmän siellä, kuin täällä olostani, vaikkapa minulla olisi täällä joku toverikin.

-- Hyvä, olemme Jumalan kädessä ja sinun täytyy luottaa häneen. Hän ohjaa elämääsi parhaiten, niinkuin tiedät raamatussa opetettavan.

-- En, sitä en ole tiennyt, vastasin. Jumalahan elää tuolla kaukana tähtien tuolla puolella.

Perämies John Gough tuli nyt luoksemme, keskeyttäen puhelumme. Hän kertoi rouvalle, että miehet olivat suostuneet lähtemään saaresta huomenna tahi ylihuomenna, jos vain ilma pysyisi kauniina. He olivat tarkastaneet veneen ja huomanneet sen olevan pienen korjauksen tarpeessa, mutta huomenna olisi kaikki kunnossa.

-- Toivon, etteivät he pane veneeseen liikaa painoa, sanoi rouva.

-- Pelkäänpä melkein, että he tekevät sen, mutta koetan kaikkeni estääkseni sen. Oli onnetonta, että löydettiin tuo rommitynnyri; olisi ollut parempi ilman. He eivät tahdo sitä jättää ja sentähden täytyy meidän ottaa veneestä pois kaikki, mitä emme luule välttämättä tarvitsevamme, sillä meitähän tulee kaikkiaan yhdeksän henkeä ja siinä on painoa tynnyrin kanssa enemmän kuin tarpeeksi.

-- Tehän lupasitte, muistattehan, ottaa myös arkkuni mukaan, sanoin.

-- Kyllä ja jos se vain suinkin on mahdollista, niin otammekin. Mutta muistakaa, että en ehkä voikaan pitää lupaustani, sillä saatuaan väkijuomia eivät miehet tottele minua niinkuin ennen. Olisi ehkä parempi, että sitoisitte parhaimmat vaatteenne kääryyn siltä varalta, että he kieltäytyisivät ottamasta mukaansa arkkua. Totta puhuen, jos he eivät sitä tee, niin ansaitsevat he tuskin moitetta, sillä veneeseen ei jää enää paljon tilaa, sittenkuin muona varastokin on siihen sijoitettu.

-- Se on aivan totta, sanoi rouva. On parempi, että jätämme arkun tänne, sillä en luule sen mahtuvan veneeseen. Älä ajattele enää arkkua, poikaseni, se ei ole suuriarvoinen.

-- He kun ottavat rommini ja kaikki lintuni, niin pitäisi kai heidän myös ottaa minut arkkuineni?

-- Ei, jos se viepi paljon tilaa, vastasi rouva. Et saa sellaista tahtoakaan. Yhden henkilön toivomuksen täytyy väistyä niin monen tieltä.

-- Mutta hehän olisivat kuolleet nälkään, jos ei minua olisi ollut, vastasin jurosti.

-- Se on kyllä totta, poikaseni, vastasi perämies, mutta vielä saat oppia tietämään, että valta on oikeutta ja muista, että aamullisella teollasi et päässyt miesten suosioon.

-- Mitä silloin tapahtui? kysyi rouva.

-- Eipähän muuta kuin että hän oli vähällä puukottaa erästä miehistäni, siinä kaikki, vastasi perämies. Englantilaiset merimiehet eivät pidä veitsistä.

Nostaen hattuaan lähti hän taasen rantaan, käskien minun ottamaan jonkun astian mukaani, noutaakseni osamme illallisesta. Tein niin ja palattuani kysyi rouva Reichardt minulta, miksi olin aikonut lyödä merimiestä puukolla? Kerroin hänelle koko tapahtuman. Hän sanoi minun tehneen väärin ja kysyi, enkö muistanut raamatun kehoitusta palkita paha hyvällä.

-- Kyllä, mutta eikö se tarkoita vääryyksiä meitä itseämme kohtaan? Annoin anteeksi Jacksonille, mutta tässähän vain estin merimiehen tekemästä pahaa toiselle.

-- Toiselle! Puhut Nerosta, ikäänkuin se olisi järkevä olento, jonka henki on yhtä arvokas kuin ihmisenkin. En tahdo kyllä väittää, että mies teki oikein, ja olihan luonnollista, että suutuit nähdessäsi tehtävän pahaa eläimelle, josta niin paljon pidät, mutta onhan toki suuri ero ihmisen ja eläimen hengen välillä. Eläin kuolee ja loppuu siihen, mutta ihmisellä on kuolematon sielu, joka ei milloinkaan kuole, eikä mikään muu kuin itsepuolustus oikeuta ihmistä tappamaan. Eikö raamatussa sanota: "Elä tapa!"?

Sitten keskusteli hän asiasta kauan kanssani ja sai minut ymmärtämään, miten väärässä olin ollut, jonka myönsinkin.

22. Hylätyt.

Päätin nyt kertoa hänelle vyöstä, johon timantit olivat kätketyt, joten olin pakotettu ensin lyhyesti puhumaan siitä, mitä Jackson oli sanonut. Hän kuunteli. Kerrottuani kaikki, sanoin:

-- Mitä nyt teen, kun he eivät sano voivansa ottaa arkkua mukaansa, vyötänkö vyön ympärilleni, vai panenko sen kääryyn? Eli tahdotteko te kantaa sitä edestäni, niinkuin äitinikin tekisi, jos hän eläisi?

Hän ei vastannut vähään aikaan, mutta sanoi vihdoin paremmin itsekseen kuin minulle:

Kuinka tutkimattomat ovat sinun tiesi, oi Jumala!

En silloin ymmärtänyt -- olen jälkeenpäin ajatellut ja hän on minulle itsekin sanonut, kuinka suuri hänen kummastuksensa oli, tullessaan tuossa säädyttömässä, pienessä metsäläisessä, joka eli yksinään asumattomalla saarella, tuntemaan hyvästä perheestä polveutua van pojan, vaikka tämä ei siitä tiennyt, ja jolla oli hallussaan suuri omaisuus, joka joskus maailmassa vielä; oli kuuluva hänelle. Oli varmaa, että hänen mielenkiintonsa minuun lisääntyi vain tunti tunnilta sitä myöten kuin kertomukseni edistyi.

-- Hyvä, vastasi hän, jos tahdot luottaa minuun niin otan kyllä vyösi huostaani. Valitkaamme huomenna arkusta kaikki semmoinen, jonka tahdot ottaa mukaan, ja järjestäkäämme sitten kaikki niinkuin haluat.

Keskustelimme vielä noin tunnin, jonka jälkeen hän meni majaan; poistuttuaan varjostimen taakse sanoi hän, ettei hän välittänyt Nerosta, joten voin mennä nukkumaan milloin halusin. Kun en halunnut lähteä miestenkään luokse, tottelin häntä ja panin nukkumaan. En kuitenkaan saanut unta pitkään aikaan, sillä miehet melusivat hirveästi juopotellessaan. Eroaminenkin Nerosta painoi kovasti mieltäni, vaikka rouva Reichardt oli saanut minut melkein vakuutetuksi siitä, että eläin pois lähdettyäni alkaisi jälleen elää luonnollista elämäänsä, eikä ikävöisi minua.

Seuraavana aamuna nousin aikaisin ja menin Neron kanssa pyydystämään tarvitsemiamme kaloja. Jätin muutamia kalliolle aamiaiseksi merimiehille, jotka makasivat kaikki sikeässä unessa, ja palasin sitten majaan valmistamaan omaa ruokaamme. Rouva Reichardt tuli pian luokseni ja kun olimme syöneet aamiaisen, ehdotti hän, että istuttaisimme loputkin perunoistamme ennen kuin alkaisimme ottaa tavaroita arkusta. Kun kaikki perunat oli paloiteltu, kiipesimme rotkoon ja saimme työmme tehdyksi ennen päivällistä. -- Ainoastaan muutamat miehistä olivat hereillään, sillä he olivat juopotelleet kauan viime yönä. Perämies oli yksi niistä, jotka olivat hereillään, ja hän kysyi minulta, mitä arvelin ilmasta, olisiko kaunista vielä huomennakin, jolloin he aikoivat panna veneen esille. Vastasin myöntävästi ja läksin rouva Reichardt'in kanssa majalle, panin kihvelin pois ja vedin arkun kentälle, valitakseni sieltä ne tavarat, jotka aioin ottaa mukaani.

Niitä valikoidessamme ja väliin puhellessamme tulivat miehet hakemaan kuivattuja lintuja, voidakseen sitten huomenna saada ne pian veneeseen; kahdella kerralla olivat kaikki kannetut rannalle.

-- Oletteko syöneet kaikki perunat, jotka kannoitte tänne? kysyi yksi miehistä. -- Meillä on vähänlaisesti ruokavaroja.

Rouva Reichardt vastasi, ettei meillä ollut mitään jäljellä.

-- Vai niin, sanoi mies. Perämies pitää parhaana, että viette eläimenne lahteen pyydystämään loput kaloista, jotka keitämme evääksi ennen lähtöämme, koska ne riittävät ruoaksemme ainakin pariksi päiväksi.

-- Hyvä, vastasin; tulen heti sinne.

Menin, ja puolen tunnin kuluttua oli Nero pyydystänyt kaikki kalat, jolloin palasimme majaan. -- Rouva Reichardt valikoitsi parhaimmat vaatteet, jotka hän kääri kovaksi kääröksi ja ompeli yhteen vahvalla langalla. Kaikki kirjani jätti hän pois, niin myös kiikarin ja kaikki tarvekaluni. Kysyin, kantaisinko ne jo rantaan, mutta hän vastasi, että ehdimme aivan hyvin huomennakin, kun lähdemme. Hän otti sitten Jackson'in vuoteen alta olevasta kuopasta vyön ja ne muut siellä olevat esineet. Sittenkuin rouva Reichardt oli ne tarkastanut, sanoi hän ottavansa ne kaikki huostaansa. Kellon ja muut pienemmät esineet pani hän koriinsa, mutta vyön otti hän mukaansa vuoteeseen ja kätki sen sinne.

Hän oli hyvin vaiteliaana ja ajatuksissaan. Kysymykseeni, Veisinkö kihvelin, vasaran ja sankon rantaan, vastasi hän:

-- Ei, anna niiden vaan olla siksi, kunnes olemme valmiit lähtemään, veneelle. Ehdimme ne viedä silloinkin.

Vähän myöhemmin toi perämies meille kalaa, jota he olivat keittäneet illalliseksi, ja syötyämme menimme maata.

-- Tämä on viimeinen yö, Nero, jonka nukumme yhdessä, sanoin suudellessani ystävääni. Ajatellessani eroa, tulivat kyyneleet silmiini. Mutta eihän sitä voi auttaa. -- Nukuin kuitenkin pian kiertäen käsivarteni Neron ympärille.

Mennessäni ulos seuraavana aamuna oli ilma hyvin kaunis ja heikko tuuli sai meren pinnan juuri väreilemään. Koska rouva Reichardt ei ollut vielä noussut, menin yksinäni uimarantaan ja näin siellä kaikki miehet täydessä työssä. Vene oli tyhjennetty; airot, mastot ja purjeet nostetut kalliolle ja kokka käännetty merta kohden. Miehet seisoivat valmiina, nostaakseen sen kallionkielekkeen yli. Kuivatut linnut olivat vierekkäin rommitynnyrin kanssa ja kalat valmiiksi paistettuina suuressa ruoka-astiassa. Nuo kuusi vesitynnyriä olivat myöskin siellä ja perämies riiteli juuri muutamien miesten kanssa siitä, kuinka monta niistä täytettäisiin vedellä. Hän tahtoi saada ne kaikki täytetyiksi, mutta miehet arvelivat kolmenkin riittävän, koska veneeseen muuten tulisi liiaksi painoa. Vihdoin sai perämies tahtonsa läpi. -- Miehet ottivat kukin tynnyrinsä ja menivät majalle vettä hakemaan. Seurasin niitä, auttaakseni astioiden täyttämisessä ja katsoakseni, etteivät ne tekisi mitään ilkeyttä, sillä miehet näkyivät olevan hyvin levottomia ja pahalla tuulella. Pelkäsin niitten tekevän pahaa Nerolle, joka oli siellä, jos en olisi niitä hillitsemässä. Kun tynnyrit olivat täytetyt, jossa meni aikaa ainakin noin puoli tuntia, koettivatkin he ottaa kiinni linnut, tappaakseen ne, mutta uroot lensivät tiehensä ja naaraat kätkin minä vuoteeseen, joka oli erotettu varjostimella ja jonka vieressä rouva Reichardt istui. Kaikki näkyivät pelkäävän ja kunnioittavan tätä naista, jonka paljas katsekin näkyi tekevän paremman vaikutuksen kuin perämiehen puhe.

-- Emme sinua tarvitse, sanoi yksi miehistä heidän mennessään rantaan vesitynnyrit olallaan. Minkä tähden et ole rouvan kanssa? Sinustahan on tullut oikea naisten sankari, saatuasi valkoiset housut jalkaasi.

Muut miehet hänen seurassaan nauroivat tälle sukkeluudelle.

-- En ole nyt täällä miksikään hyödyksi, jota vastoin voin auttaa teitä tuolla alhaalla.

Miehet asettivat vesitynnyrit kalliolle ja valmistautuivat perämiehen johdolla työntämään venettä vesille. Mastot pantiin kölin alle rulliksi ja koska vene nyt oli tyhjä, oli se hyvin kevyt. Se oli niin sanottu valaanpyyntivene, rakennettu siihen tarkoitukseen, suippo kummastakin päästään ja melalla ohjattava. Se ei ollut hyvinkään suuri, mutta siihen mahtui helposti seitsemän henkeä ja mastot ja purjeet olivat hyvät -- kaksi isoa purjetta ja mesaani. -- Miehet tarttuivat veneen laitoihin ja minuutissa oli se lykätty vahingoittumattomana mereen. Kiinnitettyään sen nuorilla kallionnokkaan, sanoi perämies minulle:

-- Kas niin, poikaseni, emme tarvitse sinua nyt enää. Voit mennä majalle niin kauaksi, kunnes olemme valmiit, jolloin lähetän hakemaan rouvaa ja sinua.

-- Mutta voinhan olla hyödyksi täällä, vastasin, kun sitä vastoin tuolla ylhäällä en toimita mitään.

Perämies ei vastannut ja miehet menivät rommitynnyrille, vyöryttivät sen veneelle, nostivat veneen laidalle ja laskivat sen veneeseen pitkällä valaanpyyntinuoralla, joka heillä sattumalta oli mukanaan. Saatuaan rommitynnyrin asetetuksi veneen keskelle, jossa se otti suuren tilan, ulottuen laidasta laitaan ja kohoten paljon korkeammalle istumia, hakivat he vesitynnyrit, joista kolme asetettiin rommitynnyrin etu- ja kolme takapuolelle veneen pohjalle.

-- Siihen tulee liiaksi painoa tuon veden tähden, sanoi yksi miehistä.

-- Se on helposti autettavissa, vastasi perämies. Jos olisit sanonut siihen tulevan liiaksi painoa rommin tähden, niin olisit ollut enemmän oikeassa, mutta te teette tietysti, niinkuin tahdotte, otaksun minä.

Sitten järjestyksessä sovitettiin muonavarat veneeseen. Kala-astia pantiin vesitynnyrien päälle keskiveneeseen ja linnut peräpuolelle. Pino ylettyi pian laitojen tasalle ja perämies sanoi:

-- Olisi parempi panna loput tänne keulaan; rouvahan ei mahdu istumaan ollenkaan, jos noin teette.

-- Ei, ei, sovitelkaa ne vain kaikki perään, vastasi yksi miehistä jurosti. Rouva saapi istua, missä saattaa; hän ei ole meitä yhtään parempi.

-- Pannaanko tämäkin mukaan? kysyin perämieheltä, osottaen pyyntinuoraa.

-- Ei, ei, se täytyy meidän jättää, sanoi yksi veneessä olevista miehistä; tulemmehan muutenkin sullotuiksi kuin sillit tynnyriin. Ja kuule, Jim, nosta veneestä pois se vanha sahakin ja naulalaatikko, mitä me niillä teemme.

Sitten pystytettiin mastot ja vantit kiinnitettiin. Raa'at ja purjeet nostettiin veneeseen ja kiinnitettiin mastoihin valmiiksi nostettavaksi. Vene oli nyt aivan valmis lähtemään, rautakattila ja pari kolme muuta esinettä olivat vain vielä otettavat mukaan.

-- Otammeko mesaanin, kysyi eräs miehistä, näyttäen mastoa, joka oli kalliolla?

-- Emme, se purjehtii yhtä hyvin ilmankin, vastasi perämies; jätetään se. Ja nyt pojat, ojentakaa airot tänne.

Ne vietiin veneeseen, mutta niitä ei, keskellä olevan tynnyrin vuoksi, voitu panna pohjalle, vaan ainoastaan neljä airoa ja yksi keksi sidottiin paljon vaivan ja väittelemisen jälkeen veneen ulkopuolelle ja muut jätettiin kalliolle.

Perämies rupesi nyt neuvottelemaan miesten kanssa jostakin, jota miehet näyttivät vastustavan. En voinut kuulla, mitä asia koski, mutta perämies näytti hyvin vihaiselta ja pahantuuliselta. Vihdoin löi hän vihoissaan hattunsa kallioon ja sanoi:

-- Siitä ei voi seurata mitään hyvää, ja muistakaa sanani, että sellaisesta ei ole ikinä ennen ollut eikä milloinkaan vast'edes ole mitään hyötyä. Tehkää niinkuin tahdotte, sillä olettehan kaikki minua vastaan, mutta sanon vielä kerran, että siitä ei hyvä seuraa.

Perämies istuutui sitten syrjään kalliolle, painoi päänsä polviin ja kätki kasvot käsiinsä.

Mies, jonka kanssa perämies oli riidellyt, meni toisten luokse veneeseen ja rupesi hiljaa keskustelemaan, katsoen samalla, etten ollut kuuluvilla.

Parin minuutin kuluttua erosivat he ja eräs niistä sanoi minulle:

-- Nyt, poikaseni, olemme valmiit. Mene majaan hakemaan tavaroitasi ja rouvan koria. Sano hänelle, että odotamme.

-- Kihveli ja mesaani ovat siellä, sanoin; tuonko nekin tänne?

-- Tuo vain, sekä pari kolme hylkeennahkaa rouvalle istuimeksi.

Lähdin matkaan, iloissani ajatuksesta saada lähteä saaresta. Kärsivällisyyteni olikin jo melkein loppunut sinä aikana, kun tavaroita sijoitettiin veneeseen. Kiiruhtaessani ylöspäin kuulin kovaa rähinää ja perämiehen vihaista puhetta. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan, mutta rähinä lakkasi ja minä jatkoin matkaani. Tapasin Neron kentällä ja pysähdyin hetkeksi sitä hyväilemään.

-- Hyvästi nyt, Nero rukkani, emme saa enää milloinkaan nähdä toisiamme. Sinun täytyy palata merelle ja pyydystää kalaa itsellesi. Ja silmäni kyyneltyivät suudellessani eläintä jäähyväisiksi.

Menin sitten majaan, missä rouva Reichardt näkyi tyynesti odottavan.

-- Ne ovat nyt aivan valmiit lähtemään ja lähettivät minut teitä hakemaan, mutta minun täytyy kantaa rantaan purje ja muutamia hylkeennahkoja teille istuimeksi. Voin kyllä kantaa molemmat, jos te voisitte ottaa kääröni. Oletteko ottaneet vyön?

-- Kyllä, vastasi hän, olen aivan valmis. Käärön voin kyllä kantaa, sekä kirjat, kiikarin ja loimen. Mutta meidän täytyy sitoa nahat yhteen ja kääriä purje tangon ympärille, muuten et voi niitä kantaa.

Irroitimme purjeen ja laitoimme sen kantovalmiiksi. Käärimme kokoon kaksi parasta hylkeennahkaa ja sidoimme ne yhteen siimankappaleella, jonka jälkeen olimme aivan valmiita. Heitin kantamukseni selkääni, rouva Reichardt otti toiset tavarat, niinkuin hän oli ehdottanut ja niin jätimme majan mennäksemme rantaan.

-- Hyvästi Nero, hyvästi linnut, hyvästi maja ja hyvästi kasvitarha! sanoin mennessäni kentän poikki ja käskettyäni vapisevalla äänellä Neroa pysymään paikoillaan. Sitten käänsin pääni rantaan päin, tuijotin ja huudahtaen pudotin kantamukseni, nostaen hämmästyksestä käteni ylös.

-- Katsokaa! huusin toverilleni. Katsokaa! toistin vieläkin.

Hän katsoi sinne ja näki yhtä hyvin kuin minäkin veneen, noin puolen peninkulman päässä lahdesta kaikki purjeet ylhäällä kiitämässä navakassa tuulessa, joka vei sitä poispäin seitsemän tahi kahdeksan peninkulman vauhdilla tunnissa.

Ne olivat jättäneet meidät, olivat hylänneet meidät. Huusin kuin hullu: Pysähtykää, pysähtykää! Ja nähdessäni, kuinka turhaa se oli, heittäysin kalliolle ja pyörryin.

-- Oi! valitin vihdoin tultuani taas tuntoihini.

-- Frank Henniker, kuulin lempeän, lujan äänen sanovan.

Aukasin silmäni ja näin rouva Reichardt'in seisovan vieressäni.

-- Se on Herran tahto ja sinun täytyy kärsivällisesti mukaantua siihen, jatkoi hän.

-- Mutta niin julmaa, niin petollista, vastasin, katsoen katoavan veneen jälkeen.

-- Hyvin julmaa ja hyvin petollista, myönnän sen, mutta jättäkäämme heidät Jumalan tuomittaviksi. Mitä armahtavaisuutta voivat he häneltä odottaa, kun eivät ole itse sitä osoittaneet? Sanon sinulle avoimesti, että luulen meillä hylätyssä tilassamme olevan paremman tällä saarella kuin tuossa veneessä. Ne ovat ottaneet epäsovun, huolettomuuden ja kohtuuttomuuden siemenet mukaansa hankkeeseen, joka vaatii mitä suurinta viisautta, mielenmalttia ja sopua; ja pelkään, että heillä on hyvin pienet mahdollisuudet pelastua vaarallisesta tilastaan. Se on mielipiteeni ja ajattelin heti, kuultuani niitten löytäneen rommiastian, että väkijuomat veisivät heidät perikatoon. Sanon vielä kerran, ettei vene pääse milloinkaan määräpaikkaansa ja että he surkeasti tuhoutuvat. Jumala on sallinut, että he jättivät meidät tänne, ja uskon että se oli niin määrätty hyödyksemme.

-- Mutta, vastasin katsoessani venettä, olin niin väsynyt täällä olooni, ikävöiden niin kovasti pois, ja nyt saan jäädäkin tänne. -- Ja ne ottivat kaikki ruokavaramme, kaikki kalatkin lahdesta. Kuolemme nälkään.

-- En luule, vastasi hän, ainakin toivon toista, luottakaamme Jumalaan.

En voinut häntä kuunnella, sillä sydämeni oli pakahtua. Nyyhkytin ja kätkin kasvoni käsiini.

-- Kaikki ovat poissa, huusin; muita ei ole jäljellä kuin te ja minä.

-- Onpahan, vastasi hän, on yksi.

-- Kuka? kysyin ja katsoin häneen.

-- Jumala, joka on kanssamme kaikkialla.

23. Sairaana.

Kuulin, mitä hän sanoi, mutta pääni oli niin sekaisin, etten ymmärtänyt hänen sanojaan. Istuin liikkumatta paikoillani. Vähän ajan kuluttua sanoi hän taasen:

-- Frank Henniker, nouse ja kuuntele minua.

-- Me kuolemme nälkään, mumisin.

Sanottuani tämän, tuli yksi linnuistani takaisin mereltä, kantaen nokassaan suurta kalaa, jonka rouva Reichardt otti siltä pois, niinkuin oli nähnyt minunkin tekevän, jolloin lintu lensi taasen hakemaan uutta. Heti sen jälkeen tulivat toisetkin kaksi lintua tuoden kaloja, jotka toverini myöskin otti haltuunsa.

-- Katso, miten kohtuuton ja kiittämätön olet, huomautti hän. Täällä ruokkivat linnut meitä kuin korppi Eliasta korvessa, ja sinä epäilet Jumalan armoa ja sääliväisyyttä. Tässä on meille jo yhdeksi ateriaksi.

-- Pääni -- voi päätäni, vaikeroin; se halkeaa ja tuntuu niinkuin joku raskas paino vyöryisi siellä sisällä en voi nähdä mitään.

Niin olikin. Mielenliikutus oli ajanut veren päähäni ja tajunta katosi nopeasti. Rouva Reichardt polvistui viereeni ja nähtyään asian olevan niin kuin olin sanonut, meni hän majaan hakemaan jotakin riepua, jonka hän kasteli vedessä ja kääri pääni ympärille. Olin liikkumatonna ja melkein tunnotonna noin puolituntia, jona aikana hän monesti kasteli käärettä kylmään veteen ja hautoi päätäni, siksi kunnes vähitellen tulin tajuihini. -- Kun ilma pysyi kauniina ja meri tyynenä, jatkoivat linnut kalojen pyytämistä. Rouva Reichardt otti ne melkein kaikki huostaansa, kunnes hänellä oli tusinan verran puolen, jopa koko naulankin painavia kaloja.

Olin vielä puoleksi horroksissa, kun Neron kylmä kuono ja hengitys koskettivat kasvojani. Lemmikkini murina herätti minut ja aukaisin silmäni.

-- Nyt olen jo parempi, sanoin rouva Reichardt'ille. -- Te olette ollut niin hyvä.

-- Niin, olet parempi, mutta sinun täytyy vielä olla hiljaa. Luuletko voivasi mennä vuoteellesi?

-- Minäpä koetan, vastasin ja nousin pystyyn hänen avullaan, mutta päästyäni jaloilleni olisin kaatunut, jos hän ei olisi minua tukenut. Hänen avullaan pääsin kumminkin vuoteelleni, johon heti vaivuin.

Hän laittoi päänaluksen korkeammaksi ja pani sitten kylmän kääreen, niinkuin ennenkin.

-- Koeta nyt nukkua, jos voit. Kun heräät, on minulla jo päivällinen valmiina.

Kiitin häntä ja ummistin silmäni. Nero ryömi viereeni vuoteelle ja niin nukuin, pitäen kättäni hänen päänsä päällä, melkein auringonlaskuun asti, jolloin taasen heräsin paljon virkeämpänä, tuntien vain vähäsen päänkipua.

Rouva Reichardt istui vieressäni.

-- Olet parempi nyt, sanoi hän. Voitko syödä vähän päivällistä? Minun täytyy päästä Neron ystäväksi, sillä se on vastustanut oikeuttani tulla vuoteesi lähelle ja sen hampaat näyttävät hyvin vaarallisilta. Mutta annettuani sille kalojen suolet, kun niitä perkkasin, tulimme jo paremmiksi ystäviksi. -- Tässä on päivällisesi.

Rouva Reichardt antoi minulle vähän hiilillä paistettua kalaa, jota söin hyvällä halulla.

-- Te olette hyvin hyvä tehdessänne työtä minun puolestani, kun minun sen sijaan pitäisi työskennellä teidän puolestanne, mutta nyt teidän ei tarvitse enää sitä jatkaa.

-- Kun paranet, niin teen vaan osani, vastasi hän, ja osani olen aina tekevä. En voi elää työttömänä ja olen kylliksi vahva tekemään kaikkea. Mutta puhukaamme siitä vasta huomenna, jolloin kai jo olet aivan terve, toivon minä.

-- Voin jo aivan hyvin, mutta olen niin väsynyt.

-- Sinun täytyy luottaa Jumalaan, poika rukka. Rukoiletko milloinkaan häntä?

-- Kyllä, olen koettanut joskus, mutta en tiedä oikein, miten minun pitäisi. Jackson ei minulle sellaista opettanut.

-- No, silloin opetan minä. Rukoilisinko nyt meidän molempien puolesta?

-- Kuunteleeko Jumala teitä? Mitä sanoittekaan aamulla juuri vähää ennen pyörtymistäni?

-- Sanoin sinulle, että on täällä muitakin kuin me ainoastaan, nimittäin hyvä ja armollinen Jumala, joka on kanssamme kaikkialla ja on aina valmis auttamaan, jos pyydämme.

-- Tehän sanoitte minulle, että Jumala asuu tähtien tuolla puolella.

-- Poika raukka, puhut, niinkuin Jumala olisi sellainen, joka ollen kaukana poissa, ei voisi kuulla rukouksiamme. Ei, niin se ei ole. Hän on aina hengessä luonamme, kuuntelee rukouksiamme ja lukee jokaisen salaisen ajatuksen sydämestämme.

Vaikenin hetkeksi ja ajattelin, mitä hän oli sanonut. -- Vihdoin sanoin:

-- Rukoilkaa sitten häntä.

Rouva Reichardt polvistui, rukoillen kirkkaalla äänellä ja palavalla hartaudella, epäröimättä ja keskeytymättä. Hän rukoili turvaa ja apua hädänalaiseen tilaamme -- kaikkea, mitä tarvitseisimme elääksemme, onnellista pelastusta saarelta. Hän pyysi meille voimaa olemaan tyytyväisiä ja kärsivällisiä siihen asti, kun hän auttaisi meitä, rukoili että voisimme panna kaiken luottamuksemme ja toivomme häneen ja napisematta tyytyä siihen, joka näytti olevan hänen tahtonsa.