Part 10

He olivat toinen puoli väestöä muutamasta valaanpyytäjästä, joka oli törmännyt karille noin seitsemänkymmenen peninkulman päässä saaresta. Heidän oli täytynyt heti jättää laiva, joka muutamien minuuttien kuluttua kaatui. Laivasta olivat he lähteneet kahdella veneellä, mutta eivät tietäneet, mihin toinen vene oli joutunut, se kun oli yöllä kadonnut heidän näkyvistään. Kapteeni ja kuusi miestä olivat olleet siinä veneessä, perämies kuuden muun miehen kanssa, paitsi rouvashenkilöä, siinä, joka äsken oli tullut maihin.

-- Mikä on rouvashenkilö? kysyin.

-- Tarkoitan naista, joka istuu tuolla. Muutamat Sandwichsaarten alkuasukkaat tappoivat hänen miehensä ja nainen oli kotimatkalla Englantiin. Meillä oli toverina eräs toinen valaanpyytäjä, jonka piti ottaa öljylastimme ja purjehtia Englantiin viemään sekä sitä että omaa lastiansa, ja sen mukana olisi lähetyssaarnaajan vaimokin päässyt kotiinsa.

-- Mikä on lähetyssaarnaaja?

-- En tiedä sitä niin tarkoin, mutta jonkunlainen pappi se vain on, jonka tehtävänä on pakanoiden opettaminen.

Ateria oli nyt valmis ja kattilasta leviävä haju oli herkullisempi kuin mikään ennen tuntemani. Kattila nostettiin tulelta, sisällys kaadettiin erääseen ruoka-astiaan ja annettuaan pienemmällä astialla annoksen tulen ääressä istuvalle vilttiin kääriytyneelle naisellekin, kerääntyivät he kaikki suuren astian ympärille ja alkoivat syödä.

-- Tule, poika, syömään kanssamme, sanoi perämies. Sinä kai et ole vielä syönyt ja hankittuasi meille tällaisen aterian olisi väärin, jos et saisi ottaa siihen osaa.

En juuri viivytellyt totellessani hänen käskyään, ja täytyy tunnustaa, etten ennen milloinkaan elämässäni ollut nauttinut mistään ateriasta niin paljoa.

-- Kuulepas, poika, onko sinulla suurikin varasto näitä kuivattuja lintuja? kysyi perämies.

-- Kyllä minulla on paljon, mutta ei tarpeeksi pitkäksi aikaa näin suurelle joukolle.

-- Hyvä, mutta kai niitä voidaan saada enemmän, vai mitä?

-- Ei ennenkuin linnut palaavat ja se ei tapahdu ennenkuin viiden täysikuun perästä.

-- Viiden täysikuun! Mitä tarkoitat?

-- Tarkoitan, että viisi täyttä kuukautta täytyy kulua, yksi toisensa perään.

-- Ahaa, ymmärrän! No sitten emme voikaan jäädä saarelle.

-- Emme, vastasin, meidän täytyy kaikkien lähteä täältä, muuten näännymme nälkään. Olen iloinen tulostanne ja kuta pikemmin lähdemme, niin sitä parempi. Voitteko ottaa Neronkin mukaan?

-- Kuka on Nero?

-- Nero on hylkeeni; se on hyvin kesy.

-- Saammepahan sitten nähdä. Mutta kaikissa tapauksissa, sanoi hän toisille miehille, on meidän mitä pikimmin päätettävä jotakin, sillä kuolemme nälkään, jos jäämme tänne joksikin aikaa.

He näkyivät lähteneen valaanpyytäjästä semmoisella kiireellä, etteivät olleet ehtineet ottaa mukaansa veneeseen muuta kuin pari vesitynnyriä, neljä tyhjää astiaa ottaakseen suolavettä pohjapainoksi, rautakattilan ja suuren säkillisen perunoita.

Heti syötyään hakivat he tynnyristä rommia ja perämies sanoi minulle:

-- Menen nyt puhumaan naiselle ja saat sitten viedä hänet mukanasi majaan nukkumaan.

Koko tänä aikana ei nainen, joksi perämies häntä sanoi, ollut puhunut sanaakaan. Hän oli ottanut ruoan ja syönyt sen, vaieten istuessaan tulen ääressä peitteeseensä kääriytyneenä. Perämiehen häntä puhutellessa nousi hän seisomaan, ja huomasin silloin hänen olevan paljon pitemmän kuin olin luullut, mutta hänen suuri hattunsa peitti vielä kasvot kokonaan.

-- Kas niin, poikaseni, sanoi perämies, näytä nyt rouvalle, missä hän saa nukkua, ja tule sitten takaisin luoksemme, jos haluat.

-- Tahdotteko seurata minua? kysyin naiselta ja läksin matkaan.

Nainen tuli jäljessäni polkua ylös. Tullessamme majan edessä olevalle kentälle muistin Neron, jonka olin käskenyt pysyä majassa paluuseeni asti.

-- Ette suinkaan pelänne hyljettä? sanoin. Se onkin hyvin säyseä. -- Nero, tule tänne!

Nero tuli ja minun täytyi hyväillä sitä, sillä nähdessään vieraan alkoi se vähän murista.

-- Onko sinulla kynttilää? kysyi toverini hyvin lempeällä ja kirkkaalla äänellä.

-- Ei, mutta voinhan tuoda vähän taulaa ja sytyttää jonkun risukimpun palamaan, voidaksenne nähdä.

-- Teepäs se, niin olet kiltti, vastasi hän.

Hänen äänensä kuulosti minusta suloiselta. Sain risut pian syttymään ja hän voi nyt nähdä Neron, joka oli jo tyyntynyt, ja majan sisustan.

Hän tarkasti sekä sen että vuoteet ja kysyi:

-- Missä sinä nukut? Näytin hänelle vuoteeni.

-- Ja tämä, sanoin viitaten toiseen, oli Jackson'in ja siinä voitte nukkua. Nero makaa luonani. Täällä on paljon hylkeennahkoja peitteeksi, jos teillä on kylmä. Ovatko vaatteenne märät?

-- Ei, ne ovat jo kuivaneet, vastasi hän. Jos annat minulle muutamia hylkeennahkoja, panen nukkumaan, sillä olen hyvin väsynyt.

Levitin Jackson'in vuoteelle viisi kuusi nahkaa ja menin sitten ulos, lisätäkseni risuja nuotioon, saadaksemme enemmän valoa.

-- Tarvitsetteko jotakin muuta? kysyin.

-- En, en mitään, kiitos. Panetko sinäkin nyt nukkumaan?

-- Aioin mennä taasen tuonne miesten luokse, mutta kun tarkemmin ajattelen, niin en tahdo jättää teitä yksinänne tänne Neron kanssa; se voisi pian purra teitä. Pelkäättekö sitä?

-- En, en juuri pelkääkään, mutta en silti tahtoisi tulla purruksi. En ole, niinkuin sinä, tottunut nukkumaan sellaisten eläimien kanssa.

-- No, silloin sanon teille, mitä teemme. Otan mukaani tuonne ulos muutamia nahkoja ja nukun siellä. Nero ei lähde luotani ja silloin teidän ei tarvitse pelätä. Tulee pian kaunis ilma ja tuulikin näkyy tyyntyvän. Päiväkin sitäpaitse valkenee jo noin kolmen tahi neljän tunnin kuluttua.

-- Niinkuin tahdot, vastasi hän.

Otin siis muutamia nahkoja mukaani kentälle, levitin ne, ja pannessani nukkumaan toivotin naiselle hyvää yötä. Nero ryömi heti viereeni ja muutamien minuuttien kuluttua nukuimme molemmat.

20. Lähetyssaarnaajan leski.

Nero, joka heräsi varhain, herätti minut päivänkoitteessa. Muuten olisin kai nukkunutkin kauan, sillä edellisen yön vaivat ja mielen jännitys olivat väsyttäneet minut. Heti noustuani katsoin majaan ja näin naisen nukkuvan hyvin sikeästi. Hän oli riisunut vaatteensa, ottanut hatun pois päästään ja hänen musta tukkansa valui olkapäille. Nähtyäni ennen ainoastaan Jackson'in suurine partoineen olin ensin miesten maihinnoustessa kummastellut niiden pieniä partoja, mutta nähdessäni nyt naisen sileän ihon, joka näytti nyt erittäin vaalealta ja kalpealta, oli ihmettelyni suurempi. Huomasin myöskin, että hänen piirteensä olivat paljon hienommat kuin miesten; hänen hampaansa olivat myöskin hyvin valkeat, jotavastoin Jackson'in olivat mustat ja huonot. Halusin nähdä hänen silmänsä, mutta ne olivat ummessa. Muuta erotusta en voinut huomata, koska hän oli vetänyt peiton leukaansa asti.

-- Tämmöinen on siis nainen, sanoin itsekseni, niin, kyllä hän on hyvin sen kaltainen, jonka näin joskus unissani. Katselin häntä vielä vähän aikaa, mutta vetäydyin sitten kiireesti takaisin, koska Nero tuli perässäni majaan ja pelkäsin sen herättävän naisen.

Pysähdyin majan edustalle ja ajattelin, mitä tekisin. Aioin sytyttää valkean ja mennä pyytämään kaloja, paistaakseni niitä hiilillä aamiaiseksi, ja huusin Neron mukaani. Lahdelle tultuani näin kaikkien merimiesten nukkuvan teltassa, jonka ne olivat pystyttäneet veneen purjeesta. Ne näyttivät olevan samanlaisessa tilassa kuin Jackson'kin oli yön juopoteltuaan, ja otaksuin sentähden, että ne olivat päissään, enkä kai siinä suuresti erehtynytkään. Nero sukelsi veteen ja pyydysti kalan, niinkuin olin käskenyt, jonka jälkeen menin tarkastamaan venettä. Siinä meni minulla puoli tuntia ja olin pahoillani, ettei kukaan miehistä ollut hereillään, että olisin voinut kysyä, mitä halusin. Tarkastin myös kattilan, purjeet ja vesitynnyrit. Ne olivat pieniä, noin kahdeksantoista-litran vetoisia tynnyreitä hyvin sopivia veneisiin. Viivyin siellä noin tunnin ja palasin sitten takaisin majaan, kantaen risukimppua olallani ja kalaa suussaan pitävä Nero perässäni. Tullessamme majaan oli nainen ovella meitä vastassa. Nyt ei hänellä ollut peitettä ympärillään, sillä oli hyvin lämmin, kirkas ja kaunis aamu.

-- Nero tuo teille aamiaista, sanoin, sentähden täytyy teidän pitää siitä.

-- Sen olen kyllä tekevä, jos vain vastaisuudessa olemme toistemme seurassa, vastasi hän.

-- Tarvitsetteko jotakin?

-- Kyllä, voit tuoda minulle vähän vettä. Täytin ruoka-astian purosta ja vein sen hänelle.

Perkkasin sitten kalat ja annoin suolet linnuille, jotka kokoontuivat ympärilleni.

Nainen pesi kasvonsa ja kätensä, palmikoi hiuksensa ja istuutui sitten kalliolle. Sillä aikaa olin sytyttänyt risukimpun palamaan, perkannut kalan ja odotin vain risujen hiiltymistä, voidakseni paistaa sen. Koska minulla ei sillä aikaa ollut mitään tekemistä, kävin hakemassa raamattuni.

-- Lukisinko teille? kysyin.

-- Kyllä, vastasi hän, katsoen vähän kummastellen minuun.

Luin hänelle kertomuksen Joosepista ja hänen veljistään, koska se oli mielikertomukseni.

-- Kuka on opettanut sinut lukemaan? kysyi hän lopetettuani ja pannessani kalaa paistumaan.

-- Jackson, vastasin.

-- Hän kai oli hyvä ihminen? Pudistin päätäni.

-- Ei, ei kovinkaan hyvä, sanoin vihdoin. Jos tietäisitte kaikki hänestä, tuomitsisitte häntä, mutta hän opetti kuitenkin minut lukemaan.

-- Kauanko olet ollut tällä saarella? kysyi hän.

-- Olen syntynyt täällä, mutta sekä isäni että äitini ovat kuolleet ja Jackson kuoli kolme vuotta sitten. Siitä asti olen ollut aivan yksinäni, ainoastaan Nero toverinani.

Hän kyseli sitten minulta paljon muutakin ja minun täytyi kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut ja mitä Jackson oli sanonut minulle. Vielä kerroin hänelle, miten hankin ruokaa; sanoin olevan välttämätöntä, että niin pian kuin suinkin lähtisimme saarelta, koska meitä oli niin monta ja varasto ei riittäisi lintujen palaamiseen asti.

Kala oli nyt paistunut ja otettuani sen tulelta panin sen ruoka-astiaan ja rupesimme syömään aamiaista. -- Noin tunnin kuluttua olimme jo hyvin hyviä ystäviä.

Tässä täytyy minun kumminkin viivähtää vähän voidakseni kuvata hänet. Oli aivan totta, mitä miehet olivat kertoneet. Hän oli menettänyt miehensä ja oli palaamassa Englantiin. Hänen nimensä oli Reichardt, sillä hänen miehensä oli ollut saksalainen, tahi ainakin saksalaista syntyperää. -- Hän oli hyvin pitkä ja komea nainen ja niinkuin sittemmin kuulin, noin kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen. Hän oli varmaankin ollut hyvin kaunis, varsinkin nuorempana, mutta oli saanut kärsiä paljon seuratessaan miestään kaikilla matkoilla.

Hänen kasvonsa olivat soikeat, silmänsä tummat ja suuret; hänen hiuksensa mustat kuin korpin siivet. Piirteet olivat hienot ja säännölliset, hampaat valkeat ja terveet, mutta hänen ihonsa oli hyvin kalpea ja poskilla ei näkynyt punan jälkeäkään. Niinkuin sittemmin olen ajatellut, oli hän silloin enimmän marmorikuvan kuin minkään muun näköinen, johon voisin häntä verrata. Jos hän ei nauranut, mikä tapahtui harvoin, oli hän vähän ankaran näköinen. Meidän tuttavuutemme alussa katselin häntä enemmän pelolla kuin kunnioituksella, vaikka hänen äänensä olikin lempeä ja suloinen ja käytöksensä hyvin ystävällinen; mutta muistettakoon, etten milloinkaan ennen ollut nähnyt naista. -- Aamiaisen jälkeen ehdotin hänelle, että lähtisimme merimiesten nukkumapaikalle katsomaan, olisivatko ne jo heränneet, mutta lisäsin, etten uskonut sellaista.

-- Seuraan mukanasi, koska minulta jäi veneeseen muudan kori, jossa on kaikenlaista tavaraa ja on parasta, että tuon sen heti tänne.

Lähdimme siis yhdessä, käskettyäni Neron jäädä majaan. Meidän tullessamme rantaan nukkuivat miehet vielä. Hänen neuvostaan kahlasin veneelle ja toin sieltä pienen korin ja käärön, jotka löysin tuhtojen alta.

-- Herätänkö miehet? kysyin.

-- Älä, älä, vastasi hän. Niinkauan kuin ne nukkuvat, eivät ne tee mitään ilkeyttä. Mutta, lisäsi hän, voimmehan ottaa mukaamme vähän perunoita. Pane nämä molemmat nenäliinat täyteen, sanoi hän ja otti kääröstä esille pari semmoista. -- Täytin ne perunoilla ja hän otti niistä toisen ja minä toisen, jonka jälkeen palasimme majaan.

-- Onko tuossa kaikki kuivatut linnut, jotka sinulla on varastossa? kysyi hän katsoessaan pinoa majassa.

-- On, vastasin, mutta mitä teemme perunoilla?

-- Voimme paistaa ne, jos tahdomme, sanoi hän, mutta nyt on parempi, että tuot ne tänne sisään. -- Oletko istuttanut kaikki nämä kukat ja köynnökset, jotka kasvavat majan ympärillä?

-- Kyllä, vastasin. Ollessani yksinäni ja koska minulla ei ollut mitään tekemistä, ajattelin, että laitan tähän kasvitarhan.

-- Ne ovat hyvin kauniita. -- Nyt tultuamme takaisin, voit jälleen mennä miesten luokse, jos tahdot ja sanoa niille, kun ne heräävät, että haluan pienimmän purjeen, tehdäkseni siitä varjostimen. Sano se perämiehelle, hän on kaikista siivoin.

-- Kyllä, vastasin. Onko mitään muuta?

-- On, tuo sieltä enemmän perunoita. Ne antavat niitä kyllä, jos vaan sanot, että minä olen tahtonut.

-- Otanko Neron matkaani?

-- Ota, en huoli siitä seurakseni, sillä pelkään sitä vähän.

Huusin Neroa, joka tuli jäljessäni, ja menin rantaan. Siellä olivat miehet heränneet ja olivat ahkerassa työssä. Muutamat sytyttivät valkeaa, toiset kuorivat perunoita toisten pyytäessä kaloja lahdesta.

-- Ahaa, täällä hän on. Kuule poika, mitä olet hankkinut meille aamiaiseksi? Olemme koettaneet pyydystää kaloja, mutta ne ovat liukkaita kuin ankeriaat.

-- Nero voi pian pyydystää, mitä tarvitsette, vastasin. Tänne Nero!

Nero hyppäsi mereen ja palasi pian kala suussaan, jonka jälkeen lähetin sen hakemaan toista.

-- Kiitos, poikaseni, sanoi perämies, kyllä riittää jo aamiaiseksi. Hylkeesi on sukkela ja hyvin harjoitettu.

Toisten valmistaessa aamiaista meni yksi miehistä Neron luo, luullakseni hyväilemään sitä, mutta Nero suuttui ja näyttäen teräviä hampaitaan koetti purra miestä useita kertoja. Mieskin suuttui ja heitti hyljettä kivellä. Hän tähtäsi eläimen turpaan ja oli vähällä osata. Jos hän olisi sen tehnyt, olisi hän varmaan tappanut eläimen. Tulin hyvin levottomaksi ja sanoin miehelle, ettei hän saa enää nakata hyljettä kivellä. Hän vaan otti toisen kiven ja oli juuri heittämäisillään, kun tartuin vasemmalla kädelläni häntä niskasta kiinni ja vetäen oikealla ameriikkalaisen puukkoni uhkasin pistää häntä sillä, jos hän ei antaisi eläimen olla rauhassa. Mies astui askeleen taaksepäin, mutta kompastui selälleen. Kuullessaan rähinän, tulivat perämies ja pari muuta luoksemme. Minulla oli vielä veitsi kohotettuna, kun perämies sanoi:

-- No poikaseni, pois veitsi, se ei ole luvallista, eikä englantilaista! Pistä se tuppeen; lupaan sinulle, ettei kukaan koske eläimeen. Bob, hölmö, minkätähden et voinut antaa eläimen olla rauhassa? Unohdat, että olemme täällä metsäläisten joukossa.

Silloin purskahtivat toiset miehet nauramaan.

-- Niin, huomautti eräs, voin vannoa tullessani takaisin, että alkuasukkaat tällä saarella ovat villejä, jotka syövät raakaa lihaa, pitävät hylkeitä leikkitovereinaan ja ovat melkein alastomia.

Tämä nauratti niitä vielä enemmän ja mieskin, joka oli hyökännyt Neron kimppuun, yhtyi päästyään jaloilleen samaan nauruun, niin että kaikilla oli hyvin hauskaa. Miehet rupesivat syömään ja minä aloin tarkastaa venettä tehden useita kysymyksiä, jotka heistä olivat hyvin hullunkurisia.

Heidän syötyään, käskin Neron vielä pyydystää yhden kalan ja lähetin sen majaan, koska pelkäsin miehen tekevän sille jotakin pahaa. Kerroin sitten perämiehelle, että nainen oli tahtonut perunoita.

-- Ota, sanoi hän, mutta eihän sinulla ole mitään, millä niitä kantaisit. Kas tässä, täytä tämä sankko niillä, niin seuraan sinua sitten majaan.

-- Nainen käski myöskin pyytää pientä purjetta, jonka voisi ripustaa verhoksi.

-- Hyvä, hän saakoon veneen mesaanin, sitä emme tarvitse. Minä kannan sen sinne.

Perämies heitti purjeen mastoineen olalleen ja seurasi minua majaan. Tullessamme näimme lähetyssaarnaajan vaimon istuvan kentällä ja Neron makaamassa jonkun matkan päässä kala vierellään. Perämies otti hatun päästään ja tervehti uutta toveriani, sanoen toivovansa, että hän oli nukkunut hyvin.

-- Kyllä, vastasi hän, niin hyvin kuin voin toivoakin. Mutta tuon kiltin pojan täytyi nukkua ulkona ja ettei sen tarvitseisi uudistua, pyysin purjetta verhoksi. -- No John Gough, mitä aiotte tehdä? kysyi hän sitten.

-- Tulin tänne katsomaan, kuinka paljon ruokavaroja pojalla on. Hänen ilmoituksensa mukaan ei niitä ole pitemmäksi ajaksi kuin kuukaudeksi, ja viipyneekin jonkun verran aikaa, ennenkuin pääsemme seutuihin, missä todennäköisesti voimme tavata jonkun laivan. Tänne emme voi jäädä syömään ruokavaroja ja menettämään aikaa, ja sentähden on sitä parempi kuta pikemmin lähdemme.

-- Jos otatte kaiken muonan, niin täytyy teidän tietysti ottaa poikakin mukaanne, sanoi rouva.

-- Tietysti otamme.

-- Arkkuni ja hylkeenikö myös? kysyin.

-- Arkkusi tietysti, mutta hylettä, sitä en voi luvata. Se näkee veneessä vain nälkää, mutta jos päästät sen vapaaksi, tulee se kyllä toimeen.

-- Mitä sanotte, on totta, vastasi nainen. Pelkään poikani, että sinun täytyy erota ystävästäsi. Se on parempi teille molemmille.

En vastannut mitään, sillä sydäntäni kirveli ajatellessani eroa Nerosta, mutta olin kumminkin siksi viisas, että huomasin heillä olevan oikein.

Perämies meni senjälkeen majaan ja tarkasti kuivatut linnut, jotka olin koonnut. Tehtyänsä laskelman, sanoi hän niitten riittävän kolmeksi kuukaudeksi, mutta ei kauemmaksi.

-- Ja milloin aiotte lähteä saaresta? kysyi nainen.

-- Ylihuomenna, jos vaan saan miehet suostumaan.

Mutta tiedättehän heitä olevan vaikean käsitellä; he ovat niin ajattelemattomia, varsinkin nyt, kun näin sattumalta saivat väkijuomia.

-- Sen myönnän, vastasi rouva, mutta kun he luultavasti muussa tapauksessa ottaisivat rommin mukaansa veneeseen, niin taitaa olla parempi, että he viipyvät täällä siksi, kunnes se on loppunut.

-- Menen puhumaan heille nyt, kun he ovat selviä, vastasi perämies, ja illalla saatte tiedon päätöksestä tahi ehkä kernaimmin huomen-aamulla.

Perämies hyvästeli rouvaa nostaen hattuaan ja lähti.

21. Uusia tietoja.

Puhuessani merimiesten kanssa aamulla oli eräs asia tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Ne nimittivät minua metsäläiseksi ja sanoivat, ettei minulla ollut tarpeeksi vaatteita päälläni. Kun näin heidän olevan puettuina sekä nuttuihin että housuihin, jotka verhosivat heidät päästä aina jalkoihin asti, pidin selvänä, että paita, joka oli ainoa kantamani vaatekappale, ei riittänyt puvuksi. Tämä ei ollut milloinkaan ennen johtunut mieleenikään, mikä ei lukijaa kummastuttane. Olin elänyt niinkuin ensimmäiset esivanhempamme paratiisissa, alasti ja ujostelemattomasti, mutta nyt, kun ensi kerran tulin ihmisten kanssa tekemisiin, näin, että jotakin puuttui. Siitä oli seurauksena, että menin arkulle ja otin sieltä parin valkoisia housuja, jotka vedin jalkaani. Ne olivat minusta hirveän hankalat ja tarpeettomat välineet, mutta kun kerran toiset käyttivät sellaisia, täytyi kai minunkin. Ne olivat minulle liian pitkät, mutta käärin lahkeet, niinkuin olin nähnyt merimiestenkin tekevän, ja menin ulos kentälle, missä lähetyssaarnaajan vaimo vielä istui, katsellen laineita, jotka huuhtoivat kallioita. Hän huomasi heti lisäyksen vaatetuksessani ja sanoi:

-- No, tuohan oli hyvä; olet nyt muitten ihmisten kaltainen. Mikä sinun nimesi on? Et ole sitä vielä minulle sanonut.

Vastattuani hänelle, sanoin:

-- Olen tuonut enemmän perunoita, niinkuin niitä nimitätte; mitä niillä tehdään?

-- Sano minulle ensin, onko sinulla tiedossasi jotakin paikkaa tällä saarella, jossa olisi ruokamultaa, samanlaista, jota sinulla on kasvitarhassasi, että voisimme ne sinne istuttaa?

-- Kyllä, tuolla ylempänä rotkossa on vähän sellaista, vastasin ja osoitin vuorelle päin. Kaiken tämän mullan olen kantanut sieltä ja sinne jäi vielä paljon jäljelle, mutta minkätähden istuttaisimme ne?

-- Sentähden, sanoi hän, että istuttamalla perunoita, jotka itävät hyvin pian ja kasvattavat juuriinsa kukin aina kaksi jopa kolmekymmentäkin perunaa, aivan yhtä suuria kuin nämäkin, voimme tulla toimeen ja elää, koska ne ovat niin hyviä syödä ja ravitsevia.

-- Niin, saattaa olla, vastasin ja jos jäämme saarelle, niin olisi hyvä ne istuttaa, mutta mitä se nyt meitä hyödyttää, kun kerran lähdemme täältä ylihuomenna? Tiedän, että ne ovat hyvin hyviä, sillä sain muutamia illallisekseni eilen.

-- Mutta onko meidän aina ajateltava ainoastaan itseämme tässä maailmassa, eikä ollenkaan muita? vastasi hän. Otaksukaamme nyt esimerkiksi, että joku toinen vene parin kolmen vuoden kuluttua joutuisi tälle saarelle, eikä niinkuin me, löytäisi täältä ketään, jolla on elintarpeita varastossa; silloin täytyisi siinä olijain surkeasti kuolla nälkään, jota vastoin he, jos istutamme nämä perunat, voivat saada runsaasti ruokaa ja pelastua. Ajattele, kuinka iloiseksi isäsi ja äitisi olisivatkaan tulleet, jos olisivat silloin, kun he tulivat tänne, löytäneet perunoita saarelta. Me emme saa elää ainoastaan itseämme varten, vaan meidän täytyy ajatella muitakin ja tehdä niille hyvää; se on kristityn velvollisuus.

-- Luulen teidän olevan aivan oikeassa, vastasin, ja että olette hyvin hyvä. Jos tahdotte, niin menen ja istutan perunat tänä päivänä. Kuinka minun pitää menetellä?

-- Niillä on kihveli veneessä, sanoi hän, sillä näin heidän viskaavan vettä sillä. Mene ja tuo se tänne, niin seuraan sinua sitten rotkoon ja näytän.

Menin rantaan ja perämies antoi minulle kihvelin, jonka kannoin majalle. -- Rouva oli halkomassa perunoita palasiksi ja näytti minulle, miten se tehdään, nimittäin jättämällä itu jokaiseen palaseen, ja selitti minulle syyn siihen. Pian olin minäkin täydessä työssä ja kohta olikin sankko täynnä perunankappaleita, valmiina istutettaviksi.

Kiipesimme sitten rotkoon, missä hän näytti minulle, miten kihveliä käytettiin, ja minä kaivoin reiät. Ennen päivällistä olimme istuttaneet kaikki, mitä olimme halkoneet, mutta olihan meillä vielä jäljellä nuo kaksi nenäliinallista, jotka olimme ensin ottaneet. Palasimme majaan ja minä rupesin, perkkaamaan kaloja päivälliseksi. Kun olin saanut ne paistumaan halusi hän saada varjostimen pystytetyksi makuusijansa eteen.

-- Mene hakemaan perämieheltä vasara ja pari kolme naulaa. Tiedän, että heillä on niitä veneessä.

-- Voin samalla viedä heille muutamia lintuja päivälliseksi, sanoin -- he kai kyllä tarvitsevat.

-- No, tee niin, mutta tule takaisin sitten niin pian kuin voit.

Perämies antoi minulle vasaran, jollaista kalua en, milloinkaan ennen ollut nähnyt, sekä viisi kuusi naulaa. Palasin sitten majaan ja naulasin purjeen varjostimeksi.

-- Nyt tulevana yönä voit nukkua vuoteessasi, sanoi rouva.

En vastannut, mutta en käsittänyt, miksi en olisi voinut nukkua sisällä viime yönäkin, sillä olinhan vain mennyt ulos siksi, ettei Nero häntä peloittaisi.

Syötyämme päivällisen, sanoi hän.

-- Miten voisit elää täällä saarella, jos ei sinulla olisi varastossa kuivattuja lintuja?

-- Mitenkäkö? vastasin. Ah, hyvin huonosti. Saimin pyydystää kaloja, mutta on vuodenaikoja, jolloin ei voi saada niitä, sillä samoin kuin pahoillakin ilmoilla, eivät ne joskus muulloinkaan tahdo syödä onkea. Sitäpaitsi on minulla vain kaksi siimaa ja voisinhan menettää ne molemmat ja mitä silloin tekisin? Kuolisin nälkään.

-- No, silloin näet, miten hyödyllistä joka tapauksessa oli perunain istuttaminen, sillä voihan sattua, että toisia ihmisiä tulee tänne ja joutuu samanlaiseen tilanteeseen kuin mekin.

-- Niin, se on totta. Mutta emmehän jää tänne enää kauaksi. Te ette voi uskoa, miten iloinen olen päästessäni matkustamaan. Ikävöitsen nähdä kaikkea, mistä olen kirjoissani lukenut. Haluan päästä Englantiin hakeakseni sieltä jonkun -- mutta tehän ette tiedä sitä, mitä minä. Jonakin päivänä kerron teille kaikki. -- Olen niin väsynyt tällaiseen erakkoelämääni. Ei ole mitään sanottavaa, ei ketään, jonka kanssa voisi puhella, ei muuta rakastettavaa kuin Nero, joka ei voi puhua. -- Tuntuu niin hirveän ikävältä, jos minun täytyy siitä erota.

-- Tahtoisitko mieluimmin jäädä saarelle Neron kanssa kuin matkustaa ilman?