Part 9

Maailma on pahempi kuin luullaankaan!

Kerran oli Kallu ollut saraimessaan. Tuuli oli lyönyt ovet kiinni, mutta näki hän hommailla siellä sittenkin -- järjestellä tyhjiä silakka-astioita, airoja, köysiä ynnä muuta. Rantaan tuli miehiä. Aavistamatta, että Kallu on saraimessaan, alkoivat ne avoimesti jutella siitä, että eiköhän Kallu sittenkin liene Viirissä ottanut hengiltä niitä kahta merimiestä. "Koko kylähän sitä jo hokee! Mistäs ne jutut oikein läksivät liikkeelle, ellei olisi mitään alkua. Ei savua ilman tulta!" --

Niin ne puhuivat selän takana kaikki, mutta kun tulivat apua pyytämään oli kellossa toinen ääni: "Kallu, anna kolme markkaa", sanoo yksi, "Kallu, anna yhden jauhosäkin hinta!", sanoo toinen -- ihan kuin ennen hänen isälleen. Ei auta muu kuin anna ja auta. Tuki rahalla mokomien väärämielisten suut, sillä muutoin alkaa kuulua seuraavanlaisia vertauksia: "Se on kamala paikka, jos joutuu kuka merellä laivarikkoon, purjehtii sumupimeässä tai lumipyryssä maalle ja laiva hajoaa ja satut itse Jumalan avulla joutumaan jonkun puukappaleen turviin ja uit maalle ja siellä on sinua vastassa mies, joka kamahuttaa sinua kivellä tai kirveellä päähän ja hautaa sinut siihen hiekkaan. Auta armias Jumala sellaiseen paikkaan joutumasta -- vai mitä Kallu?" -- Niin ne sitten puhuvat ja levittävät vertauksiaan ympäri kylää ja ympäri maailmaa.

Ei auta!

Rahalla niiltä on suu tukittava, vaikka nurkkakivet menisivät! Vaikka multapenkit ja nurkkakivet! Saamari!

Ja kuka sen tietää, minkä verran Kallulla on enää jaettavaa!

Hänen on täytynyt viimeaikoina lähettää ilman apua luotaan pois yhä useampia anojia.

Ja nurkkakivet olisivat aivan varmaan jo menneet, ellei hänellä olisi perämiehen virkaa.

Ja menossa tuntui toisinaan olevan paljo tärkeämpääkin, nimittäin järki.

Kallua vaivasivat nuo Viirin kaksi vainajaa siinä määrin, että hän pelkäsi pimeässä.

Hän usein pelkäsi uneen vaipumista, sillä toisinaan tulivat Viirin miehet heti ilmi elävinä hänen silmäinsä eteen juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan -- -- --

Hän näki aina saman unen, ja se oli kammottava uni:

Laivarikko Viirissä.

Pimeä yö.

Sattumalta hän siellä.

Kaksi miestä ui maalle.

Toinen tulee ensin, sitten toinen.

Ne ovat miltei kuoliaaksi uupuneita.

Kuuluu lusaus ja toinen -- samanlainen kuin lihakaupassa, kun lihanmyyjä lyö kirveellä palasen raavasta ja kirves sattuu luuhun...

Niihin ääniin hän aina herää, nousee vuoteensa laidalle istumaan, panee tupakaksi ja istuu tunnin ja toisen, eikä uskalla käydä maata, sillä Viirin miehet häntä vainoavat.

Hän ei voi katsoa sitä unta, eikä kuulla niitä ääniä.

Kuu paistaa tupaan.

Hän pyytää apua ja armoa kuulta, jonka hän näkee, mutta olo tulee vielä kammottavammaksi.

Sannasta, hänen vaimostaan, ei ole apua, sillä hän on alkanut vähitellen, yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin, puhua samalla tavalla kuin Siiriin Pokko ja ne muut.

-- Nääthän tuota hounaa ja hullupäistä! Mitä lienee ensin tehnytkään ja nyt on pirujen vallassa, niiden ystäviensä, joita yöt päivät avukseen manaa, eikä saa yön rauhaa!

Joskus on häntä nuo hirmu-unet vaivanneet päivälläkin -- nytkin kävellessä yli saaren maihinnousupaikalta tänne hiekkasärkälle.

Hän pelkäsi, ettei hänelle sellaisessa mielentilassa paljon tarvitse sanoa, kun häneltä jo voi kaikki mennä aivoissa nurin narin, ja hän itse voi silloin joutua vasten tahtoaan ja aikomuksiaan puhumaan sopimatonta, nimittäin sitä, joka ei ole tarkoitettu kenenkään kuultavaksi. Ääneti kestää kaiken, ajatteli hän ja päätti siitä syystä ei ainoastaan hillitä puhettaan, kuten oli aamusuuruksen aikana kehoitettu, vaan vaieta täydellisesti, kaikesta, vaikka kysyttäisiin mitä hyvänsä.

Kävellessään toisten edellä hautoja kohti, hän pelkäsi mielikuviaan, oikeastaan uniaan, mutta paikalle saavuttuaan hän tuli miltei iloiseksi.

Edellisen talven jäät olivat korkean nousuveden aikana tähän ahtautuessaan kyntäneet koko rantahietikon paljon ylemmäksi tavallista ja hävittäneet Pelto-Kallun tekemät haudat ja kaatanut ristit. Meri oli nytkin, kuten aina pitkien lounastuulten aikana, hyvin korkealla ja huuhteli paljaalla hiekalla olevia, osaksi hajonneita luurankoja.

Kesän pitkin oli merivesi ja hiekka huuhtonut ne aivan puhtaiksi ja päivänpaiste ne valaissut.

Kuinka kauniit ja puhtaat ne olivatkaan!

Valkoiselle ja vihreälle hohtava merenvaahto pauhasi ja sihisten kiipesi ylös punertavalle hiekalle, korkealle, yli valkeiden luiden, ja riensi taas samaa kyytiä takaisin tummaan mereen, josta sai aalloilta uutta vauhtia uusiin hyökkäyksiin. Päivä paistoi jo korkealla ja välkkyivät vaahtokuplat sen valossa monen värisinä. Meri ja valo näyttivät leikittelevän ja ilakoivan valkeiden luiden ympärillä ja pikemmin iloa kuin muuta tunnetta oli se mielihyvän tunne, joka valahti läpi Pelto-Kallunkin.

Kuinka vaarattomilta nuo luut nyt näyttivätkään, kun niitä katseli näin läheltä!

Kaikki muu tuntui olevan pois pyyhitty ja unohdettu!

Ei mitään merkkiä missään enää.

Kukaan ei tiedä enää mitään heistä!

Heidän vaatteensa on meri kuluttanut ja vienyt -- samoin heidän ihonsa ja lihansa.

Ei mitään ole enää.

Kaikki on mennyt ohi.

Niin katoaa elämä.

* * * * *

Kaikki kolme miestä seisovat siinä hiekkapengermällä ja katselevat valkeita, kauniita luita.

Kukaan ei puhu mitään.

Lopulta sanoo vallesmanni:

-- No niin. Ei täällä kai muita "mätänemistilassa olevia ruumiita" ole?

-- Ei pitäisi olla, vastaavat sekä Kallu että Simin Pokko.

-- Mutta nämähän ovat pelkkiä puhtaita luurankoja, kahden ihmisen kylläkin...

-- Jaa -- Tullimiesten silmissä ne ovat voineet näyttää ruumiilta, sanoi Pokko. -- Niin, ja tottapuhuen, onhan tässä välillä ennättänyt kulua jo kokonainen pitkä kesä. Merivesi, laine, hiekka ja päivänpaiste voivat saada paljo aikaan pitkän kesän kuluessa.

-- No miehet, mitäs me näille tehdään?, kysyi taas vallesmanni ja vastasi itse: Mitäs tässä muuta voidaan tehdä kuin kaivetaan kuoppa tuonne ylemmäksi, niin kauas, ettei meri niihin enää ulotu, ja haudataan luut ja pannaan ristit pystyyn haudoille, kummallekin omansa jälleen.

Sillä aikaa, kun Kallu ja Pokko kaivoivat hautaa, katseli Markus luurankoja.

Kepillään veti hän kuivalle hiekalle asti irtonaiset pääkallot.

Hän tarkasteli niitä molempia käsissään.

Ne olivat puhtaat ja kauniit.

Hänelle muistui mieleen kaupungissa eräs tuttavansa, jolla oli pääkallo koristeena kirjoituspöydällään.

Se oli asetettu kirjojen päälle.

Se oli Markuksesta aina näyttänyt hyvin viisaalta.

Hän päätti ottaa talteen nämä molemmat pääkallot -- lahjoittaa niistä toisen, joskus tulevaisuudessa, jollekin tuttavalleen ja pitää toisen itse.

Molemmista kalloista oli alaleuka poissa, mutta ne löytyivät hiekasta.

Molemmilla oli ollut hyvät, terveet, valkeat hampaat suussa. Vuosia myöhemmin näytti Markus näitä kalloja eräälle asiantuntijalle, joka päätteli, että kallojen omistajat ovat olleet miehiä, toinen noin kaksikymmen vuotias ja toinen ei päälle neljänkolmatta. Sen sijaan ei ilmaantunut asiantuntijaa, joka olisi selvittänyt millä tavalla olivat syntyneet reiät, jotka olivat molemmissa kalloissa vasemman silmän ja korvan välillä. Niihin kiintyi Markuksenkin huomio heti. Reiät eivät olleet ampumareikiä, sillä nämä eivät olleet pyöreitä, vaan neliskulmaisia, lyöty jollain neliskulmaisella, vahvalla piikillä. Siinä näytti piilevän selitys miesten kuoleman syyhyn, mutta kuka osaa sitä selitystä lukea! Markus huusi miehiä luokseen ja näytti heille löytöään:

-- Ymmärtääkö teistä kumpikaan, mistä näihin molempiin kalloihin on tullut samanlainen neliskulmainen reikä silmän ja korvan välimaille, läpi pääluun ulottuva. Tämä ei ole luodin reikä.

-- Ei ole, ei ole, sanoivat Kallu ja Pokko.

-- Eikä tähän ole lyöty kirveellä, ei kivellä, ei vasaralla -- Minä en ymmärrä, mistä nämä vainajat ovat saaneet tämän iskun, mutta ihan varmaan ne ovat tähän iskuun kuolleet.

-- Jaa. Laiva oli silloin jo osaksi hajoamistilassa, selitteli Kallu rauhallisesti. -- Laivan kappaleita ajelehti laineilla, lankkuja, osia kajuutoista, ynnä muuta ja niissä tietysti oli paksuja nauloja ja vaarnoja, eikä mitään ihmettä ole siinä, että nämä vainajat olivat laineen heittäminä iskeytyneet yhteen tuollaisen paksun naulan- tai vaarnan kärjen kanssa ja saaneet siten surmansa. Silloin kun minä nämä löysin, oli pimeä, enkä minä nähnyt mitään haavoja niissä, enkä verta, sillä meri oli tietysti veren huuhtonut pois ja minä pidin niitä vain hukkuneina ja peitin ne tähän hiekkaan.

-- Sinä olit silloin yksin?

-- Ihan yksin.

-- Etkä mitään muuta tiedä?

-- En näistä.

-- Sinä arvelet, että nämä olisivat siis naulan reikiä?

-- Niin arvelen. En minä muuta voi arvella.

-- Nämä kallot minä otan mukaani. Muut luut saatte haudata kaikki sinne uuteen hautaan. Näitä kalloja minä tarvitsen. -- Voihan olla, että ne ovat naulan reikiä, eikä ne muuta voi ollakaan.

Kallu oli hyvin hyvällä tuulella. Hänestä näytti siltä, ettei näistä luista ja kalloista enää ole hänelle mitään vaaraa. Mistä lienee hän lisäksi saanut sellaisen omituisen ripityshalupuuskan. Hän tunsi tarvetta tunnustaa mitä hyvänsä ja jos vallesmanni sillä kertaa olisi huomannut häneltä kysellä enemmän, olisi hän saanut tietää kaiken. Suoraa päätä ei Kallu taas tahtonut kajota itse pääasioihin. Hän tahtoi johtaa vallesmannin asiaan kautta rantain, toisia asioita pitkin ja sitä varten hän sanoi näin:

-- On minulla pari rahaa, jotka ovat kuuluneet näille vainajille. Annan minä ne vallesmannille hyvin mielelläni, jos käy laatuun.

Puhuessaan oli Kallu kaivanut kukkarostaan esille kaksi vaskirahaa ja ojensi molemmat vallesmannille, joka niitä tarkasteli.

Toinen rahoista oli italialainen, toinen oli espanjalainen. Molemmissa oli kuninkaan kuva ja kirjoitus kuvan ympärillä, toisessa: _Vittorio Emanuele II Re d'Italia_ ja toisessa: _Alfonso XII por la gracia de Dios -- Rey ... de España_. -- Rey ja de sanojen väliltä oli kulunut pois kirjaimia.

Espanjalaisessa rahassa ihmetytti Markusta se seikka, että kuninkaan päähän oli lyöty miltei rahan läpi reikä -- silmän ja korvan väliin.

-- Mikähän sattuma tämä lienee, arveli Markus. Italialainen raha taas oli merkillinen sikäli, että siinä oleva vuosiluku, tuhat kahdeksansataa ja yksi seitsemättä oli Markuksen syntymävuosi.

Vuosien perästä, toistakymmentä vuotta myöhemmin, hän usein ihmetteli, kuinka pieniin asioihin hän kiinnitti huomionsa: kirjoituksiin rahoissa, erääseen ehkä, ja varmastikin, satunnaisesti tulleeseen pykälään rahan pinnassa -- omituisessa paikassa tosin -- kuninkaan ohimossa -- ja vuosilukuun, kun se rahassa sattui olemaan sama kuin hänen oma syntymävuotensa -- ja antoi näin johtaa itsensä pois pääasiasta, kaikkien niiden asiain uurimisesta, mitkä olisivat olleet yhteydessä vainajien kuoleman kanssa. -- Hän ihmetteli, miksi hän silloin tavaili rahoissa olleita kirjoituksia ja vuosilukuja, mutta ei ottanut selvää, mitenkä rahat olivat Pelto-Kallun huostaan joutuneet!

Niin se kävi.

Tuo tärkeä kysymys jäi tekemättä ja kuin lumottuna ja loihdittuna hän tarkasteli vain rahoja ja alkoi himoita niistä toista itselleen. Hän sanoi Kallulle:

-- Totta kai sinä myyt minulle tämän rahan, jossa on minun syntymävuoteni?

-- Ota molemmat! Minä ne lahjoitan, jos et pahaa tykkää ja jos ne sinua huvittavat!

* * * * *

Luut ovat haudatut uudestaan.

Molemmille vainajille on pystytetty lautaristi, jossa on kirjoitus, samanlainen molemmissa:

PURJELAIVA "BATAVIAN" MIES Menetti henkensä laivan tuhoutuessa v. 1884 ja lepää tämän patsaan alla

Työn päätyttyä seisoivat miehet hetkisen ääneti ja läksivät sitten, vallesmanni edeltä ja Simin Pokko jälkimmäisenä, kävelemään poispäin, saaren itärannalle, jossa heidän jahtinsa oli ankkurissa.

Saaren korkein kohta oli pieni ylätasanko, jossa oli kuoppia siellä ja täällä ja jossa kasvoi tiheä ja korkea heinä ja joku vaivainen kataja. Paikoin oli se harmaantunutta, sammaloitunutta kivikkoa. Sieltä ylhäältä, tasangon reunoilta, vietti maa joka taholle alas rantaan pengermittäin, ikäänkuin jättiläisportain.

Kaikkialla penkereillä näki vain kiviä. Ne olivat niillä harmaiksi sammaltuneita, niinkuin ylätasangollakin, saaren päällä. Alhaalla rannassa ne olivat puhtaita ja värikkäitä: Kirkkaita kuin suuria helmiä: Valkeita, harmaita, punaisia ja vihertäviä. Kaikki ne olivat pyöreiksi sorvautuneita. Ne olivat eri suuria, päänkokoisista nyrkinkokoisiin ja pienempiinkin. Saaren rantoihin vyöryi aina laine tai ummikas. Siitä syystä ei rantakiviin voinut kasvaa sammalta, ei jäkälää, eikä limaa. Ne olivat aina aivan puhtaita. Päivä lämmitti niitä täällä suojan puolella, vaikka oli jo myöhä syksy. Niiden värit olivat kirkkaammat vedessä kuin maalla. Pohja näkyi kauas. Kivet välkkyivät päivän paisteessa veden alla, jossa ne painuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi ja näyttivät keinuvan ummikkaan mukana ja katosivat lopulta kokonaan näkyvistä. Siitä eteenpäin näkyi vain sininen, vihertävä, aaltoileva, uponneita laivoja ja miehiä pimentoonsa kätkevä syvyys.

Markus istuutui alimmalle pengermälle pitkäksi aikaa katselemaan.

Tuuli puhalteli lounaasta.

Se soi kuin urkupilleissä tai viulunkielissä, väliin koveten ja väliin vaimeten, puhaltaessaan noihin valtaviin kiviraunioihin, -- koko saarihan oli yksi ainoa valtava, soiva kiviraunio.

Tuuliaispäät puhaltelivat leveitä tummia juovia meren pintaan lentäessään kohti suurta saarta, Markuksen nykyistä asuinpaikkaa, joka siintää tuolla koillisessa.

Siellä on joukottain riiteleviä ihmisiä!

Täällä on rauha!

Markuksen sielun täytti suuri onnen ja levon tunne. Hän päätti usein tulla täällä käymään, milloin elämä ihmisten saarella alkaisi käydä sietämättömäksi. Myöhempinä vuosinaan hän sai tulla tänne usein kuin korpeen rukoilemaan. Täältä lienee ollut kotoisin ne useat hänen vapaista sävellyksistään, joita hän usein yksin soitteli viulullaan, muun muassa silloin kerran eräälle oikealle säveltäjälle. Siitä olikin Markus heti ensi käynnillään varma, että Viiri on kaunis, mutta ettei siitä saisi maalari mitään kuvattavaa, ei kertoja, ei runoilija -- ainoastaan sävelillä voi sen kuvata ja sen hän teki usein -- niillekin, jotka eivät ymmärtäneet, mitä hänen soittonsa sisälsi -- ja tahtoivat, nuo typerät ja tomppelit, tietää hänen vapaan sävelteoksensa nimen.

Nimen!

Tuskin hän itse aina oli selvillä mitä hän soitti, mutta tietämättäänkin hän vaistomaisesti kuvaili tuuliaispäiden laulua Viirin raunioissa, soivaa Viiriä, laineen kohinaa sen helmirannoilla, mustia vihurien juovia merellä ja purjelaivaa niiden kiidätettävänä, sillä ei mikään muu koko hänen elämässään ollut tehnyt häneen niin syvää ja lähtemätöntä vaikutusta.

V luku.

LAIVARIKKO JA RUOSKA.

Markus oli ollut vallesmannina jo monta vuotta, ennenkuin hän oppi käyttämään ruoskaa virka-apulaisenaan.

Sattuma toi hänelle ruoskan käteen ja sattuma opetti hänet sitä viljelemään ja viljelemään ahkerasti ja ankarasti.

Hän koki jo alkuvuosinaan, että saarelaisvallesmannin vaikeimmat tehtävät ovat käräjämatkat mantereelle. Varsinkin syys- ja talvikäräjämatkat olivat vaikeita jo senkin vuoksi, että hän oli, niinkuin huhuiltiin ja naurettiin -- sekä käräjäpaikalla että saarella -- huono lakimies, tai paremminkin huono asianajaja, huono yleinen syyttäjä -- vastapuolen asianajaja solmi hänet helposti sanoissa -- mutta varsinkin sen vuoksi, että matka saaren ja mantereen välillä muodostui usein ei vain vaikeaksi ja rasittavaksi, vaan joskus vaaralliseksikin, sillä käräjät harvoin sattuivat suotuisten säiden ja tuulien ajaksi vaan päin vastoin syysmyrskyjen kohdalle tai vielä pahempien talvi-ilmojen ja jäiden kanssa kamppailuksi. Joskus sattui, että pitkien syysmyrskyjen aikana meni häneltä käräjämatkaan kuusikin viikkoa. Usein oli perämies siihen syypää -- tai ainakin hän voi syyttää perämiestä, kun kotiinlähtö siirtyi päivästä päivään perämiehen verukkeiden vuoksi.

Kerrankin oli niinikään kuudes viikko menossa.

Käräjät olivat päättyneet jo kolmisen viikkoa sitten.

Ensin olivat syyt totiset -- kovat etelämyrskyt ja mahdoton lähteä luovimalla kotiin. Mutta sitten oli jo välillä ollut hyviäkin tuulia. Markus oli huomannut, että kaupungissa oli yhteen aikaan paljon luotseja, vastatuulen vuoksi jääneet kaupunkiin nekin, mutta sitten eräänä aamuna kadonneet. "Mihin luotsit ovat hävinneet?", oli Markus kysynyt rantaan tullessaan Pelto-Kallulta. "Läksivät purjehtimaan veneillään kotiin", oli selittänyt Kallu, luotsien juomatoveri ja oli keskustelu jatkunut näin:

Markus: Jaaha. Vai ovat menneet kotiin. Tuuli taitaa olla siis kääntynyt. Eiköhän olisi aika meidänkin lähteä!

Kallu: Ei lähdetä vielä.

Markus: Ja miksei? -- Saankohan kysyä...

Kallu: Saa saa! Miksei tätä nyt kysyä saa. Saahan sitä.

Markus: No miksei me lähdetä!

Kallu: Me ei lähdetä siksi, että me olemme molemmat vielä humalassa. Luotseilta loppuivat luotsausrahat ja kun niille ei kukaan anna täällä velkaa, oli niiden lähdettävä. Meillä on vielä rahaa ja kun raha loppuu niin lainataan. Selvähän asia on! Ja on siihen muitakin syitä, ettei me vielä lähdetä. Me ollaan näes viisaita ihmisiä, eikä tuhmia. Luotsit ovat tuhmia ja niiltä menee helposti virka jos eivät lähde hyvän sään aikana. Meiltä ei mene virka, eikä maine. Me ollaan itse herroja eikä meidän alapuolellamme tässä kaupungissa ole muita herroja. Toisissa kaupungeissa on! -- Missä kaupungeissa?! -- On muka toisissa kaupungeissa! No! Tässä kaupungissa ei ole. Jos on niin sano! Tiedätkös sinä vallesmanni, mitenkä virolaiset sanovat, kun ne makaavat satamassa ja kun tuuli kääntyy hyväksi? Niin. -- Ne panevat tulen kamiinaan ja sanovat: "Itatuul, kaku laine! -- Kuhu ma sellega purjetan! Kietame estiks!" -- Minä panen myös tulen kamiinaan ja keitän ensin aamiaisen ja syön sen ja poen pois pohmeloni. Sitten vasta jaksaa mies katsella, mikä tuuli se oikeen on. -- Kuulehan vallesmanni: Eihän me olla tuhmia miehiä! Me ollaan viisaita, vai mitä? Antaa tuulen vanheta! Sittenhän viisas näkee, mikä se on tavoiltaan. Tänään alkanut tuuli! -- Liian nuori -- liian nuori sanon minä! Se on hullu mies joka lähtee seilaamaan niin tuoreen tuulen varassa! Ei siihen ole luottamista! Tuulen pitää olla viikon vanha, vähintään, sanon minä, vähintään viikon vanha, ennenkuin siihen viisas mies luottaa ja uskoo sen huostaan aluksensa, tavaransa ja henkensä ja jos sellainen tuuli pettää, niin syy ei ole miehen joka katsoi, pitääkö tuuli kutinsa vai ei, eikä syy ole Jumalan, joka tuulen antoi, eikä siis kukaan silloin voi syyttää miestä Jumalan kiusaamisesta! Niitä luotseja sanon minä Jumalan kiusaajiksi, jotka tänä aamuna läksivät, katsomatta ensin, mikä tämä tuuli on miehiään. Onko se loppujen lopuksi etelätuuli vai pohjatuuli, länsituuli vai itätuuli. Niin!! Siinä se niksi onkin! Joka mies ei osaa katsoa etehensä! Kuules vallesmanni. -- Annas rahaa vähän ens kuun palkkaa vastaan. Täytyy ostaa muijalle hiukan yhtä ja toista, ennenkuin lähdetään.

-- Paljonko sinä vielä tarvitset?

-- Anna kymmenen markkaa.

-- En minä anna sinulle enää rahaa.

-- No anna tupakkaa sitten. -- Kiitos! Ja eik' sinulla ole antaa yhtä kohmeloryyppyä. Onhan sinulla puteli taskussasi?

-- Milloin sinä olet nähnyt minut puteli taskussa kulkevan?!

-- No anna viismarkkaa!

-- Sen saat, mutta sillä ehdolla, ettet juo itseäsi siaksi ja että lähtö tapahtuu tänään.

Molemmat nousivat jahdin kajuutasta laiturille ja alkoivat kävellä lähellä olevaa seurahuonetta kohti, vallesmanni edellä ja perämies jälessä. Seurahuoneen kellarikerroksessa oli "Härjänsilmä"-niminen merimieskapakka. Sinne painui perämies, ja vallesmanni nousi punamattoisia portaita yläkertaan, seurahuoneelle. Molemmat tilasivat itselleen juotavaa.

Päivät olivat pitkät, mutta sitä hauskempia illat, jolloin seurahuoneelle kokoontui Markuksen tuttavia: Virkamiehiä, kauppiaita ja merikapteeneja ynnä muita korkeampia isäntiä.

Silloin oli hauskaa!

Toisinaan kyllä Markus rupesi soimaamaan itseään siitä, ettei osaa lähteä kotiinsa, jossa monet työt odottavat -- jo moni posti on avaamatta, ties kuinka tärkeitä kirjeitä seisoo odottamassa vastaustaan, koti palvelijan huostassa -- -- --

Silloin tavallisesti rupesivat toiset yksissä tuumin häntä lohduttamaan --

-- Ennätät sinä tuonne puoliautioon meren saareesi vähemmälläkin! Vai lienetkö rakastunut kauniiseen piikaasi!

Sen päälle juotiin maljat ja naurettiin ja Markus lauloi, tuli tunteelliseksi ja kutsui kaikki läsnäolijat koko kesäksi luokseen saareen. "Kyllä minä lähetän jahdin teitä hakemaan!" -- Sitten hän yhtyi edelliseen puhujaan, mikäli tämä oli puhunut saaren autiudesta. --

-- Te, rakkaat, veljet, ette osaa aavistaakaan, miten autio se on talvella. Ei niin ristin sielua, kenen kanssa seurustelisi!

-- No -- onhan siellä pappi -- tullipäämies, loistonpäälliköt -- kaunis piika -- Do you want anything else?, hihkaisi joukosta eräs vanha merikapteeni.

-- Menehän koettamaan! Sinä olet laivanpäämies ja sinun pitäisi tietää, mitenkä riitaiseksi tulee laivaväki, kun miehet saavat neljä viisi kuukautta katsella vain toisiaan ja kuunnella vain toistensa puhetta, vastasi Markus laivanpäämiehelle.

Sitten kääntyi Markus jälleen sen puoleen, joka oli äsken puhunut "puoliautiosta merensaaresta", ja alkoi kuvailla yksinäisiä joulujaan, pitkiä syys- ja talvi-iltojaan. Ei paikkaa mihin menisi -- ei edes työtä ajan kuluna, sillä sitäkään vähää, mikä olisi tehtävä, ei voi, kun yksinäisyys ympäröi sinua illat ja aamut, syksystä kevääseen, yhdeksän kuukautta, lähes kolmesataa päivää!

-- Markulin on oikeassa!, kaikui yli huoneen, jossa he juhlivat Markuksen lähtöä "talvikortteeriinsa" ja taas kohosivat maljat ja kaikki puhuivat yht'aikaa.

Lähimmille, jotka häntä kuuntelivat, alkoi Markus jo ainakin neljättä kertaa sinäkin iltana, kertoa kovasta elämästä, joka hänen on kestettävä -- kunnon sikarien puutteesta kevättalvella, konjakin ja muiden juomien puutteesta jo joulusta alkaen, huonosta ruuasta, yksinpä tuoreen kalankin puutteesta -- ja talvesta ylimalkain, autiosta, autiosta talvesta --

-- Sinä olet ainoa mies tästä seurasta, ja mistä seurasta hyvänsä, joka kestät sellaisia talvia jääerämaiden ympäröimänä!!

-- Jos lienenkin ainoa mies siihen, sitä en tiedä, mutta onko teissä miestä edes ymmärtämään, mitä on yksinäisyys! Tässä on tänä iltana jo viisikin kertaa huudettu minun "kauniista piiastani" ja vihjailtu rakkaussuhteisiin. Minä kysyn, kykeneekö -- kykeneekö teistä yksikään edes ymmärtämään, mitä on rakastuminen suunnattoman jää-erämaan keskellä olevalla lumisella luodolla ankaran tähtikuvun alla ainoaan asuintoveriinsa, lietensä vartijaan, taloutensa hoitajaan, pöytänsä kattajaan, vuoteensa pöyhijään, ainoaan, jonka ihmisääntä pitkiin päiviin kuulee! Sanokaa: "Markulin on humalassa!" Sanokaa: "Markulin puhuu tuhmuuksia!" Hyvät isännät! Hevosen häntää te ymmärrätte mistään! No -- malja pohjaan!

-- Markulin ei tule humalaan, ennenkuin meistä joka mies on penkin alla! Eläköön Markulin! Meistä ei kukaan ymmärrä mitään! Me olemme simppuja ja sontiaisia Markulinin rinnalla! Markulinin malja!

-- Kuninkaan malja!

-- Jää-erämaan kuninkaan ja kuningattaren malja!

-- Kesällä tavataan -- terve!

* * * * *

Tavattiin vielä seuraavana iltana ja monena iltana, kunnes Markuksen niinkuin Kallunkin rahat olivat lopussa.

Silloin he tavallisesti läksivät, oli ilma mikä hyvänsä -- ja useimmiten se oli vastamyrsky.

Pää pakottavana, ruumis väsyneenä, raihnaisena ja kylmän meriveden huuhtelemana, hampaiden lyödessä vilusta yhteen ja suolaisen veden vuotaessa silmien kulmakarvoista, nenänpäästä, viiksistä, poskista ja leuasta ja toisinaan, suuren aallon vyöryessä yli jahdin, suolaveden täyttäessä suunkin, jos sattui auki olemaan, purjehtivat miehet, saarelaisvallesmanni Markus Markulin ja hänen perämiehensä Pelto-Kallu, köyhtyneinä, kukkarot tyhjinä, pää apeana, sielu sairaana, mieli katuvaisena, ettei, ettei, ettei koskaan, ei koskaan enää tämänlaista reisua!