Part 8

"Koska tänne on ilmoitettu, että kun tämän kuun ensi päivänä täkäläinen tullivartiopursi numero kolme ankkuroi piiriinne kuuluvan asumattoman saaren, Viirin, suojaan, sen länsirannalle vastatuulen pitoon kello kuusi aamulla ja kun sanotun purren miehistö hetkistä myöhemmin astui maihin tarkastaakseen saaren ja siellä olevat kalastajasaunat, löysivät he rantahiekalta, noin kaksikymmentä metriä vesirajasta ylöspäin ja noin puolentoista metrin korkeudelta merenpinnasta kaksi mätänemistilassa olevaa ruumista, kehoitetaan teitä heti ensi tilassa matkaamaan sanotulle piiriinne kuuluvalle paikalle, toimittamaan mitä tarkimman tutkimuksen sekä ryhtymään kaikkiin toimenpiteisiin asian selvittämiseksi ja lähettämään tutkintopöytäkirjat viivyttelemättä Maakunnan Hallitukselle."

Vaikka olikin miltei tyyni ja sen vähän mitä tuulta oli, oli se lounaasta, siis vastaan ja vaikka oli jo ilta ja alkoi hämärtää, komensi Markus jahdin lähtövalmiiksi heti kirjeen luettuaan, siis samana iltana kun Pelto-Kallu oli tullut mantereelta. Jahtiin varattiin kolmen päivän eväs sekä kutsuttiin yksi mies mukaan apulaiseksi. Markus oli sanonut nimittäin perämiehelle näinikään:

-- Sitten sinun on kylästä otettava yksi mies lisäksi -- siellähän voi olla lapioimista tai muuta ja hyvä on olla mukana yksi vierasmies.

-- Kukahan tuonne pitäisi kutsua? -- kysyi perämies siristellen kolmenkanttisia silmiään, joista oikea sillä kertaa oli miltei ummessa. Vanhemmalla iällä Kallun oikean silmän luomi laskeutui yhä alemmaksi ja peitti osan silmäterää, eikä enää koskaan kunnolla avautunut -- vain nenän puolelta oli se hiukan kohollaan ja salli silmän sieltä ilkeästi tirkistellä. Tähän aikaan laskeutui tuo oikeanpuoleinen silmäluomi tähän asentoon vain hyvin vaikeissa tapauksissa -- kotona Sannan kanssa jutellessa, Sannan lausuessa hyvin ilkeitä sanoja ja Kallun saadessa pahan halun lyödä Sannaa, ja, ihme kyllä, nytkin päältäpäin katsoen näin vähäpätöisessä asiassa kuin vierasmiehen ottamisessa Viirin matkalle. Markus huomasi Kallun karvaan katseen ja ärjäsi:

-- Mitä sinulla on mielessä mies?! Tekisi mieleni antaa sinua korvalle!

-- Ei mitään -- ei minulla oli mielessä mitään muuta kuin se, että ajattelin tässä sitä, että kun minä olen riittänyt vallesmannin kanssa vierasmieheksi ja poliisiksi yksinänikin -- pahemmissakin tarkastuksissa ja tutkinnoissa, niin mitä varten tässä nyt tarvittaisiin vierasta apua -- enkä minä ajatellut sitäkään. Minä vain yksinkertaisuudessa kysyin, että kuka sinne pitäisi kutsua. Sitä minä vain kysyin. Ei vallesmannin pidä ottaa pahaksi, mitä minä tuhmuudessani kyselen --

-- Tuhmuudessasi!! Minä alan ihmetellä tuota sinun tuhmuuttasi! Kuulehan perämies! Minä alan ihmetellä! Ymmärrätkö sinä?! -- Jaa -- minusta on yhdentekevää, kenenkä sinä kutsut, kunhan on mies, joka ei pelkää ruumiita ja kykenee lapioimaan -- jos nimittäin ruumiit ovat siinä tilassa, ettei niitä voi kuljettaa pois. Ja lisäksi, jos asia jostain syystä joutuisi oikeuden tutkittavaksi, olisi miehen kelvattava valalle. -- No -- mitä töllistelet?

-- Jos siellä hautaaminen tulee kysymykseen, olisi kai mukaan otettava pappi siunaamaan haudan ja lukkari laulamaan --

-- Sen voivat papit tehdä perästä, jos katsovat tarpeelliseksi. Se ei kuulu meille -- ainakaan vielä. Eihän ole varmaa, jäävätkö ruumiit sinne, vai tuodaanko ne tänne ja mitä niille tehdään. Voi tulla kysymykseen monet seikat, lääkärin tarkastus ynnä muuta, josta sinulla ei näytä olevan aavistustakaan.

-- Kyllä minä ymmärrän. On täällä ennenkin ruumiita rannoilta löydetty ja tuotu tänne hautuumaan ruumishuoneeseen odottamaan lääkärin leikkelyä --

-- No kun ymmärrät, niin sillä hyvä. -- Meillä täytyy nyt olla vähintäin yksi mies apuna, kolmantena miehenä, vähintään yksi mies! Hae Simin Pokko, hänhän on joutilain mies.

-- Kelpaakohan tuo?

-- No ainakin työhön kelpaa!

-- ... kun se on hangotellut tässä perämiehen ammatissa, jo isävainajan aikana... kelvoton valtion palvelukseen...

-- Se ei mitään haittaa! Samanlaisia te taidatte olla kaikki! Minä en toistaiseksi tunne täällä muita ja siinähän saat hieroa sovintoa senkin miehen kanssa!

* * * * *

Puolen tunnin kuluttua luovi jahti hiljakseen lounatta kohti.

Lounaasta oli puhaltanut viikon päivät ankara tuuli, joka nyt tunti tunnilta tyyntyi. Voimakas ja harva ummikas vei jahtia ylös ja alas. Taivas kirkastui kirkastumistaan ja tähtien parvet laajenivat. Maa oli luovijoista itäänpäin korkeana ja tummana, tummempana yön taivasta. Sen kolme loistoa loimusi kirkkaampana taivaan tähtiä ja sen mustan harjan yli kohosi kuu, jonka kultaläiskät keinuivat ummikkailla. Noihin seikkoihin ei kiinnittänyt huomiotaan enemmän Pelto-Kallu kuin Simin-Pokkokaan. He hiljaa keskustelivat silloin tällöin ja ihmettelivät itsekin, että osaavat välttää niin huolellisesti riitaa synnyttäviä puheenaiheita -- ja kuinka paljon niitäkin olisi ollut! -- He tupakoivat ja lausuivat arvelujaan milloin siitä, lisääntyykö tuuli ennen aamua vai tyyntyykö kokonaan, kääntyykö se päivän noustua ja mihin kääntyy -- Pokko arveli, että se kääntyy myötäpäivää länteen, luoteeseen ja pohjoiseen ja tuo kauniita ilmoja ja Kallu arveli, että se kääntynee vastapäivää, ensin etelään, sitten kaakkoon, sitten itään ja sieltä koillisen kautta pohjoiseen ja molemmat perustelivat arvelujaan laajasti ja lopuksi myönsivät toinen toiselleen, Pokko Kallulle, että voi se vastapäivää mennä, ja sitten tulee rumat ilmat ja Kallu Pokolle, että voi se mennä myötäpäivääkin ja tehdä kauniin ilman vielä näin loppusyksyksi. "Sattuuhan sitä usein", sanoi Pokko ja Kallu kertasi: "Sattuuhan sitä -- sellainen jälkikesä", ja kun Pokko oli vanhempi mies ja luki Jumalan sanaa, lisäsi hän: "Tuuli puhaltaa kusta hän tahtoo niin pahoille kuin hyvillekin ja Hän antaa voimaa purjeisiin niin vanhurskaille kuin pahantekijöillekin." Toisinaan kuului mustasta pimeydestä, aivan jahdin laitojen läheisyydestä, raskas huokaus, pitkä, äänekäs henkäys, kerran pari sisään ja ulos -- sillä yö oli hiljainen ja alus kulki madellen ja hiipien kuin nukkunut eikä pienintäkään muuta ääntä kuulunut, ei edes tavallista veden lotinaa tai kohahtelua keulasta, sillä alus oli miltei paikallaan, kohosi ääneti milloin korkean, ääneti vyöryvän ummikkaan harjalle, milloin taas painui yhtä ääneti syvään laaksoon. "Kappas vain, kuinka lähellä hylje henkää!", sanoi silloin Kallu ja Pokko vastasi: "Eiköhän liene halli, kun noin on raskas henkäys", ja kun kuului pitkä ja veltto veden mulaus, kun otus jälleen painui veden alle, saalistamaan haileja, sillejä tai turskia, tai lohia -- haileja luultavasti enimmäkseen -- päättelivät molemmat: "Halli se pakana taisikin olla!"

Myöskin Ruuskerin vilkkuva tuli lännessä antoi paljon keskustelun aihetta.

Muisteltiin monia laivarikkoja, usein sinne käyneitä laivoja ja vielä useammin jo keskusteltuja juttuja, rantakäräjillä, häissä, ristiäisissä, kuntakokouksissa ynnä kaikkialla muissa sopivissa tilaisuuksissa, missä kaksi tai kolme tai useampi miehistä kokoontuu, satoja kertoja vatvottuja kaskuja Ruuskerin nahkalaivasta ja sen johdosta Viipurin linnassa talveaan viettäneistä nahkojen varkaista, mutta siitä paikasta, johon oltiin pyrkimässä, nimittäin Viiristä ja sen laivarikoista ei tänä yönä puhuttu mitään, sillä kaiken aikaa oli Pokon mielessä ajatus, että Kallulla ja niillä Viirin kahdella vainajalla olisi jotakin välien selvittelyjä.

Hyvänen aika!

Kuka sen tietää!

Ei kukaan mitään tiedä.

Ei kukaan ole mitään ääneen arvellut ja mitä omassa sydämessään luulee ja epäilee, se on parasta pitää salassa.

Molemmat juttelivat vilkkaasti, ettei tarvitsisi olla ääneti ja ajatella niitä Viirin vainajia. -- Tulevat vielä vastaan hiihtäen kuin suksilla pitkin ummikkaiden mäkiä, tai liihoitellen kuin siivillä, kepeinä ja äänettöminä, tähän jahdin kannelle -- ja sen ne tekevät, jos niitä mainitaan.

On sitä tapahtunut yhtä ja toista ennenkin!

Pokko ennätti kyllä ajatella niitäkin -- nimittäin Viirin vainajia, tai oikeastaan Eljaksen Matti-vainaata, joka niistä oli jotain tietävinään ja aina humalapäissään oli sanonut Pokolle: "Tahok'sä että Pelto-Kallusta ei tulisi perämiestä? Tahok'sä!? Hä! Minä annan sinulle asehen käteesi, jolla kun isket, niin Pelto-Kallu ei tule tänään eikä huomenna, eikä sinä ilmoisna ikänä istumaan ruununperämiehenä! Tahok'sä!? Ase -- minulla on ase ja sinä saat sen minulta, saat jumalaut sinä aseen minulta, jolla kun kamahutat, niin polvillaan rukoilee Pelto-Kallu sinulta armoa! Viirissä makaa kaksi miestä ja ne tietävät jotakin ja mitä ne tietävät, sen tiedän minä, ja jos sä tahdot siitä aseen, niin sen minä totta jumal'aut sinulle annankin!", mutta niin oli jäänyt aina Matti-vainaalta kysymättä, mikä se ase oli.

Pelto-Kallu ennätti myös, muun puheen ohella, ajatella tällä tavalla: "Kuulehan Simin-Pokko! Sinä olet tietävinäsi jotain! Annahan kun sysään sinut mereen -- 'Puomi hutaisi!' -- sanon minä vallesmannille, kun se tulee kannelle ja kaipaa kolmatta miestä."

Vallesmanni nimittäin makasi alhaalla kajuutassa.

Hän oli mennyt maata jo aikoja sitten.

Aluksi hän seurasi auki jääneen luukun kautta -- yö oli nimittäin lauhkea ja lämmin -- miesten juttua, vähän aikaa ajatuksenkin juoksua, mutta sitten vain ääntä, keskustelun ääntä ja väliin, hyvin harvoin, tapahtuvaa rytinää ja pauketta, kun isonpurjeen puomi löi yli puoleen ja toiseen ja kolisteli jalusnuoran lokkia kanteen. Alus kiertyi silloin tavallista jyrkemmin ummikkaanharjan yli ja sen jälkeen sai heikkokin tuuli taas isonpurjeen puomineen rauhoittumaan ja entinen äänettömyys seurasi ja alkoi jälleen miesten pakina kuulua, mutta se häipyi yhä kauemma ja kauemma hänen korvistaan ja lakkasi lopulta kokonaan kuulumasta ja samalla vallesmannin omat ajatukset muuttuivat uniksi ja hän alkoi kuorsata.

-- Siin' on huoleton poika, tämä vallesmanni! Kuorsaa vain!, sanoi Kallu nauraen.

-- Höö -- mikäs hänen on kuorsatessa!, sanoi Pokko ja lisäsi erittäin painokkaasti: Mikäpäs hänen on kuorsatessa!

Kallun ja Pokon olisi pitänyt oikeastaan jakaa yön vahtivuorot keskenään, mutta ilman mitään ääneen lausuttua sopimusta he jäivät valveille molemmat. Perää piti Kallu ja käännöksien aikana autteli Pokko.

Tämä väli purjehdittiin tavallisesti hyvällä tuulella yhdessä tunnissa, mutta nyt heiltä meni luovimiseen kuusi tuntia. Vasta kello kaksitoista yöllä pudotettiin ankkuri Länsi-Viirin koillisrannikon edustalle, tuulensuojaan.

Vallesmanni heräsi, pilkisti kajuutan luukusta ja kysyi:

-- Jokos ollaan perillä?

-- Perillä ollaan, vastasi Kallu ja vallesmanni painui jälleen kajuuttaan, jatkamaan hyvää untaan.

Miehet käärivät purjeet, laskeutuivat myös kajuuttaan ja kävivät maata.

Heidän askeltensa kolina kantta vastaan oli lakannut kuulumasta.

Vain ummikas, joka mereltä vyöryi kohisten saaren kaikille puolille, möyrysi yksin yön pimeydessä.

* * * * *

Aamulla varhain heräsi Kallu ja keitti teen. Sitten heräsi Pokko.

Vallesmanni herätettiin vasta kun tee ja aamusuurus oli jo pöydällä.

Pukeutuessaan hän katseli ulos kajuutan ikkunoista sekä vasemmalle että oikealle.

-- Siellä taitaa olla kaunis ilma?, kysyi hän.

-- Kaunis on ilma ja tuulta on lisännyt. Saadaan hyvä kyyti kotiin päin.

Tätä sanoessa kaiverteli Kallussa hyvin kaukainen ajatus ja tunne, kuin jossakin takaraivossa, kurkussa tai yläosassa rintakehää, eikä sitä voinut muuttaa sanoiksi. Se vain itsekseen vaelteli siellä mielialojen takakammareissa tämäntapaisina mielikuvina:

Jos voisi ottaa asuinpaikakseen tämänlaisen yksinäisen saaren.

Siellä olisi hyvä yksin olla ja elää!

Eivät saisi vallesmannit kulkea siellä nuuskimassa -- sen ei pitäisi kuulua minkään vallesmannin tai tullisökärin piiriin.

Ihmiset ajavat toisiaan, kuin mitkäkin pedot -- kuin kotkat ja haukat keväisin ja syksyin ajavat muuttolintuja.

Vallesmannit ja tullimiehet ovat kuin kotkia ja haukkoja, jotka vaanivat, missä voisi purra köyhempäänsä.

Tuon Pokon tekisi mieli purra myös, vaikkei ole mikään vallesmanni, eikä edes perämies.

Yksinäisellä saarella kelpaisi asua!

Sinne ei saisi muut tulla kuin laivarikkoiset -- tuomaan muonaa ja vaatetta.

Niiden kieltä ei ymmärtäisi. Onko niillä koti ja omaisia, sitä ei kukaan tietäisi.

Niistä kyllä pian selviäisi.

Ne tulisivat maalle kuoleman uupuneina uiden ja yksitellen.

Kyllä niistä suoriaisi!

Niistä ei kukaan tietäisi sen jälkeen mitään.

Ne tulisivat tuntemattomina ja häviäisivät tietymättömiin ja minulla olisi vaatetta ja muonaa vuosiksi ja merestä saisin kalaa ja hyljettä lisäksi.

Vilu ja helle, kesä ja talvi, työ ja lepo, yö ja päivä eivät lakkaisi, ennenkuin itsekin häviäisin.

Siihen kuluisi kuitenkin pitkä aika!

Monta kymmentä kertaa ennättäisi saari vaihtaa vihreää ja valkeaa turkkiaan, ennenkuin sinne joutuisin!

Kukaties miten kauan eläisin, kun ei olisi ketään karttamassa henkeäni ja nuuskimassa vikojani!

Nehän ne miehestä lopun tekevätkin, eikä mikään muu -- tunnetut ihmiset, kateelliset naapurit, vallesmannit ja tullimiehet!

Ilman niitä ei olisi kuolemaa.

Yksinäinen mies ei kuolisi milloinkaan, koska kukaan ei häntä vainoaisi, eikä pyrkisi penkomaan hänen asioitaan.

Hän eläisi kuin onnen poika!

Hänellä ei olisi velkaa kenellekään -- ei synnin eikä rahan.

Hän asuisi saunassaan ja keväisin ja kevätkesin hän peittoaisi ja parkitsisi kuutin ja hylkeennahkoja.

Laivat toisivat hänelle syysöisin pyssyjä, ruutia, luoteja, kirveitä, polttopuuta, vaatetta ja muonaa ja viiniäkin ja kultarahoja.

Niitä en minä tarvitseisi, kultarahoja.

Ne minä hautaisin maahan saaren keskelle, niin paljo kuin niitä saisinkin, sekä vasken että hopean ja kullan.

Mutta viinin, muonan, vaatteet ja kaiken muun minä tarvitsisin!

Rahaa en!!

* * * * *

Ääneen lausui Kallu -- ja silloin istuivat nuo kolme miestä jo pöydän ympärillä syömässä:

-- Olis se mukavaa -- asua yksinään tällaisessakin luodossa...

-- Jaa, että sinun mielestäsi olisi se mukavaa?, kysyi Pokko.

-- Miks'ei olisi!

-- Etköhän pelkäisi, että rupeaisivat nuo kaksi merimiehen jäännöstä kummittelemaan -- tai koko laivanväki? Siinähän ne maannevat kaikki, mikä lähempänä, mikä kauempana rannasta.

-- Kummittelemaan!, venytteli matkien Kallu.

-- Niin niin. -- Ja monien muiden laivojen miehet -- kaikki -- ammoisista ajoista tähän tiensä päättäneet.

-- Tutut ja omaisethan vain kummittelevat. Oman saaren hautuumaata ihminen pelkää vaan ei vierasta. Ja kummittelevat ne kyllä sellaiset rannatkin, joihin on omansaarelaisia joutunut laivarikkoon ja hukkunut. Nämä täällä on vieraita. Ja jos yksin asuisin jollakin tämänlaisella saarella, soutaisin aina kaikki luut ja ruumiit kauas merelle ja upottaisin sinne.

-- Kyllä, kyllä sinulta taitaisi jäädä asuminen, ainakin tällä saarella, tekemättä. Tekemättä, sanon minä, se työ sinulta jäisi.

-- Tällä saarella!? Täällä Viirissäkö?

-- Niin niin.

-- No sehän on helkkari, että en!

-- Ei se ole niinkään helkkari. Muistahan niitä kahta vainajaa. Niitä vartenhan tänne taittiin oikeastaan tullakin, vaikkei minulle sitä ole vielä sanottu. Minä en muuta sano, kuin että sinä Kallu kyllä tiedät enemmän kuin minä ja vallesmanni yhteensä -- ja se on hyvin vähän mitä me tiedämme -- se on sama kuin ei mitään.

Vallesmanni puuttui myös puheeseen:

-- Niin. Mitäs miehet tästä asiasta tietävät?

-- Minä tiedän vain sen, sanoi Pokko, että tässä toissa syksynä kävi tähän kaukaa tuleva iso laiva sumuisena ja myrskyisenä yönä. Siihen laivaan kuuluvia ovat olleet ne miehet, jotka makaavat tuolla luoteisrannalla ja joiden päältä jäät ja meri on hiekan huuhtonut pois. Niin tietävät ne, jotka täällä ovat käyneet. Kukaan ei tiedä miten asia kävi. Kaksi miestä laivasta pääsi maihin. Sääliksi käy raukkoja!

-- Sääliksi!, kivahti Kallu ja katsoi karsaasti Pokkoa oikealla silmällään, jonka luomi oli taas tupsahtanut alas.

-- No -- eikös sinun sääliksesi kävisi?

-- Mitäs näistä on lukua -- vieraista ihmisistä: Ei niillä ole nimeä -- ei puhetta -- ei mitään.

-- Kunhan oma poikasi tulee siihen ikään, että lähtee merille ja joutuu laivarikkoon johonkin mustien saarelle --

-- No jaa. -- Musta kansa on taas erikseen. Ne eivät saa tehdä pahaa oikeille ihmisille.

-- Ei se niinkään erikseen ole! Ihmisiä nekin ovat! Samoja Aatamin lapsia. Yhtä kauan maan päällä olleita kuin mekin -- eivätkä kumminkaan ole sen parempia kuin mekään: Kivellä kamahuttaa siellä musta mies poikaasi päähän kun tämä viimeisillä voimillaan uiden yrittää päästä ihmisten turviin.

-- Mitäs sä haastat, mies!?

-- Sitä vain, että kelpaa se raha mustalle neekerillekin, jos sattuu sitä pojallasi olemaan! -- Kamahuttaa kivellä uijaa päähän, vetää ruumiin maalle, tyhjentää taskut, ryöstää vaatteet ja kaivaa ruumiin hiekkaan, tai soutaa ulos merelle, miten vain. -- Mitäs tästä on lukua: Tuntematon ja nimetön mies! Ei sen henki neekerinkään silmissä mitään maksa!

Pelto-Kallun nyrkki kumahti kajuutan pöytään.

-- Oleksä -- saatana -- sitä mieltä -- huusi Kallu ja vasemmankin silmän luomi laskeutui hyvin alas -- että minä, totta jumalaut! -- olisin kamahuttanut kivellä päähän näitä kahta pähkinälaivan miestä!? Tappanut ne!? Peruuta sanas, tai saat tästä puukosta!

-- Hoida sinä vain luontoasi, äläkä anna käsille valtaa. -- Enhän minä ole mitään sanonut! Hyvä mies kuitenkin! Ihan kun mielipuoli rupeaa huutamaan -- huutamaan ja uhkaamaan puukolla ihan syyttä ja ilman asiaa! Kuulihan sen tässä vallesmannikin, että minä puhuin sinun pojastasi! Ymmärräksä! Sinun pojastasi, että jos musta mies, neekeri nimittäin, kamahuttaisi sinun poikaasi päähän. Jokaisella matruusilla on isä, niinkuin sinunkin pojallasi. Enhän minä ole sanonut, että sinä tällä saarella olet ketään kamahuttanut päähän, ei enemmän kivellä kuin kirveelläkään. Herra Jumala siunatkoon, kun ihan peljästyin, kun rupeaa siinä huutamaan kuin hullupää ja huitomaan puukollaan ja ilman syytä. Enhän minä tiennyt että tämä niin arka paikka on sinulla, ja että sinä täällä olet miehiä päihin kivillä tai kirveillä kamahutellut!

-- Tästä saat vastata käräjillä! Näytä toteen sanasi siellä! Sinä kurja ruunun hylky ja kelmi!, huusi Kallu ja rummutti molemmin nyrkein kajuutan pöytään. Molempien nyrkkien rystyset olivat hänellä valkeat ja oikeassa nyrkissä oli puukko, terä pystyssä ylöspäin -- Kallu oli puukolla juuri leikannut läskiä suuhunsa.

-- Mistäs sinä minut käräjille saisit?! Et mistään! Ei niin tuhmaa lautamiestä olekaan, he he he, että manaisi minut käräjille ilman syytä. Ilman syytä!! Johan nyt jotakin pitää kuulla! Ei sitä miestä niin vain ilman asiaa käräjiin viedä! Vai mitä meinaa vallesmanni! Toistahan se olisi, jos minä veisin sinut, Kallu, näistä uhkauksistasi... Mutta minä en olekaan mikään Pelto-Kallu, minä. Se älähtää, johon kalikka sattuu. Minä olen rauhan mies. En minä tahdo kenellekään pahaa. Minä annan toisen elää, jos toinen antaa minun. Ja mieluummin minä itse kuolen, kuin tapan toisen. Minä sanon, kuin ennen Hinun Aapramvainaa, että "parempi on ateria kaalia rakkaudessa ja sovussa, kuin paistettu härkä vihassa ja kateudessa." -- Niin se on!

Kallu alkoi vähitellen tyyntyä, etenkin, kun pitkään aikaan ei kukaan puhunut mitään.

Hän katui, että oli itse alkanut puhua yksinäisestä saaresta ja olosta siellä.

Siitähän tämä puhe pääsi menemään niihin vainajiin!

Olisi minun pitänyt älytä ja pysyä vaiti!

Kallu epäili, että Pokko tietää enemmän kuin on luvallista ja siitä syystä hän vielä uhkaili:

-- Nämä puheet tulevat sinulle vielä kalleiksi, kuulehan Simin Pokko! Niin niin! Pidä vaari sanoistasi!

-- Kyllä minäkin olen sitä mieltä, sanoi vallesmannikin, että turhaa sinä Kallu kiivailet tälle Pokolle. Eihän Pokko sinusta ole sanonut yhtä ainoaa pahaa sanaa! Sinähän itse itseäsi härnäät ja suututat omilla puheillasi, kuin paha akka, tai kohmeloinen mies.

-- Siinä nyt kuulet, sanoi Pokko.

-- Mitäs sinä vallesmanni tiedät? Et mitään!, saneli Kallu ja täytti piippuaan.

-- Koska nyt taidetaan jo olla joka mies syönyt ja valmis, niin lähdetään maihin katselemaan miltä siellä näyttää, sanoi vallesmanni käskevästi.

Pelto-Kallu ja Simin Pokko nousivat ylös kannelle, panivat jollan vesille ja jäivät äänettöminä odottamaan vallesmannia. Tämä viipyi vielä kajuutassa. Hänellä oli mukanaan tuo kirjelmä, jossa hänet tälle retkelle on määrätty. Hän haluaa vielä kerran tarkastaa, onko ruumiiden löytöpaikkaa kirjeessä tarkemmin määritelty. Ei ole. Siinä vain sanotaan: "Rantahiekalta." -- Jahdista käsin oli vallesmanni jo aikaisemmin katsellut maalle ja havainnut itärannan olevan kivikkoa ja sai kuulla miehiltään, että hiekkarantaa on vain saaren luoteisrannalla ja vähän sielläkin. "Sieltäpähän löytyvät", ajatteli Markus, pisti paperin povitaskuunsa ja nousi kannelle.

-- Onko lapiot jo jollassa?

-- On. Kaikki on kunnossa.

-- No sitten ei muuta kuin mennään maihin. Kallu ja Pokko olivat lapsesta asti käyneet täällä kalastamassa ja tunsivat kaikki maihinnousupaikat. Se olikin tarpeellista, sillä ummikas kävi ympäri saarta ja vaikea oli lähestyä sitä täältä suojanpuoleltakin.

Markus istui perällä.

Keskipiitalla istui Kallu ja souti.

Hän oli hiukan levoton ja hermostunut, mutta katsoi kuitenkin oikean paikan ja oikean hetken maihinnousuun.

Pokko istui keulassa.

Pokon olisi tehnyt mieli esittää toista maihinnousupaikkaa, mutta ei uskaltanut, sillä Kallu näytti niin levottomalta.

Eikä Kallunkaan valikoima paikka huono ollut. Siinä oli iso kivi, joka suojasi pientä raivattua valkamaa, jossa oli muutama telakin -- kevätkalastajain jäljiltä -- ja samalla kivi oli hyvä maamerkki, näkyi kauas. Se oli Kallun satama. Siinä valkamassa oli aina aikojen alusta Kallun koko suku käynyt kalassa ollessaan ja siitä aina soutanut maihin.

Kallu valikoi sopivan laineiden väliajan ja souti sitten kaikin voimin kunnes jolla jysähti teloille. Silloin hyppäsi ensin Simin Pokko, ja Kallu heti perästä, maalle ja vetivät jollan ylös teloille ennenkuin vallesmanni, niin merimiehenä kuin itseään pitikin, ennätti edes mitään huomatakaan.

-- No sehän kävi nätisti, huudahti Markus.

-- Näin meillä aina tehdään!, kehaisi Pokko.

Kallu oli päättänyt olla aivan vaiti. -- "Se joka ei mitään puhu, ei puhu tuhmuuksiakaan", selitteli hän itselleen.

Miehet katselivat hetkisen jahtia, joka keinui ankkuripaikallaan ja läksivät sitten kävelemään saaren luoteiskärkeen, jossa on hiekkaranta. Siellä saari kapenee ja jatkuu ensin pohjoiseen ja sitten kaartaen luoteeseen, hiekkasärkkänä, joka loivasti painuu veden alle ja on vaarana purjehtijoille. Tähän särkkään on usea laiva tuhoutunut, viimeksi se kookospähkinöillä kuormattu, josta Pokko jo Kallulle puhui, ja josta olivat kotoisin ne kaksi vainajata, jotka olivat haudatut vähän ylemmäksi hiekkaan. Tarkastus koskee aivan varmasti niitä vainajia, siitä ovat sekä Kallu että Pokko varmoja.

Varsinkin Kallu.

Hänhän ei ole koskaan kieltänyt sitä, että hän tuli ensimmäisenä Viiriin kookospähkinälaivan ajauduttua tuohon särkälle.

Hän ei ole koskaan sitä salannut, että hän oli löytänyt kaksi kuollutta rannalta ja haudannut ne hiekkaan ja asettanut laudoista tekemänsä ristin kummankin haudalle.

"Niinhän olisi tehnyt jokahinen!", sanoo hän aina puheen johtuessa tapaukseen ja kuulijat myöntävät sen niin olevan ja Kallun tehneen aivan oikein, jos ovat Kallun ystäviä, mutta jos ovat vihamiehiä, uusia tai vanhoja, tai vielä pahempi, jos ovat kadehtijoita, silloin ne alkavat, kuten nyt tuokin Simin Pokko, puhua kivellä tai kirveellä päähän kamahuttamisesta, rahan ja tavaran ryöstämisestä, ynnä muista kauheuksista.

Niin oli Reinon Hantsunkin laita!

Niin kauan kuin tämä sai Kallulta apua, pysyi hän ystävänä ja sanoi, kun Kallu selitteli Viirin tapausta: "Niin. Sinä teit oikein. Ihan kuin laupias samarialainen sinä teit. Niin olisi jokainen kunnon mies tehnyt!", mutta kun Kallu lakkasi antamasta rukiita ja rahaa velaksi (kun Hantsu jätti kaiken maksamatta) suuttui Hantsu ja alkoi viittailla kaikennäköisiin kamahuttamisiin -- aivan samalla tavalla kuin Pokkokin -- ja suoraan Kallulle itselleen.

Niin niin.