Part 7
Järkevän miehen olisi luullut ohjaavan sen toiseen suuntaan, varsinkin kun kaikki asiaan vaikuttavat seikat olivat täysin omassa vallassa!
Hän oli ruunun perämies.
Totta oli, että hänellä oli omaisuutta, että hän oli miltei niin varakas, kuin miksi hän humalapuheissaan itsensä kuvaili, mutta hän ei ollut rikastunut niistä palkkatuloista, mitä hänellä oli perämiehenammatista. Siitähän hän sai vain kuusisataa markkaa vuodessa. "Syökö sen, vai juo, vai polttaako tupakassa, vai haistaako nuuskassa!" huudahti hän kerran vallesmannille, sille jo ennen Markusta olleelle, pyytäessään tätä hommaamaan itselleen palkankorotusta.
Omaisuus, jota hänellä oli, oli tullut toista tietä.
Hän oli ollut perämiehenä jo nuoresta asti.
Koko ajan, vuosi vuodelta, oli hän rikastunut ja hänellä oli -- aivan turhaa hän ei kehunutkaan -- omaisuutta runsaasti, multa se oli karttunut hänen kaappeihinsa ja aittoihinsa hämärillä keinoilla. Huhuiltiin hänen juottaneen loiston hoitajat myrskyisinä syysöinä humalaan, sammuttaneen oikeat tulet, virittäneen milloin Purjekalliolle, milloin muualle vääriä tulia ja ohjanneen laivoja maalle ja ryöstäneen niitä, vaikka itse olikin niinsanottu ruununperämies, vallesmannin apulainen, jonka olisi pitänyt päin vastoin estää muita rikoksen töistä. Kostoksi ilmiantoi hänet eräs hänen vihamiehensä, yksi hänen entisiä rikoskumppaneitaan, joka todistajien läsnäollessa vakoili Rikon tekosia ja toivoi saavansa Rikon pois viralta ja saavansa perämiehen viran itselleen. Edellinen puoli asiasta onnistuikin: Riko sai käydä useilla käräjillä ja tuomittiinkin hänet lopulta kymmeneksi vuodeksi linnaan, ja sen jälkeen elinijäkseen kelvottomaksi valtion palvelukseen, mutta hän, ylpeä, kuusissakymmenissä oleva saarelainen, tunsi tuomion liian nöyryyttäväksi, kuolemaan asti kunniaa loukkaavaksi ja hän sitä ennen hirtti itsensä satamassa olevan jaalansa mastoon. Asian toinen puoli ei taas toteutunut ilmiantajan toivon mukaan, sillä Rikon jälkeen ei nimitetty perämieheksi ilmiantajaa, vaan Rikon poika, Pelto-Kallu, jonka elämän vaiheita jo olemme pitkältä seuranneet ja joka isänsä ja äitinsä haudalle oli pystyttänyt kiven ja siihen hakannut raamatusta löytämänsä lauseen:
"Kaikki menevät yhtä sijaa kohden: Kaikki he ovat mullasta tehdyt ja kaikki he multaan palajavat."
Raamatussa oli siltä kohdalta lehden kasa käännetty -- oliko sen tehnyt hänen isänsä vai äitinsä, sitä ei hän tietänyt, mutta sen mukaan oli hänen helppo se löytää.
Niihin aikoihin kun kylässä levisi huhu, että Pelto-Kallusta tulisi isänsä viran perijä, tuli vallesmannin luo eräänä iltana Simin Pokko, se sama mies, joka oli ilmiannoillaan aiheuttanut Rikolle virkaeron ja tavallaan kuolemankin.
Pokko oli entinen luotsi. Siihen aikaan kun Pokko vielä oli virassa, ei saaren ja mantereen välillä ollut säännöllistä postinkulkua. Kerran, kun Pokko läksi luotsaamaan laivaa Vehkalahteen, antoi luotsivanhin hänen vietäväkseen postiin piirikonttoriin menevän virkakirjeen, joka sisälsi viisisataa markkaa rahaa. Pokko hävitti kirjeen ja korjasi rahat omaan kukkaroonsa. Näin meni monta viikkoa, kunnes asia tuli odottamatta ilmi. -- Pokko oli aluksi selittänyt asian niin, että kun hän nousi laivaan, oli kova aallokko ja hän pudotti mereen merimiessäkkinsä, jossa muun muassa kirjekin oli. Se luotsioppilas, joka hänen mukanaan oli, todisti niin käyneen ja että vähällä oli, ettei miehetkin menneet ja että Pokon luotsiveneen löi laine laivan kylkeä vastaan murskaksi, ennenkuin se ennätettiin nostaa kannelle. Lisäksi oli yö, eikä etsiskelyihin voitu ryhtyä. Mutta Pokon musta merimiessäkki oli vettäpitävä niinkuin kaikki muutkin merimiessäkit ja kun sen suukin oli vedetty tiukasti kiinni ja kun se sisälsi kevyttä tavaraa, vaatteita pääasiassa, ja ilmaa, ei se uponnutkaan. Seuraavana päivänä oli meri tyyni -- suuret, loivat ummikkaat vain vyöryivät vastavirtaa länsilounaasta itäkoilliseen. Öisen myrskyn aikana oli ollut virta länsilounaasta ja nyt myrskyn jälkeen itäkoillisesta, niinkuin tavallisesti. Pokon merimiespussi purjehti ensin yöllä itäkoilliseen, mutta nyt oli matkalla pakovesivirran mukana takaisin länsilounatta, lähtöpaikkaansa kohti. Aamulla, kun tyynen vuoksi ei voinut purjehtia, vietiin luotsia soutamalla laivaan ja näkivät luotsit jo kaukaa jotakin mustaa kelluvan merellä, kohoavan näkyviin ummikkaan harjalla ja katoavan jälleen. Kun merellä ei jätetä mitään löytöä tarkastamatta, soutivat luotsit tuon mustan esineen luo ja tunsivat sen Pokon kadonneeksi merimiessäkiksi. Avaamatta sitä auki toivat luotsit sen vanhimmalleen tarkastettavaksi -- koska tuo kadonnut rahakirje piti olla säkissä. Luotsivanhin vei säkin avaamattomana ja todistajien läsnäollessa vallesmannille ja tämä taas vasta Pokon ja perämiehen sekä luotsivanhimman läsnäollessa sen avasi, eikä mitään kirjettä löytänyt. Pokko hätääntyi eikä kyennyt itseään puolustamaan -- ei edes arvannut väittää, että olihan säkki ajelehtinut jo kauan merellä ja joku ohikulkija on voinut ottaa siitä rahakirjeen ja viskannut säkin jälleen mereen -- vaan tunnusti ottaneensa rahat kirjeestä ja hävittäneensä kirjeen. Tästä kaikesta oli seurauksena, että Pokko sai lakata luotsaamasta laivoja ja ruveta elättämään itseään muulla tavalla, kalastamalla, pyytämällä hylkeitä ja korjaamalla talteen laivarikkotavaraa. Se oli Pokon tarina!
Pokko ei ollut katsellut mielihyvällä sitä, että Pelto-Riko, joka hänen mielestään oli vieläkin suurempi syntinen, ei ollut muka kelvollinen vallesmannin apuna nuuskimaan hänen merimiespussinsa sisältöä. Vielä samana iltana olikin hän rannassa sanonut Pelto-Rikolle: "Tämä päivä tulee -- kuulehan -- kalliiksi sinulle Riko!" Siitä päivästä alkaen hän vaani tilaisuutta kostaakseen Rikolle.
Kun siis levisi huhu, että Kallusta tulee uusi perämies, hiipi Pokko illan suussa vallesmannille.
-- Onkos vallesmanni kotona?, kysyi hän keittiön portaissa palvelijattarelta.
-- On -- kotona on vallesmanni.
-- Onko sillä vieraita.
-- Ei ole. Yksinään istuu konttorissaan.
-- Vai yksinään. Pokko astui sisään.
-- Hyvää iltapäivää.
-- Iltaa iltaa. Mitäs kuuluu Pokolle. Käyhän istumaan!
Pokko istuutui.
-- Mitäpäs tässä. Tietäähän vallesmanni nämä kuulumiset, niin minun kuin muidenkin. Huonoa kuuluu! Huonot ovat ajat -- että mikähän tästä viho viimeinkin tulee. Tuo Pelto-Rikokin kun näät otti ja hirtti itsensä.
-- Sinä olet sitten niinkuin rippimatkalla. Taisi käydä tunnollesi. Osuit kuitenkin väärään paikkaan!
-- Mitäs vallesmanni nyt -- leikkiä -- tuota noin -- eihän tämä ole leikin asia.
-- Eipä ole, eipä ole. Sinähän se oikeastaan Rikon hirtit! Vai eikö asia niin ole!?
-- No -- jos asiaa katsotaan siltä puolelta miltä sitä pitää katsoa, nimittäin oikeuden ja totuuden puolelta, niin ei kai minua voi syyttää niin raskaasta asiasta kuin murhasta -- miesmurhasta -- hyvän naapurin murhasta. Eiköhän tuo liene itse vapaasta tahdostaan hirteen mennyt. Se on kunkin oma asia ja syrjäisillä ei sen asian kanssa ole mitään tekemistä. Ja vallesmannihan siinä jutussa oli päältäkantajana enkä minä. Mitäs minä -- viraton mies -- tuhma saarelainen. -- Hyvä naapuri se oli, Pelto-Riko! -- Ja vallesmannin taas oli viran puolesta ajettava asia, ja kun meidät todistajat oli haastettu oikeuteen ja vannotettu, ei meidän auttanut salata mitään.
-- Teidät!? Ethän sinä ollut valalla! Ethän sinä edes kelpaa valalle!
-- Niin no -- vaikken minä, mutta ne muut. Syyttömiähän ne olivat! -- Nythän se kuuluu tulevan Pelto-Rikon poika, se Kallu, perämieheks vallesmannille?
-- Niin tulee.
-- Jokos se on sitten päätetty -- se asia?
-- Kyllä se on melkein kuin päätetty. Viran saa se, jolle minä sen annan.
Pokko latasi piippuaan, katseli permantoon ja oli kauan vaiti. Viimein hän taas alkoi puhua, hiljaa ja harvakseen:
-- Ei tiedä, ei tiedä, onko se Kallu siihen virkaan sopiva. Sanotaan, ettei omena putoa kauas puusta... Eikös vallesmanni ole jo huomannut, että sillähän on silmätkin kolmenkanttiset, ihan kuin isävainajallaan --
-- Kolmenkanttiset!
-- Niin niin! Kolmenkanttiset.
-- Mitäs ne silmät tähän kuuluvat?
-- No -- tässä meidän saarelaisten kesken vain sanotaan, että varkaalla ja valehtelijalla on kolmenkanttiset silmät.
Pokon omat silmät olivatkin pyöreät kuin napit. "Kattokast meijän Pokkoa! Sillä on silmät kuin tinanapit", oli hänen isävainajansakin jo sanonut Pokon pienenä ollessa.
-- Kallu on hyvä purjehtija, lisäsi vallesmanni, välittämättä sen enempää silmäjutusta.
-- On kyllä, on kyllä -- mutta --
-- Tällä saarella ei ole toista, joka hänet voittaa.
-- No -- eiköhän sentään --
-- Ei kuulu olevan! -- Ja tunnen minä miehen itsekin. On hän jo isänsä eläessä usein hoitanut isänsä virkaa. -- Vai olisiko sinun tiedossasi ollut joku parempi? Sano pois vain! Ei se ihan myöhästä ole vieläkään. Ei ole Kallulla vielä virkapapereita käsissään.
-- No en minä sitä varten tänne tullut, mutta kun asia kerran joutui näin puheeksi, niin -- ja kun minulta kerran kysytään -- niin täytynee minun sanoa suuni puhtaaksi. On niitä muitakin -- kuulehan vallesmanni -- muitakin miehiä, eikä vain tämä Pelto-Kallu. -- Olisinhan tässä minäkin ollut -- joutilas mies -- joutilas mies -- tuot noin -- ja siihen ammattiin kuin luotu -- tunnen kaikki saaren asiat ja osaan purjehtia yöllä tai päivällä mihin hyvänsä -- yöllä tai päivällä, kesällä tai syksyllä -- millä ilmalla hyvänsä -- enkä -- tuot noin -- kulkisikaan varkaiden kanssa samassa koplokissa --
-- Sinäkö!?
-- Niin, niin. En minä itseäni tyrkytä -- minä vain sanoin, kun kysyttiin --
-- Sinä, joka et kelpaa todistajaksi! Johan sinä olet ihan hullu!
-- En kelpaakaan, ja jos oikein tarkkaan ruvetaan katselemaan kunkin miehen papinkirjoja, niin vallesmanni ei perämiestä tältä saarelta saakaan. Kellä on variksen varvas kirjassaan luntreijauksesta, kellä mistäkin. Varkautta se on laivarikkovarkauskin. Ei se ole sen parempaa kuin muukaan varkaus! Joka mies sitä on tehnyt!
-- Pelto-Kallun paperi on selvä.
-- No -- voipi olla. Enhän minä sitä väitäkään. Voihan se olla hyvä mies ja rehellinen mies, en minä väitä, enkä minä mitään tiedä, enkä sano mitään. Ilmanhan minä -- he he he -- tuota noin -- pilan päin -- sanoin että "Ota minut perämiehekses". En hyvä vallesmanni, jos totta puhutaan, minä sitä virkaa ottaisi vaikka tarjottaisiin! Eläähän tämä ihminen paremmallakin viralla kuin mokomalla! Naapurisovun siinä menettää! Koiran virka se on ja sopii hyvin sellaiselle miehelle kuin Pelto-Kallulle. Pitäköön vain virkansa, vaan katsokoon myös, ettei joudu kunniallisten ihmisten jalkoihin! Hyvä mieshän Pelto-Kallu on! Ei miehessä moitetta ole ja sanotaanhan sitä niinkin, että pojasta polvi muuttuu. Me saarelaiset olemme aina harrastaneet näitä laivarikkoja, niin kauan kuin niitä on ollut ja niin kauan kuin saarelaisia on ollut -- se on toisin sanoen aikojen alusta -- enkä ainakaan minä ole nähnyt saarelaista, jolle ei olisi laivarikkotavara kelvannut, yhdelle niinkuin toisellekin. Ei sitä ole tässä meidän omassa keskuudessamme viaksi katsottu vaan ansioksi, mutta jos lain eteen joutuu, niin sakkoa tuli ja linnaa tuli ja jos virka oli, niin virka meni -- hehhehhehheh! Niin se on! Maailma olisi paljon parempi, jos ei olisi riitaa ja meteliä. Nyt on ollut riitaa ja meteliä. Nyt on monella ollut paha aika -- koko saarelle rauhatonta ja levotonta aikaa se on ollut -- tämä viimeaikainen aika. Liika on aina liikaa. Antaa kunkin olla olollaan -- sitä minä meinaan. -- Vai mitä arvelee vallesmanni?
-- Minä en ymmärrä mitä te tarkoitatte --
-- No sitä vain, että rauha ja sopu --
-- Niin niin -- se se paras on.
-- Se se on. Se se on. -- Ja vielä parempi rauha ja sopu olisi tullut saaren kansan kesken, jos uusi perämies olisi tuotu mantereelta.
-- Täytyyhän perämiehen tuntea paikkakunta!
-- Parempi olisi, että tuntee vähemmän ja antaa saarelaisten tehdä tehtävänsä. Laivarikko on laivarikko! Luntreijaus on luntreijaus! Ne ovat enemmän tullin asioita, eikä perämiehen ja vallesmannin. Tullimiehet ovat mantereelta ja ne ovat hyviä miehiä. Eivät sekaannu nokkineen toisten asioihin -- etenkin jos saavat hyvät ryypyt ja rosentit. Ei nämä ole mitään vallesmannin ja perämiehen asioita! Eikä minulla oikeastaan muuta asiaa ollutkaan. Kylällä vain hokivat, että Pelto-Kallusta tulee perämies, niin ajattelin, kun tästä muutenkin ohi kuljin, että maltas kun pistäydyn kysymässä itseltään vallesmannilta, sehän sen parhaiten tietää -- ei minkään muun puolesta --
-- Niin, varma se nyt on, että en minä ketään muuta ota kuin Kalle Peltolan siihen virkaan.
-- Se on sitten päätetty asia.
-- Päätetty se on. Ja niinkuin jo sanoin, on Pelto-Kallun paperit selvät.
-- No -- voipi olla -- voipi olla. Enhän minä sitä väitäkään ja selväthän ne -- tuot noin -- ovat ne ristitkin Viirin rannalla...
-- Ristit! Mitkä ristit?
-- Tuolla vain -- Viirin rannalla -- kaksi ristiä. Niistä on saarelaisten kesken omituisia juttuja. Kukaan ei kysy eikä sano -- eikä suoraan sanoen tiedäkään, mitä ne ristit ovat. Seinissä on rakoja -- seinähirsissä nimittäin -- joka talon tuvan seinähirsissä täällä saaressa -- ja niistä raoista menee ja tulee ulos ja sisään erilaisia juttuja niistä risteistä. Vallesmannin asia on ottaa niistä selvä...
-- Risteistä?
-- Niin -- ja jutuista -- että minkä verran niissä on perää ja minkäverran ei. Se on vallesmannin asia. Minä en puutu asiaan, enkä tiedä mitään, eikä kenenkään tarvitse tietää, että minä tämänkään verran tiedän. -- Tässä oli kerran joku vuosi sitten, sellainen väliaika, ettei ollut vallesmannia, niinkuin oli nyt tänäkin kesänä, ja sattui sinä aikana suuri laiva käymään Viiriin kovan myrskyn ja sumun vallitessa. Pelto-Kallu, jonka isä silloin oli jo perämies, seilaili merta myrskyn jälkeen tällä ruunun jahdilla ja joutui ensiksi laivarikkopaikalle ja toi sieltä jahdin kuorman tavaraa ja piilotti aittoihinsa ja kun muut ihmiset ennättivät Viiriin, oli rannalla kaksi ristiä, joita siellä ei ennen ollut. Näistä risteistä jutellaan yhtä ja toista, vaikka minun uskoni on se, ettei siinä mitään pahaa ole. Minä luulen, että Pelto-Kallu löysi pari ruumista -- ainahan sitä sattuu -- ja hautasi ne hiekkaan rannalle ja pystytti molemmille ristin. -- Mutta kansa kohee toista...
-- No?
-- No -- no sitä, että ne miehet olisivat muka eläneet, kun Pelto-Kallu saapui Viiriin ja muuta sellaista, mutta en minä sitä usko! En totta jumalaut uskokaan! Minä sanon vain mitä seinänrakojen kautta kylällä suhisee ja vallesmannin asiana on katsoa, onko Pelto-Kallulla muutkin asiat selvinä, eikä ainoastaan nämä hänen papinkirjansa. Mistä se kaikki papinkirjoihin joutuisi, mitä syyspimeällä tapahtuu asumattomalla luodolla -- laivarikossa. -- Liha on heikko Pelto-Kallulla kuin muillakin -- ja tämän maallisen mammonan himo. -- Ehkä siellä oli Viirissä pari laivaan kuulunutta miestä elossa, jotka olivat Pelto-Kallun tiellä? Ehkä oli, sanon minä! -- Ehkä joku muu olisi tehnyt samalla tavalla kuin Pelto-Kallu! Jokainen katsoo etehensä ja vieraan ja tuntemattoman ihmisen elämä ei ole niin kallis kuin se tavara ja raha, jota koi syö ja ruoste raiskaa ja varkaat kaivavat ja varastavat ja mitä suuresta laivasta purkautuu sen miehen jahtiin, joka yksinään pääsee kokonaiseksi syksyiseksi illaksi ja iltayöksi isännöimään kaukaa valtamerien takaa tulevan laivan tuhopaikalla. -- Se vain on varma asia, että Pelto-Kallun aitoissa on paljo tavaraa. Rikas mies se on, vaikka aina marisee köyhyyttään! Ehkä lienee jo käynyt vallesmannilta pyytämässä palkankorotusta? Älä anna! Älä anna pakanalle, ennenkuin sydän pehmenee ja katuu ja tunnustaa! Älä anna!
Pokko läksi ja rehenteli muutaman minuutin perästä rannassa, luotsisillan juuressa, miesjoukossa, rantakäräjillä, että:
-- Pelto-Kallu se luulee nyt seisovansa, mutta kavahtakoon, ettei kaadu!
-- Mitäs sä mies nyt haastat!?, kysyi joku liitupiippunsa takaa.
-- No sitä vain, mitä jo sanoin!...
* * * * *
Niin! Monien vaiheiden takana oli Pelto-Kallun joutuminen perämiehen virkaan ja saatuaan kerran viran haltuunsa pitikin hän sitä kuolemaansa asti.
Hän oli varovainen ja viekas -- viekkaampi itseään Pokkoakin.
Kerrankin, kun uusi vallesmanni -- Markus Markulin nimittäin, kyseli häneltä saaren asioita, vastaili hän näinikään: "Ennättäähän vallesmanni itse nähdä ja tuntea, mikä kukin on. Minä en sano sitä enkä tätä. Kyllähän aikanaan näet, kuka ja mikä mikin on!", ja kun vallesmanni suoraan kysyi esimerkiksi Pokosta, vastasi Pelto-Kallu: "Mikäs Pokolla on hätänä! Pieni pere ja -- ja mies itse ahkera käymään pyynnissä! Mikäs Pokon on eläessä!" -- "No entä tämä nykyinen kirkkoherra?" -- "Jaa -- siitä en mene sanomaan sitä enkä tätä! Eiköhän tuo hyvä mies liene ja onhan vallesmannilla aikaa katsella ympärilleen ja oppia tuntemaan kirkkoherra niinkuin muutkin! -- Sen minä vain sanon, että katso etehes ja ole varovainen yhden niinkuin toisenkin kanssa! Enempää en minä sano!"
IV luku.
MERIMIEHEN HAUTA.
Markuksen ensi kesä kului huvimatkoihin tai virkamatkoihin piiriin kuuluville toisille saarille, joista kaksi oli asuttua -- toisessa suuri kylä ja toisessa loisto ja asunnot sen hoitajille, muuta siihen ei sopinutkaan -- ja muut asumattomia luotoja ja kareja, joissa kussakin oli vain saunat, hylkeen pyytäjien ja kalastajien tilapäiset asunnot.
Aika kului nopeaan.
Maanantai oli se päivä, jonka hän heti alussa määräsi itselleen siksi päiväksi, jolloinka hän ryhtyy tositoimin työhön.
Ensin hän siirsi työpäivän huomisesta huomiseen, kunnes viikko alkoi olla lopussa. "Ei vielä tänään. Nyt on liian kaunis päivä! Tänään vielä lepään ja huomen aamuna nousen varhain ylös ja käyn työhön!" -- niin hän ajatteli joka päivä.
Eräänäkin iltana, ensi viikon puolivälissä, hän asetti herätyskellon soimaan viideltä aamulla. Hän ei edes kuullut sitä, niin sikeästi hän nukkui, ja heräsi vasta kello yhdeksän, päivän ollessa jo korkealla, joi aamukahvit, kävi uimassa, kuunteli kalliolla loikoessa kajaiden ja tiirojen huutoa ja kirkunaa ja laineen lotinaa kallioon ja rantakiviin, katseli meneviä ja tulevia laivoja ja muita aluksia ja sinistä taivasta ja nautti olemassaolostaan. Vielä aamiaista syödessään hän vakuutteli itselleen: "Kuules Markus! Syötyä työhön!!", mutta sitten syötyä pitikin ottaa puutarhassa pieni ruokalepo riippumatossa lukien ja sitten tapahtui yhtä ja toista odottamatonta, jota hän ei osannut ottaa huomioon päivän ohjelmaa laatiessaan -- tavallisimmin tuli hänen luokseen pappi --
-- Hyvää huomenta kuningas!
Vanhan tavan mukaan nimitettiin häntä kuninkaaksi. Aina oli saarelaisvallesmanneja nimitetty kuninkaiksi ja Markusta, joka oli ylhäisen näköinen, olisi varmasti sillä nimellä alettu kutsua, vaikkei aikaisempia olisikaan.
-- Huomenta, huomenta, vastasi Markus ja nousi tervehtimään tulijaa.
-- Joko sinä olet syönyt aamiaisesi?
-- Johan toki.
-- No se on hyvä, öhöm. En minä sitä varten kysy, että tarvitsisin aamiaista tai tahtoisin sitä tarjota, vaan siksi, että esittäisin pientä kävelyretkeä, naureskeli pappi. -- Täytyyhän sinun tutustua saaren luontoon ja kansaan.
-- Luontoon kyllä, mutta kansa saa luvan itse tutustua minuun!
-- No, se on kyllä kuninkaallista puhetta, mutta olkoon. Minä olen toista mieltä, mutta jutellaan siitä toisella kertaa.
Asiasta juteltiin päin vastoin heti, kiivetessä Pohjoiskorkealle ja sieltä Pohjoisrivien kautta takaisin kylään, noin viiden kilometrin kierros, johon kulutettiin neljä tuntia, sillä jutut Pohjoiskorkean Matin kanssa veivät tunnin, käynti Pohjoisrivin loistonpäällikön luona toisen, kävelyyn meni kolmas tunti ja istuskeluun Rivintien varrella, meren rannalla, ja keskusteluun siellä kului neljäs tunti.
Näitä kävelyretkiä tehtiin milloin millekin vuorelle. Lisäksi tulivat purjehdusretket huvin vuoksi vallesmannin jahdilla.
Näin meni päivä päivältä ja kun ensi viikko lähestyi loppuaan, siirsi Markus, kuten sanottu, työn alkamisen lähimpään maanantaiaamuun, mutta kun sunnuntai-ilta tuli vietettyä tullipäämiehen luona, johon oli kokoontunut saaren koko vallasväki: pappilaiset, koulumestari ja kauppias ja kun siellä tarjoiltiin konjakkia ja valvotuksi tuli oikeastaan päivännousuun asti, oli hän maanantaina peräti uupunut. -- Illalla oli käyty ensin miehissä Pohjoiskorkealla katsomassa auringon painumista aaltoihin luoteessa ja palattiin sieltä alas tullipäämiehen luo jatkamaan pitoja päivän nousuun asti, katseltiin viinilasit käsissä päivän kohoamista merestä pilvettömälle taivaalle ja laulettiin ummikkaiden kohinan säestämänä kuorossa:
Valkeat aallot vaahtoavaiset satujen saari saartavat sun,
jossa Markus lauloi ensi tenoria, ensi kertaa saarellaan, ja naiset lausuivat ihailunsa Markuksen kauniin äänen johdosta ja pyysivät hänen laulamaan heille usein, oikein paljon.
-- Oi! Laulakaa meille vielä jotakin!
Ja Markus lauloi!
Totta puhuen: kello lähenteli jo neljää, kun hän vasta pääsi kotiinsa. Hän mietti, panisiko herätyskellon soimaan, mutta päätti sitten: "Menköön nyt vielä tämä maanantai!"
Sanaa "tämä" korosti hän erikoisesti.
Seuraavana aamuna hän heräsi vasta kello yksitoista ja päivä oli piloilla.
Tiistaiaamuna piti kellon herättää viideltä ja kun se oli tapahtunut, muutti Markus herätyksen seitsemään, mutta ei viitsinyt nousta vieläkään. Loikoili tunnin ja joi välillä aamukahviaan.
Torstaita vasten yöllä oli tullut posti.
Aamulla varhain oli Miina sen hakenut postitoimistosta ja toi Markukselle aamukahvia tarjotessaan. Virkapostin lähetti hän heti pois kirjoituspöydälleen ja loikoillen vuoteessaan alkoi lukea yksityiskirjeitä ja sanomalehtiä juoden välillä kahvia.
Hänellä oli tapana mennä suoraa päätä vuoteestaan, kylpyviittaan kääriytyneenä, uimaan. Niin hän teki joka aamu ja niin nytkin ja siirsi varsinaisen työn alkamisen seuraavaan maanantaiaamuun. Piloillahan viikko nyt oli jo kuitenkin!
Häntä pelotti se virkakirjeitten kasa, joka posti postilta ja viikko viikolta kasaantui hänen virkapöydälleen. Hän pelkäsi sitä kasaa. Pelkkä pelko piti häntä siitä kaukana. Hän luulotteli, että siellä on jo kuinkakin ankaroita sanoja laiminlyönneistä -- ehkäpä jo virkaeromääräys, tai muuta kauheaa! Tämä pelko lisäsi hänen haluaan siirtää ratkaiseva kamppailu tuon kasan kanssa tuonnemmas, kunnes tuntee itsensä kyllin voimakkaaksi ja rohkeaksi sen kimppuun hyökätäkseen. Meri, kaunis kesä, uusi ympäristö ja korkeat vuoret olivat hänet lumonneet ja uuvuttaneet.
Oli päästy jo syyskesään, kun perämies, Pelto-Kallu, oli kerran vallesmannin asioilla kihlakunnan pääkaupungissa Vehkalahdella, ostamassa ruoka- ja juomatavaraa niitä pitoja varten, jotka Markus oli päättänyt järjestää saaren hienostolle ennen elokuun loppua, jonain kauniina kuutamoyönä. Perämies oli tavannut kaupungilla kihlakunnanvanhimman, joka oli kutsunut Kallun virkahuoneeseensa ja antanut pienen kirjeen vietäväksi Markukselle. Saadessaan kirjeen hyppysiinsä, tunsi Markus ailovan tunteen rinnassaan ja polton koko olennossaan. Hän hengitti kiivaasti ja hänen ajatuksensa kuohuivat. Kirje värisi hänen kädessään ja hänen teki mieli hävittää se, mutta kun sen kuoreen oli piirretty punaisilla kirjaimilla sanat: "Hyvin tärkeää", ei hän voinut olla kirjettä avaamatta ja lukematta. Sen sisältö oli kuitenkin paljon vaarattomampi, kuin hän oli kuvitellut. Kohteliaassa muodossa siinä kehoitettiin Markusta hetimiten vastaamaan niihin ja niihin virkakirjeisiin -- numeroita oli parikymmentä -- ja kahden viikon kuluessa kaikkiin, sekä itse saamiinsa, että niihin, jotka olivat jo ennen häntä tulleet. -- "Sinä olet enkeli!", huudahteli Markus kirjeen luettuaan innoissaan, ajatuksissaan, ja kerran pari ääneenkin, -- "kun et tämän pahemmin minua haukkunut -- sinä vanha virkakotka!"
Kaikkein tärkeimmäksi mainittiin toimittamattomien asiain joukossa jo edellisen toukokuun neljäntenäkolmatta kirjoitettu Kihlakunnanvanhimman virkakirje numero tuhat kolmesataa yksi ja sen avasi Markus ensiksi, omatunto sitäkin parempana, kun se kuului jo edellisen vallesmannin laiminlyönteihin. Siinä sanottiin muun muassa näin: