Part 6

Hän hiipi makuuhuoneeseensa hiljaa -- niin hiljaa kuin voi, sillä useat konjakkilasit olivat saaneet esineet hiukan horjahtelemaan hänen edessään -- ja koetti nukkua. Uni ei kuitenkaan tahtonut tulla. Silmissä pyöri erilaisia pitkän päivän kuvia ja kuului erilaisia ääniä, kaikki uusia ja outoja: perämies laajoine leukoineen ja isoine kämmenineen ja puheineen, joka tuli suusta väliin viekkaana ja imartelevana ja väliin aranmahtailevana, mutta aina äänellä, joka tuntui muodostuvan jossakin leukaperissä ja aataminpalassa, ja ennen kaikkea tuo pappi loppumattomme puheineen ja jo pitkällekehittyneine lihomisineen, tuuheine viiksineen ja "ö-höm!!"-yskäisyineen ja häntä paljon nuorempi, hiljainen ja vaatimaton papin emäntä ja loppujen lopuksi Miina, hänen oma palvelijattarensa -- eli niinkuin tämä itse itseänsä ennätti jo esitellä: "e-män-nöit-si-jä-tär". -- Markuksen korvissa kaikui yhä selvänä äänenä tuon sanan taitteleminen korostettuihin tavuihin ja Miinan iloinen nauru!

Kuinka selvänä se raikuikaan -- ja samalla muuttui kaikki uniksi.

Niin päättyi Markuksen ensimmäinen päivä hänen saarivaltakunnassaan -- ensimmäinen niistä yli viidestä tuhannesta, jotka olivat vielä hänen edessään.

III luku.

PELTO-KALLU.

Usean saarelaisen nimi, kuten Kenkä-Apin, Palosuon-Eetin ynnä monen muun, peittyi täydelliseen hämärään -- nimittäin siinä suhteessa, mistä nimi oli sen kantajalle tullut, mutta Pelto-Kallu oli siinä onnellisessa asemassa, että tiesi nimensä alkuperän.

Sen hän kyllä jo lapsena aavisteli ilmankin, mistä syystä hänen isällään oli Pelto-Rikon nimi, mutta varmuuden sai hän asiaan erään kerran lapsena, kun hän oli tullut rantaan ja pysähtynyt Rakin ranta-aitan luo, jonka vieressä, aurinkoisella, Rantakujalle viettävällä, voikukkia kasvavalla nurmikolla, joukko sinisiin villapaitoihin pukeutuneita miehiä istui tupakoimassa ja pitämässä rantakäräjiä, ja juuri hänen seisahtuessaan miesjoukon taakse yksi, taisi olla Kiis-Ale-vainaja, parhaillaan puhui hänen isästään jotenkin tähän tapaan:

-- Niin -- että mistähän sitä on ruvettu kutsumaan Pelto-Rikoksi! Muistaahan tämän nyt jokainen vanhempi mies tällä saarella, että ties jo kuinka mones polvi takaperin oli Rikon yhdellä esivanhemmalla kapanala perunamaata pihassaan. Ylpeyksissäänkö vai missä lienee vainaja ruvennut perunamaataan kutsumaan pelloksi, vaikka ei kukaan oikea saarelainen tynnyrinalankaan maataan pelloksi kutsuisi. Siitä se sai talo Peltolan nimen -- siitä juur justihins -- ja sieltä se on lähtöisin Pelto-Rikon nimi. Se on sellaista ylpiää sukua ja lisäksi Rikon suuräiti oli kotoisin mantereelta, ja sehän se lieneekin sen pelto-nimen sille perunamaatilkulle ja koko suvulle antanut. Kuka häntä niin varmaan tietää! Ihmiset niin vaan haastavat!

Joku joukosta, sen muistaa Kallu kuin oikean kätensä, vaikka asia olikin mitätön, oli silloin sattumalta arkana vilkaissut taakseen ja nyhkäissyt kertojaa käsivarteen ja kuuluvasti kuiskannut:

-- Ol hiljaa! Tääll' on Pelto-Rikon poika kuuntelemassa!

-- No mitäs sitten! -- Eihän tässä ole Rikosta mitään sellaista kerrottu, jota pitäisi salata! Eihän tässä mitään pahaa ole juteltu -- kuulkoon vain. Sen minä olen sanonut, minkä koko saari tietää, enkä yhtään mitään sen enempää. --

Sellainen oli Pelto-Rikon nimen historia. Tavallisten sääntöjen mukaan olisi Kallua pitänyt ruveta kutsumaan Rikon Kalluksi, mutta kyläläisiä, ja saaren koko kansaa huvitti niin tuo peltojuttu, että eivät millään olisi taipuneet Kallua nimittämään muuksi kuin Pelto-Kalluksi -- paitsi lapsena, niin, nelivuotiaaksi asti, kutsuttiin häntä kotikylässä Pelto-Rikon-Kalluksi, mutta siihen ikään päästessään hän sai rannassa, isänsä valkamassa, nimeensä sen lyhennyksen, jota kantoi kuolemaansa asti.

Asia oli näin:

Eräänä aamuna, noin kello kahdeksan tienoissa -- helteisenä heinäkuun aamuna -- oli hän tullut rantaan, joka on ulkopuolella varsinaista satamaa, Kylänlahtea, meren puolella matalaa nientä, joka erottaa sataman merestä, ja jonka nimenä on Nahkarivi. Nykyään on sen jatkona aallonmurtaja. Satamaa ympäröi vaalea hiekkaranta. Nahkarivistä ulospäin oli kivikkoranta silloin, niinkuin nytkin ja on aina, ikuisista ajoista ollut. Miltei puolet kylän valkamia on siellä, Nahkarivin ulkopuolella. Siellä itämyrsky ajaa hatrua maalle ja paaroja ja pieniä valkeita simpukankuoria. Siellä oli ja on tänäkin päivänä Peltolan valkama ja kutsuttiin sitä kohtaa rannasta Pellonalukseksi, koska tuo kuuluisa pelto oli juuri sillä kohtaa, vähän ylempänä, kivenheiton päässä rannasta. Peltolaiset näkivät omiin ikkunoihinsa oman ranta-aittansa, saraimensa ja valkamansa. Mainittuna heinäkuun aamuna, kun meri oli aivan tyyni ja kajaat torkkuivat kivillä tai vedessä, katseli Kallu kotinsa ikkunasta rantaan ja merelle. Hän oli ikkunaseinustan järyllä polvillaan, nojasi kyynärpäitään ikkunankynnykseen ja likaisia pieniä käsiään pulleisiin poskiinsa. Hän oli juuri syönyt muun perheen mukana aamiaista ja tuijotti nyt ulos merelle tyytyväisenä ja tylsänä, ajattelematta mitään sen enempää kuin nuo kajaatkaan.

Pian hän sai kuitenkin muutakin katseltavaa, kuin meren ja kajaat.

Heidän valkamaansa tuli pari tyttöä, toinen Kallua vanhempi toinen nuorempi. Nämä ensin pysähtyivät pitkäksi aikaa teloille ja näyttivät keskustelevan ja viittoivat käsillään. Kallu ei kuullut ääntä, hän vain näki liikkuvat suut ja kasvojen ilmeet ja viittomiset ja arvasi, että tytöt haastavat. Lopulta tytöt käärivät hameensa ylös, kahlasivat veteen ja näyttivät ottavan oikealla kädellään jotakin merestä, vasemman hoitaessa hameita. Kallu vilkastui. "Mitähän ne sieltä oikein onkivat -- kuolleita paaroja varmaan", arveli Kallu, eikä malttanut enää olla paikoillaan, vaan hyppäsi alas järyltä ja juosta kipitti pihan läpi portille, jonka pielessä näki tavallista suuremman voikukan, potkaisi sitä, sai portin auki ja käveli kädet housuntaskuissa -- arvokkaana ja mahtavana kuin Peltolan isännät ainakin -- ja jäi ylimmälle telalle katselemaan tyttöjen hommaa. Kuolleita paaroja näyttivät viskovan maalle. -- "Arvasinhan sen!"

-- Menkää poit meijän valkamatta! huusi Kallu tytöille.

Tytöt eivät olleet ensin kuulevinansakaan.

-- Menkää taamalin kiileetti poit meijän lannatta, tenkin timput!

Silloin vasta toinen tytöistä käänsi kasvonsa Kalluun päin ja huusi:

-- Ei taa kattoo minun pyllyäin!

-- En mä katto tun kunniaat!

-- Kattothan!

-- Ei taa ottaa meijän paaloja!

-- Ei nää teijän ole!

-- Onpat ne meijän!

-- Tinä olet Pelto-Kallu -- Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, ole hiljaa Pelto-Kallu, huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen ja laulaen.

Se oli haukkumista.

Sen tajusi Kallu heti, mutta ei keksinyt vastahaukkumista.

Nopeasti hän ajatteli ympäri päänsä ja etsi sopivaa haukkumasanaa, mutta ei löytänyt.

Olisipa Martin-Esan-Eeti, hänen paras poikaystävänsä, ollut tässä, niin kyllä olisi haukkumasana löytynyt ja äkkiä olisikin, mutta nyt oli tyttöjä kaksi ja hän oli yksin.

Minkäs niille voi!

Yhä vain ne huutavat: "Pelto-Kallu, Pelto-Kallu..."

Kallun teki mieli itkeä.

Hänen leukansa meni kurttuihin, mutta hän puri hammastaan ja nieli itkunsa.

Hän onkin poikien kesken kuuluisa siitä, ettei koskaan itke.

Hän on poikien sankari!

Kerran hänkin itki, kun äiti kuoli -- hän silloin ei ollut täyttänyt kymmentäkään -- ja tieto tästä levisi yli koko kylän. Poikien kesken sanottiin vielä pitkät ajat sen jälkeen kuin puolustukseksi: "Itkihän Pelto-Kallukin, kun äiti kuoli" --

Kallu ottaa kädet taskustaan ja lähenee telalta telalle tyttöjä.

-- Etpät utkalla tänne tulla -- Pelto-Kallu, Pelto-Kallu... lauloivat tytöt ja roiskivat käsillään vettä Kallun vaatteille ja kasvoille. Silloin Kallu kiivastui, kokosi käsiinsä hatrua telojen välistä ja heitti sen suoraa päätä pahemman huutajan kasvoille. Tämä horjahti siitä liukkailla pohjakivillä ja kaatui ja vei mukaan toverinsakin ja parin silmänräpäyksen ajan ei näkynyt veden pinnalla kuin neljä pientä kättä ja neljä paljasta jalkaa.

Kallu heitteli yhä hatrua.

Tytöt nousivat ylös hiuksiaan myöten märkinä ja vettä valuvina ja päästivät heti parkuvan, ulvovan itkun, niin kovan, että sataman takana olevat vuoret kaikuivat, ja kahlasivat toisen valkaman kautta maalle ja alkoivat juosta pois ja toinen tytöistä huusi vielä mennessään Kallulle:

-- Minä menen tanoon tinun mammalleit -- ähä! Kallu tähysteli saraimen nurkan taitse, uskaltavatko tytöt mennä kaipaamaan hänen äidilleen.

Eivät uskaltaneet!

Siitä olisi Kallu saanutkin selkäsaunan, se oli varma se, mutta nyt hän ei selkäsaunaa saanut, vaan sai uuden, lyhennetyn nimen, joka säilyi hänellä läpi elämän. Pelto-Kalluksi häntä kutsuttiin aina siitä eteenpäin -- paitsi kylänluvuilla, käräjillä, vihillä ja muissa sellaisissa paikoissa. Hänen oikea nimensähän olisi pitänyt olla Rikon-Kallu tai Pelto-Rikon-Kallu. Moninaiset ovat vaiheet ihmisen elämässä!

Myöhemmin, samana kesänä, kostivat tytöt Kallulle veteen kaatumisensa seuraavalla tavalla:

Se tytöistä, joka oli saanut Kallun heittämää märkää hatrua kasvoilleen, ja joka oli silloin Kallua kieltänyt katsomasta, oli nimeltään Antsun Sanna. Hän oli kiivas ja ylpeä luonnoltaan. "Sen äitihän jo oli sellainen päistäre", sanottiin kylän vaimojen kesken, kun katseltiin Sannan kiivautta ja kiukkua.

Sanna oli koonnut kerran, muutama päivä siitä, kun Kallu oli häntä heittänyt hatrulla, tyttöjä liivalle ja sanonut niille: "Jos Kallu, se Pelto-Kallu, tulee tänne ja jos sen kanssa ei ole muita poikia, niin tehkää sille mitä näette minun tekevän."

Kallu tuli.

Tytöt istuivat liivalla, miltei veden rajassa, eivätkä olleet ensin näkevinäänkään Kallua.

Kallu koetti kaartaa ylempää ohi, mutta silloin karkasi Sanna ja ne toiset tytöt ylös, ottivat Kallua käsistä kiinni ja alkoivat vetää veteen.

Kallu huusi ja potki, mutta siitä ei ollut mitään apua. Tytöt voittivat ja Sanna painoi hänet useaan kertaan veden alle ja potki.

Sannaa kiukutti se, ettei Kallu ruvennut itkemään. Hän potki Kallua ja huusi: "Vieläkö tina tulet vitkomaan meitä hatlulla ja tanomaan meitä timpuikti!"

Toiset tytöt nauroivat ja lopulta nauroi Sannakin ja heitti Kallun rauhaan, mutta vielä kerran, Kallun päästyä jo miltei kuivalle, tytöt ottivat hänet kiinni ja suolasivat hänet, ajoivat nimittäin kuivaa hiekkaa hänen märkiin kasvoihinsa ja niskasta alas, vaatteiden ja ihon väliin, selkään. Sitten he laskivat Kallun menemään. Toiset pojat, Kallun ikäiset, olivat nähneet tapauksen kauempaa ja tulivat nyt, vaikka myöhään, Kallun avuksi. He esittivät, että mentäisiin kostamaan, mutta Kallu selitti: "Ei viittitä tapella piikaväjen kantta!" ja käveli kädet housuntaskuihin työnnettyinä pois liivalta ja läksi poikien kanssa soutelemaan.

Koskaan myöhemminkään ei Sanna voinut sivuuttaa Kallua, sanomatta hänelle jotain, jonka piti olla toiselle hyvin ilkeää ja loukata toista ja Kallu mittasi samalla mitalla. Ei siis voinut saarikunta kyllin ihmetellä, kun, vuosia kerrotun jälkeen, Kallun ollessa jo noin kahdenkolmatta vuotias, Sanna ja Kallu eräänä hämäränä, sateisena ja sumuisena syyssunnuntaina kuulutettiin saaren kirkossa kristilliseen avioliittoon. Pitkin syksyä oli sinä vuonna -- niinkuin tapa oli -- joka iltayö, milloin ei satanut ja myrskyn vuoksi ei voitu mennä verkoille, nuori väki kokoontunut vanhalle tanssikentälle, Niityntöyrylle. Viimeisen tanssin päätyttyä oli Kallu tarttunut tanssittamaansa tyttöä, johonka tunsi olevansa mieltynyt, vaikkei ollutkaan sanaakaan hänen kanssaan koko ajassa vaihtanut -- ehkä juuri tuon suuren mieltymyksensä vuoksi -- kädestä kiinni ja taluttanut häntä läpi humisevan hongikon Majakalliota kohti, jonka juurella oli istunut eräälle sammaleiselle kivelle ja ottanut tytön syliinsä ja hyväillyt häntä. Kallu oli sivellyt tytön käsivarsia, olkapäitä, harteita, poskia ja koko tyttöä ja heidän oli ihana istua ja tunnit kuluivat.

Lienee ollut jo ohi puoliyön, kun vasta heidän välillään oli syntynyt lyhyt keskustelu:

Kallu: Kukas sinä lintuseni oikein olet? Enhän minä taida sinua tunteakaan, kun on niin pimeä ja kun minä olen niin tottumaton muuten tuntemaan.

Sanna: Kallu sinä olet, sen minä olen koko ajan tiennyt arvaamattakin! Pitäähän tuo nyt ihminen tuntea muutenkin kuin näkemällä!! Et arvaa!

Kallu: Täällä on pimeä kuin säkissä -- en minä näe!

Sanna: Et uskalla arvata! Sinua pelottaa, että eiköhän tämä vain liene se Antsun-Sanna! Sitä sinä pelkäät! Hi-hi-hi!

Kallu: Sanna taidat olla -- ja niin oletkin -- ei kukaan muu naura noin!

Sanna: Niin! Näin se nyt kävi!

Kallu: Näin se kävi --

Sanna: Niinkuin sallimuksesta!!

Kallu: Mehän on riidelty ja haukuttu toisiamme läpi koko elämämme!

Sanna: Ei se mitään! -- Paremmin osataan, kun ollaan opeteltu jo lapsesta. -- Haukutaan eteenkin päin!

Kallu: Sitähän minä pelkäänkin! Mutta sovitaan nyt pois kaikki vanhat vihat ja aletaan uusi elämä.

-- Sovitaan vain! Ainahan sitä sopia voi! Ei se maksa penniäkään!

-- Kyllä se maksaa! Tämä on kallis sopimus -- ei rakas ja kallis, vaan katkera ja kallis.

-- Oletko sinä joka tanssin jälkeen raahannut tällä tavalla tytön metsään?!

-- En -- Jumalan kiitos! Nyt sen piti käydä näin ja totta vissiin se on Jumalan tahto, että minun on naitava sinut.

Sanna kuiskasi niin hiljaa sisään päin hengittäessään, että Kallu sen töin tuskin kuuli ja niin suloisesti kuin se suinkin oli hänelle mahdollista: -- Totta vissiin, ja niin oli heidän naimakauppansa päätetty.

Jo seuraavana pyhänä heidät kuulutettiin.

Vanha Pelto-Riko itse oli viemässä poikaansa ja tämän morsianta pappilaan ottamaan kuulutusta. Mukana oli myös puhemies, koulumestari. -- Riko oli ottanut puhemiehen kanssa kotonaan, ennen lähtöä, kovan rohkeusryypyn -- montakin -- vanhasta rommipullostaan ja oli nyt ylen puheliaalla tuulella. Töin tuskin oli viralliset asiat saatu kunnialla selviksi, kun Riko alkoi puhua nuorelle papille, joka vastikään oli saareen tullut, että vielä hänkin, Riko, uuden muijan saisi, vaan ei ole tullut otettua.

-- Kaikki tytöt ja nuoret leskivaimot ovat ahistelleet Pelto-Ristiaania -- hän nimitti itse itseään Ristiaaniksi, kylä häntä vain Rikoksi hoki -- mut mitens Ristiaan ne kaikki vois ottaa? Elättää ne kyllä kaikki jaksais -- ei sen puolesta, mutta eikös se ole Jumalan lakia vastaan, vai mitä pastoor tuumaa, jos ottaa monta vaimoa?

-- Onhan se, onhan se. Ei sitä laki salli sellaista -- ei maallinen laki, eikä Jumalan laki.

-- Niin, ei se salli! Mut jos nyt Ristiaankin vanhoilla päivillään tässä vielä hullaantuisi ja ottaisi emännän, niin ei siltä leipä eikä vaate tulisi puuttumaan, jonka kerran Ristiaan ottaisi. Kuules pastoor! Pastoor ei taida tietääkään, että Ristiaanilla on paljon rahaa, mutta paljon sitä meneekin, kun täytyy pitää saaren köyhistä huolta! Kyllä tulee kurjat ajat vielä saaren köyhille, kunhan Ristiaanista aika jättää! On Ristiaan auttanut kauppiastakin! Niin! Kuinkas kävi yhtenä keväänä, kun oli pitkä talvi -- se oli sen kahvilaivasyksyn jälkeen -- ja kaikilta loppui jauhot, eikä ollut enää kauppiaallakaan mistä antaa?! Niin vain kävi, että kauppias sanoi Ristiaanille: "Kuule Ristiaan! Anna Ristiaan niille rukiita, muutenhan ne kuolevat nälkään!" -- Ja -- kuulehan pastoor -- kyllä olisi ollutkin sinä keväänä suntiolla paljon lapiotyötä, jos ei Ristiaan olisi avannut saaren köyhille vilja-aittansa ovea! Nälkään tämä olisi kuollut koko saaren kansa ilman Ristiaanin apua! Ja paljon Ristiaan on antanut puhdasta rahaakin! Tulevat Ristiaanin luo ja sanovat: "Ristiaan, anna kolme markkaa", sanoo yksi, "Anna viisi markkaa", sanoo toinen. "Ristiaan, anna yhden jauhosäkin hinta", sanoo kolmas -- ja niin edespäin. -- "Ei Pelto-Riku anna! Saita on saatana kuin juutalainen!" haukkuvat, jos et anna! Sellaisiahan ne ovat! He-he-he! Naurattamaan rupiaa ihan kun niitä aattelee! Ja pitäähän niitä auttaa, etteivät siinä ihan silmien alla henkeään heitä! Minkäs niille voi! Haukkukoot tai olkoot haukkumatta! Eihän ihmistä auta kuolemaan jättää! Eihän se mikään luontokappale ole!

Niin se Riko, Pelto-Kallun isävainaja, kuvaili rikkauttaan poikansa kuulutusta hommatessaan! Samalla tavalla ja samalla äänellä ja miltei samoilla sanoilla hän kuvaili saman asian jokaiselle uudelle papille tai vallesmannille, varsinkin uusille vallesmanneille, koska Pelto-Riko oli ruununperämies siihen aikaan. Jos hän oli selvä, jäi tämä puhe pitämättä -- tai oikeastaan siirtyi vain parempaan aikaan, ryyppypäivään.

Tällä kertaa, nimittäin kuulutusta otettaessa pappilassa, oli Rikon kehumiseen lisäksi toinenkin syy, paitsi rommiryypyt.

Ja se toinen syy oli painava ja lienee ollut syynä rommiryyppyihinkin, ja se oli se, että Riko tunsi häpeän olevan laskeutumaisillaan vanhan, kunniallisen huoneensa yli.

Hän ei lyhyesti sanoen hyväksynyt poikansa valintaa. "Ek'sä nyt huonompaa ja riitaisempaa hepsankeikkaa ja päistärettä mistään löytänyt?!", oli hän vihoissaan ärjäissyt pojalleen Kallulle jo samana aamuna, jolloin tämä viimeinkin rohkeni isälleen tunnustaa, että "Nyt tässä ei muu auta kuin mennä pappilaan kuulutusta ottamaan!" -- Kallu oli tahallaan sovittanut lauseensa tuohon muotoon, mahdollisimman rohkeaan ja reiluun tapaan. Sen piti kuulua samanlaiselta kuin: "Nyt tässä ei muu auta kuin mennä antamaan sille joutavalle aika selkäsauna", tai jotakin muuta sellaista. Kallu pelkäsi isäänsä, eikä olisi rohjennut julkaista hänelle asiaansa ollenkaan, mutta Sanna oli vaatinut, että kuulutuksille on mentävä heti ja häät samaa kyytiä. -- "Oleks'sä tullut ihan hölmöksi!" oli isäukon ääni jylissyt tuvassa. "En minä ole hölmömpi kuin sinäkään", oli Kallu vastannut rauhallisesti. -- "Olenpahan vain se mikä olen!", ja oli keskustelu jatkunut näin:

Isä: No jos sinä olet se, mikä olet, niin naima-asia Antsun-Sannan kanssa saa jäädä sikseen.

Kallu: Eikä voi jäädä. Se on pakko.

Isä: Mikä pakko!? Mikä on pakko?! Puhu selvemmin, että minä ymmärrän!

Kallu: Se vain, mistä on kysymys: Tämä naiminen -- se on pakko.

Isä: Eikös sitä nyt voisi edes siirtää tuonnemmaksi, lähemmäksi joulua? Johan tuolle tuollaiselle hopulle nauravat naapurin siatkin!

Kallu: Ei voi.

Isä: No pelkäätkö sinä, että ristiäiset tulisivat ennen häitä?

Kallu: Miksi ei sitäkin voisi pelätä.

Isä: Ja tätä minun pitää kuunnella vanhoilla päivilläni, omassa tuvassani ja oman poikani suusta! -- Mistä sinä oikein olet joutunut tuon luntun seuraan? En paremmin sano!

Kallu: Paremmin! Niin, paremmin kyllä voisit sanoa! -- Saisit totisesti vähän paremmin sanoa! Minähän otan vaimon itselleni -- enkä -- muille! Minä olen tyytyväinen Sannaan ja Sanna minuun. Anna nyt järjellesi valta, äläkä kiukullesi!

Isä: Samapa tuo minusta on, kenenkä tähän tuot, kunhan pidät huolen, ettei hypi silmilleni! Minä tahdon elää rauhassa, minä.

* * * * *

Niin olivat isä ja poika kinastelleet ja lopulta päässeet sen verran yksimielisyyteen, että pappilaan lähdöstä tuli tosi. Riko otaksui, että pappi jo tuntee kylän asiat ja hänen asiansa ja hänen poikansa asiat ja minkälainen Antsun Sanna oikeastaan on. Vasta vuosia myöhemmin pappi oppi tuntemaan, kuinka nopeaan pienimmätkin asiat saarelaisten kesken leviävät. Nyt hän ei tiennyt eikä ymmärtänyt mitään muuta kuin että eräs isä on tuonut poikansa morsiamineen ja puhemiehineen kuulutukseen panoa varten ja on hiukan humalassa, ehkä liikaakin, ja puhuu humalaisen tavalla. Pappi odottelikin hartaasti, että Rikon puhetulva ehtyisi ja sitten hän nousi, ojensi kätensä kullekin, ja selitti itsellään olevan kiireen.

Rikon sanat olivat siis langenneet väärään maahan, tien oheen, sillä eihän papilla ollut pienintäkään tietoa, että tulevan apen kunnia tästä naimakaupasta olisi vaarassa, mutta koska Rikolla ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen sanansa olisivat tienoheen langenneet, oli hänkin saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli pappilasta palattua sangen rauhallinen ja pojalleen ystävällinen -- vieläpä tulevalle miniälleenkin, Sannalle. Pappilasta ulos tultua, heti pappilan pihalla, alkoi Riko puhella sangen iloisesti ja puhutteli Sannaa tyttärekseen ja miniäkseen. Riko nauroi jo täyttä kurkkua: "No olit sä Sannakin hullu, kun otit tuon meidän Kallun ristikses! Hahhahhah! Ek'sä nyt parempaa löytänyt!? -- No -- leikki sikseen! Nuorenahan sitä on naitava ja kukin ottaa sen, jonka Sallimus on määrännyt."

-- Niin -- sallittunahan tämä näin lienee käynyt, sanoi hiljaa Sanna.

-- Ö' -- ei Sallimusta olekaan! -- mörähti puhemies.

-- No tuota minä en taas ensinkään usko, sanoi Pelto-Riku. -- Minä olen samaa mieltä Sannan kanssa, että kaikki mikä tapahtuu, se tapahtuu siitä syystä, että se oli niin, eikä muulla tavalla sallittua. Sallittua se on, että Sannasta ja Kallusta tulee yksi, sillä muuten sitä ei voi ymmärtää! Tämä on ihmisen ymmärrykseltä salattu tapaus. Niin korkealla kuin taivas on maasta kulkevat Sallimuksen ajatukset sinun ajatuksistasi, kuulehan puhemies! -- Ja sinulle, Sanna, tahtoisin vielä sanoa pari sanaa, nimittäin että kun Sallimus tuo sinut, Sanna, miniäksi minun talooni, niin mikä olisin minä -- minä, joka olen tomu ja tuhka -- estämään sinun tuloasi! Pois se minusta. Kallu saa sinulle haastaa tai olla haastamatta, mitä mieltä minä olin vielä tänä aamuna, mutta nyt olen minä toista mieltä ja jätän kaikki Taivaallisen Isännän hoitoon ja huostaan.

Riko tiesi puhuneensa hyvin kauniisti, eikä hän tiettävästi ollut ennen niin kauniisti puhunutkaan ja kätki Sanna joka sanan mieleensä.

Sanna tulikin kuin ripiltä.

Koko viikon -- tai oikeastaan vain viikon ne päivät, jotka olivat kuluneet siitä tanssi-illasta, jolloin hän ja Kallu olivat päättäneet sopia, eli toisin sanoen, jolloin Kallu oli Sannaa pimeässä metsässä, kivellä istuttaessa, kosinut, oli ollut kuin puhdistavaa rippikoulua. Kaikki elämän kuona tuntui hänestä irtaantuvan. Hän tunsi kirkastuvansa ja puhdistuvansa ja hän päätti olla hyvä kaikille, niillekin, jotka häntä yhä vielä sattuvat kiroilemaan ja sadattelemaan. -- Hän ei, ei, ei tule enää sadattelemaan ja kiroilemaan vastaan -- se on totinen tosi! Kiroilkoot yksinään, kunnes suunsa kuluvat!

Sanna tunsi sisäisesti päivä päivältä muuttuvansa, ja voima, joka lapsuudesta asti oli asunut hänen laihoissa, jäntevissä jäsenissään, tuntui pikemminkin lisääntyvän kuin vähentyvän.

Yhtenäkin aamuna, toisen kuulutussunnuntain jälkeisenä aamuna, kun hän oli veljineen pohjaverkoilla kylän edessä haudoilla, meren syvänteillä, joista on työläs vetää kalaisia verkkoja ylös mustanvihreästä syvyydestä, ja kun hänen molemmat veljensä olivat nääntyneet, sanoi hän viimeksi väsyneelle: "Annas kun minä...!" ja veti verkot hengästymättä ja uupumatta kuin parhain mies.

Hänen luisevassa lyhyessä ruumiissaan oli voimaa kuin villieläimessä ja villieläinhän hän tähän asti oli ollutkin, mutta nyt hän parantuu ja puhdistuu! Hän iloitsi siitä ja oli riemuissaan ja päätti olla hyvä iankaikkisesti -- jos tarvitaan.

Voima ja vikkelyys jäivät pysyväisestikin asumaan hänessä kuolemantautiin asti. Hän ennätti sitä ennen synnyttää Kallulle kaksi tytärtä, jotka ainakin nuoruudessaan olivat yhtä "päistärisiä" kuin äitinsäkin ja kaksi poikaa, jotka perivät isänsä luonteen.

* * * * *

Pappilan pihalla, silloin kuulutuksilta tultaessa, oli Riko, Kallun isä, puhunut kauniita sanoja Sallimuksesta. Hän ei koskaan siitä laajemmin puhunut, uskoiko hän oman elämänsä juoksussakin näkevänsä Sallimuksen johtoa. Ainoan pojan kihlajaisilta oli niin juhlallinen ja mieltä ylentävä, että unohti kaiken pahan, senkin, että oli vielä saman päivän aamuna riidellyt poikansa kanssa, ja joutui puhumaan sellaista, yhtä ja toista kaunista ja itkettävää Sallimuksesta ynnä muusta, joka ei olisi sopinut miehelle. Usein perästä päin hän muisteli tuota iltapäivää ja vielä enemmän kihlajaisillanviettoa kotonaan samana päivänä ja selitti, että "se oli niin kaunista ja surullista, että ihan itkuksi tuppasi vanhan miehen", ja että "olisi kelvannut muijavainajankin olla sitä katsomassa ja kuulemassa."

Miten lienee ollut Sallimuksen!

Joka tapauksessa ei hän kyennyt itse ohjaamaan ainakaan oman elämänsä loppujuoksun kulkua!