Part 5

-- No tuohan tuonne puutarhan pöytään.

-- Siellä on myös sellainen sähkötappi, jota sopii painaa, kun siellä olet mitä vajaa.

-- No niitähän on joka paikassa.

-- On niitä! Minä jo kerran sanoinkin, että panis nyt sellaisen sähkötapin vielä sikopahnaankin ja läävään. En minä sitä sille itselleen sanonut, vaan tälle Pelto-Kallulle. Sillähän se vainaja taisi tulla hulluksikin, kun se yhtenään laitteli niitä sähkönappuloita. Saunassakin on. Ja keittiössä on pitkä luettelo minkälainen pirinä tulee tuolta kansliasta, minkälainen puutarhasta, minkälainen ruokahuoneesta ja minkälainen mistäkin. Minä osaan ne jo ulkoa, mutta sinulle siitä on päänvaivaa, ennenkuin opit -- ellet sitä ennen tule hulluksi! Hi-hi-hi!

-- Kuulehan Miina.

-- No.

-- Minä en tykkää siitä, että sinä sanot minua sinäksi.

-- Ei se tykännyt rouvakaan kaupungissa, torui aina, mutta kun se entinen vallesmanni tykkäsi, niin menee entiseen tapaan. Koetetaan karttaa, koetetaan karttaa.

-- Niin koeta karttaa, varsinkin jos milloin on vieraita. Minun pitäisi hankkia joku, joka osaisi opettaa sinulle, Miina, hyviä tapoja.

-- Onko vallesmannilla jo morsian?

-- Noo -- mitäpäs siitä.

-- Ajattelin vain, että sen tuloa vartenkos niitä hienoja kiepahduksia ja kyykkäisyjä tarvittaisiin. Hi-hi-hi!

-- Voihan tänne tulla korkeita vieraita: maakuntavanhin, maakunnan itse iso isäntä, tai vielä korkeampia ja niiden mukana korkea seurue.

-- Niin se ennusteli entinenkin vallesmanni --

-- Kuulehan Miina. Tuo nyt se kahvi sinne puutarhaan ja tuo jotain ruokaa mukana, voita, leipää, mitä on. Minulla on kova nälkä.

-- Ja vasta söit!

-- Vaikka vaan! -- Minua nukuttaa ja minulla on nälkä.

-- Niin ne kaikki sanovat, jotka tulevat mantereelta. Pariin kolmeen vuorokauteen ne eivät muuta tee kuin syövät ja makaavat. Toiselta menee niin koko viikko, toisilta koko aika, minkä täällä ovat. Varo itseäs! Täällä on petolliset voimat sinua vaanimassa joka puolellasi!

-- "Petolliset voimat"! -- Kuka sinulle sellaisia sanoja on opettanut?

-- Se entinen vallesmanni sitä hoki -- varsinkin loppuaikoinaan. Ei se selvän ihmisen puhetta olekaan, se on hullun puhetta! Voi, voi! Kyllä täällä sitten näki ja kuuli viime talvena vaikka mitä!

-- Vai niin!

-- Vaikka mitä! -- Kauhein oli eräs syysaamu, viime marraskuussa. Se reistas ja joi aina aamuyöhön yksinään kammarissaan, käveli edestakaisin, kiljui ja takoi nyrkkejään seiniin. Kello kahden aikana se tavallisesti väsyi ja nukkui ja heräsi neljältä. Sellainen tapa sillä oli, vainaalla. -- Sanotaan, ettei kuolleista saa puhua mitään pahaa, mutta minä meinaan, että elävistä vielä vähemmän, vai mitä?

-- No -- olkoon nyt niinkin.

-- Niin se onkin! Ja eikä tämä mitään pahaa olekaan. -- Eräänä yönä se taas meiskasi kello kahteen ja heräsi kello neljä ja alkoi huutaa, huutaa vain ilman sanoja ja kävellä pitkin permantoa. Minä heräsin kanssa ja hiivin sen ovelle ja koetin avaimen reiästä tirkistellä, mutta eihän siitä paljon nähnyt. Minä meninkin ulos ja kiipesin yhteen puuhun, joka on sen makuukammarin ikkunan kohdalla ja näin kaiken ja kuulin kaiken ja se oli kamalaa!

-- No?!

-- Se oli käynyt polvilleen ja rukoili kädet ristissä ja ojennettuina kammarin lakea kohti. Se huusi niin kovalla äänellä, että minä kuulin joka sanan, joka sanan, liiankin hyvin, niin hyvin, että vielä seuraavana päivänäkin ne kaikuivat korvissani ja jos milloin joudun nytkin vielä yksin hiljaa istumaan eikä kuulu mitään muuta, niin alkavat kaikua korvissani hänen rukouksensa sanat. Se oli kamala rukous, kun muistaa ne itkevät, partaiset kasvot ja huutavan äänen -- niin -- parkuvan äänen: "Herra Jumala!" se huusi, "Rakas taivasten Jumala! Armahda minua ja lähetä enkelisi minua lohduttamaan, ennenkuin järkeni valo sammuu! -- Rakas taivaallinen isä! Anna minulle uusi sydän ja uusi henki ja opeta minut oikein hallitsemaan tätä villiä kansaa, jonka keskuuteen minä olen heitetty. Armahda minua niiden juonelta ja kavaluudelta, jotka täällä merenluodolla asuvat! Ja anna, oo taivahan Herra, minulle oikea aviopuoliso, joka minua rakastaa ja laittaa minulle ruokaa ja suojelee minua niiltä, joilla on kavalia aikomuksia minun suhteeni!" -- Niin se huusi ja paljon muuta. Sitten se vaipui lattialle ja jäi siihen paitasilleen makaamaan ja minä luulin, että se kuoli. Minä tulin alas puusta, hiivin sisään, koputin ensin hiljaa sen ovelle ja sitten kovemmin, jolloin se huusi: "Kuka siellä?!" johon minä vastasin: "Minähän täällä olen, Miina. -- Tulin kysymään, joko kahvin saa tuoda sisälle." -- "Tuo viiden minuutin perästä", se sanoi ja minä vein. -- Voi voi -- ei vallesmanni tiedä yhtään mitään siitä, mitenkä tässä talossa on ennen eletty! -- Se pelkäsi muita ihmisiä, niin miehiä kuin naisiakin! Minä sain aina kyökissä pitää tutkinnon niiden kanssa, jotka tulivat asialle ja käydä sitten selittämässä asian vallesmannille. Pelto-Kalluakin se lopulta pelkäsi, eikä uskaltanut sen kanssa mennä mihinkään!

-- Minkätähden?

-- No! -- pelkäsi henkeään -- tietysti! Mistäs sitten muusta syystä! Pelkäsi henkeään, ja ellei olisi niin kovasti pelännyt, niin ehkä olisi vielä saanut pitää henkensä ja elää kauankin ja saanut pyytämänsä aviopuolisonkin. Kuka sen tietää! Jokaisen on elettävä oma elämänsä, eikä toisen. Hänen oli elettävä oma elämänsä, eikä ole tämän taivaan kannen alla kahta ihmistä, joilla olisi samanlainen elämä.

-- Sinä olet viisas tyttö --

-- Enkä ole -- sen viisaampi kuin olen.

Markus läksi kävelemään, sikaria poltellen, puutarhaa kohti ja sanoi mennessään: "No tuo se kahvi ja tuo ruokaa myös", ja katosi rakennuksen pään taakse.

-- Kahvia ja ruokaa, ruokaa ja kahvia ja unta välillä -- se se on virsi teillä kaikilla. Tulette tänne syömään ja makaamaan, haasteli Miina mennessään päinvastaiseen suuntaan keittiötä kohti.

Markus istui pöytään puiden juurelle.

Siinä oli varjoisaa ja vilpoisaa.

Omena- ja kirsikkapuissa, samoin luumupuissa oli vielä paljon kukkia, vaikka paras kukkimisaika näytti olevan jo ohi. Maata peitti puutarhassa valkeat varisseet kukkien terälehdet kuin uusi lumi.

Hetken perästä ilmaantui kahvia, leipää ja voita pöytään.

Markus tunsi itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Hänellä oli kyky nopeasti mukaantua uusiin oloihin, varsinkin kun ne olivat niin mieluisia kuin tällä kertaa. Hänestä tuntui, hän sitä parhaillaan ihmetteli itsekin, kuin olisi hän elämänsä iän elänytkin täällä. Hän ajatteli: "Missä ihmisellä on hyvä ruoka ja juoma, hyvä asunto ja vuode ja oma itsenäinen työ, siellä on hänen kotinsa ja siellä ei hän mitään muuta kaipaa." --

Kahvin ja voileipien jälkeen hän kävi maata riippuverkkoon, jonka hän oli antanut virittää siihen lähelle ja nukkui heti. Ennen nukkumistaan oli hän antanut määräyksen Miinalle, että perämies on käskettävä olemaan saapuvilla kun hän herää.

Herättyään hän etsi sähkönappulan pöydän reunasta ja painoi siihen. Miina ilmaantui paikalla.

-- Kolme lyhyttä pirausta täältä, sanoi hän.

-- Hyvä on. Minä kyllä tarkastan sen Miinan merkkijärjestelmän, kun tulee sopivaa aikaa. Käske perämies tänne.

-- Paikalla, vallesmanni-isäntä.

-- Kuulehan -- kutsu poliisikonstaapeli myös tänne. En muistanut sitä äsken. Mene nyt kiireesti!

-- Poliisikonstaapeli!

-- Niin-niin.

-- Ei ole koko saaressa sellaista taapelia!

-- No entä onko poliisia?

-- Eikä ole --

-- Ei ole poliisia.

-- No ei ole -- en minä ainakaan ole kuullut. Pelto-Kallu oli jo saapunut paikalle, kuuli mistä on kysymys ja käyden istumaan penkin uloimpaan päähän, alkoi jutella:

-- Vallesmanni ei taida tietääkään, että täällä ei ole tämän parempaa poliisia kuin minä. Mantereella on missä susivouti, missä jahtivouti, missä siltavouti -- mistä tämä yksinkertainen saarelainen tietää miksi niitä missäkin sanotaan, mutta sen tiedän, että täällä saaressa on aina sanottu ja aina tullaan sanomaan poliiskonstaapelia ruununperämieheksi ja kyllähän vallesmanni sen taitaa jo tietää, että paperit siihen virkaan on minulla, että jos milloin tarvitsee apua missä asiassa hyvänsä muissakin kuin seilausasiassa, niin vallesmanni kääntyy vaan minun puoleeni.

-- Sinulla taitaa olla monta virkaa sitten?

-- No ei muuta kuin nämä kaksi -- tai oikeastaan -- onhan se kalastajanvirka kolmas ja talvella hylkeenpyytäjän virka neljäs -- ja -- jos milloin laivarikko sattuu, olisi minun päästävä sinne niinkuin muutkin saarelaiset.

-- Katsotaanhan nyt ensin --

-- Minun pitikin tulla vallesmannilta kysymään, että kun tässä taas viikon, parin, kolmen päästä ruvetaan käymään verkoilla, niin kyllä kai vallesmanni laskee minut kalastamaan.

-- Jaaha -- jassoo. Mitenkähän sen asian laita oikein on? -- Kun sinä olet ruununperämies ja poliisi, on sinun oltava yöt päivät valmiina virkatoimeen --

-- Ei täällä niitä virkatoimia ole -- eikä tarvita -- paitsi milloin vallesmanni tahtoo lähteä huvikseen purjehtimaan.

-- Sinulla on virastasi palkka ja jokaisen on elettävä toimellaan --

-- Jaa jaa, mutta sillä ei elä.

-- No niin, harkitaanhan nyt sitten aina kutakin asiaa aikanaan. Ethän sinä ensi yöksi lähde verkoille, ja sanoit, että et viikkokausiin. No niin. Kun kalastus alkaa, niin minä myönnän aina kerrakseen, vuorokaudeksi kerrallaan, kullakin kerralla tapahtuneen harkinnan mukaan, sinulle lomaa yksityisasioiden hoitoa varten -- ole silloin verkoilla tai muualla -- ja kuten sanottu, siitä jutellaan aikanaan. Mutta mitä tulee laivarikkoihin, niin niitä varten, ymmärräthän sinä itsekin, en minä voi sinulle lomaa myöntää. Mikäli minä voin näin etukäteen ymmärtää, on sinun laivarikoissa oltava saapuvilla viran puolesta valvomassa, ettei mitään lainvastaista tapahdu.

-- Sehän on tullimiesten asia. Vallesmanni --

-- Tullimiesten tai minun. Siitä asiasta ei nyt keskustella! Ja yleensä en minä aio näistä asioista sinun kanssasi keskustella -- kukin asia harkitaan aikanaan ja sinun asiasi on totella. -- No Miina! -- Sinähän jäit tänne kuuntelemaan -- vai onko sinullakin muita virkoja, kuin palvelijattaren?

-- E-män-nöit-si-jät-tä-ren! -- ha-ha-ha! Entinen vallesmanni sanoi minua aina emännöitsijättäreksi -- ha-ha-ha! -- nauroi Miina, pyörähti ympäri ja juoksi pois.

Vallesmannin ja perämiehen välille syntyi pitkä vaitiolo. Molemmat tupakoivat, silmäilivät väliin toisiaan ja arvioivat ja mittailivat toistensa voimia, niin ruumiillisia kuin henkisiäkin -- etenkin ruumiillisia. Perämies nojasi kyynärpäillään polviinsa, veteli savuja piippunysästään ja ajatteli: "Kyllähän sinä voit olla viisas olevinas, mutta voit sinä olla tuhmakin. Herra sinä olet, niinkuin muutkin herrat, etkä mikään kansan mies. Voimaa sulla taitaa olla kuin härjällä ja voit olla vikkelä ja sinun kanssasi ei taida olla hyvä joutua vihoihin. Äkäisä taidat olla myös, koska kulmakarvasi nousevat noin pystyyn kahden puolen. Viisas luulet olevasi, ja etkä ihan tyhmä lienekään, ja tuosta laivarikkolomasta arvaan, että sinua olisi kansan täällä opetettava! Vai minun olisi oltava laivarikoissa vahtimassa! Milläs sinä luulet minun elävän ja elättävän perheeni! Luultavasti sillä kuudella sadalla, jonka saan vuodessa palkkaa perämiehen virasta ja lopun vuotta nuolemalla kämmeniäni. Ei! Kyllä sillä ei eletä, ellei siinä sivussa ansaita niinkuin muutkin saarelaiset. Vai luuleksä voivas antaa seilauksista niin paljon juomarahaa, että se riittää? No niin! Saadaanpas nähdä mitenkä käy!" -- Ääneen hän sanoi vallesmannille:

-- Se on sillä tavalla, vallesmanni, että se kuusi sataa markkaa, joka minulla on palkkana vuodessa, ei tahdo oikein riittää. Siinä viran sivussa on ansaittava vähintään toinen mokoma muulla tavalla --

-- Tai jätettävä virka! Selvähän se on!

-- Niin. Vallesmanni saa tehdä pilkkaa asiasta jos tahtoo. -- Vallesmannilla on valta sanoa mitä tahtoo.

-- Niin onkin! Ja nyt minä sanon, että tästä asiasta ei tällä kertaa jutella tämän enempää, eikä vastakaan, ennenkuin minä olen ennättänyt perehtyä piirini asioihin kaikin puolin. Minä olen piirissäni vasta ensimmäistä päivää ja voin häpeämättä sanoa, etten tiedä vielä mitään. Minä otan ensin selvän kaikesta ja aion jutella asioista muidenkin kanssa kuin --

Vallesmanni aikoi sanoa: "kuin alaisteni kanssa", mutta vetäisi välillä pari sikarin savua ja ennätti sillä välin parantaa lausettaan, jotenka se julkilausuttuna kuului:

-- Kuin -- kuin sinun kanssasi ja yleensä sellaisten kanssa, jotka ovat jäävit antamaan todistusta itsestään. Minä luulen, että tänään en sinua tarvitse, mutta tule illalla varmuuden vuoksi kuulemaan. Aamuisin, jo varhain, on sinun joka tapauksessa aina käytävä kutsumattakin katsomassa, tarvitaanko sinua. -- Nyt minä aion kuluttaa iltapäivät vieraskäynneillä pappilassa, kauppiaalla, tullipäällysmiehellä ja -- muitahan täällä ei taida ollakaan.

-- Onhan se lukkari ja koulumestari ja yli kahdeksansataa muuta asukasta -- tällä saarella -- ja naapurisaarella, joka kuuluu tähän samaan piiriin, niinikään pappi, lukkari ja tullipäällysmies ja viitisensataa muuta ihmistä --

Perämies pelkäsi puhuvansa liiankin rohkeasti. Viekkaasti hän vilkuili kulmiensa alta, mitä hänen puheensa vaikuttaa.

-- Noiden kahdeksansadan ja viidensadan, pane se mieleesi, luokse meillä kylläkin voi joskus olla asiaa, sinulla ja minulla, mutta silloin meillä on pamppu tai käsiraudat mukana!

-- No-no! Ei niin kova saa olla, ei niin kova saa olla! He-he-he!

-- Kyllä minä olen nähnyt, mihin lempeys vie! -- Niin. Minä olen päättänyt käväistä tänään tervetuliaisilla pappilassa, mutta lähden vasta kello seitsemän aikoihin illalla. -- Nyt on puoli kolme. Käy siellä ilmoittamassa ja kysymässä, voivatko ottaa vastaan.

-- Kyllä sopii käydä. Onhan tässä aikaa. Kyllä minä käyn.

-- Menisin nyt jo vaikka päivällä, mutta minua raukaisee ja rämpii yli koko ruumiin niin mukavasti. Minua nukuttaa ja haukotuttaa -- hohhoi -- aa -- Nukuttaa unesta päästyä ja on nälkä ruualta noustua! Tämähän on omituinen saari!

-- Onhan se vieraille -- näin kesällä -- niille, jotka eivät ole tottuneet. -- No, minä menen sitten pappilaan ilmoittamaan. Kello seitsemältähän se oli --

-- Seitsemältä -- tai miten heille sopii. Sano sitten siitä Miinalle -- älä tule minua häiritsemään. Minä käyn tänne ulos maata. Ohhoi-aa -- Kyllä tulikin tyyni ja kuuma iltapäivä! Pilvetkin ovat kaikki hävinneet ja päivä paistaa, niinkuin sillä ei muuta työtä olisikaan!

-- Niin, no -- mitäs hänellä sitten muutakaan työtä olisi, kuin paistaminen, saneli perämies, Pelto-Kallu, ja nauraa hörähti mennessään. -- Vallesmanni heittäytyi keveästi verkkoonsa. Se kävikin häneltä vielä ketterästi ja notkeasti kuin kissalta tai kärpältä. Toista oli vuosikymmen ja puoli myöhemmin, jolloinka hän painoi lähes puolitoistasataa kiloa ja muistutti ruumiiltaan pikemmin norsua kuin ihmistä.

Hän oli heti sikeässä unessa ja heräsi vasta Miinan nykiessä häntä käsivarresta ja kutsuessa päivälliselle, kello oli silloin täsmälleen kuusi illalla -- sen lyönti kuului parhaillaan avonaisesta ikkunasta. Miina ylpeili usein täsmällisyydestään. Kyllä kannattikin!

-- Pelto-Kallu kävi sanomassa, että vallesmannia on kutsuttu pappilaan iltateelle kello seitsemän.

-- Hyvä on, mutta sano sinä perämies äläkä Pelto-Kallu.

-- No -- perämies sitten.

-- Niin. Sano vain perämieheksi minulle -- muille miten hyvänsä.

-- No Pelto-Kallu se on tässä kylässä ollut ainakin minun muistiaikani -- ehkä jo lapsesta asti ja onkin lapsesta asti. Muistanhan minä!

Kun vallesmanni illalla kello seitsemän saapui pappilan pihaan, istui pappi riippuverkossa ja luki jotakin kirjaa. Markus kuvitteli, että se on jokin jumaluusopillinen teos, tai hartauskirja, mutta ihmeekseen hän näki, että se oli fysiikan oppikirja.

-- Näen, että ihmettelette mitä luen -- öhöm!

-- Suoraan sanoen: se ihmetyttää minua.

-- Olen alkanut ikämiehenä harrastaa sellaisia aineita, joita ei minun nuoruudessani luettu koulussa. Täällä saaressa on niin hyvää aikaa. Kyllä sen tulette näkemään.

-- Mutta fysiikkaa! Sitä en olisi uskonut!

-- Niin. Minä olenkin väärällä uralla. Koneiden rakentaja minusta olisi pitänyt tulla, eikä pappi. Mutta siirtyäkseni pääasiaan: tahtoisin tehdä teille kolme esitystä -- ensiksi: koska kohtalo on meidät molemmat heittänyt tälle samalle yksinäiselle meren luodolle, ainoina sivistyksen edustajina, rohkenen ilman muodollisuuksia esittää lähempää tuttavuutta -- se on parasta tehdä heti, ettei ennätä tottua kankeaan teitittelyyn. Sopiiko?

-- Kyllä.

-- Minun nimeni on Johannes.

-- Markus.

Ja sitten toinen asia: käymme istumaan! Tämä verkko on oma kutomani, ja minä takaan, että se kestää ainakin kaksi miestä. Ole hyvä ja istu!

-- Kiitos.

-- Ja sitten kolmas asia... Kolmas asia veikin koko illan.

Sillä välillä ennätettiin Markukselle esitellä pappilan emäntä ja lapset. Esittely, niinkuin kaikki muukin sinä iltana, tapahtui pihalla, tuuheiden, ikivanhojen, parikymmentä metriä korkeiden saarnien ja vaahterain varjossa. Niiden alla pieni pappilakin oli pimennossa kuin pelosta kyyristyneenä ja sai auringon paistetta vain päivän noususta noin kello kahdeksaan aamulla.

Sillä välillä juotiin myös tee noiden samojen puiden varjossa olevan pöydän ympärillä.

Pappi oli anteliaalla tuulella.

Hän kävi hakemassa omakätisesti kammaristaan sikarilaatikon teepöytään. Markus ei voinut kuitenkaan aivan mielinmäärin käyttää laatikon sisällystä, sillä heti alussa pappi asettui sen suhteen suojelevalle kannalle ja käytöksensäkö puolustukseksi vai vaistomaiseksi valaistukseksi selitti kovaäänisesti, kuten kaiken muunkin, että nämä sikarit ovat ylen kalliita ja ehdottomasti parhaita, mitä Suomessa on saatavissa -- "tuskin lienet koskaan oikeaa havannaa polttanutkaan, apostoliveljeni!" -- ja että hän oli saanut sikarilaatikon seurakuntalaisiltaan, tai oikeastaan kirkkoneuvostolta -- mutta loppujen lopuksi luultavasti kirkonisännältä, kauppiaalta, joka ne toi suoraan Pietarista, vapunpäivälahjaksi.

Niin, niin!

Saarelaispapilla on harvoin saarelaisvallesmanni luonaan iltaa istumassa ja teetä juomassa! Onko siis ihme, jos hän on antelias ja vieraanvarainen. Ilmaantui kuin ilmaantuikin pöytään samaan aikaan kuin sikarilaatikko, myös konjakkipullo!

Kuten sanottu, ei vieras saanut sikarilaatikon suhteen mitään laajempia oikeuksia. Pappi otti omin sormin siitä yhden vaalean, hiukan vanhalle pronssille vivahtelevan herkullisen sikarin ja ojensi sen Markukselle. Itselleen hän otti myös sikarin ja sitten painoi kannen kiinni. Konjakkipullon suhteen olivat Markuksen käyttöoikeudet laajemmat. Hän sai itse, oman makunsa mukaan -- ja voimme vakuuttaa, että se maku perustui laajempaan kokemukseen, kuin pappi vielä arvasikaan -- vahvistaa sokeroitua teetään konjakilla, joka ei liene ollut parhainta laatua, mutta hyvää kuitenkin.

Sillä välillä ennätti myös papin emäntä viedä lapsensa nukkumaan ja jo itsekin sanoa hyvää yötä ja poistua huoneisiin ja aurinko laskea ja alkukesän yöhämäryys laskeutua yli meren ja saaren ja yökehrääjä alkaa sekä lopettaa laulunsa Kotokallion liepeillä ja koillinen ruveta jo punoittamaan, kun pappi yhä vain Markukselle selvitteli laajaa ja ylen tärkeää kolmatta pykälää, joka jakaantui seuraaviin alapykäliin:

Ensiksi: Kun meidät on Kohtalo viskannut (se lausuttiin sinä iltana useammin kuin kymmenen kertaa -- luultavasti pappiparkakin oli saanut tuntea, että papiksi saareen joutuminen ei ollutkaan mikään tavallinen tapaus) tänne meren luodolle sivistymättömän kalastajarahvaan keskuuteen, on meidän vedettävä yhtä nuottaa kaikessa, kaikessa, omaksi ja toinen toisemme hyväksi. Kumpikin molempien ja molemmat kummankin puolesta;

Toiseksi: On sovittava aina yhteisestä ohjelmasta menettelytavoissa saarelaiskansan suhteen. Ei mitään tinkimisiä ja helpoituksia kansan velvollisuuksista! Jos kansalle antaa yhdessä asiassa myönnytyksiä ja helpotuksia, on kuri ja virkamiehen kunnioitus poissa ja sinä saat tehdä vuosikausia työtä ja tuhlata hevosvoimittain tarmoasi, ennenkuin pääset takaisin siihen, missä jo olit.

-- Maltas kun kerron sinulle miten käy tavallisesti naapurisaaressa, joka kappelina kuuluu minun pitäjääni ja osana sinun piiriisi. Sen asujanten velvollisuuksiin kuuluu kustantaa minulle virkamatkoillani vapaa matka mennen tullen ja ruoka perillä. Se kuuluu minun palkkaani. Kaikki on tarkoin määritelty ja jo ammoisista ajoista perintätapoina säilynyt ja niihin kuuluu muun muassa, että saaren taloista nämä laittavat tänään minulle aamiaisen, nämä päivällisen ja nämä illallisen, kahvit ja teet siihen luettuina. No. Viisi taloa laittaa minulle tänään päivällisen. He tietävät velvollisuutensa: minä määrään sianläskirokkaa -- palvatusta läskistä ja valkeista herneistä -- ja jälkiruuaksi pannukakkua -- minun herkkuani. -- Paljon voita ja paljon munia! -- Minä syön rokkaa ja läskiä ja emännät kantavat viidestä talosta pannukakkuja, toinen toistaan herkullisempia, sillä siinä saaressa on lehmiä enemmän kuin täällä, ja kanoja -- niin, kanoja!! Emännät kantavat kilvan pannukakkuja ja minä nauran emännille ja sanon että: "Niin-niin, emännät! Kantakaa vain pannukakkuja! Luuletteko te, että minä jaksan niitä kaikkia syödä?! En minä jaksakaan, mutta teidän asianne ei ole siihen katsoa, jaksanko minä syödä kaiken mitä te tuotte vai enkö! Teidän asianne on valmistaa vuorollanne minulle sianläskirokkaa ja pannukakkuja ja huomena taas toiset talot", sillä jos minä antaisin niiden valmistaa vain sen verran ruokaa, minkä sillä kertaa syön, veltostuisi kansa ja löisi laimin velvollisuuksiaan ensin tässä ja sitten tuossa ja lopulta kaikessa. -- Mukana minulla on tynnyri, johon kaadetaan liika rokka, iso pytty, johon pannaan läskit ja kori, johon pannaan pannukakut. Minä tuon kotiin kaiken, mitä en jaksa syödä. Niin! Öhömm! Se kuuluu minun palkkaani! Kunhan menen ensi kerran sinne virkamatkalle, niin saat tulla mukaan. Minä totutan sinut piiriisi ja piirisi sinuun. No-no -- ellet voi mukaan tulla, niin ainakin voit tulla tänne meille rokka- ja pannukakkukestiin, kun minä palaan. Täällä kotona niitä lämmitetään ja nautitaan ja hyvältä ne maistuvat -- usko se! --

Kansaa ei saa laskea ajattelemaan, että tämä ja tuo ei ole pakollista. Ei! Ei, se kelpaa! Kuri kaikessa oppimattoman kansan yllä! Se oli kolmannen kohdan toinen pykälä.

Kolmanneksi: Minun on joka vuosi suuri osa palkkasaatavistani haettava lain kautta ja siinä sinä olet oleva minun oikea käteni. Ei sääliä! Sääli veltostuttaa sen, jota säälitään. Sen tulet kuin tuletkin kokemaan, kunhan olet muutaman vuoden ollut tässä nykyisessä virassasi. Kyllä minä olen kokenut! Ei sääliä! Ennenkaikkea: ei sääliä! -- Ja neljänneksi...

Niin. Neljäs kohta ei venynyt varsin pitkäksi, mutta se hämmästytti Markusta enimmän. Siinä hänelle nimittäin lueteltiin, missä perheissä hän saa saarella käydä ja missä ei -- muun muassa kauppiaalla ja lukkarilla saa käydä, mutta ei tullipäällysmiehellä --

-- Hän on minun vihamieheni ja minä olen sitä mieltä, että joka käy minun vihamieheni luona, ei ole minun ystäväni.

-- Suo anteeksi -- minullahan ei tällä saarella ole vielä vihamiehiä -- eikä ystäviä...

-- Jassoo -- jaaha -- mutta minulla on ja mitä on minulla, sitä on minun ystävällänikin.

* * * * *

Päivän kultainen pyörä jo yleni vipajavista aamuaallokoista meren koillisella saarteella, kun Markus vasta palasi kotiinsa, kylän pohjoisimpaan, reunimmaisimpaan taloon.