Part 4

Kun vallesmannien vaihdokset sattuivat näin odottamattomissa olosuhteissa, ei mitään virallista lähtöjä tulokatselmusta ollut tapahtunut. Kihlakunnan vanhimman piti kyllä seurata Markusta toimittamaan tarkastusta ja pitämään tarkastuspöytäkirjaa arkiston ja viraston luovuttamisesta uudelle vallesmannille, mutta se jäi tekemättä kahdesta syystä:

Ensiksi -- koska kihlakunnan vanhin pelkäsi merta. Hän ei ollut tehnyt vielä ainoaakaan virkamatkaa kihlakuntansa uloimpiin osiin, selkäsaariin. Se oli pätevä syy se! Minkä sille luonnolleen voi! Eikä laki määrännyt virkapätevyyksiä luetellessaan, että kihlakunnanvanhin ei saa pelätä merta, eikä tulla merikipeäksi.

Toiseksi -- koska ei ollut viran- ja arkiston luovuttajaa. Niin, minkä sille voi, että mies tuli hulluksi! Eihän minkäänlainen tarkastus olisi voinut kumminkaan auttaa tässä mitään. Markuksen tehtäväksi ne joka tapauksessa jäivät -- kaikki se mikä ei ollut kunnossa.

Virkahuoneen kalusto oli valtion. Siihen kuului kirjoituspöytä, kirjoitustuoli, pyöreä pöytä -- jolla usein myöhemmin pelattiin korttia -- ja sen takana nahalla päällystetty sohva -- sen yläpuolelle kiinnitti Markus monihaaraiset poronsarvet ja ripusti niihin kaikki metsästystarpeensa, ja niitä oli paljon -- iso, miltei koko seinän täyttävä arkistokaappi ja kolme tuolia.

Virkahuoneessa oli vain yksi ikkuna, pihalle päin. Ikkunan vierestä, vasemmalta, miltei nurkasta, vei ovi tuohon keittiön kanssa yhteiseen eteiseen. Sohva oli keittiön puoleisella seinustalla. Sohvalta katsoen oli lähimmässä oikeassa nurkassa uuni, samanpuoleisessa seinässä ovi makuukammariin ja vastakkaisella seinustalla seisoi arkistokaappi isoine lasiovineen. Pöytä oli ikkunan alla. Pöydän ovenpuoleisessa päässä oli tuoli. Siihen käskettiin istumaan ne, joilla oli asiaa. Siihen ensin istutettiin muun muassa silloin tuo säveltäjä. Paremmat vieraat istutettiin sohvalle.

Markus istui virkatuoliinsa.

Siitä oli näköala pihalle.

Siitä ei nähnyt muuta kuin kappaleen pihaa, jossa parhaillaan huojui tuulessa keltaisia voikukkia. Kauempana oli kiviaita ja eräitä taloon kuuluvia rakennuksia ja niiden takana metsä ja sitten taivas. Aamulla varhain paistoi tähän ikkunaan aurinko, mutta vain kesällä. Ilta-aurinko sen sijaan ei päässyt milloinkaan tähän ikkunaan, sillä eteinen varjosti.

Rakennuksista, jotka tähän näkyivät, ei Markus vielä tietänyt mitään. Likimmät näyttivät aitoilta. Vasta myöhemmin hän sai tietää, että niiden jatkona, samassa rivissä, oli navetta ja sitten sikopahna. Myöhemmin hänellä oli lehmä ja väliin kolmekin sikaa. Sikopahnasta tuli aikojen kuluessa se paikka, johon hän enimmän kiinnitti huomiotaan. Usein, vuosia tämän jälkeen, hän sanoi koulumestarille, josta tuli hänen paras ystävänsä ja joka toimi hänen sihteerinään: "Mennääs katsoon kun sika syö." Tämä tapahtui usein varsinkin syyspuoleen, kun sikoja lihotettiin. Kun hän sattui näkemään kuinka palvelijatar vei yli pihan sioille ruokaa, keskeytettiin heti tärkeä työ, noustiin ylös ja mentiin hatuttomin päin katsomaan, kun siat syövät, ja kolmantena sitä katseli palvelustyttö. Lehmät eivät tulleet Markukselle koskaan niin rakkaiksi kuin siat. -- Nyt hänellä ei vielä ollut lehmiä eikä sikoja, mutta palvelustyttö, oma, oli ja sen ääni kuului parhaillaan keittiöstä. Hänen edessään pöydällä oli kaksi isoa kirjaa. Hän avasi päällimmäisen. Se oli tilikirja. Sen välissä oli irtonaisina, ja epäjärjestyksessä, paperilappuja, joihin oli merkitty rahamenoja ja tuloja. Useasta puuttui päivämäärä. Merkinnät oli tehty lyijykynällä. Myös oli siellä raha-asioita koskevia virkakirjeitä, viimeisessä maakunnan hallitus vaatii vallesmannilta tilitystä maalis-, huhti- ja toukokuulta. Ne näkyivät olevan vieläkin tekemättä.

Alempi kirja oli virkakirjeiden päiväkirja, diario. Siihen oli viimeksi tehty merkintä helmikuun lopulla ja reunaan merkitty lyijykynällä: "Tänään, helmikuun viidentenäkolmatta päivänä, Matin päivänä, hyljemiesten päivänä, jolloin ei ollut kuitenkaan niin kutsuttua matinpyryä, vaan tyyni ja kaunis auringonpaiste, tuli posti, jota olimme tänne meren luotoon odottaneet kuusi viikkoa ja kolme päivää. Voi minä poloinen poikarukka! Milloin päättyy minun vankeuteni!"

Saman kirjan välistä löytyi myös irtonainen paperilappu, johon oli kirjoitettu seuraava runon tapainen pätkä, jota oli moneen kertaan korjailtu ja korjailtunakin esiintyi se kolmessa eri muodossa. Alin oli vähimmin korjailtu. Se näytti olleen kirjoittajasta itsestäänkin siis paras. Se kuului:

Hiukseni olivat tummat kuin yö minun nuoruudessani niin kauan kuin päivä oli. Kun elon ilta saapui ja yö läheni muuttuivat ne valkeiksi kuin päivä.

Markus luki sen moneen kertaan ja jäi sen johdosta mietiskelemään: "Edeltäjäni lienee ollut täällä ollessaan vanha mies, sellainen, jolle ilta oli saapunut."

Lapun toisella puolen oli myös runoa, kokonaan toisenlaista ja loppusoinnullista. Se tuntui mielenvikaisen työltä ja lienee ollut entisen virkaveljen viimeinen kynäntuote. Hulluutta osoitti siinä paitsi omituinen ajatuksen juoksu, myös runon kuvitus. Jokaisen säeparin päällä oli kuva: Vesillä liitäviä purjeveneitä, maata ja metsää kiitäviä piruja, menninkäisiä ja muita ja lopuksi mielenvikainen sumukellon soittaja. Piirtäjä ei ollut saanut soittajaa mielipuolen näköiseksi, siitä syystä, oli kuvan sivuun täytynyt kirjoittaa: "Mielipuoli soittaa väärää sumukelloa ja ajaa laivakarjansa susien kitaan".

Runo oli tämännäköinen:

Venhot vettä pitkin liitää pirut vuoritietä kiitää. Menninkäiset maata metsää mataa, kummitukset leijaa linnun rataa, Vetehiset meren vettä velloo - loistonvartijako soittaa väärää kelloo?

"Jaa-a! Edeltäjäni on siis ollut runoilija!" -- tuumiskeli Markus. Sanan "jaa-a" hän lausui ääneen pariin kolmeen kertaan. Tämä lienee kuulunut keittiöön asti ja palvelustyttö lienee luullut sen kutsuksi, koska hän hetken perästä ilmaantui ovelle ja sanoi:

-- Kutsuiko vallesmanni?

-- En kutsunut.

-- No -- minulla muutenkin olisi ollut asiaa. Sinne keittiöön on tullut Jyrin Annastiina. Sillä olisi asiaa vallesmannille.

-- Käske hänet tänne.

-- Ja kun vallesmannilla on minulle mitä asiaa hyvänsä, niin sopii painaa yhteen pieneen tappiin siellä virkapöydän reunassa -- tässä näin se on. -- Niin teki aina entinen vallesmanni. Samanlainen tappi on joka huoneessa.

-- Hyvä on, hyvä on. Saat mennä nyt. Käske se emäntä tänne.

-- Kyllä käsken, mutta vallesmannin ei tarvitse uskoa puoltakaan, mitä se haastaa.

-- No -- antaa tulla vaan -- kyllä minä osaan kuunnella.

Vallesmanni otti virallisen asennon, asetti eteensä paperiarkin, sytytti uuden sikaarin ja oli kirjoittavinaan, kun Jyrin Annastiina astui sisään.

-- Hyvää päivää vallesmanni.

-- Päivää. Istukaa.

-- No -- jaksanhan minä seisoakin. Toin pari tuoretta kampelaa vallesmannille tuonne kyökkiin. Sisareni pojat käyvät pyytämässä nääthän kampeloita ja minä ajattelin, että kun vallesmannilla ei taida olla mitään tuoretta kalaa paistaa päivälliseksi, niin vienpähän vähän saareentulijaisiksi. Jätin ne tuonne Miinalle. Kyllä se tyttö laittaa osaa. On se ollut kaupungissakin piikana.

-- Kiitoksia paljon vain kaloista. Paljonko ne maksavat?

-- Mitäs nämä nyt maksavat, pari kalaa! Eihän niistä ole tarvinnut itsenkään mitään maksaa! Ja saahan niitä milloin vain vallesmanni muulloinkin haluaa, vaikka joka aamu. Antaa tämän Miinan tulla hakemaan, se on viksu tyttö ja osaa mitä hyvänsä laittaa, mutta on vähän pilaantunut kaupungissa ollessaan. Ei vallesmannin tarvitse pahaa tykätä, vaikka minä vähän haastankin. Hyvähän se on päin vastoin, että vallesmanni tulee näkemään, minkälaisia kutkakin täällä ovat. Tämähän se Miina on ollut piikana jo ennenkin tässä talossa ja sitä ennen kaupungissa, kolme vuotta kaupungissa ja tuli sieltä niin tellättynä kun mikäkin pappilan ryökynä -- viijet rimpsutkin hamehiis...

-- Jaa-a!

-- Niin -- viiet rimpsut sil on hamehiis ja hatut! Jyrin Annastiina pyörittää päätään ja maiskuttaa suutaan.

-- Ne siit pitää oleen sitä ja ne pitää oleen tätä, että voi voi voi! Kyllä sitä on sitten saatu siitä elävästä kuulla vaikka mitä! Eihän nämä nyt vanhat kaikkea ole itse katsomassa ja näkemässä, mutta kuuleehan ne aina -- Vaikkeivat kaikkea näe, niin kuuleehan nämä vanhat paljonkin! Että ei sitä osaa kaikkea haastaakaan, mitä tästä Miinastakin on kuultu! En minä mitään pahaa sano, enkä minä ole mitään nähnyt. Minä vain sanon sen, mitä olen kuullut ja totuus pitää tulla ilmi, eihän sitä muuten päästä taivaaseenkaan, jos ei totuutta anna ilmi ja totuutta puolusta. Että on se elävä, tää Miina! Ja Selmalla on näät kaks lasta...

-- Kellä Selmalla?

-- No tämän Miinan sisarella. Eikös vallesmanni vielä sitä olekaan kuullut? Kapteeni Horstilallehan se --

-- Kukas hän on?

-- No -- sehän on se tään tyykkärpaatin kippar -- tään jota ne "Katriinaks" kuttuuvat. Kapteen Horstila, niin, "Katriinan" kapteeni, tää joka aina syksyin ja keväin täällä laivarikkoja vahtaa. Sillehän se Selma teki kaks lasta -- toinen elää, mut toinen on jo kuollut.

-- Vai niin!

-- Niin. Sellain elävähän se on, Selma nimittäin. Tämä Miina taitaa olla vähän tasasemman luonnon kanssa, mutta kun katselee sen rimpsuja ja rampsuja -- hattuja ja muita hepeneitä ja höyheniä, niin panee ajattelemaan että ei se mitään hyvää meinaa. Näkeehän nää vanhat paljonkin ja vielä enemmän kuulee. -- Että se nyt vasta elävä on -- kaks lasta! Ja liekkö tää Miina käynny rippikouluakaan -- ei ainakaan täällä omassa saaressa, minkä minä olen kuullut ja nähnyt. Ehkä muualla sitten on käynyt, siel manteres, palvelukses ollessaan. Kukas näiden nyt nykyaikaisten nuorten asioita tietää! Toistahan se oli minun nuoruuteni aikana! Ei silloin pojat kulkeneet aittojen ovilla, niinkuin nyt -- joka jumalainen yö tekevät -- milloin eivät ole verkoilla.

-- Käyvätkö täälläkin pojat tyttöjen luona aitoissa?!

-- No mitäs ne tekevät!! Eihän ne muuta teekään! Ja jos tyytyisivät vain siihen, että kävisivät tyttöjen aitassa, mutta kun nuuhaavat kaikki läpi maitohuoneet ja muut ja juovat maidot ja kermat, ettei oikeilla ihmisillä ole mitä kirnuta lauantaina!

-- Se on paha se!

-- Niin no mitäs se muuta sellainen on! -- Vallesmanni ottaa nyt selvän asiasta ja panee linnaan ne joka ikisen! Topsun Jere ja Mattilan Niilo ja Juhon Ville -- nehän ne ovat ne kaikkein pahimmat. Nehän ne olisivat ensin rautoihin pantavat ja sitten ne kaikki muut -- kyllä minä tulen vallesmannille näyttämään ne kaikki ja saattamaan ilmi, mitä pakanallista elämää ne pitävät, kuin mahomettilaiset, kuin musta kansa siel kuumis mais! Niin! Ihan kuin luojukset! Ei niillä ole enää mitään ihmisen tapoja! Pappi tääll on, mut minkäs se niille ruojaa! Vallesmannillahan se laki ja miekka on! Kyllä minä autan! Linnaan vaan niin monta kuin niitä onkin, eikä edes vettä ja leipää annettava kuin kaks kertaa viikossa! Saahan sitten säälliset ihmiset maata rauhassa yönsä ja nauttia itse maitonsa ja kermansa! -- Vallesmanni ei nyt pahaa tykkää --

-- Eihän toki!

-- Eikä sano Miinalle, niitä minä olen hänestä sanonut. Enhän minä, vanha ihminen, nuorten asioista mitään tiedä! Minä vain haastan mitä koko kylä hokee ja siitä minä menen vaikka valalle, että kylä tietää paljon enemmänkin kuin minä -- sellaista, ettei sitä viitti vallesmannille haastaakaan --

-- Vai niin! No antaa tulla vaan!

-- No -- jätetään nyt ne asiat toiseen kertaan ja näkeehän vallesmanni itsekin, kun täällä muutaman ajan asuu, että minkälaisia ne itsekukin ovat. -- Olishan minulla ollut vähän asiaakin -- jos vallesmannille passaa -- jos vallesmannilla ei ole kiire --

-- Puhukaa vain. Puhukaa vain.

-- Nimittäin että onkohan ne tilapaperit jo tulleet?

-- Jaaha -- tilapaperit? -- käykäähän istumaan, olkaa hyvä!

-- Jaksanhan minä seisoakin. Onhan tätä aikaa kotonakin, istumiseen.

Annastiina käy kumminkin istumaan ja jatkaa selostustaan varsinaisesta asiastaan:

-- Niin, imisionit. Meillä oli nääthän viime talvena huussyyni. Se entinen vallesmanni, joka hulluks tuli, sen piti jo maaliskuussa. Meillä on ruunun tila ja kun se ukkovainaja kuoli toissasyksynä, silloin turskalaivasyksynä --

-- Turskalaivasyksynä?!

-- Niin, silloin kun se turskalaiva kävi Maalettoon, tuonne maan taakse. Sinä syksynähän se kuoli, niin nyt täytyi pitää huussyyni. Minun nimeni on Annastiina ja ukkovainaja oli Jyri, Mattilan numerosta, se on kymmenettä numeroa. Kyllä se pitää täällä papereista ja kirjoista löytyä.

-- Kukas on lähin perillinen, joka asukasoikeutta hakee? -- Te itse ensinkin ja luultavasti --

-- Kyllä minä, vallesmanni kulta, olen ihan yksinäinen ja turvatoin ihminen ja vallesmanni ottaa ja selvittää nyt tämän asian minun puolestani, kyllä minä sitten palkitsen.

-- Jaaha. -- Asukasoikeutta ei siis ole hakenut muut kuin te itse? Eikö teillä oli lapsia, poikia tai tyttäriä?

-- Onhan minulla poika, mutta se on ollut jo kaksikymmentä ajastaikaa merillä, eikä kukaan tiedä, onko se enää elossakaan. Setä väittää, ettei se ole elossa ja että minulla ei ole mitään asukasoikeutta koko talossa sen jälkeen kuin Jyrivainaja kuoli. Tahtoo omille pojilleen tätä minun taloani se setä, miesvainajani veikka.

-- Tämä taitaa olla vähän sekava asia --

-- Selvähän asia on! Mutta kun vääryydellä tahdotaan anastaa toisen omaisuutta, vaikka Raamatussa sanotaan, että "älä himoitse lähimmäises huonetta." -- Lähimmäises -- niin! mutta sitähän ne himoitsevatkin, eikä vieraanpien! Välittävätkö nämä Raamatusta ja Jumalan sanasta!

-- Minä en voi teille sanoa nyt vielä mitään.

-- Et mitään!? Herra hoija varjel!

-- En. Minähän tulin vasta viime yönä. Olen ollut valveilla vasta pari tuntia. Syönyt vasta aamiaisen ja katsellut hiukan ympärilleni täällä sisässä ja tuossa puistossa, mutta en edes kylää ja vuoria ja satamaa ole nähnyt päivän valossa, enkä tiedä saaren asioista -- enkä teidän asioistannekaan -- mitään. Katsellaanhan nyt ensin. Kun minä ennätän tutustua näihin paperikasoihin ja kirjoihin, niin kyllä minä sitten hoidan teidänkin asianne. Olkaa huoletta vain! Kyllä minä lähetän teille sitten sanan.

-- No sitten tuot noin -- jos vallesmanni hoitais nyt tämän minun asiani, niin kyllä minä muistan.

Kun Jyrin Annastiina oli mennyt -- ennen lähtöään hän vielä jutteli puolisen tuntia oman perheensä vaiheista -- syventyi Markus jälleen pöytänsä tarkasteluun, mutta sitä ennen hän heitti runouden paperikoriin.

Hän päätti käydä heti ankarasti työhön.

Hän tiesi, että ellei aloita ensi päivästä, voi alkaminen siirtyä huomisesta huomiseen.

Hän rupesi tarmokkaasti availemaan kirjeitä, järjesti ne ensin ajan mukaan ja alkoi viedä niitä päiväkirjaan.

Työtä tehdessään hän teki kauniita päätöksiä: Jokainen asia on selvitettävä heti eikä mitään ole jätettävä huomiseen.

Hänellä on käsissään viimeinen kirjelmä, maakuntahallituksen ankara muistutus edelliselle vallesmannille:

"-- Ja on Teidän kolmen päivän kuluessa, virasta pidätyksen uhalla, kysymyksessä oleva tilankatselmuskirja kaikkine liitteineen tänne toimitettava --"

Tämä kirjelmä koski Anna-Stiina Tuomaan tytär Mattilan tila-asiaa.

Markus luki kirjeen rauhallisesti. Syy hänen rauhaansa oli luonnollinen -- eihän uhka koskenut häntä itseään ja toiseksi, sen koki hän monesti myöhemmin, tänne saareen meren taakse päästyään oli vihaisinkin virkakirjelmä menettänyt suurimman osan kiukkuaan. Se oli laimentunut! Siitähän ei ollut kulunut pitkää aikaa jolloinka Markus itse vielä istui maakuntahallituksen konttorissa ja muisti, kuinka voimakkaana konttoripöytienkin ääressä tunnettiin se ukonilman painostus, joka korkeiden isäntien puolella hallintovirastossa vallitsi, milloin tuontapaisia muistutus- ja varoituskirjelmiä saneltiin joillekin vallesmanneille. Ilma oli silloin täynnä ukkospaahdetta ja se tuntui kaikkialla, yksin eteispalvelijankin, vanhan ukko Häyrysen alueilla. Kaikki, ylimmästä alimpaan, tunsivat pelkoa ja epäilivät asemansa varmuutta. Ainoa, joka otti asian vastaan rauhallisesti, oli asianomainen saarelaisvallesmanni. Joko hän oli niin tottunut, tai jo lähtiessään tähän virkaan niin erikoinen lahjoiltaan ja taipumuksiltaan -- Jumala hänen tietää. Saarelaisvallesmannit eivät vain tuollaisia uhkakirjeitä pelänneet. He -- milloin vielä olivat mieleltään terveitä -- viilsivät rauhallisesti kuoren auki, vetivät paperin esille, vihelsivät hiukan, kun olivat silmäilleet paperin läpi, vetivät pari sankkaa savua sikaristaan, kumartuivat päiväkirjansa puoleen ja merkitsivät siihen kirjeen numeron, tulopäivän, kirjelmän sisällön -- "Moititaan vallesmannia sen ja sen asian viipymisestä" -- väliaikaisen toimenpiteen kirjelmän suhteen -- "Asiaan kiinnitetty huomiota. Luonnonesteet." -- ja asian lopullisen käsittelyn, joksi tavallisesti merkittiin viittaus toiseen asiaan, siihen, jota muistutus koski. Sitäkin helpompi oli Markuksen tehdä merkinnät tästä varoituskirjelmästä, koska varoitus ei koskenut häntä, vaan jo kuollutta miestä, mutta helpolta ei näyttänyt itse pääasian, tilankatselmuspöytäkirjan toimittaminen perille. Pari tuntia hän penkoi pöydällä olevia paperipinkkoja, mutta sitä mitä hän etsi, ei hän löytänyt. Sen sijaan hän löysi erään paperilapun, johon oli lyijykynällä kirjoitettu:

"Leski Annastiina Tuomaantytär Mattila.

Tilankatselmus.

Toimitusmiehen apulaisina, vieraina miehinä: perämies Kalle Peltola ja kalastaja Herman Sipilä.

Talossa oli:

Asuinrakennus (korjattu), arvo 2 000 markkaa. Peltoa puolen hehdon kylvöala, jota voisi laajentaa hehdon kylvöalan suuruiseksi. Niittyä on kahdentoista heinätaakan ala ja voisi niittyä lisätä uudismaan raivauksella. -- Viljelykseen kelpaavaa suota -- katso edellistä kohtaa. -- Metsä -- yhden kilometrin pitkä ja 35 metrin leveä palsta. Kasvaa havupuita. Riittää talon tarpeiksi niukalti. -- Karjanlaidun yhteinen, huono. -- Humalistoa ei ole."

Sitten seurasi muutamia epäselviä, kuluneita rivejä. Niissä näkyi olleen luettelo aitoista, saraimista, verkoista, elinkeinosta ynnä muista. Sitten seurasi seitsemän selvempää riviä:

"Saapuvilla asianomainen itse, joka käskettiin ulos ja sillä aikaa tekivät toimitusmiehet seuraavan päätöksen joka jälleen sisään kutsutulle asianomaiselle luettiin: Toimitusmiehet puoltavat asukasoikeuden myönnettäväksi hakijalle."

Että näin hatarain muistiinpanojen varassa tilankatselmuskirjan laatiminen oli vaikea tehtävä, sen hän ymmärsi.

Työn suorittaminen tuntui suorastaan mahdottomalta. Hän päättikin sen lykätä huomiseksi. Hän nimittäin katsoi kaiken, mitä oli tehnyt, riittävän ensi päivän työksi -- kokonainen pitkä neuvottelu erään asiakkaan kanssa, monen postin virkakirjeiden vienti päiväkirjaan ja lisäksi "alkutyöt", niinkuin hän niitä nimitti, erääseen suureen toimituskirjaan. Tilankatselmukset kuuluivat kihlakunnan vanhimman virkatehtäviin, mutta niistä syistä, jotka jo on mainittu, ei hän voinut tehdä virkamatkoja kihlakuntaansa kuuluville uloimmille meren saarille, vaan jätettiin sellaiset toimitukset vallesmannien tehtäviksi, jotka kukin suoriutuivat niistä niinkuin voivat.

Työn keskeytyksen aiheutti myös eräs toinenkin syy -- oikeastaan pääsyy, vaikka se täytyykin mainita nyt vasta.

Vallesmanni näki nimittäin ikkunastaan, juuri kun hän oli syventynyt tutkimaan tilankatselmusmuistiinpanoja ja koetti päästä selville kuluneista kirjaimista ja hajanaisista ajatuksista, että Miina käveli yli auringonpaisteisen pihan kaivolle, joka näkyi myös ikkunaan, ammensi kaivosta vettä sankoon ja kantoi sitä sitten keittiöön päin. Aurinko valaisi kauniisti Miinan sitä käsivartta ja kättä, joka kantoi sankoa, ja myös sitä, joka heilui ilmassa ja hänen paljaita jalkojaan ja tuulessa hulmuavaa sinistä, valkokukkaista hamettaan ja kellertävää puseroaan ja hänen ruskeita hiuksiaan ja auringon valossa läikkyvää vettä ja helmeileviä pisaroita, joita sangon uurteilta tippui maahan, nurmelle ja voikukille.

Vallesmanni seurasi silmillään Miinaa niin pitkälle kuin voi, nimittäin eteisen nurkkaan asti. Sen taakse Miina katosi. Sitten kuului eteisen oven käynti, sitten Miinan paljaiden jalkojen pehmeät, läpsävät askeleet eteisen portaissa ja permannolla, keittiön oven käynti ja kolahdus, kun sanko laskettiin keittiössä telineelleen.

Markus sysäsi kaikki paperit syrjään, etsi kirjoituspöydän reunasta sen "pienen tapin", johon painamalla saa Miinan näkyviinsä milloin ja mihin aikaan hyvänsä.

Hän painoi tappiin. Miina ilmaantui ovelle.

-- Jaaha. -- Olisko sinulla Miina siellä kahvia?

-- Minun pitikin tulla kysymään, mihin aikaan vallesmanni tahtoo kahvia. -- Nyt ei ole, mutta minä panen kiehumaan.

-- Tule sanomaan sitten.

-- Kyllä.

-- Kuulehan -- minä menen siksi aikaa ulos -- rantaan --

-- Vallesmanni menee vain mihin tykkää --

-- Kuulehan -- kauanko sinä olit sen entisen vallesmannin emännöitsijänä?

-- Koko ajan.

-- Sinä et taida olla vanha?

-- Kaksi kolmatta --

-- Kohta vanhapiika!

-- Minkä sille voi.

-- Eikä sulhasia ole ilmaantunut?

-- On kyllä, mutta ei huolita!

-- Ha-ha-ha! Sinä taidat olla ylpeä! -- Se entinen vallesmanni taisi miellyttää sinua enemmän kuin saaren pojat?

-- Pyh! Sehän oli hullu, mielipuoli, jo tänne tullessaan! Täytyihän sitä säälistä palvella! Eikä se loppuaikoina muita kärsinytkään kuin minua.

-- No-no! Sitä minäkin!

-- Ei siinä mitään nonattamista ole! Jonkunhan sille täytyi ruokaa laittaa! Eikä se ainakaan minun vuokseni hulluksi tullut!

Miina pyörähti ympäri, että hameenhelmat heilahtivat ja meni pois ylpeäryhtisenä. Ovella hän vielä kääntyi ja lisäsi painokkaasti:

-- Ja jos sinäkin tässä hulluksi tulet, niin en minä ainakaan syytä päälleni ota!

Markusta nauratti ääneen tytön mentyä. Hän sanoi itsekseen: "Sinuttelee, pakana, minua!" Mutta se tuntui hänestä hauskalta ja miellyttävältä.

Markus käveli rantaan.

Meri oli tyyni.

Värikäs ja valoisa pilvistö, jossa siellä ja täällä näkyi isoina ja pieninä läiskinä vanha sininen taivas, kuvasteli meren sileään pintaan.

Rannassa kohahteli ummikas.

Pilvet kulkivat hitaasti lännestä itään. Ylhäällä oli siis länsituuli.

Jahti oli ankkurissa vielä ja Pelto-Kallu näytti hommailevan siellä.

Venevalkaman muodosti pieni lammikko, jonka erotti merestä pohjoisessa kallioniemeke, Venekallio, niinkuin Markus myöhemmin kuuli sitä kutsuttavan, ja muilta puolilta kaartava särkkä, jota oli vahvistettu raivaamalla kiviä pois lammikosta ja sen suulta ja nostelemalla niitä särkälle, joka nykyään ulottui hyvän joukon, noin jalan verran, yläpuolelle tavallisen veden pinnan. Suurenmeren ja itämyrskyn ajalla se oli veden vallassa, mutta suojeli jollia ja haapioita. Portti oli raivattu niin syväksi että kuormatulla jollalla ja haapiolla voi tulla siitä sisään ja ui siitä jahtikin tyhjänä ja suuren veden aikana. Portin toisella syrjällä oli venekallion jyrkkä kärki ja toisella iso kivi, molemmat vanhan vasken värisiä ja näyttivät sataman suuta.

Venekalliolta näkyi osa kylää, kirkontorni, aallonmurtaja, jonka takaa nousi auringon silloin tällöin valaisemia mastoja kuin kultapuikkoja. Aallonmurtajan päässä kohosi kymmenkunta metriä korkea rautainen loistotorni, sataman johtoloisto. Satamansuun toisella puolella näkyi kallioinen ja metsäinen Kappeliniemi ja sen ohi oikealta valkeahiekkainen hautuumaa, valkeaksi maalattuine ruumishuoneineen, valkeine ja mustine hautaristeilleen ja mustakiviaitoineen. Taustana kohosivat metsäiset vuoret, joiden yli pilvistö hitaasti vaelsi niin alhaalla, että vuorten huiput toisinaan jäivät pilven sisään.

Markusta raukaisi ja nukutti.

Hän oikaisikin lämpöiselle kalliolle nukkumaan.

Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin ummikkaan kohahtelu rannoilta ja joku kolahtelu tai koiran haukahtelu kylältä.

Markus nukkui pian.

Noin tunnin kuluttua hän heräsi hälinään ja paukkeeseen, joka kuului mereltä.

Oli ruvennut tuulemaan.

Kallu oli vetänyt purjeet ylös ja ne siellä nyt paukkuivat.

Parhaillaan Kallu veti ankkuriketjua, joka helisi. Hetken perästä hän alkoi luovia satamaa kohti, johon oli matkaa runsas puoli kilometriä.

Pihalla tapasi Markus Miinan.

-- No -- jokos Miinan kahvi on valmista?

-- Jo se on ollut aikaa valmiina.