Part 3
-- Ei sinun tarvitsekaan vastata mistään!
-- Enkä minä auta missään -- en peränpidossa, en kääntämisessä...
-- Ei tarvitsekaan auttaa!
-- Minä voin tulla merikipeäksi enkä voi auttaa, vaikka tahtoisinkin...
-- Ei tarvitsekaan auttaa. Mene kajuuttaan ja syö ja käy maata, että jaksat paremmin sairastaa ja että on mitä annat haileille, jos meritautiin tulet.
-- Vallesmanni on poikamies. Minulla on vaimo ja kaksi lasta.
-- Kyllä minulla on yhtä ja toista minullakin ja menen elävänä kotiin ja vien elävänä sinutkin. No niin! Totteletko vai et! Nyt purjehdin minä itse! Minä ymmärrän, että minun on oltava papereineni kotona ennen aamua! Sinä et ymmärrä sitä! Joko sinä täytät velvollisuutesi tai menet maata kajuuttaan! Muuta valintaa ei ole.
Kallu kömpi alas kajuuttaan ja kävi syömään.
Hän oli varma, että hän saa aamulla eropassit perämiehen virasta. "Saan jos saan! Mokoman hullupäisen kanssa en toistamiseen vesille lähde!" mutisi Kallu itsekseen alhaalla kajuutassa, söi vankasti leipää ja läskiä ja joi vettä päälle ja kävi maata. Koko matkan oli hän takonut aivoissaan vain näitä kahta lausetta: "Antakoon vain eropassin! Toista kertaa en lähde sinun kanssasi, vaikka rukoilisit!" --
Myöhään yöllä, tunnettuaan aallokon vähenemisestä, että maa on jo lähellä, tuli Kallu hyvälle tuulelle. Hän kohottautui ylös kajuutan luukusta. Luoviminen oli kestänyt kahdeksan tuntia ja jatkui vielä kaksi. Oli pimeä, mutta saarteella nousi jo kuu. Kallu tarjosi apuaan perän pidossa.
-- Kyllä tämä menee.
-- Eikö vallesmannia väsytä!
-- Eikös mitä. Hauskaa tämä on!
Kallu kävi hyvin puheliaaksi loppumatkalla.
Hän tunnusti pelänneensä ihan tosissaan.
Kallu ei koskaan lausunut julki tunnustustaan, ettei vallesmanni ollut enää maamies, mutta Markus näki kaikesta, että se tunnustus on annettu ja äänettömin päin julistettu ja seuraavana päivänä, ja elämänsä loppuun saakka, hän sai nauttia kaikkien saarelaisten puolesta toisenlaista kohtelua kuin alussa. Häntä pidettiin nyt omana miehenä. Vaarallisella teolla oli hän silloin vihkiytynyt saarelaiseksi saarelaisten joukkoon ja useilla seuraavilla teoillaan tätä vihkiytymistään vahvistanut, mutta silloin astuessaan Vehkalahden satamassa ensi kertaa Pelto-Kallun hallitseman jahdin kannelle ja lukiessaan Pelto-Kallun joka sanasta ja kaikista eleistä sanan "maamies", hän tunsi jonkinlaista kammoa tulevaa valtakuntaansa kohtaan.
II luku.
SAARELAISVALLESMANNIN ENSI PÄIVÄ.
Oli lämmin kesäyö, juhannuspäivän jälkeistä toista arkipäivää vastaan, kun hän ensikertaa saapui saarelleen.
Vähän myöhemmin nousi päivä koillisesta, meren saarteelta ja sen vaaleassa sinipunaisessa valossa läikkyi miltei tyyni meri kuin jättiläisopaali.
Satama oli tyhjä.
Kaikki isommat alukset olivat Virossa kevätmarkkinoilla.
Kalastushaapiot olivat ylös teloille vedetyt.
Kukaan ei ollut verkoilla, sillä kevätkutukalastus oli loppunut jo ennen juhannusta eikä syyskesän kalastus ollut vielä alkanut.
Töin tuskin tuntuva länsituuli puhalteli.
Loppumatka oli kuljettu miltei tyynessä.
Satamaan luoviessa kulki jahti kuin hiljaa hiipien, ettei muka herättäisi nukkuvaa kylää. Lähellä luotsisiltaa se kuitenkin päästi pahan rähäkän, kuin kiusallaan ja ilkeyksissään -- Pelto-Kallu nimittäin oli pudottanut ankkurin mereen ja ketju kolisi ja helisi Kallun heitellessä sitä menemään ankkurin jälkeen ja korkeat vuoret kaikuivat.
Pian oli jälleen hiljaista.
Jahti seisoi paikoillaan.
Purjeet laskettiin alas ja käärittiin ja sitten souti Kallu vallesmannin maihin. Jo jahdin kannella hän oli esitellyt:
-- Ei kait vallesmanni nyt yöllä rupea viemään tavaroitaan maihin.
-- No -- mitenkähän tekisi?
-- Minä tuon jahdin sinne vallesmannin omaan rantaan. Siitä saa mukavasti tavarat maihin ja sisään tarvitsematta kantaa niitä läpi kylän.
-- Sinähän nämä olot tunnet -- tee niinkuin hyvä on, oli vallesmanni siihen sanonut.
Rannassa oli muutamia varhaisia vanhoja miehiä seisoskelemassa erään saraimen seinustalla ja tupakoimassa.
-- Siinähän se nyt tulee se uusi vallesmannikin, tuumittiin siellä.
-- Siinä se tulee.
Pitkin rantakujaa opasti Kallu vallesmannia tämän uuteen kotiin, taloon, jossa saarelaisvallesmannit silloin asuivat. Se oli erään salakuljetuksella ja laivarikkohyötymisillä rikastuneen ja nyt jo vuosia sitten kuolleen miehen talo -- koko perhe oli kuollut sukupuuttoon, vain eräs kaukainen sukulainen oli elossa. Hän asui kokonaan toisella saarella ja piti nyt taloa vuokralla, saarelaisvallesmannien asuntona.
Näki kaikesta, että talossa oli elänyt rikas mies. Eivät minkään toisen talon räystäät sillä saarella olleet niin korkealla eivätkä katot niin valtavat, eivät ikkunat niin isot, eivät seinät niin pitkät ja kivijalka rakennuksen alla niin säännöllisistä kivistä tehty. Rakennuksen pitkä sivu oli meren puolella. Sen mahtava ikkunarivi välkkyi auringossa aina aamuin ja aamupäivin. Rakennuksen ja meren välillä oli iso puutarha, jossa oli kymmeniä omena-, luumu- ja kirsikkapuita. Ne olivat nykyään suuria ja niiden latvukset yhtyivät ja soralla peitetyt käytävät niiden alla olivat kuin holveja, kuin tunneleita. Siellä oli vilpoisaa kävellä tai istua käytävien varsille sinne tänne asetetuilla penkeillä. Puutarhan merenpuoleisella reunalla, josta maa alkoi viettää loivasti alas rantaan, jossa oli valkama, kasvoi neljä vänkkyräistä vanhaa petäjää. Niiden varaan, männystä mäntyyn, säännöttömään neliskulmaiseen muotoon, oli kiinnitetty mukavat, selkänojalla varustetut vihreiksi maalatut penkit. Keskelle jää aukeama ja siihen oli sijoitettu valkeaksi maalattu pöytä. Puutarhaa ympäröi vihreäksi maalattu säleaita. Säleiden ja pylväiden yläpäät olivat maalatut valkeiksi. Pöydän kohdalta johti portti alas rantaan, valkamaan. Rakennuksen toisella puolella oli piha, ulkorakennukset, marjapensaita, kaivo, sauna, iso kivikellari, sen takana kiviaita, joka ympäröi pihaa kaikkialta, ja kiviaidan takana oikealla niitty ja sen takana metsää. Osa hedelmäpuutarhaa oli myös rakennuksen eteläisen päädyn puolella, sillä suunnalla, missä muu osa kylää oli. Puutarha ja eräät aitat estivät näköalan kylään päin. Näin oli piha ja koko talo täysin eroitettu ja rauhoitettu muusta kylästä, ja kun kylä loppuikin tähän ja pohjoiseen päin oli vain metsää, elivät vallesmannit kuin omassa satulinnassaan. Oh -- ei se niinkään satulinna sentään ollut ainakaan lähinnä edellisille vallesmanneille! Markus Leopold Aleksander Markulin sitä katseli satulinnana, ainakin tänä ensiaamunaan, ja myöhemmin, lukemattomina muina aamuina ja iltoina, etenkin keväästä syksyyn ja myös talvisin, kun hän pakkasaamuina, aamukahvia juodessaan katseli makuuhuoneensa ikkunasta puutarhaan, joka oli huurteessa ja jonka värit alhaalla varjossa olivat sinistä ja sinipunaista, vaaleaa, ja latvukset, joihin juuri äsken noussut päivä paistoi, oranssinpunaista. Pelto-Kallu näytteli vallesmannille kaikkea ja kertoi talon koko entisen historian -- mikäli hän sitä tunsi. Jahdista oli otettu mukaan pari tyynyä ja peitto. Kun aamu oli jo pitkällä ja ilma oli poutainen ja lämmin ja kun vallesmannia armottomasti nukutti, oikaisi hän itsensä nurmelle omenapuiden varjoon, asetti tyynyt päänsä alle ja kääriytyi peittoonsa, kuunteli meren lotinaa rantakiviin ja kottaraisten vihellystä, kunnes nukkui. Sitä ennen oli Kallu, perämies, ennättänyt hänelle kehaista, että: "Käy maata vain vallesmanni! Sinua väsyttää ja nukuttaa ja kun heräät, on aamiainen pöydässä ja jahti tuossa omassa rannassasi ja kaikki muuttotavarat kaikessa hiljaisuudessa kannetut sisään ja järjestetyt kukin paikalleen", ja niin kävikin. Noin kello kymmenen tienoissa aamulla tuli nuori nainen herättämään vallesmannia syömään. Pelto-Kallu oli käynyt kutsumassa entisen vallesmannin palvelijattaren entiseen virkaansa. Tähän, ja aamiaiseen, oli vallesmanni sangen tyytyväinen, mutta huoneiden järjestelyssä tehtiin muutoksia. Entisen vallesmannin tapaa noudattaen olivat Pelto-Kallu ja palvelijatar, jonka nimi oli Miina, asettaneet vuoteen ja pesulaitteet virkahuoneeseen. Ne muutettiin viereiseen kamariin, jonka nurkkaan Markulin kymmenkunta vuotta myöhemmin antoi laittaa täydellisen, kaupunkilaismallisen kylpyhuoneen -- omalla kustannuksellaan, luonnollisesti! Nämä molemmat kamarit olivat talon pohjoispäässä, virkahuone lännen puolella ja makuukamari idän. Seuraava huonepari oli keittiö ja ruokailuhuone -- keittiö tietysti pihan puolella, lännessä, ja ruokailuhuone itään, puutarhaan ja merelle päin, kuten makuuhuonekin. Keittiöön ja virkahuoneeseen mentiin pihalta samasta eteisestä. Keittiöstä vei ovi ruokailuhuoneeseen, josta päästiin vasemmalle makuuhuoneeseen ja siitä vasemmalle virkahuoneeseen. Ruokailuhuoneesta oikealle johtava ovi vei niin sanottuun saliin, jossa paalit pidettiin ja joka oli talon suurin huone, otti puolet koko rakennuksesta, oli siis yhtä suuri kuin kaikki muut huoneet yhteensä. Heti aamiaisen jälkeen mittaili vallesmanni tämän mahtavan huoneen suuruutta ja havaitsi, että se oli neljä syltä pitkä ja neljä syltä leveä. Siinä oli kolme ikkunaa itään, kaksi etelään ja yksi länteen, pihaan päin. Viimemainitun ikkunan oikealla puolella, lähellä viereistä seinää, oli ovi, joka vei eteiseen ja siitä isolle lasiverannalle. Kaikki alemmat lasit siinä olivat tavallista laatua, värittömiä, mutta ylhäällä, lähellä katon rajaa kiersi kaksi riviä laseja, jotka olivat punertavia, vihreitä, punakeltaisia ja sinisiä ja joidenka kehykset olivat kaarevat. Tämän lasiverannan alla oli koirankoppi.
Sali jäi toistaiseksi kalustamatta. Jo samana syksynä sinne ilmaantui mustaksi kiilloitettu punaisella plyysillä päällystetty kalusto. Vuosia myöhemmin siihen ilmaantui myös piano surullisine tarinoineen. Eräänä syksynä, neljäntenä hänen tulostaan saareen, oli hän nimittäin saanut ensimmäisen pahemman synkkämielisyyspuuskan -- oli ollut lähes kuukauden pitkät myrskyt, jolla aikaa ei posti ollut päässyt kulkemaan ja kun se lopulta tuli, toi se hänelle kotoa kirjeen, jossa ilmoitettiin äidin kuolemasta ja toisen kirjeen, viikon verran myöhemmin kirjoitetun, jossa kerrottiin äidin hautajaisista ja ihmeteltiin hänen poissaoloaan. Arvaahan sen, että mieli alkoi masentua. Pimeys lisääntyi päivä päivältä. Sade ja myrsky pieksi itäseinää ja ikkunoita ja puistossa lenteli lehtiä ja oksia ja meri pauhasi yötä päivää että aivot oli mennä sekaisin. Silloin hän kirjoitti vanhemmalle, iloisemmalle sisarelleen kirjeen, jossa pyysi tätä tulemaan ratokseen saareen. Kirjeenvaihto asiasta jatkui talveen asti, jolloinka sisar ilmoitti suostuvansa tulemaan vain yhdellä ehdolla: että veli hankkii hänelle sinne hyvän pianon. Talvi oli silloin vasta alulla. Sekä pianon hankkiminen, että sisaren saapuminen täytyi lykätä myöhemmäksi, maaliskuun loppupuoleen, jolloinka jäät meressä ovat paikoillaan. Silloin tuotiin toisella hevosella piano ja toisella sisar, joka viipyi talossa kokonaista seitsemän päivää. Sitten suuttui hän veljeensä ja koko saareen ja palasi kaupunkiin. -- Niin tuli ja jäi piano taloon.
Markus soitti viulua. Hän ei siinäkään ollut saanut säännöllistä opetusta. Hän ei tuntenut nuotteja. Vain korvakuulosta oli hän oppinut, niinkuin maalaispelimannit. Hän soitteli sisarensa kanssa yhdessä -- sisar pianolla ja hän itse viululla. Toisinaan hän soitteli sellaista, jota sisar ei kyennyt säestämään, mutta kuunteli mielellään, sellaista, joka syntyi juuri soiton aikana ja hävisi viulun vaiettua. Kun sisar oli mennyt pois, jäi piano tietysti taloon ja oli siellä Markuksen kuolemaan asti. Talvisin sillä harvoin kukaan soitti, mutta sitä enemmän soi se kesäisin ja syksyin. Niinakin iltoina, joina talossa ei ollut pianonsoittajaa, soi viulu. Miten tapahtuikaan eräänäkin syysiltana, iltahämärissä:
Markus oli yksin kotona.
Ilma oli tyyni ja lämmin.
Ikkunat puistoon ja merelle päin olivat avoinna.
Kuu valaisi merta ja taivasta.
Heikko länsituuli puhalsi silloin tällöin.
Puutarhassa värähteli sen henkäyksissä lehti siellä ja täällä ja kuun valo leimahteli lehden pinnalta.
Markus seisoi ikkunan pielessä ja soitti viululla sellaista, joka syntyy soitettaessa ja katoaa samalla.
Oli jo myöhä ilta.
Ketään vierasta ei talossa ollut, eikä ketään odotettu.
Äkkiä ilmaantui Miina salin ovelle. -- "Siellä olisi keittiön portaissa vieras mies, joka pyrkii sisään." -- "Kuka vieras?" -- "Tuntematon." -- "Vie minun virkahuoneeseeni. Minä tulen sinne heti."
Virkahuoneessaan löysi Markus tuntemattoman vallashenkilön.
Tapahtui hiljainen esittely. Senjälkeen pyysi Markus vierastaan istumaan.
Sitten syntyi pitkä vaitiolo -- tai oikeastaan lienee vaitiolo kestänyt vain korkeintaan kymmenen sekunttia, mutta tuntui se pitkältä Markuksesta, joka odotti, että vieras rupeaisi selvittämään syitä outoon ilmaantumiseensa ja ennätti Markus sillä aikaa tehdä monta huomiota ja sepittää monta arvelua. Hän näki, että vieras on väsyneen näköinen, että hänen hiuksensa ovat pitkänpuoliset ja epäjärjestyksessä. -- "Lienee joku karkulainen", ajatteli hän, mutta silloin jo alkoi vieras puhua:
-- Tuntunee oudolta, että näin myöhään tänne ilmaannun. Pyydän anteeksi, jos olen jollain tavalla haitaksi ja poistun jälleen matkoihini, jos niin tahdotte. Tulin illan suussa saarelaispurjealuksella mantereelta ja neuvoivat kyytimieheni minut vallesmanninsa luo -- täällä sanoivat parhaiten saatavan ruokaa ja yösijan --
-- No -- eihän tämä mikään majatalo ole -- kylläkään --
Markus tarjosi sikarin ja he tupakoivat molemmat.
-- Viipyisittekö täällä kauankin?
-- Palaan ensi tilaisuudessa.
-- Lienette ehkä tiedemies -- tutkinette lintuja -- vuoria -- tai jäkälöitä -- tai muuta --
-- En ole tiedemies.
-- Ettekä virka-asioissa...
-- En.
-- Jaaha. Jaaha. No -- -- --
-- Minä olen oikeastaan soittomies ja kuulin juuri tullessani, että tekin soittelette viulua. Mitä te soititte? Minä en tunne sitä kappaletta. Se oli hyvin kaunis.
-- Seee -- mitä lienee ollut -- omia ajatuksia.
-- Omia! Soittakaa minulle se uudestaan! Minä tahdon sen kirjoittaa muistiin!
-- Se on mahdotonta! Sellaista ei soiteta koskaan, uudestaan. Mutta koska tekin sanotte olevanne soittomies, niin pyydän kysyä, soitatteko pianoa?
-- Soitan kyllä -- sekä pianoa, että viulua.
-- Jos minä lupaan teille yösijan ja iltaisen, niin toivottavasti siitä hyvästä soitatte minulle tänä iltana.
-- Hyvin mielelläni.
-- No -- sillä aikaa kun Miina laittaa iltaista, voimme me mennä saliin, siellä on piano. Soittelemme siellä.
Keittiön oven ohi kulkiessaan antoi Markus Miinalle määräyksen pöydän kattamiseen.
Sitten opasti hän kynttilän valossa vieraansa saliin, avasi pianon ja sanoi: "Olkaa hyvä."
Vieras istui ja alkoi soittaa.
Hänkin soitti sellaista, joka syntyy soitettaessa ja häviää soiton loputtua ainaisiksi ajoiksi kuin puhuttu sana, kuin kuun hohteen välähtely puiden lehdillä puutarhassa tai meren aaltosilla. Markus huomasi heti, ettei hänen huoneeseensa ollut saapunut mikään karkulainen hullujen huoneesta, tai mikään rikollinen, joka koettaa saaren kautta mitä julkeimmalla tavalla paeta yli meren vieraille maille, vaan että pikemminkin hänelle on käynyt kuin ennen isä Aaprahamille, joka kerran sai jumalaisia vieraita majaansa -- niin hänestä ainakin tuntui.
Kun soitto oli vaiennut, lähestyi Markus kohteliaasti kumarrellen soittajaa ja kysyi:
-- Anteeksi. -- Minä olen täällä saaressa muuttunut hiukan hitaaksi huomiokyvyltäni. Minulta jäi äsken esitellessä huomaamatta, kuka kunnioittaa käynnillään minun matalaista majaani?
Soittajan vieressä oli toinen tuoli, jolla oli paksu pinkka nuotteja, Markuksen sisarelta jääneitä. Vastaukseksi Markuksen kysymykseen alleviivasi vieras etusormellaan päällimmäisen vihon kannella olevaa säveltäjän nimeä.
Markus kertasi ääneen nimen ja esitti tuhannet anteeksipyynnöt.
-- Te olette siis tuo suuri säveltäjä?!
-- Suureksi en uskalla itseäni sanoa -- tuskin säveltäjäksikään. Jos tuo, mitä äsken soititte viululla ja jota minä paljastetuin päin kuuntelin tuolla ulkona, oli teidän omaanne -- ja minä uskon niin olevan -- niin olette te itse suuri säveltäjä. Olemme esitelleet itsemme toisillemme!
Molemmat nauroivat.
-- Ja minä kun luulin teitä maantien rosvoksi tai hullujenhuoneen karkulaiseksi!
-- Itse olen siihen syypää ja velvollinen anteeksipyyntöihin.
Myöhäinen iltainen syötiin ja sen jälkeen katettiin salin pyöreälle pöydälle tee ja konjakki.
Idän saarteella alkoi jo tuntua päivän sarastus, kun vasta kynttilät sammutettiin ja juomaveikot, jotka molemmat olivat suuria taiteilijoita, vaikka kohtalo olikin toisen vienyt syrjäisen saaripiirin vallesmannin istuimelle, menivät levolle ja nukkuivat myöhään seuraavaan aamupäivään -- lähelle puolta päivää.
Voi, voi!
Mutta nythän emme ole vielä siellä asti!
Nythän ei salissa vielä ole säveltäjiä, eikä liioin muitakaan vieraita, ei sisaria, ei plyysipäällyksistä kalustoa, eikä kalustoa minkäänlaista, ei muuta kuin tyhjä, kumahteleva huone, jota ei ole tuuletettu eikä siivottu, joka on täynnä hämähäkin verkkoja ja jonka ilma on ummehtunut ja ovi kaksinkertaisessa lukossa ja vielä vähemmän siellä on vielä mitään pianoa. Markus yksin siellä vain on, itse vielä vieraana, ja harppoo ensimmäisen aamiaisensa jälkeen ensin salin poikki idästä länteen ja sitten pohjoisesta etelään, mittailee salin avaruutta ensin askelissa ja sitten sylissä ja havaitsee, että se on, kuten sanottu, neljä syltä eli kahdeksan askelta idästä länteen ja saman pohjoisesta etelään.
Markus saa sieltä ja täältä hämähäkinkinoa silmilleen ja pyyhkii sitä pois ja pysähtelee eri puolille huonetta ja suunnittelee, minkälaiset ovat ikkunaverhot olevat, minkälaisia huonekaluja on hankittava ja mihin mikin huonekalu on asetettava. Pianon paikkaa ei hän silloin osannut ajatella. Ei johtunut edes hänen mieleensäkään, että piano joskus tulisi hankittavaksi.
Miina pesi astioita keittiössä. Sieltä kuului niitten helähtelyä ja myös puhetta.
Pelto-Kallu istui siellä, poltti piippua ja jutteli Miinan kanssa. Kuului väliin naurua, Miinan kimakkaa ja Kallun römähtelevää.
Ääneen puhuivat ja nauroivat, toisinaan liiankin ääneen.
Siitä päätteli Markus, etteivät mitään hänestä puhuneet. Mitä lienevät puhuneet saaren vanhoista asioista, hänelle vielä tuntemattomista tapauksista ja tuntemattomista ihmisistä.
Pelto-Kallu oli nainut mies, mutta häntä huvitti jutella Miinan kanssa.
Pelto-Kallu soitti harmonikkaa.
Hän toi joskus harmonikan mukanaan ja pyysi soittaa vallesmannille. Pian tämä kuitenkin huomasi, että se oli vain tekosyy. Eräänä iltana nimittäin, samana kesänä kuin Markus oli tullut -- elokuuta mitä lienee ollut -- -- oli Kallu soitellut ensin vallesmannin virkahuoneessa ja saanut palkakseen sikarin ja pari ryyppyä, mutta sitten jäänyt istumaan eteiseen, sisäportaille, ja soitteli hiljakseen. Kun Markus myöhemmin illalla kulki eteisen läpi ulos, näki hän puolipimeässä sisäportailla istuvassa asennossa kaksi haamua: tummempi oli Kallun haamu ja vaaleampi Miinan haamu. Miina, jolla oli vaalea karttuunihame, istui Kallun sylissä, kädet kaulan ympäri ristissä ja pää nojaten Kallun vasempaan olkapäähän. Kallun pitkät käsivarret ulottuivat Miinan ympärikin pitelemään harmonikkaa, jota hän hiljaa soitteli.
Vallesmannin ohimenoa he eivät olleet huomaavinaankaan. Kun Markus palasi kävelyltään rannasta, olivat sekä Miina että Kallu kadonneet.
Näin tapahtui usein sen kesän ja syksyn kuluessa.
Kerran istui Kallu vallesmannin kamarissa niinikään taaskin soittamassa.
Seuran puutteessa oli Markus kutsunut hänet juomatoverikseen.
Toiset lasit olivat menossa ja toiset sikarit. Kallu oli jo tuntuvasti humalassa.
-- Kuulehan perämies.
-- Aina kuullaan, mitä vain vallesmanni käskee!
-- Sinä seurustelet liian paljon tämän minun piikani kanssa.
-- Se on minun asiani. Miina ja minä ollaan oltu tässä talossa jo ennen vallesmannia.
-- Olkoon vain se asia sinun asiasi, mutta tiedätkö sinä, mikä on minun asiani?
-- Kyllä minä tiedän -- ei ole mitään asiaa mitä en minä tietäisi.
-- No hyvä on. Tiedä sitten, että ellet jätä minun piikaani rauhaan, niin minä annan sinulle eropassin perämiehen virasta. Sinä nainut mies ja kahden lapsen isä, ilkeät kulkea piikojen jälessä!
-- Vallesmannin on helppo sanoa sillä tavalla, vaikka ei tiedä mitään.
-- No no!
-- No no -- sanon minäkin! Minä olen ollut tässä saaressa moniaan päivän kauemmin kuin vallesmanni -- sillähän minä enemmän tiedänkin! Vallesmanni ei tiedä mitään: On hyvä, jos pitää suunsa kiinni!
Perämies jutteli toisesta suupielestään ja sikari oli toisessa suupielessä ja heilahteli puheen mukana. Harmonikka alkoi soida kiivaammin ja kiivaammin ja sen palkeet vääntelehtivät ankarasti ja sen kielet pauhasivat. Pahalla parkaisulla painoi Kallu harmonikkansa kokoon, asetti sen oikealle polvelleen, nojasi siihen oikeaa kyynärpäätään ja hoidellen sikariaan oikealla kädellään jatkoi juttuaan, virnistellen ilkeästi naamallaan -- se oli olevinaan hymyilyä.
-- Vallesmanni sanoi, että minä olen nainut mies ja että minulla on lapsia ja niinhän minulla onkin. Sen vallesmanni tietää ja se on oikein. -- Mutta vallesmanni ei taida vielä tietääkään -- ja mistäs vallesmanni sen voisikaan tietää -- etten minä ole yhtään tyytyväinen muijaani. Se on minulle paha. Se haukkuu minua -- sanoo eläimeksi ja pahaksi hengeksi, ja sulttaaniksi, lastenikin kuullessa. Vallesmannin on helppo sanoa: "Kallu hoi, perämies hoi! Anna piika-Miinan olla rauhassa!" mutta vallesmannin suu taitaa mennä tukkeeseen, jos kysyttäisiin, että tietääkö vallesmanni, minkätähden minä -- tuota noin -- tykkään tästä Miinasta.
-- Ei minun sitä tarvitsekaan tietää. Hyvä kun itse tiedät. Minä vain tiedän sen, että nämä ovat niinkuin erojaisryyppyjä. Eropassi on jo sinua varten valmiiksi kirjoitettuna täällä pöydän laatikossa.
-- Ei suinkaan vallesmanni totta tarkoita?
-- Totta, totta! No -- ryypätään nyt tämä ilta. Kippis! Ja sitten sinä soitat taas! Sinun on soitettava aamuun asti! Tänä yönä et mene Miinan luo. Minä olen lähettänyt Miinan hakemaan sinun muijaasi tänne. Pannaan ennen aamua asiat kaikki selviksi ja sitten saat laputtaa. -- No! Soita! Soita!!
-- Kyllä minä soitan, kun käsketään ja kun saan palkan, mutta ensin minä tahtoisin kysyä yhtä asiaa.
-- Kysy, kysy!
-- Että ei suinkaan tästä nyt eropassit tule -- eihän tämä kuulu virka-asioihin eikä mihinkään? Kun vallesmanni on mies ja ymmärtää, mitä on mikä, niin minä tahtoisin vain kysyä, että ei kai vallesmanni ole niin tuhma, että ajaa minut pois tuon asian vuoksi, mistä oli puhe -- sehän olisi häpeäksi vallesmannille itselleen enemmän kuin minulle. Koko kylä nauraisi, että vallesmanni tahtoo pitää yksin piikansa --
-- Suus kiinni ja soita!
-- Soitetaan, soitetaan. Vallesmanni ei tykkää pahaa, vaikka minä tuhmuudessani haastan sitä, minkä tietää koko saari -- että jos minä rajaankin Miinaa, niin ei se ole mitään, ei kerrassa mitään siihen surkeuteen verraten, että minulla on kotona ruma ja häijy akka, joka on lisäksi minua vanhempi! Aatella! Miestään vanhempi.
Kallu rupesi itkemään ja soitteli jotain surkeaa.
-- Mutta, hyvä mies, eihän sinulle kukaan ole voinut väkisin akkaa antaa! Sinullahan on silmät päässäsi! Olisit katsonut eteesi!
-- Miten sitä pimeässä katsoo! Mistä sitä pimeässä tietää kuka ja minkälainen eteen sattuu, kun pyhäiltana tanssin jälkeen ottaa tytön kiinni! Kun kiinni on niin kiinni on -- elämänsä loppuun asti. Ei sille mitään voi! Kuka pimeässä eteen sattuu, niin niin -- kuka eteen sattuu.
Markus luuli jo ensi päivänä ja pitkin ensi kesää koonneensa yhteen sellaisia huomioita ja tietoja, jotka valaisivat Kallun koko olennon, mutta siinä hän erehtyi. Kului vuosia, ennenkuin hän pääsi miehestä perille -- tai ainakin luuli päässeensä.
Tällä kertaa kuitenkin Markuksella oli halu päästä perille siitä asunnosta, joka kenties vuosikausia tulisi olemaan hänen kotinsa.
Jo aamiaiselle tullessaan oli hän poikennut virkahuoneeseensa. Sen oli hän silmäillyt kaikkein ensiksi ja nyt hän palasi sinne perinpohjaiselle tarkastukselle.