Part 2
-- Kuulkaa, herra vallesmanni, ja pankaa mieleenne ja tehkää niinkuin minä teen: Minä en koskaan erehdy -- en koskaan. Se oli ensiksi! Toiseksi -- minulla ei ole koskaan mihinkään kiire, enkä koskaan mistään myöhästy!
Edellisen puheensa päälle hän nauraa hohotti ja kohteliaisuudesta nauroivat kirjoittaja ja kihlakunnan vanhinkin. Sen sijaan ei nauranut Markus, sillä hänestä tuntui julmalta puhua tuollaisella ivalla hänen muutamista myöhästymisistään. Tämä aamu ei nimittäin ollut ainoa, jolloin hän oli myöhästynyt. Päinvastoin tämänaamuinen myöhästyminen ei ollut mitään siihen nähden, mitä oli tapahtunut tuhka tiheään, pitkin tätä kesää ja edellistä, pyhien jälkeen: Useat maanantait oli hänen paikkansa tyhjä ja pahinta oli se, että hänen mukanaan myöhästyi toisia. Hän käsitti, että mitta on nyt täysi, että rangaistus on tuleva ja että se ei enää supistu pelkkiin muistutuksiin, ojennuksiin ja neuvoihin.
-- Minä kyllä koettaisin olla täsmällisempi tästedes, jos...
-- Jaa -- siitä voitaisiin keskustella, -- mutta istukaa toki ensin. -- Herran nimessä! Käykää istumaan! -- No niin. -- Onko vallesmanni ollut näin keskellä viikkoakin purjehtimassa?
-- Anteeksi -- minähän en tiedä edes piiriäni ja minua kutsutaan vallesmanniksi.
-- Teillä on tapana käydä purjehtimassa -- sanoisinko pahana tapana, sillä se on vaarallista -- soisin, että mieluummin tekisitte vain metsästysretkiä -- kauniita tyttöjä ja viinaahan löytää niilläkin -- hö hö hö -- mutta kun teillä nyt kerran on tuo parantumaton halu merelle, niin päätettiin antaa teille paikka, jossa saatte merestä ja purjeista kerrankin tarpeeksenne. Teistä on eilen tehty saarelaisvallesmanni.
-- Elinkautinenko vai määrävuotinen?
-- Hm. Kyllä se tällä kertaa luultavasti on elinkautinen. Riippuu itsestänne.
Samalla ojensi maakuntavanhin Markukselle kankean, valkean virkapaperin, jonka oikeassa yläkulmassa loisteli sininen karttamerkki ja yläreunassa numero 11646 ja siitä jonkunverran alaspäin suurilla, hohtavilla, varjostetuilla painokirjaimilla:
KARJALAN MAAKUNTAVANHIN
tekee tiettäväksi: ja sitten maakuntahallituksen parhaimman kaunokirjoittajan kädellä piirretty teksti:
"Että samalla kun ulkosaarien piirin vallesmanni Carl August Ferdinand Kraepolin on nyttemmin kuollut, olen minä nähnyt hyväksi määrätä maakuntahallituksen ylimääräisen konttoristin Markus Aleksander Leopold Markulinin kuluvan kesäkuun 18 päivästä lukien sanottua vallesmanninvirkaa hoitamaan viran vakinaisena haltijana ja isäntänä, jota kaikki asianomaiset noudattakoot. Karjalan maakuntakansliassa kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä vuonna kahdeksantoista sataa ja kahdeksanyhdeksättä."
Sitten seurasi maakuntavanhimman sotkuinen nimikirjoitus ja sen alla maakunnan suuri ja selvä sinetti ja oikeassa alakulmassa maakuntahallituksen pääkirjoittajan nimi.
Paperi tuntui liukkaalta, valkealta ja kankealta. Markus oli toki ennenkin pidellyt käsissään moisia arkkeja, mutta ei olleet ne tuntuneet silloin jo paperiaineeltaan niin arvokkailta kuin nyt tämä, joka tuntui sisältävän kokonaisen elämänkohtalon, eikä sitä millekään halvemmalle paperille olisi voinut kirjoittaakaan, ajatteli hän.
Virkamääräys oli pikainen -- ei mitään hakuaikaa tai muita muodollisuuksia.
Mutta olihan jo aikoja sitten tullut tavaksi lähettää saarivaltakuntaan mies, kun sopiva löydettiin ja milloin siellä sellaista tarvittiin, joko vuodeksi tai useammaksi, vakinaiseksi, elinkautiseksi -- aina asianhaarojen mukaan.
Markus silmäili paperia, joka vavahteli hänen käsissään.
Hän ymmärsi kyllä, että on kysymyksessä vakinainen, itsenäinen virka ja vakava toimeentulo.
Lyhyessä ajassa, joka kului maakuntavanhimman viime sanoista -- lienee ollut puoli minuuttia tai vähemmän -- ennätti Markus ajatella monia asioita ja asetella vastakkain monta mahdollisuutta.
Hän olisi niin mielellään jäänyt edelleenkin maakunnan pääkaupunkiin -- äiti, vanha koti, iloiset toverit, laulukuoro, teatteri, metsästysseura, purjehdusseura, ja talviset juomingit ja pienet konttoristin tulot toisaalla ja hyvätuloinen, rangaistuksen luontoinen elinkautinen olo saarelaisvallesmannina toisaalla.
Maakuntavanhin lienee arvannut hänen mietteensä, koska sanoi:
-- Teillä ei ole minkäänlaisia ylenemismahdollisuuksia, jos jäätte tänne. Se on minun vakava käsitykseni.
Isot isännät sytyttivät sikarin kukin ja maakuntavanhin tarjosi myös Markukselle.
-- Tässä huoneessa on siitä asiasta usein neuvoteltu, jatkoi ukko itse vakavana jälleen. -- Me olemme isävainajanne vanhoja ystäviä -- enempää en tarvinne sanoa --
-- Minä kiitän tästä paperista...
-- Te siis otatte viran vastaan?
-- Eihän tässä ole muutakaan valittavaa. Olen hyvin kiitollinen...
-- Niin. Saanen kai sanoa, että teistä on täällä ollut, etenkin tänä kesänä, meille paljon harmia ja päänvaivaa. Jos olisitte joku muu, olisitte saanut jo aikoja sitten täältä virkaeron -- elinkautisen nimittäin. Mutta -- niinkuin ennen kuningas Salomolle sanottiin: "Kuitenkaan en minä sitä tee sinun ajallas, sinun isäsi Davidin tähden" -- mekin täällä teidän isänne suurien ansioiden vuoksi tahdomme armahtaa ja auttaa teitä. -- Tehän olette pitkin kesää myöhästellyt, ei vain puolituntisia, kuten tänä aamuna, vaan päiviäkin, ja saanut muistutuksia ja varotuksia --
-- Purjehdusretkillähän voi sattua yllätyksiä -- sumuja, vastatuulia, tyyntä ja niin edespäin.
-- Teidän selityksenne on aina otettu huomioon. Virkapaikaltaan saa vapaahetkinään lähteä minne haluttaa ja olla miten haluttaa -- mutta -- senkin te tiedätte -- virkatunneilla on oltava paikallaan, ellei ole kuollut tai vakavasti sairas. -- Täällä on, niinkuin sanottu, tätä asiaa pohdittu puolelta ja toiselta ja tultu siihen päätökseen, että, koska meillä ei ole halua teitä poiskaan potkia, teidät on parannettava sillä lääkkeellä, joka tässä tapauksessa lienee tepsivin: Antaa teidän kerrankin saada merestä tarpeeksenne -- hö hö hö -- ja saada täällä konttorihenkilökunta jälleen järjestykseen.
-- Anteeksi. Milloin minun on lähdettävä.
-- Niinkuin siitä paperista näette, olette täysivaltainen virkamies saarivaltakunnassanne jo eilisestä alkaen.
-- Pyydän kunnioittavimmin kolmen päivän lomaa yksityisasioiden järjestelyä varten.
-- Teillä on sitä varten viikon loma ja kun teillä kuulemamme mukaan on runsaanpuoleisesti velkoja täällä kaupungissa, saatte nostaa kahden kuukauden palkan etukäteen niidenkin järjestelyä varten. -- Siis lähdette heti juhannuksen jälkeen.
-- Minä olen hyvin kiitollinen --.
-- Isävainajanne vuoksi, joka oli tämän kaupungin jaloimpia miehiä. Säilyttäkää hänen nimensä kunniassa! -- Toivomme, että tulette viihtymään piirissänne hyvin. Siellä on toistaiseksi paljon työtä. Edeltäjältänne on miltei vuoden kirjeenvaihto hoitamatta, tilitykset tekemättä ynnä muuta, ynnä muuta. Tämä kihlakuntanne vanhin, tuomari Karpelanus, voi teille kertoa sieltä yhtä ja toista. Hän tuntee ne asiat paremmin kuin me muut. Asuntonne tulee olemaan hyvä -- iso palatsi, saaren komein, kolme kamaria, iso sali ja keittiö ja ympärillä vanha hedelmäpuutarha, oma venesatama miltei ikkunan alla -- paikka on kuin Edenin paratiisi, ilman Eevaa! Niin, nainut mies teidän oikeastaan pitäisi olla! -- Piirinne rajat ovat helkkarin selvät -- Jumala paratkoon! Ette tule koskaan riitaantumaan naapurivallesmannin kanssa siitä, kummanko piirissä joku rikos tapahtui! Sehän on etu sekin! Oma aurinko, kuu ja tähdet -- hö hö hö -- ja villi meri ja puolivillit kalastajat ja merimiehet -- niitähän olette aina himoinnut tulla tuntemaan!
Maakuntavanhin nauroi röhisevää iloisen vanhuksen naurua, puhalteli muutamia sankkoja savuja sikaristaan ja nousi ylös. Toiset nousivat samalla.
Maakuntavanhin kätteli Markusta ja saneli naureskellen:
-- Niin. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon! Ei tämä mikään tuomio ole, eikä välttämättä elinkautinenkaan! Jos olonne siellä alkaa tuntua sietämättömältä, niin kirjoittakaa luottavaisesti suoraan minulle. Kyllä minä koetan järjestää -- isänne Davidin tähden -- isänne Davidin tähden -- hö hö hö --. Älkää missään tapauksessa laskeko mieltänne siellä lamaantumaan! Jos synkkämielisyys alkaisi teitä siellä vaivata, niin lähtekää heti kiireen kaupalla, oli talvi tai kesä, mantereelle. Hulluksi ette saa tulla! Ja mikäli teitä tunnen -- ja minä tunnen miehen heti, kun hänet näen edessäni -- ette te hulluksi tulisi, vaikka teidät komennettaisiin kuuhun! Eikö niin! Te olette iloinen veitikka -- liiankin iloinen, mutta te olette mies, jota me tällä hetkellä tarvitsemme -- oman itsennekin tähden. Eläkää terveenä ja iloisena ja hoitakaa virkanne hyvin!
Markus löi kantapäänsä yhteen, kumarsi ensin maakuntavanhimmalle ja sitten toisille ja poistui paperi kädessään.
Eteisessä kohtasi hän jälleen palvelijan, joka kysyi:
-- No, kuinka sinulle kävi? Eropassi, vai?
-- Virkamääräys! Ylennys!
-- Ylennys?
-- Niin.
-- Miksi?
-- Saarelaisvallesmanniksi.
-- Kuinka pitkäksi aikaa?
-- Elinkautiseksi.
-- Herra Jumala! Olisi tuo riittänyt vähempikin -- muutamista nuoruuden hairahduksista! Sinä olet mennyttä miestä!
-- Niin. Sano minua sinäksi ja miksi ikinä haluat! Minä olen nyt vallesmanni ja sinun on oltava minulle nöyrä! Ei tämä ole rangaistus. Tämä on ylennys. Eivät ole löytäneet toista miestä, jonka järki ja hermot siellä kestäisivät.
-- Ylennys?
-- Niin niin. Etkö tajua?
-- Tajuan kyllä, mutta niinhän ne ovat sanoneet toisetkin. Sinne meren taakse on moni mies mennyt, mutta harva terveenä ja täysijärkisenä on sieltä palannut. Kyllä minä muistan! -- Minä olen tämän maakunnan vanhin virkamies, palvellut jo yli neljäkymmentä vuotta tässä samassa eteisessä. Täältä ne ovat lähteneet kaikki vallesmannit, kaikkiin piireihin. Tunnen minä ne kaikki! Vanhin elossa olevista on Kettunen. Hän läksi täältä vallesmanniksi kaksikymmentä vuotta sitten. Hän käy toisinaan täällä ja antaa minulle tupakkaa ja sanoo: "Hyvää päivää Häyrynen!" -- ja että: "Me vanhat virkamiehet!" he he he! -- Häyrysukko nauroi silmät sikkurassa ja pikku kyyneleitä kihisi hänen rakosillaan olevista kurttuisista silmäkulmistaan. -- Se on sellainen hauska mies se Kettunen, mutta ryyppää paljo, liian paljo --
-- No -- hyvästi Häyrynen. Minulla on kiire. Osta tällä tupakkaa ja juo kapakassa illalla itsesi humalaan minun onnekseni! Sinä vanha virkamies! Ota ota! Ota kun minä annan, äläkä töllistele!
-- Viisi markkaa!
-- Tuoss' on toinenkin, jos yksi on mielestäsi liian vähä! Elä terveenä! Minulla on kiire nyt!
-- "Kiire, kiire!" Niin ne kaikki sanovat! Kun tulevat uudestaan täällä käymään, ei niillä ole ensinkään kiire! -- Onko minun nyt otettava tämä koko raha?
-- Koko raha! Koko raha! Tuo toinen tupakkaa ja tuo toinen olueen tai kummapäin haluat! Tai molemmat tupakkaan, tai molemmat olueen, viinaan, samppanjaan, konjakkiin, rommiin -- ihan mitenkä haluat! Mutta tänä iltana sinun on se poltettava tai ryypättävä minun onnekseni! Muista se! Ja nyt hyvästi Häyrynen, sinä ikuinen eteisten haltija täällä!
* * * * *
Markuksen äidin hämmästys ei ollut pieni, kun hän näki poikansa palaavan siihen aikaan päivästä kotiin.
-- No -- kysyi hän ihmetellen -- mikäs sinut kotiin tuo tähän aikaan? Mitä sinulle on tapahtunut?
-- Minusta on tullut vallesmanni!, julisti Markus miltei huutaen ja pyöritti äitiään. -- Hurraa äiti! Sinun ainoasta pojastasi on tullut vallesmanni!
-- Vallesmanni!?
-- Niin!
-- No se ei ole paljon sinun ikäisellesi miehelle! Rakas Markus, sinä olet liian hitaasti edistynyt. Isävainajasi oli sinun ijälläsi jo nuorempi lehtori!
-- Olisi voinut minulle hullumminkin käydä. Olivat olleet kahden vaiheilla, potkiako minut kokonaan pois, vai lähettää saarelaisvallesmanniksi. Valikoivat minun onnekseni kahdesta pahasta vähemmän pahan.
-- Saarelaisvallesmanniksi!
-- Niin.
-- Mene paikalla pyytämään, että saisit jäädä entiseen toimeesi.
-- Rakas äiti! Ei se käy laatuun. Ja sitäpaitsi, minä saan suuremman palkan nyt.
Äiti rupesi itkemään.
-- Minulle olet sinä itse kalliimpi kuin raha, sanoi hän. -- Eläisimme kuinka köyhänä hyvänsä, kunhan pysyisimme yhdessä.
-- Minä vien sinut mukanani, äiti!
-- Ihan tuntemattomiin oloihin!
-- Niin. Siellä on iso talo ja suuri puutarha ja hyviä ihmisiä.
-- Sinne meren taa! Ajattele toki, että minä olen kammonnut merta koko elämän ikäni! Ei hyvä lapsi! Ei siitä tule mitään!
Markus sai äitinsä tyyntymään, mutta siinä olikin hänellä paljon työtä ja oikeastaan lienee äidin tyyntyminen ollut toista, kuin miksi Markus sen ensin luuli: Äiti alistui välttämättömyyteen ja näytti surullisemmalta kuin isän kuollessa. Hän ei puhunut enää Markuksen lähdöstä, vaikka auttoikin häntä lähtövalmistuksissa vointinsa mukaan. Markus hoppusi hänelle kuin vanhempi lapselleen, jota tahtoo lohduttaa: "Minä käyn usein täällä sinun luonasi, äiti! Minä saan lomaa milloin hyvänsä! Minä käyn täällä sinun luonasi kerran kuussa, ehkä useamminkin!"
Markus parka! Hän ei silloin vielä tiennyt, että hänen tuleva saarivaltakuntansa voi joskus joutua kuukausimääriksi erilleen muusta maailmasta, niin erilleen, ettei edes kirjettä voi lähettää eikä saada! Äiti kuunteli hänen lupauksiaan ääneti. Hän koetti katsella asiaa yhtä toivorikkaana kuin Markus, mutta hän ei löytänyt siinä ainoaakaan valoisaa kohtaa.
* * * * *
Se loma, jonka Markus oli saanut lähtövalmistuksiaan varten, kului hirvittävän nopeasti. Markus ei ollut koskaan eläissään viettänyt niin nopeasti hupenevia päiviä.
Viimeisen illan hän vietti toveriensa ympäröimänä kapakassa.
Puolen yön tienoissa oli mieliala korkeimmillaan.
Puheita pidettiin.
Maljoja juotiin.
Markus itse oli liikutettuna.
Erään puheen jälkeen hän itse saneli:
-- Minun on vaikea erota teistä, toverit!
-- Eläköön Markus! Sinä viet ilon konttoristamme! Sinä olet siellä pitänyt hyvää tuulta ja päivänpaistetta yllä jo neljä vuotta. Synkeys laskeutuu nyt siellä sekaamme. Pimeys ja alakuloisuus ympäröi työpöytiämme tästedes. Ikäviksi muuttuvat metsästysretket, joita tulevana syksynä teemme -- jos teemme ensinkään. --
-- Pyytäisin itsekin puhua...
-- Markus-vallesmannilla on puheenvuoro, julisti seuran vanhin.
-- Saarelaisvallesmannilla on puheenvuoro!, huusi koko seura, ja Markus jatkoi.
-- Minun on vaikea erota teistä, toverit -- kuten jo sanoin. Hyvät toverit...
-- Sinä olet mainio vallesmanni!
-- Hiljaa!
-- ... Minä olen hyvin murheissani, kun minä eroan teistä, mutta vaikeampi on minun erota -- suokaa anteeksi, en minä soisi, että minua väärin ymmärtäisitte -- vielä vaikeampi on ihmisen erota äidistänsä. -- Ihminen -- vaimosta syntynyt -- te -- te ymmärrätte. -- Minä en ole runoilija, niinkuin tiedätte -- muu taiteilija minusta olisi varmaankin tullut, niinkuin tiedätte -- mutta minä olen nyt virkamies ja puhun virkakieltä. Se on: Kieltä ilman koristeita ja runoutta. -- Purjevene -- niin -- tuollainen sieluton kappale -- yksi purjevene. -- Katsokaas: Tuntuu ehkä sopimattomalta sanoa, että siitä on sittenkin se vaikein ero. -- No -- mitäs sanotte? Varmaankin, että Markukselle on ryyppy kihahtanut ohimon taa! Niin! Minä soisin, että te ymmärtäisitte minua oikein! Me kokoonnumme tästä lähin harvoin yhteen. -- Kippis!
-- Terveeks!
-- Se on vain tuollainen puusta, raudasta, vaskesta, purjekankaasta ja köysistä rakennettu sieluton purjevene ja siihen kiintyy mies, kuin elävään olentoon. Pari hevoskuormaa lautoja ja muuta roskaa! -- Terve!! -- Minä jätän hänet teidän hoitoonne, toverit! Suostutteko?
-- Millä ehdoilla?...
-- Että pidätte siitä huolta! Ei! Minä lahjoitan sen sille, joka voittaa minut tänä iltana juomingeissa! Suostutteko?
Ehdotukseen suostuttiin tietysti ilolla ja tilattiin pöytään uusia juomia.
Aamu oli jo pitkällä, kun Markus, joka oli juonut kaikki toiset pöydän alle, ja siis voittanut kilpailun ja oman lahjoittamansa palkinnon, poistui kapakasta. Hän piti itseään täysin selvänä, vaikka oli juonut yhtä paljo kuin toisetkin, tai oikeastaan hiukan enemmän. Kulkiessaan läpi eteisen ja ottaessaan hattuaan ja päällystakkiaan eteisvartijalta, hän mittasi selvyyttään sillä, että osasi antaa eteisvartijalle sopivan määrän juomarahaa, että näki ovet säännöllisinä, että voi, tasapainoaan menettämättä, äkkiä käännähtää portaisiin päin. Ihan tahallaan hän teki hyvin ripeitä liikkeitä näyttääkseen olevansa ihan selvä, ja totesi mielihyvin, että hän voi sanasta sanaan seurata erästä keskustelua, joka oli käynnissä eteisessä juuri hänen ottaessaan hattuaan eteisvartijalta, erään niinikään lähtöhommissa olevan iäkkään, kaljupäisen ("Minä voin tehdä verrattoman tarkkoja huomioita ympäristöstäni kuin selvä ainakin", ajatteli Markus) humaltuneen herrasmiehen ja tarjoilijatarneitosen välillä. Keskustelu oli tämännäköinen ja oli se Markuksesta sangen kiintoisa:
Humalainen: Minun rouva sano että-tä sinä et -- saa -- olla -- sivu puoliyön.
Neitonen: Niin -- sellaisiahan ne rouvat ovat!
Humal.: Minkälaisia?
Neit.: Tiedättehän, kun teillä rouva kerran on.
Humal.: Jaa jaa -- mutta minulla on ollut morsian kans!
Neit.: Ooo!
Humal.: Niin. Varmast! Uskooks neiti, että minulla on ollut morsian?!
Neit.: Miks en minä nyt tuota usko.
Markuksen hämärtyneisiin aivoihin jäi kaikumaan keskustelusta lause: "Minulla on ollut morsian". Hyvin hämärästi hän tajusi tuon, kuunteli sitä kuin hyvin kaukaa ja koetteli tavoitella muistinsa komeroista järjestykseen asioita, jotka olivat tapahtuneet jo vuosia sitten. Ajatellessaan sanaa "morsian" tunsi hän jonkinlaisen onnen aaltoilun väreilevän sielussaan, mutta ei jaksanut ajatella, mikä häntä niin surettaa ja samalla riemastuttaa. Hän koetti saada selville, olisiko sopivaa vai sopimatonta mennä sanomaan jäähyväiset eräälle tytölle, jonka nimi oli Anna ja joka asui kokonaan toisella suunnalla, Pantsarlahdella päin, vai olisiko viisaampi mennä kotiin. Näissä mietteissä hän käveli ja joutui miltei vaistomaisin askelin perille, omaan huoneeseensa ja mietti yhä samaa asiaa hiipiessään vaatteet päällä vuoteeseensa, johon nukkui.
Seuraavana päivänä hän keinui jo meren ulapalla matkalla kohti kihlakuntakaupunkiaan Vehkalahtea, jonne saapui myöhään illalla. Samana iltana hän jo sai tietää, että satamassa on iso, kymmenentonnin täyskannellinen jahti, valtion omistama, saarelaisvallesmannin käytettäväksi rakennettu ja nyt tullut häntä hakemaan. Hän etsi jahdin käsiinsä ja tutustui sen kannella mieheen, josta tuli hänen kohtalotoverinsa eräällä purjehdusmatkalla toistakymmentä vuotta myöhemmin. Miehen nimi oli Kalle Peltola, jota saarelaisten kesken sanottiin Pelto-Kalluksi. Hänen arvonimensä oli ruununperämies. Hän komeili sillä nimellään. Hänen virkaansa kuului hoitaa vallesmannin virkavenettä, olla perämiehenä ja ainoana laivamiehenä siinä ilmoilla millä hyvänsä ja tehdä kaikkea palvelusta merellä vallesmannille, joka oli hänen esimiehensä ja kapteeninsa. Ilman eri palkkaa oli hänen syksyllä, talven tullen, saatettava jahti ja sen purjeet talvikorjuuseen, keväällä raapattava ja maalattava kaikki puhtaaksi ja pitkinkesää valvottava, että kaikki pysyy siistinä ja kunnossa.
Pelto-Kallu oli suurikokoinen mies, samaa ikää kuin hänen uusi esimiehensäkin.
-- Jaaha -- milloinkas sitä lähdetään saareen päin seilaamaan, kysyi Markus Pelto-Kallulta.
-- Milloinka vallesmannille sopii. Se riippuu kokonaan vallesmannista -- ja tuulista. Nyt olisi kyllä sopiva tuuli, itätuuli, virkeä tuuli. Veisi tämä kuudessa tunnissa. Minä olen valmis milloin vain, nyt tai aamulla -- mitenkä vain. Valoisa nyt on yökin...
-- Jaaha. Katsotaanhan nyt. Markus oli tullut höyrylaivalla -- oman veneensä hän möi ennen lähtöään. Matkatavarat siirrettiin paikalla höyrylaivasta jahtiin ja Markus antoi Pelto-Kallulle määräyksen nukkua rauhassa yönsä. "Katsotaanhan sitten aamulla, minkälainen on ilma", sanoi hän mahdollisimman varmasti, sillä hän oli jo heti jahdin kannelle tultuaan ja itsensä esiteltyään nähnyt, että Pelto-Kallu katseli häntä hiukan halveksuen, että hänen puhuessaan hänen suupielissään väreili iva ja ilkeys, joka pyrki sanoiksi: "Jaa! Taidat olla maamies -- ja niin olet kuin oletkin!" -- Meni vuosikausia, ennenkuin Pelto-Kallu ja muut saarelaiset antoivat mitään arvoa hänen merimiehyydelleen ja myönsivät hänelle täysiä ihmisoikeuksia ja saaren kansalaisoikeuksia. Kerrankin, Markuksen oltua jo saarella neljättä kesää, erään matkan jälkeen, eräässä satamassa, hänen sepiessään erästä nuoraa ja sitoessaan sen päätä nuoravyyhtiin kiinni, seurasi Pelto-Kallu hymyillen hänen hommaansa ja saneli lopuksi:
-- Jaa! Noinkos ne maamiehet ohjasnuoriaan sepivät ja panevat kiinni! Merimiehet tekevät näin -- ja Pelto-Kallu otti saman nuoravyyhdin käteensä, avasi solmun ja teki siihen uuden. Pelto-Kallulla ja muilla saarelaisilla oli mitä suurin halu nöyryyttää häntä ja osoittaa hänelle kaikissa tilaisuuksissa, että hän on vain tavallinen maamies, eikä siinä auttanut hänen vetoamisensa siihen, että hän on purjehtinut lapsuudesta asti ja että hänellä oli oma huvijahti kotona ja että vain rohkeimmat uskalsivat lähteä hänen mukaansa. "Höö! Mitäs tämä nyt on -- purjehtia huvijahdilla siellä maissa ja tuhmuutta se on, se huvipurjehtijain rohkeus! Ei se mitään muuta ole kuin tuhmuutta! Sitähän se on, eikä mitään muuta!" -- Vähitellen hän itsekin kyllä huomasi, että hänen taitonsa meriasioissa todellakin supistuivat peräti vähiin ja se vähäkin tieto oli väärää ja häntä olisi haluttanut saada opetusta monissa pienissä asioissa, mutta pelkäsi joutuvansa samanlaisen pilkan esineeksi, kuin mainitussa ohjasjutussa. Kaikkein vähimmän hän voi alistua Pelto-Kallun oppilaaksi -- sen hän näki yhä selvemmin, ja säilyttääkseen edes jonkun verran arvoaan Kallun silmissä hän ei tämän nähden tehnyt mitään, ei ainoatakaan solmua, tai auttanut purjeiden käärimisessä eikä muussa. Sen sijaan hän katseli tarkasti ja harjoitteli yksin. Hän aloitti kaiken alusta alkaen ja kerran koitti aika, jolloin hän näytti, mihin hän pystyi. Tapaus ei kuulu suorastaan tämän kertomuksen piiriin, mutta koska Markus otti silloin itselleen täydet kansalaisoikeudet saarellaan, eikä sen jälkeen kukaan rohjennut hänen kuullensa puhua mitään maamiehestä, tulkoon tapaus julki:
Syysmyöhänä kerran oli Markus virkamatkalla piiriinsä kuuluvalla toisella saarella. Pohjatuuli, joka heidät oli saareen tuonut, muuttui myrskyksi, joka sulki heidät saareen kahdeksi vuorokaudeksi tuulen pitoon. Markus oli toimittamassa talonkatselmusta, ja siitä syntyvät paperit oli saatava lähimmässä postissa mantereelle. Oli enää yksi päivä siihen ja myrsky vain kiihtyi. Markus esitteli perämiehelleen lähtöä.
-- Kukas hullu nyt lähtee merelle! Kiittää kun saa olla maissa, sanoi Kallu.
Samaa mieltä olivat kaikki saarelaiset. Kerrottiin juttuja onnettomuuksista, joita oli sattunut niille, jotka tämänlaisissa oloissa olivat lähteneet luovimaan saarten väliä. "Syksy on jo myöhä. Pimeä tulee aikaiseen. Yön saavuttua tuuli kiihtyy rajuilmaksi. Ei näe palata saareen -- täytyy ajautua myrskyn mukana Viron rannikolle ja siltä retkeltä ei ole kukaan elävänä palannut."
Markus kuunteli juttuja ja päätti lähteä seuraavana päivänä iltapäivällä.
Myrsky puhalsi pohjoisesta kuten ennen.
Markus päätti käyttää viekkautta saadakseen Pelto-Kallun liikkeelle. Hän meni tämän puheille uudestaan ja sanoi:
-- Eikö sinustakin, perämies, käy jo pitkäksi tämä jouten olo?
-- Niin no, mitäs tämä muutakaan on kuin pitkää ja ikävää. Ikäväähän tämä on.
-- Mitäs tuumaat, jos mentäisiin ajan kuluksi tuohon maan alle purjehtimaan?
-- Mitenkä vallesmanni tahtoo, ja jos se on vallesmannista hauskaa, niin mennään vain, mutta ei pimeään asti, että osataan tulla tulettomaan satamaan takaisin.
Saarelaisia oli kerääntynyt rantaan ja vanhimmat ja kokeneimmat varoittivat menemästä liian kauas.
Purjeet pienennettiin ja vedettiin ylös, venhe irroitettiin ja Markus itse istui perälle ohjaamaan. Alkoi kymmentuntinen ankara luoviminen. Kun Kallu näki, ettei purjehduksesta tullutkaan huvipurjehdusta maan varjossa, vaan ankara luoviminen kotia kohti, selitti hän, että, koska lähtö tapahtui vastoin hänen tahtoaan, ei hän ota vastuulleen mitään.