Part 15

-- Jaa -- se on pitkä tarina, vaikka ei surullinen. Minä olen filosofian maisteri (Niin hän aina, varsinkin naisille, humalassa ollessaan esitteli itsensä). Niin. Olen asettunut tänne saareen toisista syistä, kuin luulette, neiti. -- Niin. Minä olen asettunut tänne useaksi vuodeksi -- vuosikymmeneksi -- viideksitoista vuodeksi -- tutkiakseni kalastaja- ja merenkulkijakansan elämää aivan läheltä, mukana eläen niin sanoakseni ja elääkseni täällä tuon ajan, olen ottanut toimekseni täällä koulumestarin viran. Aion kirjoittaa tohtori-väitöskirjan hyljekoirista, hylkeenpyynnistä ja alkuperäisen saarelaiskansan elämästä, sen moraalikäsityksistä ja muusta. Hyljekoiran kallotutkimukset, suomalaisen saarelaiskansan antropologia -- kas siinä aloja, joilla tiede ei ole vielä ottanut ensi askeleitaankaan. -- Nämä ihmiset elävät täällä kivikauden elämää, vaikka eivät käytäkään kiviaseita. Suotta on hautautua, kuten monet tekevät, alkeellisia sivistysmuotoja tutkiakseen Afrikaan tai Etelämeren saarille. Täällä on aineistoa yllin kyllin ja minä en ole mennyt merta edemmä kalaan.

-- Teillähän on suuret suunnitelmat!

-- Niin. -- Käänteentekevät! -- Aluksi minä aioin lukea täällä papiksi, mutta kun sillä alalla on niin vähän mahdollisuuksia...

-- Anteeksi! -- Oletteko huomannut, kuinka ihana yö nyt onkaan!?

Koulumestari myönsi, että yö on kaunis ja syventyi jälleen selostelemaan suunnitelmiaan ja tulevaisuuttaan. Sinä iltana hän oli tavallista oppineemmalla tuulella. Niinpä hän, nähtävästi omituisen nopeasti kehittyvän humalan vaikutuksesta, yritti Markuksen kanssa saada aikaan väittelyä latinan kielestä ynnä muusta. Hän siirtyi Markuksen puolelle pöytää ja alkoi kovalla äänellä hänelle toimittaa:

-- Ymmärsitkö sinä, minkälaisen miehen kanssa sinä tutustuit silloin, kun tutustuit minun kanssani? Sinä et vastaa mitään! -- Minä kysyn siis uudestaan selvemmin sinulta: ymmärsitkö sinä, mikä suuri kunnia sinulle tapahtui kymmenen vuotta takaperin silloin, kun tullivanhin esitteli minut sinulle tässä samassa, puutarhassa. Juur justihins kymmenen vuotta takaperin! Sinä olit kymmenen vuotta nuorempi silloin ja minä kaksikymmentä! Sinä et ymmärrä mitään! Sinä et ymmärrä, mitä minä nyt olen sinulle haastanut, vaikka nyökytteletkin sikariasi -- päätäsi -- päätäsi piti minun sanoa. Nyökyttelet päätäsi -- niin. -- Nyökyttele sinä vain sikariasi ja naura, mutta sinä et osaa latinaa sanaakaan ja latinankielen opettajan poika --

-- Yläalkeiskoulun lehtorin...

-- Se on ihan just se sama, eikä muuta sitä, ettet sinä osaa latinaa.

Maisteri on tuppautunut Markuksen viereen istumaan ja jatkaa, nykien puhuteltavaansa hihasta, koska hän pelkää, ettei tämä kuule ja ymmärrä hänen puhettaan, joka oli hyvin tärkeää:

-- Sinä et osaa latinaa, muutoin olisitkin vastannut minulle latinaksi, kun minä sinulta kysyin, että: "Ymmärrätkö sinä?" -- Quousque tandem abutere, Catilina, patientia nostra? qvamdiu nos etiam furor iste tuus eludet? quem ad finem sese -- -- Quousque tandem -- tandem -- tan -- tan --

Koko seurue oli vaiennut ja henkeä pitäen kuunneltiin maisterin outoa puhetta ja kun hän takertui sanoissaan, rupesivat kaikki nauramaan ja taputtamaan käsiään ja joku huusi: "Uudestaan, maisteri, uudestaan!"

Maisteri, joksi häntä yleisesti tässä seurassa kutsuttiin, hymyili jokaiselle, räpytteli silmiään, eikä kukaan aavistanut, mikä määrä onnea ja autuutta niinä silmänräpäyksinä häntä huumasi ja pyörrytti. Hän näki kuin ruusuisen sumun läpi itsensä koko seurueen ihailemana. Taputukset alkoivat kuulua yhä kauempaa ja onnen kuvat alkoivat hämärtyä ja lopulta kaikki myllersi ja kieppui ja hän vajosi tylsään uneen, horjahtaen vasemman käsivartensa varaan, joka oli pöydän reunalla. Pää painui alas ja hän alkoi kuorsata.

Toiset sen sijaan olivat virkeitä.

Markus auttoi maisterin riippumattoon nukkumaan.

Kesäyön hämärässä ja kirjavien paperilyhtyjen välkkyessä, vaikkei valaistessa, istuivat toiset vielä kauan pöydässä.

He lauloivat, nauroivat ja juttelivat ja heille tuotiin viiniä pöytään.

Seuraavana päivänä kerrottiin kylällä, että syntymäpäivätanssiaisissa vallesmannilassa edellisenä yönä olisi tapahtunut kaksi kummaa seikkaa, ensiksi, että vallesmanni olisi vetoa vastaan tanssinut illasta kello yhdeksästä seuraavaan aamuun kello yhdeksään ja kantanut hampaissaan sisään pöydän, jolla oli samppanjaputeli ja täyteen kaadetut lasit jokaista vierasta kohti -- kaatamatta putelia ja läikyttämättä laseista pisaraakaan pöydälle -- ja että vedon lyöjinä toisella puolella olisivat olleet juhlan naisvieraat, jotka olivat muka luvanneet, että jos vallesmanni voittaa vedon, saa hän suudella ketä vain heistä haluaa ja että kun vallesmanni oli voittanut, joutuivat naiset pulaan ja ratkaisivat asian arvalla. Kun seuraavina päivinä ja viikkoina vallesmannin seurassa nähtiin sangen usein Martta-neiti (kukaan saaressa ei tiennyt tarkemmin hänen nimeään), pääteltiin lähteellä, josta kylän naiset käyvät vettä hakemassa, että arpa ei ollut luultavasti langennut kenellekään muulle kuin Martta-neidille. Tämä ei ollut totta.

Sen tiesi Miinakin, vaikka hän ei kylällä käydessään ja noita juttuja kuullessaan julistanut niitä perättömiksi. Nauroi vain! Vastoin parempaa tietoaan hän jätti kylän siihen uskoon, että jutut olivat totta. Kun joku häneltä suoraan kysyikin, että onko siinä mitään perää, sanoi Miina: "Herra Jumala! Pitäiskö minun kaikki tietää?!"

Tosiasia on, että tuo kilpatanssi ja pöydän kantaminen hampaissa oli tapahtunut jo edellisenä syksynä, eräissä "paaleissa". Eräänä myrskyisenä, sateisena ja pimeänä lauantai-iltana oli asettunut satamaan, aallonmurtajaan, pelastuslaiva, ja sen päämies oli tullut heti maihin päästyään Markuksen luo ja vielä samana iltana pantiin toimeen koko pelastuslaivan miehistölle ja saaren pojille ja tytöille vallesmannilassa "paalit", joista tuli remuisimmat kemut kuin koskaan ennen. Kun väkeä oli paljon, tarjoiltiin vieraille olutta, jota sattui olemaan hyvä varasto vallesmannilan kellarissa ja laivasta haettiin lisää. Tanssihuoneena oli sali ja siellä joivat myös oluensa saarelaiset ja matruusit. Laivan päämies, perämiehet ja Markus itse joivat hienoja juomia ja polttivat hienoja sikareja kammarissa. Siellä myös tuli puheeksi voima-asiat. Joku kertoi nimittäin miehestä, joka oli nostanut tavallisen pyöreän pöydän hampaissaan ylös permannosta, johon Markus kehasi, että hän ottaa kantaakseen hampaissaan huoneesta toiseen pöydän, jolla on konjakkiputeli ja valmiiksi sekoitetut täydet lasit, putelin kaatumatta ja pisarankaan pöydälle läikkymättä. Sadan markan veto lyötiin vallesmannin ja pelastuslaivan päämiehen välillä, ja vedon voitti vallesmanni. Tästä kimmastui pelastuslaivan päämies, joka piti itseään myös voimamiehenä ja kestävänä tanssimiehenä ja esitti kilpatanssiaiset. Ne otettiinkin heti. Salin puolella ilmoitettiin, mistä on kysymys ja siitäkös ilo syntyi. Kello oli kilpailun alkaessa kymmenen illalla. Kylästä haettiin kaksi viulunsoittajaa lisää. Näistä kukin soitti yksinään kaksi tuntia ja uusi astui tilalle. Sai soittaa valssia tai polkkaa. Viulu ei saanut olla ääneti hetkeäkään. Soittajille annettiin ryypyt kerran kahdessa tunnissa ja hyvä palkka. Tanssitettavaansa saivat kilpailijat vaihtaa kuinka usein halusivat, tai tanssia yksin, mutta pysähdystä ei saanut tulla eikä ainoaakaan väärää askelta. Pelastuslaivan päämies väsyi kello kaksi aamuyöstä. Tanssisalista ei kukaan malttanut lähteä pois. Jokainen tahtoi nähdä, kauanko vallesmanni ja hänen tanssitettavansa kestävät. Pelastuslaivan päämies oli ennättänyt vaihtaa tanssitettavaansa parikymmentä kertaa, ennenkuin itse väsyi. Vallesmanni oli aloittanut kilpailun tanssitoverinaan Miina, jonka hän tiesi saaren tytöistä olevan keveimmän ja kestävimmän tanssijan. Miina oli ylpeä siitä, että hänet kutsuttiin tanssimaan. Lähtiessään oli Miina sanonut: "Kerran eläessäänhän ihminen tekee mistä kuoltuakin mainitaan! Koetetaas nyt vallesmanni, kumpi meistä ensin väsyy, sinä vai minä." -- Miina oli kestänyt kello kolmeen asti. Sitten tanssitti vallesmanni puoli tuntia eri tyttöjä, ketä viisi minuuttia, ketä kymmenen ja sen jälkeen oli tullut jälleen Miina, joka välillä oli käynyt syömässä ja ottamassa viiniryypyn. Toisella kertaa hän kesti kello kuuteen, jolloin oli niin väsynyt, että töin tuskin jaksoi pois kävellä. Hän oli mennyt keittiöön, kellahtanut vuoteeseensa ja maannut yhteen menoon kellon ympäri. Hänen poistuessaan salista huusivat kaikki hänen kunniakseen, että ikkunat helisivät, mutta vallesmanni jatkoi yhä tanssiaan. Kellon lähetessä kahdeksaa alkoi sali tyhjetä. Tyttöjä ei ollut enää ensinkään. Viimeiset niistä läksivät neljännestä vailla kahdeksan. Miehiä oli vielä, laivamiehet ja muutamia kylän poikia. Nämä tahtoivat nähdä, kauanko tanssi kestää. Joku niistä sanoi: "Jaksaahan tässä nyt istua ja katsoa ainakin niin kauan kuin toinen jaksaa tanssia." Vallesmanni tanssi yksin. Ties kuinka kauan hän olisi vielä jatkanut, ellei äkkiä olisi viulusta taittunut viimeinenkin kieli poikki. Mistään hinnasta ei saatu enää pelimanneja jatkamaan soittamistaan. Täsmälleen kello kahdeksan lopetti vallesmanni tanssinsa. Viereisestä huoneesta kuului kellon lyöminen. Viimeiset viisi minuuttia oli hän tanssinut ilman tanssitettavaa ja ilman soittoa. Kuultuaan kellon lyömisen oli hän lakannut tanssimasta ja sanonut nauraen: "Jokohan riittää!"

* * * * *

Turhaa oli siis se puhe, että Markuksen syntymäpäivätanssiaisissa olisi mässäilty samalla tavalla.

Ei sinne päinkään!

Ne juhlat olivat loppuneet päivännousun tienoissa, jolloinka hajaannuttiin.

Markus tarjoutui saattamaan Martta-neitiä.

He kävelivät läpi puutarhan, nauroivat ohikulkiessaan koulumestarille, joka nukkui riippumatossa. He saapuivat rantaan -- josta heidän piti kääntyä oikealle, pitkin Rantakujaa, Martan asunnolle -- ja pysähtyivät siihen.

-- Päivä nousee kohta, sanoi Martta hiljaa.

-- Niin tekee. Emmekö menisi Venekalliolle sitä katsomaan.

-- Sitä minäkin ajattelin. Mennään vain.

He lähtivät siis pitkin rantaa takaisin päin ja olivat pian perillä. Juuri heidän päästyään kalliolle ilmaantui auringon hohtava reuna meren tummalle saarteelle. Martta käveli lähemmäksi rantaa. Markus seisoi paikallaan keppiinsä nojaten.

He olivat kauan ihan ääneti.

Jostain kylältä päin kuului laulua. Ne olivat heidän tovereitaan, jotka kävelivät asunnoilleen ja lauloivat mennessään.

Päivä kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja irtaantui lopulta merestä ja aloitti suuren ja pitkän kaarensa kesätaivaalla.

Meri oli miltei tyyni -- väreili hiukan. Sen pinnalla välkehti vaaleanvihreää, sinertävää, sinipunertavaa. Se välkkyi kuin opaali.

Martta seisoi lumottuna katselemassa merelle.

Markus seisoi entisellä paikallaan, vähän ylempänä, keppiinsä nojaten, ja katseli Marttaa, hänen vartalonsa kauniita viivoja merta vasten. Tuuli rupesi hiukan puhaltelemaan mereltä maalle. Se heilutteli hiljaa Martan vaaleita hiuksia ja hänen hameensa helmoja.

Markus alkoi nähdä myös väriä. Aamun punertavassa valossa lankesi Martan vartalon varjo vaalealle kalliolle ja se varjo oli vaalean vihertävä. Samoin olivat kaikki varjot kalliolla smaragdin vihreitä, maksaruohon, punalatvaisen rantakukan, joita kasvoi kallion raossa, ja ison irtonaisen kiven, joka oli siinä oikealla.

Markus ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kaunista.

Hän oli iloinen ja onnellinen ja omituinen väristys sykähdytti hänen olentoansa. Se oli kuin itkun alkua, mutta se oli riemua.

-- Voi, kuinka kaunista on aamulla varhain, kun aurinko nousee! sanoi Martta. -- Minä en ole koskaan nähnyt tämänlaista!

Markus käveli alemmaksi, Martan luokse. He olivat molemmat hetken vaiti.

-- Näin kaunis on sinun viidennenviidettä vuotesi alku, setä! -- Hyvänen aika! Miksi sinä tulet noin surulliseksi?

-- Kun sinä sanot minua sedäksi, vaikka minä olen pyytänyt, että sanoisit Markukseksi, niinkuin minäkin sinua sanon Martaksi.

-- Siitäkö sinä olet suruissasi?

-- Siitä. Minä tunnen itseni niin vanhaksi silloin, kun sinä sanot minua sedäksi.

-- Mutta sinähän olet kaksikymmentä vuotta minua vanhempi!

-- Minkä minä sille voin! Lupaa nyt minulle, ettet enää koskaan sano minua sedäksi. Minusta on läheisempää, jos sinä sanot minua Markukseksi.

-- Niin minustakin.

-- No miksi sitten teet toisin?

-- Minä tunnen itseni niin lapselliseksi sinun rinnallasi, joka olet niin viisas ja niin voimakas. Oletko sinä minulle vihainen -- vieläkin -- Markus?

Martta katsoi veikeästi hymyillen Markusta silmiin leveän hatunreunan alta. Markus tarttui Marttaa käteen ja sanoi:

-- En ole, enkä ole koskaan, jos vain puhuttelet minua aina tällä tavalla.

-- Kuulehan Markus!

-- No?

-- Minä tahtoisin, että olisi aina keskikesä, eikä minun tarvitsisi mennä täältä pois. Sateita ja myrskyjä saisi olla, mutta vain kesäsateita ja kesämyrskyjä.

-- Sinä et siis haluaisi olla täällä syksyllä etkä talvella?

-- En! Minua hirvittää jo niitä ajatellessani! Enkä minä eläisi täällä. Minunhan on talvella opiskeltava ja valmistauduttava johonkin ammattiin, josta saan leipäni.

-- Entä jos joudut naimisiin?

-- Hui-hai! Siitä ei ole pelkoa! Minä en ole koskaan rakastunut kehenkään.

-- Et kehenkään? Sitä en usko!

-- Kuulehan... Kun sinä olet vanhempi, niin sanos minulle -- voiko rakastua useammin kuin kerran?

-- Useammin kuin kerran?

-- Niin. Eri ihmisiin nimittäin --

-- Melkein kaikki ihmiset luultavasti voivat.

-- Sinä myös?

-- Minäkö?

-- Niin. Vastaa ihan rehellisesti.

-- Minä en ole ajatellut tätä asiaa. Kukaan ei ole minulta ennen sitä kysynyt. Joskus toisen kerran minä sinulle vastaan -- ehkä sitten kun vietämme täällä minun viiskymmenvuotispäivääni. Siihenhän ei ole pitkää aikaa.

-- Kuusi vuotta! Voi hyvänen aika kuinka se on pitkä aika!

-- Ei velikulta se ole pitkä aika!

-- Velikulta?

-- Niin. Mitäs sitten?

-- Minähän en ole sinun veljesi! Hahahaha! -- Minua rupeaa naurattamaan kaikki mitättömät asiat, kun olen oikein väsynyt ja kun minua paljon valvomisen jälkeen nukuttaa.

-- Nukuttaako sinua!

-- Totta varmaan, koska minua naurattaa se, että sinä sanoit minua velikullaksesi ja koska minä en jaksa enää ajatella.

He läksivät Venekalliolta ja Markus saattoi Marttaa tämän kesäasunnolle asti. Sen portilla he sanoivat hyvää yötä.

Markus palasi kotiinsa, mutta uni tuntui pysyttelevän kaukana.

Hän istui puutarhapenkille, pöydän ääreen ja sytytti sikarin palamaan.

Hän istui ja muisteli illan ja lyhyen yön kaikkia tapauksia. Hänen ympärillään oli syvä hiljaisuus, mutta hänen korvissaan soivat eilisillan ja koko viime yön kaikki äänet: naurua, puhetta, laulua, soittoa ja tanssia, lasin kilahtelua täällä puutarhapöydän ympärillä -- ja hänen tarvitsi vain hiukan vaivata ajatuksiaan, nähdäkseen ilmielävänä edessään jokaisen vieraansa kaikki yhdessä tai kenenkä hyvänsä yksitellen. Lopulta hän katselee vain Marttaa, hänen silmiään ja kasvojaan ja hänen koko olentoaan ja kuuntelee vain Martan ääntä -- mitä Martta hänelle milloinkin sanoi, se on hänelle kalleinta kaikesta. Hän heräsi äkkiä mietteistään, sillä asuinrakennukselta päin alkoi kuulua askeleita.

Miina sieltä tuli puutarhakäytävää pitkin iso tarjotin käsissään. Hän asettui Markusta vastapäätä pöydän taa ja alkoi latoa laseja ja puteleita tarjottimelle.

-- Vielähän sinä Miina olet valveilla! Mikset ole mennyt maata? Päivä on jo korkealla!

-- Ei maita uni.

-- No miksei?

-- Kullakin omat syynsä -- vallesmannilla omansa ja minulla omani. -- On ollut hiukan ikävä yö --

-- Ikävä!

-- Niin, niin! Ikävä, ikävä! Mitä ihmettä siinä on. -- Ja kun äsken näytti yhteen aikaan siltä, että minä jäisin yksin autioon taloon, jonka seinien sisällä niinkuin olisi vielä tanssin humu ja nauru kuulunut ja kummitellut, tuntui mieli hyvin apealta -- sellaista nälän ja janon tapaista kurnimista sydänalla, mitä lienee, syönnistä ja juonnista se vain ei parane -- lieneekö tuo sitä rakkautta vai mitä -- niin ajattelin, että jokuhan tässä olisi saatava yötoverikseen minunkin ja katselinkin jo ikkunasta, että mitähän jos menisi ja herättäisi tuon maisterin tuolta riippumatosta -- hihihihi...

-- Johan sinä naurat!

-- Mitäs tässä osaa! Täytyyhän sille surkeudellekin välistä nauraa ja ilolle itkeä. Niin minulle tapahtuu usein.

Miina kävi istumaan ja jatkoi:

-- Jutellaas mekin nyt sitten kerran.

-- Jutellaan vain! Mistä sinun, Miina, haluttaisi jutella? Tule tälle puolelle, niin on mukavampi.

-- Niin. (Puhuessaan Miina nousi ylös, hypisteli rikki kukkaa, jonka oli ottanut omenapuusta ja siirtyi hitaasti pöydän itäreunan ympäri vallesmannin viereen ja kohentautui sitten vieläkin lähemmä.) Meillä on niin harvoin tilaisuutta jutella. Menee kuukausiakin hukkaan. Eikä me olla näinä kymmenenä vuonna oikeastaan yhtään kertaa tosissaan juteltu.

-- Nyt sinä muistat väärin.

-- Enkä muista!

-- Sinulla on liian suuret vaatimukset!

-- Liian suuret vaatimukset?

-- Niin. Etkö sinä sitä vaatisi, tai toivoisi, että me usein istuttaisiin tällä tavalla juttelemassa, eikä vain kerran kymmenessä vuodessa?

-- Sitä sitä. Minä toivoisin että hyvin usein -- kerran viikossa -- kerran päivässä -- aina kun vain tuntuisi tarvis olevan.

-- Mikä tarvis sinulla nyt oli -- hempukka --

-- Minä vain tahdoin toivottaa onnea --

-- Johan sinä teit sen eilen aamulla.

-- Silloin oli koulumestari myös siinä. -- Älä sinä sano minua hempukaksi! Se mantereen epeli -- se hento yöperhonen, joka seisoi äsken kanssasi Venekalliolla, se on sinun hempukkasi -- kesähempukkasi -- Niin! -- Kaikennäköisiä otuksia niitä on alkanutkin tänne ajautua -- laiskottelemaan. Pysyisivät kesät kaupungeissaan, missä ovat pimeät syksyt ja talvetkin! Mokomatkin! Teeskentelijät!

-- Älä sano Martta-neitiä teeskentelijäksi!

-- Teeskentelijä -- teeskentelijä -- vai sanonko vielä pahempaa! -- Ei satu nyt sanaa suuhuni, muuten sen laukaisisin, että kuolleetkin kuulisivat!

-- Sinä olet suuttunut -- kateellinen... -- Voi voi... Ota minua kiinni -- minulla on niin paha olo! -- Sillä tavalla! -- Nyt on jo parempi -- niin turvallinen... Suutele minua, niin en ole kateellinen, en kenellekään -- en sille hempukallekaan! -- Vielä! -- Kuule! Suutelitko sinä myös sitä Martta-neitiä?!

-- En, mutta sitten kun otan hänet vaimokseni, suutelen häntä joka päivä.

-- Vaimoksesi!

-- Niin.

-- Vaimoksesi!!

Miina ampautui kauas Markuksesta, nousi ylös, otti tarjottimensa ja lähti ryhdikkäänä ja ylpeänä kävelemään pois päin. Muutaman askeleen päässä hän kääntyi ja sanoi Markukselle:

-- Et koskaan! Muista minun sanoneeni! Markus katseli hänen menoaan ja tunsi jossakin aivojensa takakammareissa jonkun Äänen sanovan: "Miinassa on sinulle sopiva vaimo ja naitava sinun on kuitenkin, sillä sinulla on kallisarvoinen kultakello, ja koko virkamiesaikasi olet maksanut leski- ja orpokassaan. Omaisuudellesi on sinun saatava perijä, joka on sinun omaa vertasi ja leski- ja orpokassan eläkkeille nauttijaksi oma vaimo, muutoin menevät vuosimaksusi kuin tina tuhkaan ja muu omaisuutesi vieraille!" -- Markus tunnusti Äänelle, että loppu hänen lauseessaan on totta, mutta ettei hän voi hyväksyä alkua, sillä hänen tuleva vaimonsa ei saa olla sivistymätön kalastajan tytär. "Isieni muiston edessä saisin hävetä silloin, enkä voisi koskaan hakea täältä pois. -- Minä olisin tuomittu tänne koko loppuelämäkseni!"

Näin ajatellen Markus lähti sisään, riisuutui ja kävi maata ja oli juuri nukahtamaisillaan, kun hän kuuli ulkoa puutarhasta päin omituisen pehmeän jymähdyksen, melkein kuin joku hirsi tai pölkky olisi pudonnut. Hän riensi ikkunalle ja näki koulumestarin vaivaloisesti yrittävän nousta jaloilleen maasta, johon hän on pudonnut riippumatosta. Markus nauraa koulumestarin epätoivoisille yrityksille ja menee jälleen vuoteeseensa ja vaipuu heti sikeään uneen.

Koulumestarille oli tullut vahinko.

Hän oli unissaan yrittänyt kääntyä toiselle kyljelleen, kun riippumatto kiepsahtikin hänen altaan pois ja hän itse mätkähti nurmelle.

Hän vääntäytyi ensin istumaan, katseli ympärilleen, eikä ollut muistaa, missä on.

Päivä paistaa.

Mereltä puhaltelee lauha tuulen henki.

Mikä ihmeen paikka tämä oikein on!?

En minä ole täällä koskaan ennen ollut!

Onkohan tämä sitä toista maailmaa -- no ei ainakaan sitä pahempaa!

Paratiisin omenapuita?

Valkea talo tuolla!?

"Kuka sinä olet, joka nauraa höhötät siellä ikkunassa minulle?"

Hän luuli niin huutavansa, mutta hän vain niin ajatteli.

Lopulta hän tunsi paikan ja yritti nousta jälleen riippumattoon, mutta kaikki alkoi kieppua ja pyöriä hänen silmissään, ja hän vaipui jälleen maahan ja loukkasi kaatuessaan nenänsä riippumaton nuoraan. Nenää kirveli, mutta ei siitä verta tullut. "Ehk' olis!"

Koulumestari hengitti raskaasti, huohottaen, ja kun oli jonkun aikaa levännyt, koetti vielä kerran nousta -- omituisesta humalaisen itsepintaisuudestako vai kunnianhimosta, vai mistä -- ja kaatui jälleen, tällä kertaa selälleen kauas riippumatosta.

Siihen hän jäikin ja nukkui ja löysi siitä itsensä vasta puolenpäivän tienoissa.

Niin oli loppuun kulunut Markuksen vaiherikas juhlayö ja viimeinenkin sen osanottajista löytänyt vakavan makuutilansa.

VIII luku.

MARTTA.

Kappelniemessä on vieläkin vanhan kivitalon raunio. Se on korkea kumpu, jossa kasvaa nuorta mäntyä niin tiiviisti, että siellä on vaikea liikkua ja saada selvää rakennuksen muinaisista mittasuhteista.

Maa on osaksi sammaloitunut, mutta vieläkin näkyy siellä ja täällä punaisia tiilen palasia ja valkeaa kalkin murskaa sekaisin.

Kummun reunat kasvavat tiheämpää männikköä kuin keskikohta, jossa on aukeitakin paikkoja -- seinien kohdille ei esimerkiksi ole noussut ainoaakaan vesaa -- ja siellä saa nähdä, kun vaivautuu hiukan raivaamaan oksia tieltään, rakennuksen alkuperäisen pohjapiirroksen. Tänä kesänä oli Markus usein vaivautunut tähän hommaan, vieläpä kerran oli ottanut mittapuun, paperia ja kynän mukaansa ja laatinut rakennuksen pohjapiirroksen niin hyvin kuin taisi.

Tänään, muutama päivä syntymäpäiväjuhlien jälkeen, istuu Markus taas raunioilla ja mietiskelee.

Hän luo ajatustensa eteen uudestaan kuntoon tämän talon.

Sen jälkeen kun hän on tutustunut Marttaan, on hän muuttunut kuin toiseksi mieheksi.

Kymmenen vuotta ennätti hän olla jo saarelaisvallesmannina, eikä aikaisemmin osunut tähän.

Äskettäin -- ehkä jo kuitenkin pari viikkoa sitten -- oli hän ollut Martan kanssa käymässä hautuumaalla. Sieltä oli menty metsän läpi Kappelniemen itärannalle ja palatessa jouduttu tähän raunioille näitä tutkimaan. Martta oli ihastunut heti paikkaan ja huudahtanut: "Voi kuinka ihanaa tässä onkaan ollut asua niillä, jotka täällä ovat asuneet!"

Vanhan honkametsän läpi näkyy satama ja sen takana kylä.

Rakennuksen edessä, sataman puolella on ollut pieni piha. Ohut, vaivainen nurmi kasvaa siinä vielä, mutta polku, joka johti rakennukselta alas rantaan, läpi pihan, on kokonaan hävinnyt. Nurmi on yhtä tasaista kaikkialla.

Pihan pohjoisreunalla on ollut kaivo. Sen paikka näkyy vieläkin, mutta se on miltei kokonaan täyttynyt maalla ja sinne vievä polku myös hävinnyt.

Rakennuksen toisesta kerroksesta lienee ollut ihana näköala yli metsän ainakin kahteen suuntaan, pohjoiseen ja länteen.

Pohjoisesta on kuultanut kirkkaalla säällä Suomen rannikkosaaret, ja osa mannertakin, hienona tummana viivana saarteella. Kuinka usein niistä ikkunoista lieneekään ikävöiden katseltu!

Lännen puoleisista yläkerran ikkunoista on näköala ollut sama, kuin alakerrastakin, selvempi vain. Kaiken aikaa on sieltä voinut seurata, keitä tulee satamaan ja keitä siitä lähtee. Se olikin tarpeellista, sillä entisaikojen vallesmannit perämiehineen olivat samalla tullimiehiä.

Ellei Martta olisi sanonut tuota sanaansa: "Kuinka ihanaa tässä onkaan ollut asua!", ei Markus olisi tullut kiinnittäneeksi raunioihin huomiotaan. -- Aikaisemmin oli hän kulkenut paikan ohi välinpitämättömänä. Nyt hän usein varta vasten teki matkan tänne ja hän oli hankkinut kylän vanhimmilta asukkailta tarkat tiedot tästä talosta -- montako ja minkälaisia huoneita oli kellarissa, mitä ensi- ja mitä toisessa kerroksessa.