Part 14

Isäntä itse on juhlapuvussa -- kultanappisessa hännystakissa, valkeissa liiveissä, korkeassa kauluksessa, valkeassa kaulanauhassa ja kultakahvaisessa silakanvartaassa, joka riippuu vasemmalla ja kolahtelee tuoleihin ja pöytien kasoihin.

Hän ei ole kyllä selvillä, pitääkö silakanvarraskin olla kupeella vai eikö, vai onko se suorastaan kielletty tämänlaisessa iltakutsussa kotona, mutta oli miten oli.

Juhla kuin juhla!

Se kuuluu juhlapukukaavaan ja saa riippua kupeella.

Hän on ajanut partansa, lihava leuka ja vielä lihavammat posket välkkyvät puhtautta ja viikset ovat käännetyt kohti silmiä.

Hän katseli itseään peilistä.

Kasvojen ilmeet olivat viekkaat, mutta niihin otti osaa vain nenän ja suun lähin ympäristö ja silmät, sillä posket ja leuka olivat jo aikoja sitten lihoneet siinä määrässä, ettei yksikään lihas niiden sisällä jaksanut liikkua niin paljon, että sen väreilyt olisivat tuntuneet pinnalle asti. Suun ilmeitä jossain määrin himmensivät kellanruskeat tuuheat viikset. Silmät, silmäluomet ja turvonneet silmänalukset, sieraimet, tummanruskeat kulmakarvat, jotka kohosivat nenän juuresta molemmin puolin vinosti ylöspäin, iho nenän juuressa ja nenän seljässä, joka voi tarvittaessa vetäytyä kymmeniin ryppyihin, pitivät miltei villiä elämää hänen jutellessaan seikkailuistaan nuoruudessaan -- metsästysmatkoista ja maalaistytöistä -- niin -- ne olivat juttuja ne! -- ja niille kannatti kyllä nenän ja sen lähimmän ympäristön ilveillä ja ilkkua -- nyt, kun kaikki oli ohi, nuoruus ja sen monikirjavat seikkailut! -- Yli kaiken kaartui leveän ja voimakkaan otsan ja kaljun päälaen suun puoliympyrä, korvasta korvaan, kylmänä ja tunteettomana kuin taivaan kupu joka katselee yhtä rauhallisesti niin hyvien kuin pahojenkin, niin väärien kuin vanhurskaittenkin tekosia maan matoisen kamaralla.

-- Täydestä käyt vielä, mies peilissä, mutta alatpa jo vanheta, sanoi hän kuvaselleen.

* * * * *

Kaikki on valmista, mutta missä hitossa viipyy vieras.

Tekisi mieli alkaa jo itse -- ottaa pieni konjakkiryyppy ja sytyttää sikari.

Ei siinä muuta olekaan.

No niin, teetä myös. Kyllä Miina teetä tuo.

Ahaa -- jopa kuuluu kolinaa ulko-ovessa.

Vallesmanni on saavuttanut tarkoituksensa.

Koulumestari jää ällistyneenä seisomaan kynnykselle.

-- No mutta... no mutta... Mitä sinä meinaat?!... Arki-iltana!! Minä en ymmärrä!

-- Heitähän paltto päältäsi ja vie sinne eteiseen! -- Miina! Tule auttamaan vieraan päältä palttoa! Sinä olet tuhma, Miina! Minun on sinua tästä lähin kasvatettava... No no -- auta paltto pois vieraan päältä -- no niin -- aseta se käsivarrellesi -- vasemmalle! -- noin, nyt otat lakin -- nyt kepin -- viet ne eteiseen. Sinun on, Miina, tästä lähin tämä tehtävä kaikille minun vierailleni jo eteisessä. Minä olen nyt korkeampaa säätyä kuin eilen ja minulla käy nykyään korkeampia vieraita kuin ennen ja ne on otettava vastaan korkeammalla tavalla kuin ennen. Muista se, Miina!

-- No -- käy istumaan, Esaias!

-- Mitä helkkaria sinä oikein ilveilet!? Mitä sinulle on tapahtunut?

Markus täytti ryypyt, näytti ääneti kultakelloa Hendolinille, joka sitä suu auki katseli joka puolelta ja asetti sen jälleen paikalleen ja katseli kysyvänä Markusta. Markus kohotti ryyppylasinsa, kehoitti viittauksella Hendolinia tekemään samoin, lasin kilahdus, onnentoivotus ja lasit tyhjiksi ja sitten sytytettiin sikarit ja siinä seisovassa asennossa tarkasteltiin vielä kelloa.

-- Mistä hitosta sinä olet saanut tämänlaisen kellon -- jalokiviäkin jo kokonainen omaisuus!

Vastaukseksi ojensi Markus Hendolinille samassa postissa tulleen kelloa koskevan paperin.

-- Venättä!

-- Niin. Ole hyvä ja lue. Siitä selviää tämän kellon salaisuus. Jaaha, et ymmärrä! No, se musteella tehty omakätinen nimikirjoitus on "Nikolai" ja paperissa sanotaan, että erikoisessa armossa on minulle, osoittamastani sankarillisuudesta, nähty hyväksi lahjoittaa tämä kultakello jalokivineen ja perineen. Siitä selviää myös, että kello vastaa yrjönristiä, jonka olen ansainnut, mutta kun olen sivilimies, ei minulle yrjönristiä voida antaa, vaan sitä täydellisesti ja arvossa enemmänkin, vastaava kultakello perineen ja jalokivineen.

-- Mutta eihän tässä paperissa noin pitkiä puheita ole.

-- Ei olekaan, mutta sinulle, joka et ymmärrä, on pidettävä puhe pitempi.

-- Jaaha. Jaaha. Vai olet sinä sankari! No, mikähän sankari sinä sitten oikein lienet.

-- Kyllähän vielä kuulet.

Myöhemmin illalla, oliko toisien vai kolmansien lasien aikana -- valkea pöytäliina oli kyllä kauttaaltaan sikarintuhan peitossa, varsinkin tuhkakupin ympäriltä, josta päättäen kädet olivat alkaneet tehdä epävarmoja liikkeitä, myös kynttilät olivat jo pitkällä ja katsottiin kelloa, mutta ei koskaan muistettu, paljonko se on -- puhelevat toverukset sangen korkealla äänellä kaiken maailman asioista ja alkaa Markus puhua myös tästä kelloasiasta, siitä, jonka vuoksi koko juhla on pantu pystyyn.

Jompikumpi oli taaskin sanonut sanan "sankari" ja sen johdosta kysyi Markus Hendolinilta, koulumestarilta, jota varsinkin tällä humaluusasteella, jolla nyt oltiin, oli nimitettävä maisteriksi.

-- Kuulehan maisteri! Sinä et taida tietääkään mitä san-ka-ri-us on, vaikka olet paljon lukenut?

-- Sankarius? Sitä ovat eri tutkijat eri maissa selittäneet sangen eri tavalla. Siitä on hyvin monta määritelmää, toisilleen ristiriitaisiakin. Sankarius? Hm. Se on vaikea määritellä.

-- Sankarius -- niin. Siitä on monta mielipidettä ja tämän kellon minulle joutuminen selvittää yhden käsityksen sankariudesta. Annahan kun minä selitän. Muistathan sinä kun se venäläinen pantsarilaiva toissa talvena työnsi kärsänsä lumipyryssä maahan tuolla lähempänä Lounatriviä?

-- Muistan. Joulun tienoissahan se tuli.

-- Ja myös sen muistanet, että se oli siellä tuhon partaalla, laivarikkoisena, koko sen talven, kolme kuukautta. Kävithän sinäkin siellä joskus minun kanssani. Kolme kuukautta jatkuivat pelastuspuuhat ja minä olin yksi sankari, sikäläisen käsityksen mukaan, josta nyt on kysymys -- ymmärräthän.

-- Ymmärrän, ymmärrän.

-- Minä olin yksi niitä sankareita!

-- Mitä sinä sitten teit?

-- Minä join vähintäin kerran viikossa penkin alle kaikki venäläiset upseerit, ylimmästä alimpaan -- itse amiraalikin kävi kerran voimiaan koettamassa. Kaikessa vieraanvaraisuudessaan yrittivät upseerit laivan peräsalongissa juoda minut penkin alle. Kaikennäköisillä sekoituksilla -- kuumaa viskiä, hunajakonjakkia ja mitä lienevät sotkeneetkaan sekaisin -- koettivat saada minua itseänikin sekaisin. Itse tippuivat he yksi toisensa perästä pöydän alle, mutta minä istuin yhä pää kylmänä ja järki kirkkaana ja jatkoin juomistani. Kun venäläiset upseerit panevat toimeen kilpajuomingit, julistetaan sankariksi se joka voittaa. Minä voitin tuon laivarikkoisen venäläisen pantsarilaivan upseeriston noin kaksitoista, tai parikymmentä kertaa uusiutuvassa kamppailussa ja minut on julistettu sen johdosta sankariksi ja kun laiva keväällä pääsi irti rannasta, lähetettiin keisarille luettelo sankareista ja minä olen yksi niistä, ja keisari lähetti minulle tämän kellon, valittaen, että olen siviilimies, ja hän on siis estetty ojentamasta minulle yrjönristiä. -- Se on nyt siis yksi käsitys siitä, mitä on sankarius -- venäläinen käsitys. On myös vielä monta muuta käsitystä, mutta ei yhtään sellaista, jonka mukaan sinä olisit sankari, sillä sinä humallut vähästä, katso ettet jo tämän lasin perästä kallistu pöydän alle. Terveydekses!

-- Terveydekses! --

Tunnit kuluivat ja aamu alkoi hämärtää.

Koulumestari, joka oli koko yön istunut pyöreän pöydän toisella puolella ja sankarillisesti koettanut pitää puoliaan Markuksen kanssa, alkoi viiden tienoissa aamulla ensin sammaltaa puheessaan, kerrata tylsänä aina vain samoja sanoja ja vihdoin alkanut hiljalleen ja hitaasti solua tuoliltaan permannolle.

Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa maailmassa voi sekoittaa viittä, kuutta, ehkä seitsemääkin lasia konjakkia ja samppanjaa vajoamatta siihen ihanuuksien laaksoon, josta hän luulee liitelevänsä aina ylemmä ja ylemmä, aina ihanampiin ja ihanampiin korkeuksiin -- ja kaikkein vähimmän Esaias Hendolin, koulumestari, entinen käräjäkirjuri, virkansa juonut heittiö, meren ajo, niinkuin häntä nimitteli ajatuksissaan Markus, vedellessään savuja sikaristaan ja tyhjentäen viimeisen lasinsa ja sen jälkeen tarttuen kiinni juomaveikkoonsa, ainoaan ystäväänsä ja auttajaansa ja alkaen häntä raahata läpi ruokahuoneen saliin, jonka sohvalle koulumestarille oli varattu makuupaikka.

Koulumestari heräsi matkan varrella ja alkoi puhua mokeltaa:

-- Ne -- tullimiehet ymmärrätkö sinä...

Viimeksi oli ollut nimittäin puhe tullimiehistä yleensä ja Hemmasta erikoisesti, jota vastaan koulumestarilla tuntui olevan kaunaa.

-- Tullisökärit, niinkuin saarelaiset sanovat -- aloittavat -- aloittavat -- syntisen -- ur -- uransa -- varkaina ja merirosvoina -- ja -- päättävät sen. -- -- Älä vie minua! Mihin sinä viet minua!? Hei! Kuuletko sinä! Laske minut irti, tai minä lyön sinua!

Saatuaan koulumestarin makuulle palasi Markus takaisin pyöreän pöydän luo, korjasi konjakkiputelin, joka oli vielä lähes puolillaan, huomiseksi kohmeloryypyiksi ja piiloitti sen vaatekaappiinsa, sillä hän entisestä kokemuksesta tiesi, että koulumestari herää ennen häntä ja tyhjentää yksin putelin ja menee jälleen maata, eikä sitten huomenna ole kummallakaan kohmeloryyppyjä.

Markus sammutti kaikki tulet ja kävi maata tyytyväisenä ja iloisena siitä, että varmat kohmeloryypyt ovat tiedossa.

Seuraava päivä oli sunnuntai.

Oli kirkas syysaamu.

Päivä paistoi valjuna ja keltaisena vuorten harjujen päältä.

Miina toi aamukahvia ja herätti Markuksen.

Kello oli silloin kymmenen.

Markus meni herättämään koulumestaria aamukahville. Siinä olikin työmaa! Koulumestari makasi kuin ranka metsässä. Kauan sai Markus häntä ravistella, ennenkuin hän heräsi.

Miehet istuivat jälleen pyöreän pöydän ympärillä.

-- No Esaias! Sinulla +aitaa olla pää kipeänä -- hehehehe!

-- Älä muuta sano! Minä taidan kuolla. Mitä ihmettä sinä minulle viime yönä juotit?!

-- No ei hätää! Katsotaan eikö talossa ole vielä lääkettä.

Markus meni kaapille.

Pulloa ei löytynyt.

Julmistuneena hän kääntyi koulumestariin, jonka naamasta paistoi syyllisyyden tunto.

-- Oletko sinä, saatana, käynyt varkaissa! Missä puteli on? i

-- Minä en muista mitään!

-- Et muista! Valehtelet! Kukaan muu ei ole sitä voinut viedä!

Markus meni etsimään putelia salin puolelta ja löysi sen tyhjänä sohvan alta, jolla koulumestari oli maannut.

-- Voi sinä kurja itseäs! Pilaat sekä oman että toisen aamun! Ja nyt sinä lähdet tästä talosta ja vähän äkkiä!

Markus haki ruoskansa, tarttui koulumestaria niskasta kiinni ja kuritti häntä, löi ruoskallaan pari kymmentä kertaa. Sitten huusi hän koulumestarille:

-- Pue ryysyt yllesi ja lähde saatanan äkkiä ja älä tule ikinä näkyviini!

Ruoska kädessä hän ajoi koulumestarin ulos ovesta.

Koko toimituksen aikana ei koulumestari ollut sanonut sanaakaan.

Kädet syvällä palton taskuissa, hartiat kumarassa, selkä kirvelevänä, pää pakottavana, korvat humisevina, mieli maan tasalla, synkin ajatuksin, onnettomana ja murtuneena, hän käveli läpi valoisan, pyhäaamuisen kylän asunnolleen, kävi heti maata ja makasi maanantaiaamuun, koulunalkamiseen asti.

Pitkälle ei Markus kuitenkaan tullut toimeen ilman Hendolinin apua.

Viikko oli kulunut.

Oli taas lauantai-ilta, synkkä ja myrskyinen. Markus koetti viettää iltaa yksin istuen, tupakoiden, soittaen välillä viulua ja välillä lueskellen, mutta neljännestunnit olivat viikkojen pituisia.

Hän lähetti Miinan hakemaan koulumestaria, jolla ei ollut varaa hankkia juomatavaroita ja tuskin tupakkaakaan. Hänellä ei ollut muuta paikkaa mihin mennä kuin vallesmannila. Hän oli viikon kuluessa huomannut, että vallesmannin jahti oli käynyt mantereella ja tiesi kyllä millä asioilla. Hän oli myös rahapulassa. Hän tarvitsi Markuksen seuraa, rahoja ja viinoja. Kuin kuritettu koira hän otti siis iloisena vastaan kutsun ja läksi paikalla vallesmannihan.

Molemmat valittivat saaren kauheita talvia ja selittivät ensi tilassa hakevansa paikan mantereelle. "Ei talveakaan enää tämän jälkeen täällä!" oli heidän yhteinen päätöksensä ja se päätös vahvistettiin ryypyllä ja uusittiin ikuinen, vilpitön veljeys.

VII luku.

TANSSIAISET.

Saarelaisvallesmannin viimeinen kesä on alkanut.

Se oli nykyisen vuosisadan neljäs kesä.

Markus oli silloin kolmen viidettä vuotias.

Hän oli parhaissa voimissaan.

Alkanut kesä oli kauneimpia ja varmasti hänen parhain ja huolettomin kesänsä, sillä hänellä ei nyt ollut rahahuolia. Tarkastus oli jo keväällä ja silloin oli kaikki paperit kunnossa.

Myöskin kassa oli kunnossa, sillä hänen oli onnistunut kevään ensi matkallaan saada kaupungissa parin hyvän ystävänsä nimillä pankista rahaa kuuden kuukauden vekselillä.

Tuskin koko elämänsä aikana hän on viettänyt niin vapaata ja huoletonta kesää -- ei edes parhaina nuoruusvuosinaan.

Elämä saaressa on muuttanut muotoaan. Sinne on alkanut virrata kesävieraita -- neljä, viisi, kuusi, tai kymmenenkin kesän kuluessa. Markus on tutustunut niihin kaikkiin. Ne ovat olleet hänen jokapäiväisiä vieraitaan. Hän on tehnyt niiden kanssa pitkiäkin purjehdusmatkoja ja kiipeillyt vuorilla. Hänestä tuntuu, että tuskin lienee enää neliömetriäkään saaren pinta-alasta, joka ei olisi ollut hänen silmissään. Illoin on kokoonnuttu hänen luokseen -- juotu teetä puutarhassa, soitettu, laulettu, kuunneltu yön hämärässä meren kohinaa puutarhan rantaan, katseltu kesäyön kuuta ja harvoja tähtiä ja kaukaa hiipuvia laivojen tulia ja juteltu ja naurettu. Järki-ihminen, Hendolin, on hänelle toisinaan sanonut, että tämä tämännäköinen elämä vie liiaksi rahaa, johon Markus oli selittänyt, että talvella säästetään, eletään perunoilla, sianläskillä, leivällä ja silakoilla ja juodaan viinaa ja poltetaan viidenpennin sikareja! Sitäpaitsi oli hän tehnyt erään sopimuksen yhtiön kanssa, joka piti yllä pelastuslaivoja. Niitä oli kaksikin kilpailevaa yhtiötä, molemmilla komeita, voimakkaita pelastuslaivoja. Toisen asiamieheksi oli ruvennut Markus isoa palkkiota vastaan. Jokaisesta laivarikosta, joka joutuu yhtiön huostaan, sitoutui yhtiö maksamaan Markukselle kymmenen prosenttia, jos hän yhtiön valtuutettuna ennättää mennä ottamaan laivan haltuunsa ennen kilpailevaa yhtiötä. -- "Kun syksyllä saamme yhdenkään hyvänpuoleisen laivarikon hoidettavaksemme, on meillä rahaa kuin ruhtinailla!", oli Markus sanonut Hendolinille, joka alkoi puhua jostakin karhunnahan myynnistä. Siihen oli Markus nauranut ja sanonut: "Pelkää sinä vain turhia! Syksyllä on meillä rahaa ja sitten maksan velkani -- kaikki --"

Tänään on Markuksella juhlapäivä, syntymäpäivä.

Jo varhain aamulla oli hän herännyt lauluun. Kesävieraat olivat käyneet häntä tervehtimässä ja esiintyneet peräti juhlallisina. Olivat ojentaneet hänelle taiteellisen adressin -- joukossa oli kaksi taidemaalaria -- ja pitäneet pienen puheen. Adressiin oli piirretty sanat: "Hänen Majesteetilleen Marcus Alexanteri Suurelle, Kohtalon armosta Saaren kuninkaalle, Tytärsaaren Ruhtinaalle, Ruuskerin Herttualle, Vailuodon Valtiaalle, ynnä muuta, ynnä muuta, Hänen nöyriltä ja uskollisilta alamaisiltaan kolmenviidettäkertainen hei!" Sitten näkyi siinä nimet alla. Kauimmin viipyi Markuksen katse nimessä Martta, eikä hän oikeastaan muita nimiä nähnytkään. Markus käveli puolipukeissaan makuukammarissaan, veteli savuja sikaristaan, seisoskeli kauan ikkunan ääressä ja vielä useammin pysähtyi hän pyöreän pöydän luo. Siinä oli tuo paperi ja Markus luki sen taas nauraen läpi ja jäi tuijottamaan Martan nimeen. Martta oli lausunut lystikkään runon, jonka eräs kesävieraista oli sepittänyt. Kuka sepittäjä oli, sitä ei hänelle ilmaistu. Kunhan ei vain olisi ollut koulumestari. Runo oli niin hänen tapaistaan alusta loppuun. Se alkoi näin:

Valtioi merta katseellas älä kahleilla Xerxeen! Se tie on sulle kunniakas, mi vie läpi vihreän hyrskeen.

Kaikki kesävieraat ovat kutsutut illalla Markuksen luo juhlimaan.

Pelto-Kallu on jo aamusta alkaen järjestelemässä puutarhaa -- puhdistamassa käytäviä ja ripustelemassa värillisiä lyhtyjä käytävien varsille ja puutarhapöydän ympärille.

Markus katselee ulos.

Hän on avannut ikkunan molemmat puoliskot auki.

Aamu on lämmin ja tyyni.

Alhaalla nurmella kasvaa voikukkia.

Päivä on jo korkealla ja sen valossa hohtavat voikukat kuin tulipallot.

Kirsikat ja omenat kukkivat.

Koko puutarha on yhtenä valkeana kukkamerenä, jossa pörisee kimalaisia ja mehiläisiä, joiden ruskeankeltaiset siivet välähtelevät valkeita kukkia vasten. Koko puisto hymisee kuin kaukaiset urut.

On niin tyyni, ettei ainoakaan lehti liikahda.

Merikin näyttää peilityyneltä. Rantaa vasten kohahtaa hyvin heikko vanha ummikas, läikkyy rantakiviä ja teloja vasten nousten ja laskien äänettömänä, mutta toisinaan tulee joku isompi ummikas, joka rähähtää rantakiville äkäisenä ja puhaltaa suustaan vaahtoa, joka kerääntyy isoina pehmeinä kerinä telojen väliin ja kallion lokeroihin. Päivän paisteessa se on valkeaa, valkeampaa kuin ensi lumi ja keveää, miltei ilmaan pyrkivää. Päivä on jo kolme, neljä tuntia sitten noussut. Satamasta päin kuuluu silloin tällöin airojen kolinaa. Alkaa kuulua myös rantasorassa askelten ääniä. Puiden lomitse näkee Markus koulumestarin, joka rantakarikkoa pitkin on menossa heidän yhteiselle uintipaikalleen, Venekalliolle.

-- Huomenta, koulumestari! huutaa Markus ikkunastaan.

-- Huomenta, huomenta kuningas! Tule uimaan! Uinnin jälkeen jäävät toverukset kalliolle istumaan vielä pitkäksi aikaa.

-- Minä olin tulla hulluksi tänä aamuna, alkaa Markus muun jutun jälkeen.

-- No!?

-- Aamulla varhain, laulajien mentyä, istuin pyöreän pöydän ääressä, katselin ensin sitä komeaa adressia ja kun siitä loin äkkiä silmäni ikkunaan, näin kummia: Näin auringon kirkkaana paistavan keskiruudusta, mutta hyvin pienenä, isoimman tähden kokoisena. Ennenkuin ennätin selvittää ilmiötä itselleni järkevästi, valtasi minut kuvaamaton kauhu. Luulin, että vanha aurinkomme kiitää meistä pois päin, tai joku uusi aurinko kiitää meitä kohti. Päivällähän eivät tähdet näy. Sen täytyi siis olla oikea aurinko. Minä käsitin, että jos se on tuleva aurinko, on tuhomme varma muutaman minuutin perästä, sillä äskenhän ei idässä mitään uutta aurinkoa näkynyt ja nyt näkyy. Sen täytyy siis tulla huimaa kyytiä. Seuraava huomioni oli, että valo ei ollut vähentynyt. Jos vanha aurinkomme olisi pois menossa ja jo noin kaukana, olisi jo miltei pimeä ja kylmä. Sen täytyy olla siis uusi tulokas! Lienee kulunut monta silmänräpäystä, ennenkuin vapauduin kauhustani.

-- Ihan tosissasi!?

-- Niin, ihan tosissani! -- Lienee pääni hiukan horjahtanut ja näky katosi. Sain kauan muutella pääni asentoa vasemmalle, oikealle, ylös, alas, ennenkuin löysin jälleen tuon uuden pienoisauringon. Sillä välin olin ennättänyt rauhoittua ja tein sen järkevän huomion, että lasissa oli jokin teonvika, pieni linssi tai peili, joka taittoi valon auringosta silmiini. Oikea aurinko nimittäin oli vielä niin paljon vasemmalla, ettei sitä näkynyt.

-- Kuulehan veli! Sinun järkesi aurinko taitaa alkaa kiitää sinun pääkuorestasi pois päin, tuntemattomia avaruuksia kohti. Nuohan ovat selviä hulluuden oireita! Ei se ole oikeaa, että naimaikäinen mies juttelee tuollaista!

-- Oli mitä oli, mutta se on antanut minulle paljon ajattelemista! Kun ensin olin kauhukseni ajatellut, että avaruuksien lait olivat sikäli lakanneet olemasta voimassa, että joku tuntematon aurinko lähestyy meitä avaruuksien pimeydestä suunnatonta vauhtia, tai että oma aurinko on saanut päähänsä jättää ikivanhan vartiopaikkansa ja lähtenyt kiitämään karkuun, jättäen kaikki planeettansa hunningolle, kuin lampaat paimenetta, harhailemaan ikuiseen pimeyteen, käänsin rauhoituttuani nämä ajatukseni nurin ja ajattelin päinvastaista laittomuutta, nimittäin että kaikki liike avaruuksissa äkkiä lakkaisi -- että maa, kuu, kiertotähdet ja maailman kaikki suuret ja pienet tähdet lakkaisivat liikkumasta ja pyörimästä, jäisivät paikoilleen avaruuteen siihen paikkaan ja siihen asentoon missä nyt ovat -- ei silloin enää olisi aikaa, sillä aikahan ei muuta ole kuin kiertotähtien liikettä. -- Ei olisi, millä mitata aikaa, koska aika ja ajan mitta ovat samat.

-- Hm.

-- Ja jos oikein tarkkaan ajattelen, on aika sittenkin olemassa. Se on kummallinen asia, enkä enää loppujen lopuksi ymmärrä, mitä on aika! Ikuisuuden ymmärtää melkein paremmin. Öisin, tyynellä meren selällä, kun tähdet paistavat kaikilta suunnilta, sekä ylhäältä että alhaalta, tuntuu maa kadonneen olemattomiin, ja Ikuisuus tulleen aivan lähelle, miltei kourin kosketeltavaksi. Mutta aikaa minä en ymmärrä! -- Aika ei häviäisi, vaikka kaikki liike lakkaisi. Katsos: Vaikka kaikki taivaankappaleet seisoisivat ikuisesti paikoillaan, eläisin minä ja ajattelisin ja yksi ajatus olisi ajateltu loppuun, ennenkuin tulisi seuraava. Suru ja ilo vaihtelisivat. Niiden välillä olisi aikaa. Syöntiä seuraisi työ, työtä lepo ja uusi syöminen. -- Tapaus seuraisi tapausta ihmisen elämässä ja niin olisi aika kuitenkin olemassa ja aikaa mitattaisiin niiden tapausten mukaan.

-- Niin, ja tapaushan se on tämäkin -- siirtyäksemme jälleen oikeisiin asioihin -- että sinulla on vielä maakuntahallitukselle lähettämättä Hanskin Matin tilankatselmuspöytäkirjat. Maakuntavanhimman kirjelmä asiasta viimetalvena oli myös tapaus ja seuraavat kaksi tapausta oli kirjelmät keväämmällä samasta paikasta ja niiden kunkin välillä oli aikaa -- vanhojen planeettasysteemien mukaan laskien kuu jokaisen kirjelmän välillä. Huomenna lähtee posti ja tämä tapaus on saatava siihen postiin. Tänä iltana, on sinulla syntymäpäiväkemut. Me tarvitsemme vähintäin viisi tuntia Hanskin Matin tapauksen selvittämiseen. Eiköhän olisi siis parasta, että lähdetään töihin.

-- Minähän olen tänään päättänyt juhlia!

-- Juhli, juhli! Minä vain sanoin! Minä olisin tänään hyvällä työtuulella. Sitävarten minä asiasta puhun. Juhli sinä, kyllä minä teen! Ei sinusta siinä apua olisi kuitenkaan! Mitähän varten ne sinustakin tekivät vallesmannin!

-- Sitä varten, kun en minä siellä maakuntahallituksessa oikeastaan mihinkään pystynyt ja kun sitten taas kerran korkeat isännät maakuntavanhimman ympärillä neuvottelivat, kuka saataisiin saareen vallesmanniksi -- joka siellä edes jonkun aikaa pysyisi -- niin sanoi joku: "Lähetetään tämä Markulin -- päästäänhän sillä tavalla siitäkin ja saadaan samalla saareen vallesmanni!" Siis sitävarten, kun et sinä niihin aikoihin ollut palvelemassa maakuntahallituksen konttoristina. Sinut ne olisivat tänne lähettäneet ja minä -- istuisin paraikaa ihanassa maakunnanpääkaupungissa! -- Sitävartenhan se näin kävi! Huonoin mieshän sieltä aina tänne joutuu -- jos on suurten isäntäin suosiossa! Hahahaha!

Vallesmanni kertoili konttoristiaikojaan ja tunti toisensa jälkeen kului.

Sitten he yhdessä söivät aamiaista ja sen jälkeen kävivät työhön käsiksi.

Kello kahdeksan illalla alkoivat juhlat. Eetin Anttu oli kutsuttu viulunsoittajaksi.

Kesävieraista eräs neiti osasi soittaa pianoa ja laulaa. Laulua, soittoa ja tanssia olikin illan ohjelmassa runsaasti.

Vaikka kesäyö oli valoisa, sytytettiin puutarhan paperilyhtyihin tulet. Pimein aika istuttiin puutarhapöydän ympärillä. Mieliala oli sangen hilpeä ja oli sitä kohottanut juuri äsken tarjottu viini.

Koulumestari oli tänä iltana humaltunut sangen aikaisin. Hän oli saanut puhekumppanikseen erään iloiselta näyttävän neitosen ja kuvaili tälle itseään ja oloaan saaressa, kuuntelematta mitä toiset puhuvat.

Eri puolilla juteltiin innokkaasti eri asioista, toiset miltei kuiskaillen, toiset kovalla äänellä.

Väliin raikui kova nauru.

Koulumestari näytti puhuvan innokkaasti. Hänen puhekumppaninsa kuultiin kysyvän:

-- Niin. Mitenkä tekin jouduitte tänne saareen? Te olette liian lahjakas tänne hautautuaksenne!