Part 13

-- Mutta -- "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" -- eikös se laki olekaan! Mitäs sinä siihen sanot!

-- Ei se tähän kuulu.

-- Vai ei kuulu. Mutta minä sanon, että kuuluu! Minä en pelkää noita kalloja -- älä sitä luule! -- mutta minä sanon sinulle, että minä en tykkää, että ne ovat tuolla kaapin laudalla... Luulek sä etten minä uskaltaisi olla täällä yksin -- hä?

-- Ehkä...

-- Mutta Simin Pokko ei uskaltaisi, eikä Sika-Hemma, siitä minä olen varma.

Kallu oli nyt rohkea, mutta selvänä ollessaan, niinpä samana iltanakin alussa, hän kauhulla kuvitteli, että hänen olisi vähäksikään aikaa jäätävä yksin tähän huoneeseen.

-- Sanopas, Kallu, mitä varten sinä aina rupeat puhumaan noista kalloista?

-- Mitä sinä oikeen tarkoitat? Luuleksä jotain tietäväs?

-- Minähän sinulta juuri siitä syystä kysyin, kun en mitään tiedä.

-- Asianlaita on sillä tavalla, vallesmanni, ettet sinä tiedä mitään. Minä olen nyt humalassa -- vai enkös ole?

-- Taidat olla.

-- Mutta älä sinä luule, vallesmanni, että minä niin humalassa olen, että minä rupeaisin haastamaan mitä hyvänsä! Mutta yhden asian minä sinulle sanon -- tahoksä kuulla? Niin. Minä näen välistä pahoja unia.

-- Pahoja unia! Ole nyt! Miehinen mies ja haastaa unista!

-- Niin, usko tai ole uskomatta! Ja nyt kun minä näen nuo kallot tuolla ja sinä sanot, että ne ovat niiden viirinmiesten kallot, niin minä pelkään, että ne tulevat yöllä unessa minun kimppuuni. Katsohan vallesmanni, kuinka ne jo katselevat tänne! Sinä et ymmärrä mitään! Sinä olet lapsi minuun nähden! Tiedätkö sinä mitä se on, kun on pakko -- kamahuttaa -- No -- ei puhuta mitään! Kallu! Oleksä hölmö!! No! Mitäs sä tuijotat!? Ryypätään! En minä humalassa ole...

-- Et ole, mutta minua nukuttaa. Minä menen maata, istu sinä tässä ja ryyppää, tai mene kotiisi. Tee kuinka tahdot. Minä menen maata!

-- Minä en jää tähän huoneeseen vaikka hirtettäisiin! Minä menen kotiin. Annaksä lyhdyn -- siellä on pimeä -- en minä pelkää pimeää, mutta anna minulle lyhty.

-- Ota keittiöstä lyhty. Hyvää yötä.

* * * * *

Niin kului useat illat.

Alkutalven hauskimmat päivät olivat joulujen välipyhät. Silloin saaren vallasväki kokoontui yhteisiin joulukesteihin, milloin pappilaan, milloin kauppiaalle, milloin tullivanhimmalle tai luotsivanhimmalle, milloin vallesmannille, milloin mihinkin, vuoronsa kussakin paikassa. Ne olivat kuuluneet jouluajan ohjelmaan jo monta vuotta, jo ennen Markuksen saareen tuloa.

Kerran oltiin niinikään joulukesteissä tullivanhimmalla.

Ilta oli kulunut hauskasti.

Parikymmentä henkeä oli vieraita.

Ylimääräisiä palvelijoita liehui keittiössä.

Salissa oli katettu pitkä pöytä.

Kymmenistä kynttilöistä ja kattokruunusta virtasi häikäisevä valo.

Istuttiin ruokapöydässä.

Paisti kannettiin sisään.

Ilo oli ylimmillään ja se johtui osaksi hyvästä ruoasta, osaksi yhdessäolosta ylimalkain ja sukkeloista jutuista, mutta pääasiassa kuitenkin viinistä, jota oli tarjoiltu naisillekin ja hyvistä ruokaryypyistä, joka oli viinaa.

Puhetta johti pastori, sillä talon isännällä oli hidas puhe ja kankea kieli.

Pastori oli koko ajan, tapansa mukaan, jakanut sanan rieskaa milloin vakavassa, milloin leikillisessä muodossa. Toisinaan se loukkasi jotakin läsnäolijaa, kuten äsken lukkaria, kun hän, pastori, kääntyi paistin aikana koulumestarin puoleen, joka oli vanhapoika ja asui lukkarin täyshoitolaisena, lausuen tälle:

-- Niin niin koulumestari! Syö nyt kerrankin tarpeeksesi!, jonka lukkari otti itseensä, loukkaantui ja sanoi:

-- Luuleksä pastoor, ettei meillä ruokavieras saa tarpeekseen syödä?! Ooho! Se on vale se!, ja siitä oli syntyä ilmiriita, mutta toiset riensivät välittämään rauhaa ja alkoivat puhua muusta, eri puolilla pöytää eri asioista.

Mieliala oli taas parhaimmillaan. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen kahakan, joka lienee osaltaan oikeastaan ollutkin vain merkki yhä suuremmasta kotoisesta tunnelmasta ja siitä, että kemujen alkua vaivannut kylmyys oli lopullisesti pois häipynyt.

Joku lausuikin, että: "Oi! Jospa voitaisiin näin kokoontua useammin, muulloinkin kuin jouluina -- pitkin talvea -- ja kesälläkin!", johon pastori lisäsi:

-- Hm! "Tehkäämme tähän kolme majaa!" Eikö niin! -- Aina yhdessä oloissa saavutaan siihen pisteeseen, jolloinka tuo toivomus lausutaan -- johon äsken mainitsemamme koulumestari röhisevällä äänellään lisäsi:

-- Niin. Perustakaamme sivistäväinen kerho, johon kokoonnumme keskustelemaan kirjallisuudesta ja taiteesta, ettei meidän talvemme hukkaan kuluisi.

-- Hm. -- Hm, tuumi puheenjohtaja.

Sieltä ja täältä, nimittäin naisten puolelta, kuului naurun pyrskähdyksiä ja lopulta yhtyi koko seurue yleiseen nauruun, tarkoituksettomaan ja viattomaan, mutta jonka otti itseensä koulumestari, kuten lukkari äsken otti aiheettomasti itseensä, kun pastori oli kehoittanut koulumestaria syömään.

* * * * *

Syötyä hajaannuttiin eri huoneisiin, pienempiin ja suurempiin ryhmiin, vallat tupakoimaan isännän huoneeseen ja vallattaret erääseen kammariin emännän ympäri.

Emäntä oli puhelias ihminen, mutta hänellä oli yksi vika: Hän pelkäsi koiria ja se teki hänen olonsa saaressa vaikeaksi. Kullakin on oma kirouksensa, tai paremmin vitsauksensa, niin myönnettiin emännälle kaikilta puolilta ja häntä säälittiin -- ja mikä lieneekin satuttanut, että koirat, parvi oikeita hyljekoiria, joita oli talon oman koiran mukana juuri tullut ulkoa, hyökkäsi naisten huoneeseen muristen ja näytellen hampaitaan. Silloin kirkaisi talon emäntä.

-- Huntana! Laakate port huntana!, ja huitoi käsillään ja huusi miestään avuksi. Tuli niitä sitten muitakin miehiä ja ajoivat vieraat koirat ulos. Vähän ajan perästä istuivat vallattaret jälleen levollisina sohvillaan ja tuoleillaan ja emäntä selitteli.

-- Kun tiukka paikka tulee, niin ruotsi se tuppaa tulemaan silloin minulta, niinkuin kuulitte. Totuin siihen kieleen silloin, kun olin laivassa. Silloin sitä minä opin monia kieliä: "Ihjupliis", se on enkeliskaa, "silhuplee" -- se on ranskaa. Niin.

Ei hän turhaa puhunutkaan!

Kyllä hän oli paljo maailmaa nähnytkin nuoruudessaan ja kieliä oppinut kuin merimies konsanaan. Hän oli palvellut monta vuotta isossa matkustajahöyrylaivassa tarjoilijattarena. Samassa laivassa oli siihen aikaan hänen nykyinen miehensä perämiehenä. Heidät kohtasi kerran merellä todellinen rakkaus ja heidän oli mentävä naimisiin ja asetuttava maihin. Niin joutui hänen miehensä tänne saareen valtion virkamieheksi, tullivanhimmaksi.

Puhe vallattarien puolella jatkui siitä aiheesta, mihin se näin äkkiyllättäen ja väkipakolla ja ryminällä oli joutunut, nimittäin koirista. Niistä kertoi kukin kokemuksiaan ja talon emäntä muun muassa tämänkin tapauksen:

-- Minä olen usein sanonut meidän papalle, että "Älä sinä suosi kylän koiria!", mutta ei siitä näy mitään apua olevan! Ja aatelkaas, mikä kiusa niistä on syksyllä ja keväällä, kun ne ajavat karvojaan! -- Jo pelkästä omasta koirasta olisi tarpeeksi! -- Niistä sitten lähtee karvoja! -- Kaikki hienot plyyssimööplemangit koirankarvoissa ja harjaa ja pöllytä sitten niitä! -- Ja enkös nytkin saanut mustalle silkkileningilleni koiran karvoja! Voi surkeus sentään!

* * * * *

Isännän puolella oli puhelu muuttunut lasi lasilta yhä äänekkäämmäksi. Olisi luullut siellä jo tapeltavan tai vähintäin riideltävän. Erään pahimman rähäkän ajalla kävikin talon emäntä jo vilkaisemassa ovelta, että mitä ne oikeen riitelevät, mutta hänen pelkonsa oli turha. Kammarissa vallitsi mitä parhain sopu ja riemu remahteli yli reunojen. Muikeasti hymyili emäntä palatessaan toisten vallatarten joukkoon ja sanoi ylpeänä ja kehaisten:

-- Aijai sitä meijän pappaa!

Sitten hän kertoi uteliaille kanssasisarilleen, mitä hän oli nähnyt ja kuullut miesten puolella.

Pappa oli istunut nenätysten koulumestarin kanssa ja lausunut korkealla äänellä, juuri sillä hetkellä kun mamma seisoi ovella, näinikään: "Uskaltaako -- uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi!?", ja ruvennut itkemään. Vallesmanni oli siihen sanonut, että: "Veli tarkoittaa kait että filosofi", johon pappa taas oli sanonut vielä korkeammalla äänellä: "Minä kysyn Sinulta veli koulumestari vielä kerran: Uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi? Mutta sinulta, vallesmanni, minä en kysy mitään!"

Toiset vallattaret olivat uteliaita tietämään, "että minkä jälkeen?", mutta sitä ei emäntä tietänyt, sillä hän oli kuullut vain kysymyksen: "Uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi?" --

Asia oli yksinkertaisesti sillä tavalla, että kun tullivanhimman humala oli sivuuttanut korkeimman nousukohtansa ja alkoi aleta tylsyyttä kohti, tuli hän synkkämieliseksi, alkoi lähinnä istuvalle poikamiehelle lausua varoittavia ääniä ajattelemattomasta avioliitosta oppimattoman ihmisen kanssa ja kuvaili sitten muutamin lausein omaa onnettomuuttaan, ratkesi itkuun ja huusi: "Uskaltaako, uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi?" -- Niin hänelle aina tapahtui. Hän ei edes itse tajunnut, mitä hän kysyi ja jos joku häneltä asiaa tiedusteli, kertasi hän kysymyksensä teosofina olosta yhä useammin ja useammin ja nukkui lopulta. Niin kävi nytkin. Hänen kielensä totteli yhä vastahakoisemmin järjen vaatimuksia, se teki asiaan kuulumattomia kommelluksia ja sekoitti järkevän puheen. Kuului vielä pari kertaa: "Uskaltaako -- uskaltaako" ja sitten alkoi hän torkkua ja vieraat vähitellen poistuivat.

* * * * *

Näin kuluivat joulut ainakin ensivuosina, mutta vuosi vuodelta pieneni hänen seurapiirinsä. Ensin riitautui hän papin kanssa. Siihen oli oikeastaan perämies syypää. Kerran nimittäin tämä jätti papille maksamatta kalasaatavat. Jo vuosikymmenen ajan oli papille maksettu ylimääräisenä papinsaatavana nelikko silakoita jokaiselta verkoilla tai nuotalla käyvältä täysi-ikäiseltä hengeltä, mieheltä sekä naiselta. Hyvinä kalavuosina maksoivat saarelaiset tämän veron mielellään, mutta kun jonakin keväänä kutukalastus tuotti huonosti, kuului rantakäräjillä nurinaa ja uhkauksia jättää koko vero maksamatta. Se maksettiin nimittäin keväällä, heti kutuajan loputtua, vähää ennen juhannusta, Viroon lähdön aikoina. Lihavista ja rasvaisista syyshaileista ei toki veroa tarvinnut papille maksaa.

Eräänäkin keväänä oli kutuaika ollut huono. Kalaa oli saatu vähän. Rantakäräjillä vallitsi synkkä mieliala. Kuului nurinaa sieltä ja täältä. Silloin sanoi Pelto-Kallu:

-- Mitäs te joka kevät, milloin on huono kalantulo, nurisette ja napisette! Jättäkää maksamatta, sillähän se on tehty!

-- Ei tässä muukaan auta, kuului joka puolelta. Tehtiin yhteinen päätös olla sinä keväänä maksamatta papinsilakoita.

Seuraavaksi aamuksi oli kuulutettu papinsilakan maksu alkavaksi rannassa kello kahdeksalta.

Suntio oli siellä papin kanssa järjestelemässä tyhjiä tynnyreitä jo kello kuudelta.

Aamu oli kaunis.

Kello kävi jo yhdeksää, eikä vielä kuulunut ketään.

Lopulta sanoi lukkari suntiolle:

-- Mitäs tässä -- mennään hakemaan silakkamme. Sittenhän näkevät muutkin ja seuraavat esimerkkiä.

Suntiota ja lukkaria seurasivat kirkkoneuvoston jäsenet ja heitä, vanhaa totuttua rataa, kaikki muut saarelaiset. Ainoastaan Pelto-Kallu pysyi yhteisessä päätöksessä eikä hän sinä keväänä maksanut papinsilakoita.

Pappi pani silakkasaatavansa hakemukseen kihlakunnan vanhimman kautta.

Paperit tulivat muutaman viikon perästä vallesmannille.

-- Mitäs helkkarin tuhmuuksia sinä nyt olet tehnyt!?, sanoi vallesmanni Pelto-Kallulle, jonka oli kutsuttanut luokseen. -- Sinä, ruunun mies, jonka pitäisi olla hyvänä esimerkkinä muille ja apuna, milloin joltakin on lain kautta haettava jotakin ja nyt sinä olet itse joutunut tämänlaiseen rumaan juttuun. Selitä edes!

-- Se oli saarikunnan miesten yhteinen päätös.

-- Jättää maksamatta papin saatavat!

-- Niin.

-- Jaaha, vai sellaista väkeä! No -- toiset maksoivat kuitenkin?

-- Siltä näyttää. Mutta minä aion valittaa.

-- Valita, valita.

-- Minulla on jo paperit valmiina, jos vallesmanni viitsisi katsoa.

Pelto-Kallu oli saanut postimieheltä tietää heti ajoissa, että hänen kalaveronsa on pantu lainhakuun. Silloin oli Pelto-Kallu turvautunut koulumestariin.

Saaren nykyinen koulumestari, Esaias Hendolin nimeltään, antoi itseään nimittää maisteriksi ja tästä syystä ei saaren kansa rohjennut häntä nimittää opettajaksi, vaan koulumestariksi. Hänestä kulki monenlaisia huhuja, mutta mitään varmaa ei kukaan tietänyt. Sen verran oli kuitenkin onnistuttu saada hänen entisyydestään selvää, ettei hän ole mikään oikea maisteri, tuskin ylioppilaskaan, ja että hän oli ennen saareen tuloaan toiminut erilaisissa viroissa, viimeksi käräjäkirjurina, mutta juonut kaikki entiset virkansa ja sortunut tänne saareen lasten kasvattajaksi. Entisenä kirjurina hän sai tehdäkseen kaikki saarelaisten asiakirjat ja kirjeet -- tyttöjen rakkauskirjeistä alkaen. Yhteen aikaan hän oli avustanut kunnanmiehiä vallesmannia vastaan ja kunta oli voittanut. Tästä asti oli Markus katsellut häntä karsaasti, lakannut tervehtimästäkin.

Nyt oli taas Markuksella kädessään tuon miehen sepittämä paperi, Pelto-Kallun valitus "laittomasti kannetuista papinsaatavista".

Markus luki ja ihastui paperiin ja koulumestarin taitoon, sillä tämä oli uurinut asian perin juurin ja tullut seuraaviin tuloksiin:

Mainittu silakkasaatava ei kuulu papin lailliseen palkkaan. Vain neljäkolmatta saarelaisisäntää oli allekirjoittanut sitoumuksen, jonka mukaan jokaisen verkoilla tai nuotalla käyvän naisen tai miehen puolesta on maksettava papille nelikko kevätsilakoita. Noiden neljänkolmatta miehen kokousta ei ole katsottava lailliseksi kirkonkokoukseksi, koska sitä ei ole laillisella tavalla kuulutettu ja koska siinä on saaren oma pappi -- omassa asiassaan -- johtanut puhetta ja koska pöytäkirjalle ja sopimukselle ei ollut haettu lainmukaista vahvistusta.

Se oli valituskirjelmän sisältö ja se päättyi seuraavalla tavalla:

"Näillä perusteilla rohkenen Maakuntavanhimmalta kunnioittaen anoa, että minut vapautettaisiin mainitun, laittoman papinsaatavan suorittamisesta ja että nyt vireillä ollut lainhaku minua vastaan peruutettaisiin ja että hakija velvoitettaisiin kohtuullisesti korvaamaan minun kuluni tässä asiassa."

Markus oli ihastunut kirjelmän sisältöön ja muotoon. "Ollapa minulla tuo taito!", huokasi hän itsekseen. Perämiehelle hän sanoi:

-- Tämän mukaan sinä näytät olevan oikeassa.

-- Niin olenkin. Ja mitäs vallesmanni tuumaa, jos siihen valitukseen vielä lisättäisiin, että "minä en olekaan mikään varsinainen kalastaja, vaan ruununperämies, joka ei ole velvollinen maksamaan papin kalasaatavia, joita vain ammatikseenkalastajilta voidaan vaatia." Eiköhän olisi hyvä lisätä se vielä tähän?

-- Ei herran nimessä! Se pilaisi asian kokonaan! Tämä paperi on nyt näin hyvä -- siitä ei voi mitään pois ottaa, eikä siihen voi mitään lisätä. Mene ja kutsu se koulumestari paikalla tänne! Minulla on sille vähän sanottavaa.

Markus oli päättänyt käyttää hyväkseen maisteri Hendolinin apua virka- ja muiden asiakirjain laatimisessa ja siitä syystä hän kutsui Hendolinin luoksensa.

-- Asia on, nähkääs maisteri, sillä tavalla, että minä osaan huonosti suomea ja kun kaikki asiakirjat ja kirjeet on kirjoitettava suomeksi, joudun minä usein pulaan. Minun kotonani puhuttiin ruotsia, saksaa ja venättä. Minä kävin ruotsalaisen koulun. Arvaattehan, että minulle tuottaa suurta vaikeutta suomeksi kirjoittaminen. Kun minä luin tämän paperin, tulin minä ajatelleeksi, että etteköhän te, maisteri, suostuisi minua auttamaan kaikissa kansliatöissä ja asiakirjojen laatimisessa. Kyllä minä maksan.

Koulumestarilla oli huono palkka. Saarelaiset, saatuaan häneltä asiakirjoja, lupasivat maksaa, jos asia voittaa, mutta unohtivat lupauksensa. Paljon oli naisia, jotka lupailivat: "Kunhan tulee kesä, tuon minä marjoja maisterille tästä kirjoittamisesta", mutta kun marja-aika saapui, jäivät marjat tulematta. -- Vallesmanni lupasi hänelle hyvää palkkaa ja sen lupauksensa hän täyttikin. Hän maksoi eräistä asiakirjoista markan mukaan riviltä, jotenka maisteri oikein hyvinä päivinä ansaitsi vallesmannin kirjurina illassa sen, minkä virassaan viikossa.

Ensimmäinen asia, jonka he yhteisvoimin ajoivat, oli tuo papin ja perämiehen keskeinen riita. Pappi piti sitkeästi puoliaan ja vetosi aina korkeimman oikeusasteen apuun saakka; mutta turhaan. Perämies voitti asian ja kaikki saarelaiset lakkasivat maksamasta papinsilakoita. Ainoastaan lukkari, suntio ja kirkkoneuvoston jäsenet koettelivat kauan kestää kahden tulen välissä -- he eivät olisi raatsineet uhrata hyvää sopuaan papin kanssa, eikä liioin hyvää naapurirauhaa toisten saarelaisten kanssa. Lopulta heidänkin oli tehtävä ratkaisu. He lakkasivat maksamasta -- sillä hyvän naapurisovun katsottiin niin vaativan.

Näin menetti Markus papin ystävyyden. Heistä tuli vihamiehet. Kerran jutun alkuaikoina oli pappi käynyt Markuksen luona ja sanonut näin:

-- Sinun ei pitäisi puoltaa perämiestä tässä asiassa. Meidän virkamiesten on vedettävä yhtä köyttä kansaa vastaan -- muutoin kuri katoaa.

-- Minun on vedettävä yhtä köyttä lain kanssa ketä hyvänsä vastaan.

-- Vaikka veljeäsi vastaan?

-- Vaikka veljeäni vastaan!

-- Siinä tapauksessa minä pyydän huomauttaa, että läheisempi puhuttelu minun puoleltani peruutetaan -- mikäli meillä mitään sananvaihtoa tästedes tulee olemaan.

-- Se ei ole minulle uhri! Te olette minua vanhempi ja teillä on oikeus näissä asioissa aloitteen tekoon.

Koulumestari oli myös saapuvilla. Pastori sanoi nyt vasta tuntevansa koulumestarinkin ja pyysi peruuttaa hänenkin suhteensa lähemmän tuttavuuden.

Näin alkoi seurapiiri hajota.

Tullivanhimman hän menetti kerran juomingeissa kotonaan.

Läsnä oli vain tullivanhin, koulumestari, luotsivanhin ja vallesmanni itse.

Puolenyön tienoissa, humalan ylimmillään huimuillessa, oli Markus liian varomattomasti ruvennut laskemaan leikkiä tullivanhimman ymmärryksen kanssa, oli kertonut eräitä laivarikko- ja tullitarkastustilaisuuksia, joissa muka tullivanhimman viisaus oli joutunut huononlaiseen valaistukseen. Tästä oli tullivanhin suuttunut, heittänyt kynttilän jalalla vallesmannia, mutta ei osunut ja alkanut huutaa niin, että keittiöönkin kuului:

-- Voipi olla, että minä olen tuhmempi kuin sinä! Voipi olla! Mutta itse minä elätän lapseni, muijani niin tuhma kuin olenkin! Mutta kuinkas on sinun laitasi, veliseni? Sietäisiköhän ne sinun perheasiasi nostella päivän valoon! No! Jokos kalpenet! Sieltä tulee Viipurista vähän väliä laivoja, jotka tietävät kertoa, että siellä satamatöissä kulkee eräs iso pojan kölkki, joka kuuluu olevan sinun näköisesi. Mitäs siihen sanot? Poika kuuluu juttelevan kenelle hyvänsä, että hänen isänsä nimi on Markus Aleksanteri Leopold Markulin, joka on nyt saarelaisvallesmannina ja että hänen äitinsä nimi on Anna. -- No, mitäs siihen sanot? On valetta vai?!

Markus kohosi hitaasti ylös tullivanhimman kertomuksen aikana, lähestyi häntä äänettömänä, otti kiinni kaksin kourin, ravisteli häntä ilmassa ja sanoi pari kertaa: "Olet sinäkin mainio toveri! Olet totta jumalaut!", kantoi sitten ulko-ovelle, jossa heitti hänet, humalaisen miehen, pihamaalle, pimeään syysyöhön. Sitten viskoi jälkeen samaa tietä tullivanhimman hatun ja päällystakin ja löi oven kiinni.

Näin pienentyi Markuksen ympärillä seurapiiri pienentymistään. Eikä hajaantuminen tapahtunut yksinomaan siten, että vain Markukselta vähenivät ystävät. Hajaannus oli yleisempää laatua. Jo seuraavana jouluna havaittiin, ettei suuria joulukestejä kutsuttu kauppiaalle, ei pappilaan, ei tullivanhimmalle, ei vallesmannille. Jokaisessa perheessä vietettiin joulua pienissä piireissä ja perheet kävivät toistensa luona yksitellen lyhyillä vierailuilla. Suuret päivälliskutsut tanssiaisineen olivat poissa, eivätkä enää sen jälkeen muotiin tulleet. Usein muisteli Markus yksinäisinä iltoinaan näitä joulukemuja kaihoten ja ikävöiden. Nehän olivat kestäneet vain muutaman vuoden, mutta Markukselle ne olivat kuin kokonainen elämä. Kun hän istui yksin hämärtyvässä kamarissaan ja antoi ajatuksensa siirtyä niihin aikoihin, kuuli hän korvissaan puheen sorinaa, soittoa, lasin kilinää, puheita, laulua, tanssia ja näki tupakan savua ja juhlapukuista saarelaisvallasväkeä, etupäässä tuon lihavahkon, ketteräliikkeisen ja vilkkaan tullivanhimman puolison, joka emäntänä ollessaan lasketteli vierailleen ranskalaisia ja englantilaisia kohteliaisuuksia -- kukaan ei päässyt selville, minkä mittapuun mukaan hän vieraansa jakoi, mutta erehtymättä hän määrätyille henkilöille sanoi: "Ihjupliis" ja toisille: "Silhuplee". Vallesmannille hän sanoi aina: "Silhuplee, masa lensman!" -- Markus luettiin siis talon ranskalaiseen piiriin! -- "Hahahaha!" -- nauroi Markus muistellessaan ja ihmetellessään, että "Minkähän ihmeen perusteella tuo minut ranskalaisiinsa luki?" -- Luultavasti ei minkään perusteella. Emännällähän oli ainoana pyrkimyksenä loistaa kielitaiturina ja olihan hapella toki sen verran vaistoa, että ei samaa henkilöä puhutellut sekaisin eri kielillä. Vaatihan alkeellisin kohteliaisuus kunnioittamaan vierasta. --

Markus katseli siis menneitä aikoja saarelaisajastaan kuin palaamattomia ilon aikoja, aavistamatta, että hänellä on omassa talossaan ja puutarhassaan loistavin aika vasta edessä. Kuin merellä saapuva myrsky lähettää edelleen aaltoja kymmenien, väliin satojen kilometrien päähän, niin lähetti tuo tuleva aika saapuessaan erilaisia tapauksia, ennenkuin se itse saapui ja ennenkuin se kohisten ja riemuiten alkoi vyöryä lopputuhoa kohti.

Nykyään oli tyyni ja hiljainen ja usein ikävä väliaika ja se kesti usean vuoden.

Sinä aikana tehtiin paljon työtä. Koulumestari, Esaias Hendolin, oli hänellä aina apuna ja asiat luistivat hyvin. Meni jo muutamia kesiä, jolloin hän ei peljännyt tarkastusta, mutta sitten taas tuli pakoilukesiä. Muut paperit olivat kyllä kaikki reilassa, mutta ei kassakirja. Sitä ei koskaan Markus näyttänyt Hendolinille. Siellä oli toisinaan peloittavia epäselvyyksiä. Kevät- ja syyskaudet alkoivat nimittäin käydä hänelle hyvin kalliiksi. Keväällä aikaiseen ja syksyllä myöhään makaili saaren satamassa pelastuslaivoja. Ne ilmaantuivat kuin kotkat muuttolintujen mukana. Makailivat saaren satamassa viikkomääriä vaanimassa saalistaan, laivarikkoja. Näiden laivojen päällystölle alkoi Markus antaa kotonaan tanssiaisia. Saaren tyttöjä ja poikia kutsuttiin vallesmannin saliin "paaliin". Saaren vanha viulunsoittaja sai soittaa usein koko yön. Tytöillekin tarjoiltiin viiniä ja useat niistä olivat humalassa jo puolenyön tienoissa. Ne olivat ihania aikoja, mutta tulivat kalliiksi. Ne veivät rahaa enemmän kuin hänen palkkansa sieti. Silloin hän turvautui hallussaan oleviin vieraisiin rahoihin ja lähetti perämiehen mantereelle hakemaan konjakkia, likööriä, viinejä ynnä muuta.

Lähempänä joulua hävisivät pelastuslaivat ja loppuivat "paalit", niinkuin saarelaiset niitä nimittivät, ja alkoi ikävät illat ja pitkät päivät, jolloin oli säästettävä ruuassa ja juomassa pitkin talvea, että kevääseen mennessä saa kassakirjan ja kassan siihen kuntoon, että voi sen huoletta antaa tarkastajalle. Usein hän onnistuikin, mutta muutamina keväinä laivarikkoajan "paalit" veivät suunnitelmat taas sekaisin.

Joulunalusviikoista kevääseen oli hänen ainoana seuranaan koulumestari, toisinaan perämies ja joskus Miina -- koulumestari tavallisimmin.

* * * * *

On eräs joulukuun ilta.

Posti on tullut mantereelta.

Markus on laittanut pienessä makuukammiossaan olevan pyöreän pöydän juhlakuntoon.

Siinä on konjakkiputeli, sikarilaatikko, tulitikut, joulupostia, pari lasia, sokeriastia ja punaisella samettivuorilla sisustetussa mahonkirasiassa, joka on auki, kansi seljällään, kiiltelee iso jalokivillä koristettu kultakello raskaine kultavitjoineen. --

Markus itse järjestelee huonetta.

Pyöreälle pöydälle hän sytyttää kaksi kynttilää palamaan.

Ikkunanaluspöydälle, idän seinustalle, meren puoleisen ikkunan eteen pannaan niinikään pari kynttilää ja annetaan verhojen jäädä auki.

Kaikille muille ikkunoille sytytetään myös kynttilöitä, joka huoneeseen.