Part 12

-- Näkihän sen koko saaren kansa silloin seuraavana aamuna, että osa purjeista oli pois. Kuka sitä uskoo, että ne nyt enään ovat meressä ajelehtimassa laivan kappaleiden seassa?

-- Ensiksikin. Onko välttämätöntä, että te ilmoitatte takavarikoitavaksi sen suolalaivan irtaimistoa? Sinähän löydät merestä sen tavaran! Toiseksi: Tämä tässä oleva tullimies menee takuuseen siitä, että takavarikoiminen tapahtuu lain ja sääntöjen mukaan, ilman mitään kieroja sivutarkoituksia.

-- Se taataan kyllä, sanoi Hemma.

Miehet, Hemma ja Pelto-Kallu, saivat lähteä ja monina vuosina, kesäisinä päivinä rantakäräjillä, talvisin hylkeenpyyntiretkillä, teltissä illalla, missä milloinkin, kertoiltiin saarelaisten kesken tästä tapauksesta, Sika-Hemman ja Pelto-Kallun selkäänsaannista ja suolalaivan hämäräperäisistä, kadonneista purjeista, köysistä ja lokeista, mutta kukaan ei niistä, enemmän kuin selkäänsaannistakaan osannut sanoa mitään varmaa.

* * * * *

Vallesmanni siirtyi syömään myöhästynyttä päivällistään.

Miina toi tarjottimella soppavadin pöytään.

Sitten hän jäi seisomaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut asiaa.

-- No -- mitäs Miina --

Miina riiputti tarjotinta molemmissa käsissään esiliinansa päällä, pyöritteli kahtaapäin yläruumistaan ja pää kallellaan alkoi jutella:

-- Sitä vain, että mitenkäs vallesmanni uskalsi löydä Pelto-Kallua, joka on saaren vahvin mies? Sinä taidat olla vielä vahvempi!

-- Totta varmaan!

-- Se oli hyvä, että Pelto-Kallu sai selkäänsä!

-- Oliko se sinusta hyvä!? Sinunhan pitäisi itkeä siitä, olla suruissasi Kallun puolesta!

-- Minä en pidä Kallun puolta! Kallu sai, mitä pitikin. Minä olen ollut Kallulle paha jo monta päivää. Se tahtoo aina tulla minun kanssani, niin minä sanoin yhtenäkin yönä, viime viikolla, että rankaisisi sinuakin joku, vaikka Jumala, jos ei muut pysty, niin se ilkkui, ettei sitä miestä olekaan, joka hänen nokalleen hyppää. Tuolla tavalla se sanoi! -- Minua nauratti, niin että olin haljeta, kun kuulin, miten sinä ruoskit Pelto-Kallua! Se oli oikein sille mokomallekin! Ja tuo tullisökäri! Olisitpas nähnyt, miten se raukka vapisi, kun kuuli ruoskan läiskäykset! Se oli väärin, että sinä löit vanhaa miestä. Niin oli!

-- Vai niin! Mitä minun olisi pitänyt tehdä?

-- Jättää lain käteen!

-- Ruoska oli hänellekin huokeampi! Tästä lähin käydään lain edessä harvemmin -- saat sitä ruoskaa sinäkin, jos jotakin vilppiä ilmaantuu.

-- Herra Jumala kuitenkin! Taitaa tulla hulluksi, niinkuin se entinenkin, sanoi Miina ja meni keittiöön Markuksen makeasti nauraessa.

* * * * *

Seuraavan yön ohjelman näytteli Kallu hyvin ja tuli aamulla saamaan ensi osan viikon kestävästä rangaistuksestaan -- tuli ruoskittavaksi kuin koira. Vielä seuraavanakin aamuna tuli hän ruoskittavaksi, mutta Markus jätti hänet ja sanoi:

-- Saat mennä, joutava! -- En ilkeä sinua joka päivä ruoskia!

Niin vähällä ei Markus kuitenkaan päässyt.

Vielä samana kesänä ilmaantui uusi tapaus, joka aiheutti ruoskimisen, Kallun rikos, joka siinä määrässä kuohutti Markuksen mieltä, että hän nautti ruoskimisesta ja siitä, että sai viskata Kallun eteen pöydälle erokirjan perämiehen virasta.

Tapaus oli tämänlainen:

Oli jo elokuun loppupuoli.

Markus oli päättänyt järjestää luonaan juomingit tullivanhimmalle, luotsivanhimmalle ja molemmille loistonpäälliköille. Kaikki nämä olivat entisiä merikapteeneja, vallasväkeen kuuluvia ja siis miehiä, joiden kanssa Markus katsoi voivansa seurustella tarvitsematta peljätä varsin pahaa alentumista.

Kallun oli hän lähettänyt hakemaan juomatavaroita mantereelta, kaupungista.

Kallu oli lähtenyt aamulla varhain hyvän länsituulen puhaltaessa.

Oli laskettu, että hän ennättää samaa tuulta takaisin ennen iltaa.

Saapui ilta, vaan ei saapunut Pelto-Kallu.

Kului yö ja oli jo toinen päivä, helteinen ja miltei tyyni, heikko läntinen puhalteli.

Markus istuu Venekalliolla.

On saapunut jo toinen iltapäivä.

Meri on yhä tyyntynyt.

Venekalliolla on Markuksen rakennuttama uimahuone. Sen luona hän istuu ja katselee merelle.

Meri on harvinaisen tyhjä.

Ensi aluksi hän ei näe mitään, mutta lopulta keksii hänen silmänsä kaukana idässä valkean purjeen. Hän nousee seisaalleen paremmin nähdäkseen.

Todellakin!

Jahti purjehtii siellä kuin ohjaamattomana.

Se on nyt kulkenut sivutuulta, jolloinka länteen painuvan päivän säteet heijastuivat purjeista ja tekivät ne hohtavan valkeiksi ja juuri sillä hetkellä hän sen älysi. Yhä vielä hohtavat purjeet valkeina, mutta nyt alkavat tummeta, muuttua sinisen harmaiksi. Jahti näyttää nyt purjehtivan myötäistä, Hetken perästä alkaa taas purje paistaa valkealta. Äsken kulki jahti oikealle, etelään, nyt se kulkee vasemmalle, pohjoiseen, kääntyy päin tuulta ja alkaa taas mennä etelään.

Merkillistä!

Jahti näyttää kulkevan ohjaamattomana.

Luotsipaikalta on nähtävästi jo ennen häntä huomattu tuo harhailija, koska parhaillaan luotsivene purjehtii ulos satamasta ja ohjaa kohti harhailijaa, joka on kaukana, monien kilometrien päässä idän alla. Kuluu tunnin verran, ennenkuin luotsivene on sen luona. Sen jälkeen alkaa hiljainen luoviminen satamaa kohti. Sekä luotsivene että jahti luovivat hyvin heikossa tuulessa. Ne pääsevät satamaan vasta aamupuolella yötä. Aamukahvia tuodessaan on Miinalla täydet tiedot asiasta:

Lähelle tultuaan olivat luotsit tunteneet jahdin: "Tämähän on meidän saaren vallesmannin jahti, mutta missäs perämies on?", olivat kysyneet, mutta kun pääsivät jahdin luo ja menivät siihen sisään, niin löysivät Kallunkin: Hän makasi humalassa ohjauspaikan pohjalla. Kallu oli purjehtinut toista vuorokautta ja juonut paluumatkallaan kaikki pullot tyhjiksi. Luotsit olivat tuoneet jahdin satamaan, panneet sen ankkuriin, käärineet purjeet ja saaneet Kallun sen verran hereille, että hän kykeni astumaan jollaan, mutta ei kyennyt mitään selvittämään eikä edes kävelemään kotiinsa makaamaan -- sinne oli oman saraimensa seinustalle, varjopuolelle, pilvekseen, tupertunut ja makaa kuulema siellä vieläkin, vaikka päivä on jo korkealla.

Niin oli Miina kertonut ja synkkänä oli Markus kuunnellut ja heti kahvin juotuaan oli hän kirjoittanut perämiehelle erokirjan. Sitten oli käynyt tavanmukaisella uinnillaan, syönyt aamiaista ja lähtenyt kävelemään pitkin Rantakujaa, joka kulkee ohi perämiehen saraimen. Omin silmin oli Markus nähnyt, kuinka Kallu veteli unta saraimen seinustalla kellon käydessä jo yhtätoista. Siinä oli paljon katselijoita, lapsia, naisia, miehiä. Toisia tuli, toisia meni. Ei viitsinyt Markus kauan siinä seisoa, vaan läksi kotiinsa. Miinan mukana lähetti Markus Kallun vaimolle sanan, että Kallun on tultava vallesmannin puheille heti kun kotiinsa ilmaantuu.

Kello kolme iltapäivällä seisoi Kallu vallesmannin edessä kurjan näköisenä, silmät pöhöttyneinä ja pää kipeänä.

-- Sinulla on ollut pitkä matka, Kallu?, sanoi vallesmanni.

-- Hullustihan sen kävi -- tämän matkan kanssa.

-- Ja tästä saat sinä tervetuliaisia!

Markus sieppasi ruoskan ja alkoi sillä suomia Kallua.

-- Käyhän istumaan! -- ärjäisi Markus sitten. Kallu totteli nöyränä.

Markus veti auki pöytälaatikkonsa ja otti sieltä jo valmiiksi kirjoittamansa paperin, joka oli pantu vaaleanruskeaan isoon kirjekuoreen ja ojensi sen Kalulle.

-- Lue.

Kallu otti kuoresta ison virallisen arkin. Hän ei itse osannut kirjoittaa kuin nimensä, mutta lukea hän osasi toisen kirjoitusta. Paperiin oli kirjoitettu muun muassa:

"-- -- -- ja on perämies Kalle Peltola näistä usein mainituista syistä vapaa virastaan tästä päivästä alkaen. Saarelaispiirin vallesmannin konttorissa elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.

M.A.L. MARKULIN."

Kun Kallu oli paljon juonut, purjehtinut humalaisena merellä ja oli nyt pahassa kohmelossa, sekä saanut lisäksi selkäänsä ja kaiken päälle, tai oikeammin kaikesta tuosta seurauksena oli hermoiltaan uupunut, alkoi hän itkeä nyyhkytellä saatuaan viimeinkin, kirjain kirjaimelta ja sana sanalta kirjeen luetuksi ja sen hirveän sisällön sekavassa päässään tajutuksi. Jos hän olisi ollut selvä, olisi hän ruvennut pyytämään anteeksi -- "Hyvä vallesmanni, anna vielä tämä kerta anteeksi!" -- ja olisi tämä vanha, jo usein tavaksi tullut rukoilu vain paaduttanut toisen sydäntä ja erotuomio olisi jäänyt varmasti voimaan, ja sille olisi haettu maakuntavanhimman vahvistus, oikea, laillinen erokirja, eikä vain peloke, niinkuin tämä erokirja todellisuudessa vain olikin. Mutta kun Kallu nyt vain itki, täysikäinen mies, itki niin, että hartiat tärisivät, otti Markus paperin pois hänen hyppysistään, repi sen kappaleiksi ja viskasi paperikoriin. Kallu tuskin tajusi mitä tapahtui. Hän niisteli nenäänsä ja itki saamatta sanaa suustaan. Se oli hänen tapansa oikeen pahan humalan jälkeen, varsinkin jos lisäksi tuli jotakin, jonka hän vielä jaksoi tajuta onnettomuudeksi, niinkuin nyt tuon paperin.

-- Mene kotiisi makaamaan, Kallu! -- sanoi Markus hänelle. Tämän sai Markus toistaa useaan kertaan, ennenkuin Kallu ymmärsi, mitä hänelle sanotaan ja meni -- ei kuitenkaan kotiinsa, sillä sinne hän ei siinä tilassa tohtinut mennä, vaan metsään, ja nukkui siellä seuraavaan aamuun asti ja ilmaantui noin kello viiden tienoissa vallesmannin keittiöön pyytämään Miinalta aamukahvia ja ruokaa.

VI luku.

KOULUMESTARI.

Markuksen saarelaiskesät olivat hauskoja, mutta levottomia. Hän nimittäin pelkäsi tarkastusta, sillä hänen arkistonsa ja kansliansa ei ollut koskaan niin järjestyksessä, että olisi hyvällä mielellä voinut ottaa vastaan tarkastajan. Kun syksy saapui, poistui häneltä tämä pelko, sillä hän tiesi, että mitä pimeämmäksi ja myrskyisemmäksi aika muuttuu, sitä vähemmän on pelkoa, että maakunnan hallituksesta kukaan voi lähteä hänen piiriinsä tarkastusmatkalle. Niitä tehtiin vain kesällä. Eräänäkin kesänä, Markuksen odottamatta, oli jo aamulla varhain satamaan ankkuroinut valtion laiva ja maihin oli kaloja ostamassa käyneen kokin mukana tullut tieto, että laivassa on korkeita isäntiä, itse maakuntavanhin seurueineen tarkastusmatkalla, mutta että isännät nukkuvat vielä. Rannassa oli sattumalta myös Kallu ja hän läksi heti viemään tätä tietoa vallesmannille.

Vallesmannilassakos kiire alkoi.

Kallu harjasi vallesmannin paraatipukua pihalla ja kiilloitti sitten hänen kenkänsä.

Markus itse ajoi partaansa ja välillä sydän kurkussa avasi milloin tilikirjansa, milloin päiväkirjansa ja havaitsi, ettei kumpikaan ole kunnossa.

Hän sekoitti partasaippuaa, saippuoi osan partaansa ja taas tarkasteli papereitaan.

Ei mitään ennätä enää korjata!

Menisi vähintään kaksi päivää ennenkuin kirjat olisivat edes välttävässä kunnossa -- ja nyt ovat tarkastajat täällä viimeistään puolen tunnin perästä!

Markus kiroili laiminlyötyjä pitkiä kesäpäiviä ja pitkiä talvikuukausia!

Hän päätti tästedes tehdä joka päivä työtä!

Joka päivä -- säännöllisesti!

Parranajosta ei tahtonut tulla mitään. Hän tuiski Miinalle, että tämä muka oli tuonut hänelle kylmää partavettä, vaikka hän itse oli kirjojensa ääressä vavistessaan jäähdyttänyt partaveden.

Parta oli vielä ajamatta, kun Miina toi aamukahvia.

-- Vie pois kahvi! Johan minä sanoin, etten huoli kahvia! Minähän sanoin, että tuo kuumaa partavettä! Etkö sinä enää kuule puhetta, vai mikä sinuun on mennyt! Tuo kuumaa partavettä! Kuumaa partavettä! Herra Jumala! Kuinka sinä olet hidas.

Lopulta oli parta kuitenkin ajettu ja pukeutuminen alkoi.

Kallu auttoi pitkää virkatakkia päälle ja pitkää kultakahvaista miekkaa takin vasemmasta taskusta takin alle riippumaan. Komea kahva jäi näkymään taskun suun yläpuolelle ja kullattu tupen kärki jäi riippumaan takin liepeestä alaspäin. Kengät kiilsivät moitteettomasti. Ison peilin edessä Markus vielä korjaili kaulustaan ja kaulanauhaansa ja asetteli sopivaan asentoon komean paraatikypärinsä. Sitä sanoivat toiset saarelaiset kiikkutuolihatuksi, toiset enkelismannin amiraalinhatuksi. Kummatko lienevät olleet oikeassa, sen ratkaisuun ei nyt ollut aikaa.

Markus pukeutui paraatipukuunsa harvoin -- oikeastaan ensikertaa eläissään ja hän liikkui siinä kankeasti. Vielä kerran hän meni peilin eteen. "Komea mies! Tässä on sitten saakurin komea mies!", saneli hän peilissä olevalle kuvalleen. Hän kohenteli vielä kerran kypäriään ja havaitsi sen sopivan sangen hyvin leveän otsansa, lihavien kasvojensa, vaaleiden hiustensa, tummien, ohimoilta vinosti ylös kohoavien kulmakarvojensa ja tummanruskeiden ylöspäin väännettyjen vankkojen viiksiensä ja harmaansinisten silmiensä väreihin.

Peilin edessä hän veti käsiinsä valkeat sormikkaansa ja samalla harjoitteli kumarrusta ja oikean sormikkaan riisumista tervehtimistä varten -- tyhjä sormikas vasempaan käteen, joka nojaa miekan kahvaan -- kantapäät kop! -- ja sitten kumarrus -- mutta onko komea kiikkutuolihattu silloin kainalossa, kädessä vai päässä? Siinä kysymys! Auta armias Jumala! Maakuntahallituksessa oli hän usein nähnyt tähän verrattavia tapauksia -- vallesmannien käyntejä ynnä muita -- mutta ei ollut osannut silloin ajatella, että itse joskus tarvitsisi niissä tilaisuuksissa tehtäviä liikkeitä osata, eikä ollut katsellut ja pannut mieleensä.

Hän hikoili ja puhkui.

Hän meni kaapilleen ja otti rohkaisuksi hyvän konjakkiryypyn, sytytti sikarin ja sitten läksi.

Kävellessään läpi kylän satamaa kohti tunsi hän kateutta kalastajia ja kaikkia niitä saarelaisia kohtaan, joiden luona ei käy virkatarkastajia. -- "Voi te onnelliset ihmiset!", huokasi hän. -- "No -- huomenna on tämä kaikki ohi! Kestä nyt tämä päivä, kestä nyt tämä hirmuinen päivä!", hoputteli hän itseään. Hän tunsi ihan tukehtuvansa kuumuuteen ja ahdas ja outo virkatakki esti hengitystä eikä siitä voinut avata nappiakaan -- päinvastoin oli vielä kerran tarkastettava, ovatko ne kaikki kiinni. Kiinni ovat.

Rantaan olivat kokoontuneet saaren kaikki arvohenkilöt: Pappi, kirkkoneuvosto, kunnan esimies, kunnallislautakunta, koulun esimies, lautamies, tullimiehet, arvokkaimmat perheenmiehet ynnä muita -- puhumattakaan naisista ja lapsista, joita seisoi siellä ja täällä lähimmillä porteilla ja ranta-aittojen seinustoilla, siellä missä miehet, tavallisesti rantakäräjiä istuivat. Myöskin oli rantaan kokoontunut -- tavallisuuden mukaan, -- parvi koiria, jotka jo olivat alkaneet juhlatappelunsa.

Arvomiehet olivat kokoontuneet luotsisillalle -- luotsit ja tullimiehet juhlapuvuissaan.

Vallesmanni käveli läpi miesjoukon arvokkaana ja siellä ja täällä kohoili lakkeja ja kuului: "Hyvää huomenta", mutta hän ei vastannut. Perämies käveli hänen jäljessään. Luotsisillan portaiden juuressa oli vallesmannin jahdin jolla. Siihen nyt laskeutui vallesmanni ylhäisenä kuin amiraali konsanaan. Jolla nousi miltei pystyyn, eikä tasapainoon asettunut sittenkään, vaikka perämies istui keulapiitalle ja vaikkei perämieskään mikään pieni mies ollut -- päinvastoin saaren isoimpia, mutta mihin hän piisasi vallesmannille, joka niihin aikoihin painoi satakymmenen kiloa.

Istuessaan jollansa perällä ja vedellessään savuja sikaristaan katseli Markus surullisena perämiestään, joka souteli levollisena. Perämies ei aavistanut, mistä tuo surullinen ilme oli kotoisin. Hän ei tiennyt, että vallesmanni parhaillaan toivotteli itselleen: "Olisinpa korkeintaan vallesmannin perämies tällä saarella! Tai mikä hyvänsä, jolla ei ole kansliaa ja arkistoa hoidettavanaan."

Tällä välin olivat korkeat vieraat ennättäneet laivalla jo jalkeille.

Itse maakuntavanhin istui tilavassa korituolissa laivan peräkannella ja pari virkamiestä hänen läheisyydessään.

Nykyinen maakuntavanhin oli vasta äskettäin virkaansa kohonnut. Hän oli parhaassa iässä, Markuksen ikäinen, vieläpä hänen entisiä hyviä ystäviään, ollut Markuksen mukana monilla purjehdusretkillä entisaikoina. He olivat juoneet kerran Markuksen jahdin kajuutassa veljenmaljatkin.

Hän otti Markuksen vastaan ystävällisesti ja esitteli läsnäolevat virkamiehet -- maakunnan rahastonhoitajan ja sihteerin.

-- Mitä saarelaispiiriin kuuluu -- hyvää varmaankin?

-- Täällä on hyvin rauhallista...

-- Käräjämatkoja luultavasti hyvin harvoin?

-- Hyvin harvoin, viimeaikoina, ja muulloinkin. Joitakin mitättömiä tilariitoja.

-- Ja vanhana purjehdusihmisenä viihdytte te vallesmannina täällä hyvin?

-- Kiitos -- oikein hyvin.

* * * * *

Laivaan soutivat myös kunnan viralliset edustajat, kunnan esimies ja kunnallislautakunnan esimies. Vallesmanni esitteli heidät maakuntavanhimmalle.

-- Jaaha, jaaha. Onko kunnan virkamiehillä mitään valittamista tai mitään toivottavaa?

-- Olisihan sitä valittamista paljonkin ja siitähän täällä on usein miesten kesken ollut puhetta, että eiköhän tänne saataisi tullivapautta kaikelle ruokatavaralle, mitä tuodaan Virosta?

-- Kirjoittakaa anomus! Kirjoittakaa senaattiin anomus, muuta en voi nyt tällä kertaa neuvoa. Teidän vallesmanninne varmasti liittää siihen puoltolauseensa ja minä koetan tutustua asiaan myös ja luultavasti tulen puoltamaan anomusta. -- No miten on köyhäinhoidon kanssa? Taitaa tuottaa paljo rasituksia näin pienelle kunnalle?

-- Köyhäinhoitoa ei ole. Ei se rasita kuntaa --

-- No!?

-- Kunnan vaivaisia ei ole.

-- Entä onko velkaa kunnalla?

-- Ei ole velkaakaan. Omilla on tultu toimeen -- ja valtion avulla.

-- Harvinainen kunta!

* * * * *

Soudettiin maihin.

Luotsisillalla tervehti maakuntavanhin kädestä pitäen paitsi pappia ja lukkaria, myös saapuvilla olevia isäntämiehiä. Vuosikausia kulki tästä tapauksesta maine saarella ja usein sitä mainitaan vielä tänäkin päivänä: "Siinä se oli oikea maakuntavanhin! Niin alhainen! Oikea kansan mies! Tervehti kaikkia kädestä, ketä oli sillä kertaa luotsisillalla ja kyseli vointia -- yksin Juonaan Lutviltakin!" --

Maissa tarkastettiin koulu, kirkko ja kunnantuvalla pidettiin kokous, jossa oli saapuvilla kunnallislautakunta, lautamies ja joukko kunnan arvokkaimpia miehiä.

Sen päätyttyä oli laivalla aamiainen, johon vallesmanni oli kutsuttu osaa ottamaan.

Sen aikana sanoi maakuntavanhin, Markukseen kääntyen:

-- Vallesmannilla kai on kanslia ja arkisto järjestyksessä?

-- Ilmoitan kunnioittavimmin, että muutamat viimeisimmät virkakirjeet --

-- Niin niin -- mutta yleispiirtein...

-- Yleispiirtein -- tyydyttävässä kunnossa -- rohkenen sanoa, että olen tehnyt parhaani.

-- No -- ennätämmehän vielä nähdä. -- Oikeastaanhan tämä oli puolittain huvimatka. Meidän olisi käytävä heti tämän jälkeen tarkastamassa tätä saarta noilta korkeilta vuorilta, sitten uinti tuolla ihanalla hiekkarannalla, sitten päivällinen, sitten parin tunnin lepo ja toivottavasti sen jälkeen meille jää hetkinen teidänkin osallenne, vallesmanni.

* * * * *

Olikin jo ilta käsissä, kun kokoonnuttiin vallesmannin pieneen kansliaan.

-- Tämä on pieni soma huone!, lausui maakuntavanhin heti ja kun Markus alkoi levitellä kirjojaan ja papereitaan pöydälle tarkastettaviksi, lisäsi hän: Niitä me olemme nähneet kylliksemme kotona! Antakaa niiden olla! Me uskomme, että ne ovat kunnossa!

-- Pyytäisin kuitenkin, että tuo tunnustus merkittäisiin tänne päiväkirjaan -- jos rohkenen -- muistoksi tästä käynnistä.

-- Se käy kyllä laatuun!

Kirjoitettuaan päivämäärän ja nimensä kirjaan, kääntyi maakuntavanhin Markuksen puoleen ja sanoi:

-- No niin. Se on tapahtunut ja kun virallinen ohjelma on nyt lopussa, tahtoisin lausua sinulle, vanha veikko, että sinä olet ollut koko päivän liian juhlallinen ja hikoillut kovasti, varsinkin vuorilla kiipeillessämme! Mitä hittoa sinä olet tämänlaiseen helteeseen pukeutunut tuonlaiseen pukuun! Salli minun komentaa itseäsi: Vie nyt kiireesti tuo virkatakkisi, silakanvartaasi ja amiraalilakkisi vaatekaappiin ja pane kevyempää yllesi!

* * * * *

Vallesmannin luona syötiin illallinen.

Sen jälkeen siirryttiin puutarhapöydän ympärille.

Kesäillan hämärä oli jo laskeutunut yli meren ja saaren. Pelto-Kallu oli saanut tehtäväkseen koristaa puutarhapöydän lähin ympäristö värillisillä paperilyhdyillä, joita Markus oli hankkinut juhlatilaisuuksien varalta.

Kun vallasväki saapui pöytään, olivat lyhdyt jo sytytetyt.

Vaalean harmaana, kuulakkaan vihertävänä, vilkkui meri puiden välitse. Ummikas kohahteli rantaan.

Punertavan siniselle idän yötaivaalle oli kohonnut kuu, joka valoi kultiaan mereen.

Pöydällä paloi muutamia kynttilöitä -- olihan yö aivan tyyni -- ja miesten istuuduttua pöytään ilmaantui Miina isoine tarjottimineen. Hän asetteli pöydälle teelaseja, sokeriastian, konjakkiputelin ja sikarilaatikon, kaatoi laseihin kuumaa teetä ja poistui.

* * * * *

Pari tuntia on kulunut.

Toiset lasit ja toiset sikarit ovat menossa.

Mieliala on korkealla.

Kaikki, Markus ylinnä, ovat laulumiehiä.

On juotu veljenmaljoja ja laulettu laulu toisensa jälkeen, viimeksi "Läksin minä kesäyönä käymään", josta Markus innostuu näin puhumaan:

-- Kuulkaa veljet! Minä en voi koskaan kuunnella tuota laulua tulematta liikutetuksi. Minä sanon teille erään salaisuuden. Se koskee minun testamenttiani ja tätä laulua. Kun minä kuolen, niin löydetään minun pöydältäni suljettu kirjekuori, jossa on minun testamenttini. Kuulkaa veljet! Tämä on vakava asia! Minä olen täällä saaressa paljon miettinyt elämän kysymyksiä! Täällä on niin paljon aikaa! Kerran, eräänä kesäiltana, kun minä tässä istuin yksin ja soitin viululla tuota samaa laulua, välähti yhtäkkiä mieleeni, että tämä on minun hautauslauluni. Torvisoittokunnan on sitä hiljaa soitettava surumarssina, kun minua viedään hautaan! Tämän ainoan määräyksen tulee sisältämään minun testamenttini, minun viimeinen tahtoni, täydellä ymmärryksellä harkittu päätökseni.

* * * * *

Niin se meni sillä kertaa!

Onneksi eivät lähemmin tarkastaneet hänen papereitaan ja tilejään.

Niin!

Tileissähän jo silloinkin pilkisteli pienoinen epäselvyyden paholainen, vajaukseksi vai miksi häntä nimitettänee!

Epäselvyydet lisääntyivät vuosi vuodelta ja tuli kesiä, jotka muuttuivat hänelle suoranaisen kauhun ajoiksi.

Hän pakeni saaresta merelle ja asumattomiin saariin viikkomääriksi milloin hylkeenpyynnin milloin muulla nimellä ja varjolla. Usein hän pelkäsi pakoilemistaan alkavaksi mielisairaudeksi ja sitä se lienee ollutkin.

Minkä enemmän syysmyrskyt lähenivät, sen turvallisemmaksi hän itsensä tunsi.

Talvi oli sittenkin ja lopultakin ihanin aika! Marraskuun lopulta huhtikuun loppuun sai olla ihan varmasti rauhassa tarkastuspelolta.

Viisi levon ja rauhan kuukautta!

Markuksen talvet olivat todellakin levollisia ja rauhallisia, mutta eivät hauskoja.

Varsinkin marraskuu oli pitkä ja ikävä.

Silloin olisi ollut kyllin aikaa tehdä työtä, mutta hän ei voinut.

Viikkomääriä kestäneet myrskyt tekivät hänet kuin sairaaksi ja milloin sattui kauniita syyspäiviä, kuluivat ne toipumiseen.

Useat illat tuntuivat loppumattomilta.

Kello löi.

Mitä se löikään -- vasta kuusi ja pimeän tulosta on kulunut kuin kokonainen ihmisikä.

-- Miina hoi!

-- No -- mikäs on hätänä?

-- Minulla on niin peiakkaan ikävä.

-- Vai niin. Minulla ei ole.

-- Miina -- onko kello vasta kuusi?

-- On, kuusi on jo.

-- Mene kutsumaan perämies tänne.

-- Heti paikalla!

Perämies sai semmoisina iltoina istua vallesmannin luona puoleenyöhön.

Eräänä sellaisena iltana, kello yhdentoista ja kahdentoista välillä, molempien ollessa monien lasien jälkeen kohtalaisessa humalassa, sanoi perämies, osoittaen sormellaan lasioviseen arkistokaappiin, jonka eräällä laudalla näkyi kaksi kalloa.

-- Ovatko nuo kaksi kalloa sieltä Viiristä?

-- Sieltä ovat.

-- Mitkä silloin yks kerta tuotiin...

-- Niin.

-- Kuulehan! Minä sanon sinulle yhden asian.

-- Sano pois vain.

-- Sinä et saa suuttua, vaikka minä mitä sanonkin!

-- En suutu!

-- Minä en tykkää, että sinä pidät niitä kalloja täällä, eikä se taida olla laillistakaan -- ihmisen luita pitää kaapissaan. Ei se ole laillista!

-- Missä laissa se on kielletty?

-- Kirkkolaissa tai laivarikkolaissa -- merilaissa -- en minä sitä... Sinunhan se tietää pitää, joka olet vallesmanni!

-- Niin minä tiedänkin.

-- Jaa -- sinä tiedät?!

-- Niin -- ettei missään laissa.