Part 10

Ei kukaan tiennyt minkämoisin voimakeinoin oli Markus saanut säästymään rahaa kokonaisen konjakkiputelin ostoon, joka nyt oli mukana avaamattomana ja pysyi avaamattomana aina jouluun asti!

Talvikäräjämatkat olivat vielä vaikeammat. Oli kuljettava veneellä vuoroin sulaa ja vuoroin jäätä -- sulat soutaen ja jäät vetäen venettä kuuden miehen voimalla, tai toisinaan kuudentoistakin, jonka muodosti tavallisesti koko käräjäväki: Yleinen syyttäjä -- joka istui veneessä silloinkin kun sitä vedettiin jäällä -- lautamies, syyttäjä, syytetty, syyttäjän todistajat, syytetyn todistajat ja perämies, jonka oli seurattava isäntänsä, vallesmannin palvelijana. Tavallisesti oli yövyttävä uloimman rannikkosaariston ja meren vaiheella olevaan luotoon, jossa oli kalastajain sauna -- koko roikka samaan pieneen saunaan, jonka pian täytti mahorkan katku ja kuivamaan ripustetuista kalastajatossuista lähtevä hylkeenrasvan haju ja liiallinen kuumuus iltayöstä ja liiallinen kylmyys aamuyöstä.

Herra Jumala!

Hän olisi antanut mitä hyvänsä, päästäkseen viettämästä talviöitä kalastajasaunassa!

Kerran hän teki anomuksen, että valtion kustannuksella rakennettaisiin luotoon suurempi maja, jossa olisi eri osasto mahorkan polttajille ja pieni, lämpöä pitävä, kamiinalla varustettu kamari hänelle itselleen. -- "Eihän ollut sopivaa, että hän, yleinen syyttäjä, asuu samassa huoneessa rikoksellisten kanssa!" -- mutta Maakunnan Hallituksessa naurettiin hänen anomukselleen ja jätettiin se huomioonottamatta ja vielä enemmän naurettiin asialle saaressa, kun asia siellä tuli tunnetuksi.

Ja hän vaivasi päätään pitkät illat, teki tunteja kestäviä kävelyretkiä Riville, Hirskalliolle tai Somerikonniityille, pohtien aivojensa koko voimalla kysymystä, miten pääsisi vapaaksi syys- ja talvikäräjämatkoista.

Kerran hän, eräänä talvi-iltana, otti asian puheeksi perämiehen kanssa, muutamaa päivää ennen uutta käräjämatkaa.

-- No perämies! Kohtahan sinne käräjille taas olisi meidän lähdettävä -- vai mitä!

-- Ensi maanantaina -- viimeistään ensi maanantaina.

-- Niin niin. Ensi maanantaina. Sinusta taitaa olla ne matkat hauskojakin -- hahaha! Panes tästä tupakaksi. Et ole kunnon sikaria tainnut polttaakaan sitten kun jouluna täällä!

-- Kiitos vain sikarista! -- Jaa että olisivatko ne häämatkat minusta kuinkakin hauskoja? No niinkuin sateessa ja myrskyssä räystään alla seisominen! Kaikkea sitä on Jumala viisaudessaan ihmiselle säätänytkin, kuin nuo käräjämatkatkin!

-- Etkö sinä osaisi keksiä keinoa, mitenkä pääsisi niistä rauhaan -- ainakin talvikäräjistä?

-- Tee niinkuin Linkreen vainaja, joka täällä oli aikoja ennen sinua vallesmannina!

-- No miten hän sitten teki?

-- Jaa, miten teki? Passanneeko sitä sanoakaan...

-- Sano pois vain. Kahdenhan tässä ollaan!

-- No se -- tuot noin -- jos sattui olemaan joku luntreijari tai joku, joka oli varastanut laivarikosta ja jota odotti varma linnassa istuminen, niin -- tuot noin -- se Linkreen-vallesmannivainaja kutsui sen miehen etehensä tähän näin, tähän pöytänsä ääreen ja luki sille lakia, että: "Valitse nyt mitä teet ja paikalla! Mene linnaan tai nai minun piikani!" -- Niin se sanoi. Se pelkäs nääthän, että piika tekee sille lapsen ja peljättävä olikin -- montakin kertaa -- ja piika saatava miehelle. Niin se vainaja löi kaksi kärpästä samalla iskulla: Ei tarvinnut ruveta maksamaan lapsen eläkettä, eikä mennä talvikäräjille ajamaan juttuja!

-- Hyvä oli keino, mutta eikö asia olisi ollut selvä ilman muuta, kun ei olisi nostanut ketään vastaan syytettä?

-- Ei se niin selvä ollut! Kuulehan vallesmanni -- joko sinä et itse ymmärrä, tai pidät minua tuhmana: Täytyyhän syyllistä rangaista, muuten pahantekijät lisääntyvät, eikä kunnon ihmisillä ole enää tilaa maan päällä eikä merellä. Syyllinen täytyy rangaista ja Linkreen antoi kunkin itsensä valita. Sitä tietä on tässä saaressa monessa talossa emännät ja hyvät ovatkin ja ensimmäiset lapset tulivat niihin taloihin emännän mukana. Niitä Linkreenin poikiahan se pitäisi olla tämä Simin-Pokkokin -- mitä kansa hokee. Ja näkeehän sen jo Pokosta päältäpäinkin, että herraskaistahan se on veren juoksu Pokossa. Enemmän se on olevinaan kuin me muut tuhmat talonpojat. Keppi kädessä kävellä teiskailee kujilla ja rannassa kuin herra ainakin, etenkin pyhinä. Linkreen itsehän sen oli ristinyt Pokoksi. Oli kerran ollut Hantsun Simin luona kahvilla -- Pokko oli ollut silloin parin vuoden ikäinen -- oli Linkreen taputtanut poikaa tukalle ja sanonut että: "Aika pokko sinusta tulikin!" -- Keinonsa ne olivat Linkreen-vainajalla, etkä sinäkään niistä käräjämatkoista rauhaan pääse, ellet käytä keinoja.

-- Linkreenin keinoja! Hahaha!

-- Jaa -- minulta on kysytty ja minä olen vastannut ja saanut sikarin palkakseni jo etukäteen. Hyvät ne olivat ne Linkreenin keinot! Niin ne sen aikaiset ihmiset kertovat, että äkkiä oli elämä tällä saarella muuttunut siivoksi ja hiljaiseksi. "Ei esivalta miekkaa hukkaan kanna", sanotaan sanassakin! Käräjämatkat olivat loppuneet miltei kokonaan koko Linkreenin ajaksi. -- Niin se teki ja jos et halua tehdä samalla tavalla, niin keksi itse paremmat keinot!

* * * * *

Keino tulikin ja vielä sattuman kautta, nimittäin ei miettimisen tuloksena, sillä Markuksen koko talvisesta pään vaivaamisesta ja neuvojen kyselyistä Pelto-Kallulta ei ollut mitään hyötyä.

Sattuma toi hänen kouraansa ruoskan.

Oli jäidenlähdön aika keväällä.

Silloin on aina sakeat ja pitkälliset sumut.

Suolakuormassa Espanjasta tulevia purjelaivoja risteili jäiden seassa Suomenlahdella odotellen pääsyä rannikkosatamiin.

Eräänä iltana, lieneekö ollut huhtikuun loppua vai toukokuun alkua, kolea oli vain vielä ilma merellä ja sitäkin koleammaksi teki sen sakea sumu, jota oli hienon länsituulen mukana tullut pitkin edellistä yötä ja pitkin päivää.

Sumutorvet olivat huutaneet lakkaamatta sekä saarella että laivoissa.

Kello kolmen tienoissa iltapäivällä ohjasi eräs suolalaiva liian lähelle maata, Mustankallion kohdalla.

Maa nähtiin laivassa liian myöhään. Huonon vauhdin ja merivirran vuoksi ei ennätetty laivaa enää kääntää ja se kävi pohjaan kiinni kölistään ja jäi paikalleen. Laivan irtoköli, rai, pullahti pinnalle, kaariakin lienee katkeillut ja pohja repeillyt, koska laiva sai heti ankaran vuodon. Se täyttyi muutamissa minuuteissa vedellä -- mikäli nimittäin suolan vuoksi sen sisään vettä sopi, eikä pumppuamisesta ollut mitään apua.

Tieto tapauksesta levisi kylään nopeasti ja vajaan tunnin kuluttua oli laivan ympärillä kuusi- tai seitsemänkymmentä haapiota, jaalaa ja jahtia ja suuri kansanpaljous naisia, lapsia, miehiä ja tullisökärit rantakalliolla katselemassa. Haapiot pysyttelivät aivan laivan kupeella ja lähistöllä soudellen ja huopaillen, milloin mitenkin asia vaati. Isommat alukset olivat käyneet ankkuriin laivan taakse, mikä minnekin. Kaikki odottelivat mitä tuleman pitää. Kaikilla oli alusta alkaen selvää, että tästä laivarikosta ei kukaan paljonkaan hyödy, koska sen kuorma oli sitä lajia tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, mutta jota vesi, suolainen merivesikin, syö sangen mielellään. Jokainen tiesi, että aina laivarikosta sentään jotain hyötyy, kun vain on kärsivällisyyttä odottaa. Tuulihan näytti kiihtyvän tunti tunnilta ja yö läheni. -- "Kyllä se rupeaa vielä ennen puolta yötä sitä hajottamaan, saattepa nähdä", sanoi vanha kokenut Kiismatin-Matti, joka oli hyvä ilmojen ennustaja.

Laiva oli tammesta rakennettu.

Se tiedettiin jo kummassakin leirissä, sekä siinä, joka istui haapioissa ja muissa aluksissa ja tupakoi, sekä siinä leirissä joka istui tai seisoi Mustallakalliolla.

Tammilaivassa on vaskea!

Ja kun sieltä tulemaan rupeaa, tulee sieltä muutakin kuin tammea ja vaskea -- tulee sieltä myös köyttä, purjetta, lokkeja ynnä muuta.

Ilta alkoi hämärtää.

Sumu oli hälventynyt ja tuuli kiihtyi -- oli jo pieni kevätmyrsky, hyrsky löi jo yli laivan ja repi sen varpetta.

Enteet olivat peräti hyvät!

Maalla olevassa leirissä puheltiin, pieniin ryhmiin kerääntyneinä, puoliääneen, kussakin ryhmässä omista asioistaan -- eräässä naisryhmässä niinkin maallisesta asiasta, kuin Matiksen Julin Ievastiinan vasikan katoamisesta. Se oli laskettu jaloittelemaan eräänä kauniina aamuna ja hävinnyt niille teilleen ja nyt ei kukaan voinut varmuudella sanoa, oliko se pudonnut johonkin kallionrotkoon, vai olivatko sen syöneet koirat vai venäläiset sotilaat. Useimmat arvelivat että koirat, mutta kun Ievastiina itsekin oli saapuvilla, eikä tahdottu sitä itkettää näin juhlallisena iltana, selitettiin lopuksi yksimielisesti, että ehkä on elossa vielä koko vasikka -- niinkuin myöhemmin, seuraavana päivänä, selvisikin.

Eräässä miesryhmässä oli keskustelu ajanhenkeen sopivampaa.

Siellä johti puhetta saaren vanhin tullivartija Sika-Hemma -- kirkonkirjoissa: Herman Martinpoika Sicander, muuttanut saareen sieltä ja sieltä, hyvämaineinen, rokotettu, asevelvollisuudesta merkitty: arpa numero kolme, kaartin alikersantti, ynnä muuta -- joka alkoi puheensa aina sotilasmuistoistaan ja päätti viimeisiin sankaritekoihinsa tullin palveluksessa. Nyt oltiin jo parhaillaan viimemainitussa kohdassa.

Sika-Hemma hymyili aina.

Se oli hänen taitonsa.

Ei hänellä paljon muita taitoja ollutkaan!

Hänen silmäluomensa olivat hyvin alaspainuneet -- hänen näytti olevan vaikea pitää silmiään auki.

Sanottiin hänellä kuitenkin olleen hyvät yösilmät, eli pimeänsilmät, sillä laivarikoista hänen onnistui aina takavarikoida yhtä ja toista tarpeellista suuren perheensä elatukseksi -- palkkahan oli pieni.

Miehet hänen ympärillään nauroivat kovaäänisesti, kuorossa, aina silloin tällöin, väliin niinkin kovasti, että hetkeksi lakkasi kuulumasta meren pauhina ja tuulen humina onnettoman laivan köysistössä ja purjeissa. Tämänlaisena iltana tahdottiin olla tullisökärille niin mieliksi kuin suinkin -- ainakin näin ensialuksi -- vaikka hän olisi kertonut kuinka typerää hyvänsä, tai sanonut kuinka tylsän sukkeluuden hyvänsä, esimerkiksi: "Kaksi kertaa kaksi ei ole neljä -- jaa jaa!" -- jota sukkeluutta hän usein käyttikin ja nauroi itse makeasti päälle.

Nämä laivarikkopäivät, illat ja yöt olivat hänen elämänsä loistokohtia, nimittäin se aika, jolloinka näinikään odoteltiin laivan hajoamista ja oli aikaa huvittaa toisia hauskoilla kaskuilla. Kun sitten työ alkoi, ei kukaan häntä kuunnellut. Hän sai silloin vain yrmeitä silmäyksiä ja mörähdyksiä, jotka merkitsivät jotain tämän tapaista: "Oleksä hiljaa, hölmö"! --

Hemma takoi silloin kun rauta oli kuuma. Hän pakinoi mielellään hauskoja, kun oli vielä kuulijakunta hyvällä tuulella, tai ainakin oli olevinaan -- Hemman mieliksi.

Palkkana oli kansan suosio, lyhytaikainen tosin, ja sen naurukuorot.

Hemman kertomuksissa oli aina pääpaino sanalla "minä". Minä oli hänen kertomustensa sankari. Minä teki aina jotain ihailtavaa joko ennen muinoin kaartissa tai sittemmin tullilaivassa tai nykyisessä virassaan, tullitarkastuksissa ja laivarikoissa, tai ellei Minä mitään suorastaan tehdyt, niin ainakin joku korkea-arvoinen henkilö hänet huomasi ja antoi kunnian sille jolle se kunnia kuuluu.

Tämän päivän tapaus kuuluu viimemainittuun luokkaan.

Se oli tämänlainen, kerrottuna Sika-Hemman omilla sanoilla:

-- Tänään, nääthän, kun tämä suolalaiva kävi tähän kiinni, soudatti vallesmanni itsensä perämiehellään laivankupeelle. Itse vallesmanni, tämä Markulin, istui paraativormussaan jollan perällä ja perämies souti. No -- soutavat siihen laivan kupeelle, niin kysyy laivan päämies vihaisena: "Mikäs mies sinä olet?!", niin vastaa Markulin nöyrästi: "Minä olen tämän saaren vallesmanni", johon kapteeni vastaa: "Ei minun laivassani ole kapinaa, enkä minä ole pyytänyt poliisin apua! Menkää helvettiin!" -- Samaan aikaan seilaa laivan toiselle puolelle luotsijahti ja itse luotsivanhin on kannella myöskin paraatipuvussa. Tämä suolalaivan päämies kävelee kajuutan katolla kädet housuntaskuissa ja kun näkee luotsijahdin ja luotsivanhimman, niin viittaa hän peukalollaan laivansa keulamaston kärkeen ja huutaa: "Eksä näe hölmö, että minulla ei ole luotsilippua keulamastossa!? Mene tiehesi! En minä tarvitse luotsia!" Kääntyy sitten taas maihin päin se kapteeni ja näkee minun tullilakkini ja huutaa heti: "Väistäkää kalastajat ja poliisit, että tulli pääsee laivaan! Minä olen vieraan valtakunnan satamassa ja tarvitsen tullin, mutta en poliisia, enkä luotsia! Enhän minä pääse miehineni maihin, ellei tulli pääse tarkastamaan laivaa! Merilain kaikkien pykälien nimessä: Väistäkää, että tulli pääsee laivaan -- muutenhan minä jään väkineni hajoavaan laivaan ja uppoan!" -- Heh heh heh! Osasi se kapteeni sanoa sanansa ja nolona siinä sai vallesmanni minun ohitseni huovata kauemmaksi laivasta ja luotsivanhin seilata jälleen satamaan.

Miten lienee ollut Hemman puheiden muiden osien totuuden kanssa, mutta ainakin siinä kohdassa hän erehtyi, mikä koski nykyistä laivarikkoista ja vallesmannia, sillä Markus istui parhaillaan laivan kajuutassa juomassa laivan päämiehen kanssa rommia.

Hän on istunut siellä jo koko iltapäivän, syönyt laivassa päivällisenkin.

Hänestä on tullut laivan päämiehen kanssa hyvä tuttava, jopa velikin, ja jotenkin niihin aikoihin illasta, jolloinka maalla Hemma kertoilee satujaan, nousee laivan päämies, noin kuusikymmenvuotias merenkulkija, ylös tuoliltaan ja ottaa kajuutan seinältä tervasäikeistä taidokkaasti punotun vanhanaikaisen laivaruoskan. Se on kuusisiimainen ja joka siiman päässä on solmu. Se on erään hänen perämiehensä työtä kerran, pari vuosikymmentä sitten, pasaadissa, ja on sitä laivassa käytetty usein ja hyvällä menestyksellä.

Juhlallisena asettuu päämies jälleen paikalleen pöydän päähän, ja asettaa ruoskan pöydälle, kohottaa ryyppylasinsa ja sanoo aluksi:

-- Terveeks sitten taas!

-- Terveeks terveeksi, sanoo siihen vallesmanni, Markus nimittäin, jonka jälkeen kilistetään, ryypätään ja sitten pitää päämies näin kuuluvan puheen, ruoska jälleen oikeassa kourassaan:

-- Minä jätän veljelle tämän valtikkani muistoksi tästä illasta -- jos passaa. Tuo parvi kuhisee ja kolisee tuolla ulkona laivan ympärillä niin epäilyttävällä tavalla. Se on huonosti kasvatettua joukkoa! Veli ottaa tämän ruoskan ja viljelee sitä ahkerasti piirissään ja minä toivon, että jos Jumala suo minun joutua jälleen tämän maan rantojen kanssa tekemisiin, tuo väki tuolla ulkona osaisi käyttäytyä vähemmän epämiellyttävällä tavalla. Ruoskan malja! Eläköön!

* * * * *

Ilta kävi pitkäksi odottajille rannassa, niinkuin haapioissa ja muissakin aluksissa ja kun ilma oli kylmä, sytyttivät rannalla olijat nuotioita, lämmittelivät ja keittivät teetä ja pikkupojat paistoivat nuotioissa perunoita ja silakoita.

Haapiot sousivat myös maihin ja laittoivat itselleen nuotioita iltateetä varten.

Jaalojen ja jahtien kajuutoissa tehtiin samoin. Sankka savu nousi jokaisen jaalan ja jahdin kajuutan torosta. Tulia näkyi siellä ja täällä. Ainoa pimeänä olija oli laiva. Sen väki oli soutanut omilla veneillään pimeän tultua pois laivasta kylään, jossa päämies ja molemmat perämiehet majoitettiin vallesmannille ja muu miehistö muihin taloihin. Tulli sai ottaa laivan vartioinnin huostaansa. Hemma joutui vahtiin.

Hän siis todellakin pääsi laivaan, johon hän oli pyrkinyt jo heti laivan kiinni käytyä, mutta oli silloin laivan perämies osoittanut laivansa perämaston kärkeä, jossa ei ollut lippua, ja sanonut: "Emme ole pyytäneet tullia! Menkää tiehenne!" -- Mutta illan hämärtyessä oli todellakin laivan perämaston kärkeen kohonnut lippu ja Hemma sousi harmaalla haapiollaan mahtavan laivan kupeelle ja nousi kannelle. Samaan aikaan poistui laivasta miehistö päämiehineen ja vallesmanni.

Ylpeänä käveli Hemma kädet housuntaskuissa laivan kajuutan katolla ja komenteli haapioille: "Pysykääpäs loitommalla! Ettekös te ole laivaa ennen nähneet!"

Iltayöstä, vastoin kaikkein parhaimpiakin ennustuksia, tuuli heikkeni, miltei tyyntyi ja haapio toisensa jälkeen ja jahti toisensa jälkeen, souti tai purjehti satamaan, nuotiot sammuivat rannalta ja väki sieltäkin käveli läpi metsän, pitkin pimeää vuoripolkua, lyhdyt ja kirveet käsissä, nuorasepeet ja keksit olkapäillä, kylään.

Hemma yksin valvoi laivalla, valvoi omia etujaan ja laivan etuja.

Laivan etuja hän valvoi siten, että silloin tällöin katsahti, ettei kukaan syrjäinen päässyt laivaa lähestymään, vielä vähemmän kannelle nousemaan, ja omia etujaan siten, että tarkasteli laivan muonavarastoja, jotka olivatkin sangen hyvät.

Kerrotaan -- kukaan ei sitä kylläkään ottanut valalleen -- että Hemman suuri perhe söi pitkin seuraavaa talvea useamman kerran viikossa rusina- ja luumusoppaa, kuin köyhän tullimiehen perheessä sopii, ja leivottiin liian usein vehnästä!

Auta armias kuinka se karvastelikaan monen osattomaksi jääneen mieltä!

Toisen kertomuksen mukaan olisi Hemman pitänyt laivassa joutua, ei ruokavarastojen kimppuun -- ennen merellä, varsinkin kokkeina olleet, pätevillä syillä väittivät sen tuiki mahdottomaksikin -- vaan kaapille, joka sisälsi viskipulloja, joista Hemma muka olisi ottanut virkistysryyppyjä yön pitkinä tunteina siinä määrässä, että olisi jo noin kello yhdentoista tienoissa iltayöstä horjahtanut kajuutan topatulle sohvalle syvään uneen, josta pelastui kuin ihmeen kautta vain siitä syystä, että yö pysyi tyynenä, eikä laiva hajonnutkaan ennenkuin vasta seuraavana iltapäivänä, jolloinka ilma muuttui pillamukseksi, meri palttinaksi ja laiva Mustaakalliota vasten leivin- ja kahvipuiksi ja sen vasket luisuivat pitkin sileää, kaltevaa pohjakalliota kauas ja syvälle Ahtolan vanhan vaarin saaliiksi.

Jo yöllä, Hemman nukkuessa, niin kerrottiin, oli aina valpas Pelto-Kallu soutanut vaimoineen isolla haapiolla laivan kupeelle, hiipinyt yön hiljaisuudessa kannelle, nähnyt kajuutan ikkunoista ja kailetista tuikkivan tulen, kurkistellut muijineen kajuutan ikkunasta sisään, nähnyt Hemman makaavan sohvalla sikahumalassa, havainnut viskipullon ja tyhjän lasin pöydällä ja arvannut lopun, hiipinyt kajuuttaan, sammuttanut tulet, salvannut kajuutan oven ulkoapäin visusti kiinni ja alkanut pelastaa haapioonsa laivan irtaimistoa: lokkeja, nuoria ja purjeita.

Oli soutanut haapion kuorman toisensa perään kotiinsa ja kätkenyt tavaran aittoihinsa ja näin tehnyt yön kuluessa useamman kuin yhden hyödyllisen retken laivalle ja ennen aamuhämärää, viimeistä kertaa lähtiessään, avannut kajuutan oven auki, jotta Hemma herättyään pääsisi jatkamaan sangen tärkeää velvollisuuttaan, täyttämään korkealle valtion viranomaiselle ja entiselle kaartin aliupseerille ja entiselle merimieshylylle kuuluvaa kunniakasta tehtävää, valvoa, etteivät varkaat pääse laivaan kaivamaan ja varastamaan. Aamuhämärissä olikin Hemma vääntäytynyt ylös kajuutasta, paljain päin, sillä hän oli unohtanut virkalakkinsa kajuutan pöydän alle, jossa hän viimeksi itsekin oli loikoillut, ja havainnut laivan ympärillä sankan parven haapioita, neljä viisi miestä kussakin, Pelto-Kallukin joukossa, ja nähnyt laivan mastot ja huomannut, että ne yön kuluessa olivat muuttuneet sangen alastomiksi, joku ylin raakapurje siellä vielä huojui jiikattuna ja köysineen. Silloin oli Hemma parkaissut pahalla äänellä:

-- Kukas saatana teistä on käynyt täällä laivassa varkaissa!, johon Kallu oli vastannut piippunysäänsä imien ja oikean silmäluomensa antaen valua tavallista alemmaksi:

-- Tule tänne paljaspää, että nähdään, mikä mies sinä oikeen olet ja mitä sinä tahdot!, jolloinka Hemma oli havannut, että virkamahti makaa maan raossa, kajuutan permannolla, ja kiireesti hän oli käynyt hakemassa lakkinsa, asettanut sen nokan miltei nenälleen, että alhaalla haapiossaolijat paremmin näkisivät hänen virkamerkkinsä ja huutanut nojaten molemmin käsin kaiteeseen:

-- Te korpit ja kaarneet! Kuka teistä on varastanut purjeet?! Minä tahdon tarkastaa teidän haapionne, jokahisen, niin monta kuin teitä on! Soutakaa ohi tästä! Ihan laivan vieritse! Vuorotellen, yksitellen!

Päivän kultapyörä oli jo maan itäpuolella kohonnut, kevätkylmästä merestä ja sen sinisessä varjossa maan länsipuolella tapahtui laivarikkoisen peräntaitse komea aamuparaati: Yksitellen siitä lipui hitaasti ja tahdissa soutaen saaren koko kalastajahaapiolaivasto ja ylhäisenä, kuin ennen kaartin kenraali, kuin amiraali Nelson, otti Hemma karvain mielin vastaan tämän paraatin ja havaitsi, ettei ainoassakaan haapiossa ollut mitään, joka ennen olisi kuulunut tähän laivarikkoiseen. Hemma loi terävät kotkansilmänsä jokaisen haapion pohjalle erikseen. Korkealta paikaltaan hän hyvin näki jokaisen haapion ja havaitsi, ettei niissä ainoassakaan ollut mitään, joka olisi peittänyt niiden kaaret. Ihan selvästi hän eroitti jokaisen ohi lipuvan ja aallokossa keinuvan haapion kaaret. Pelkkiä kaaria hän vain näki, eikä hän jaksanut muuta tarkatakaan. Hän kykeni kuitenkin niin paljon ajattelemaan, tai ainakin tajuamaan, että jos haapion kaaret näkyvät, ei haapiossa ole mitään varastettua tavaraa, purjeita, köysiä, lokkeja, tai mitä hyvänsä, mikä yön kuluessa on laivasta kadonnut. -- "Kaaria vain! Hyvä on!! Kaaria vain!" -- Ne kyllä vääristelivät ja kiemurtelivat hänen silmissään kuin käärmeet, kuin aaltojen harjat, peijakas, kuinka nuo kaaret elämöivät ja tanssivat hänen silmissään! Lyökööt nyt joutavat mitä häränpyllyä hyvänsä, kunhan näkyvät, kunhan niitä ei mikään peitä! Hyvä on! Hemma viittasi hyväksyvästi kädellään viimeisen haapion jälkeen ja huusi: "Hyvä on! Tarkastus on päättynyt! Menkää kotiinne!" Yhdestä ja toisesta haapiosta huutelivat kuitenkin peränpitäjät Hemmalle: "Hyvää huomenta tullisökäri! Miten yö on kulunut? Hyvin luultavasti, koska laivan rikiin on tullut noin puhdasta jälkeä! Niin -- kova tuuli! Myrsky repinyt ja vienyt sen tiensä purjeet, niinkuin köydet ja lokitkin! Hahahaha!" ja koko haapiolaivasto yhtyi nauruun: "Ha ha ha ha!", ja rannikon vuoret, vai vuorten peikotko, matkivat naurua: "Ha ha ha ha!", ja se oli Hemmasta ilkeää kuunnella, peräti ilkeää.

Mutta vielä ilkeämpää tapahtui vähäistä myöhemmin, nelisen viikkoa tästä paraatista lukien.

Silloin alkoi ruoska vallesmannin työkammiossa vaikutuksensa saaren kansan keskuudessa ja jatkui sen vaikutus koko Markus Markulinin valta-ajan, hänen kuolemaansa asti.

Perämies, tuo kelmi, tuo ilkeämielinen Pelto-Kallu, joilla nimityksillä häntä Hemma oli kutsunut jo ennen näitä tapauksia, oli tiennyt heti ensi päivästä alkaen tuon ruoskan olemassaolosta ja että siinä on nyt se "keino", jota tullaan käyttämään Linkreenin keinon asemesta, ja pelkässä ilkeämielisyydessään, vakain tuumin ja virkamiestä harhaanjohtaakseen, koetti hän saada Hemmaa epäilyksenalaiseksi ja ensimmäiseksi ruoskituksi. Hän jos kukaan päivästä päivään, rantakäräjillä ja muualla, puhui aina samasta asiasta, siitä nimittäin, että Hemma emäntineen muka harmaalla tullihaapiolla oli soudellut pitkin yötä laivasta kotiinsa ruokatavaraa. -- Niihin aikoihin kävi Hemman emännällä paljon muita kylän emäntiä vieraisilla, niillä tunneilla päivästä, jolloinka päivällistä keitetään -- etenkin sunnuntaisin -- katastamassa, onko siinä mitään perää, mitä kylä hokee, että Hemmalassa muka keitetään yhtenään ja yhtenään rusina- ja luumusoppia, syödään laivakeksiä ja makaroonilaatikoita ja leivotaan vehnäsiä enemmän kuin talonpoikaisten ihmisten on tapana ja enemmän kuin kenenkään tavallisen tullisökärin tuloilla kannattaa ja havaittiin, että niin se on, että siellä eletään kuin pappilassa piispankestien aikana. Että ilkeävätkin! Salaisivat edes saaliinsa!

Pelto-Kallu kulki talosta taloon kyselemässä, että "Onkohan siinä mitään perää?... -- Vielä mitä, valehtelevat joutavat!" -- "On, itse olen nähnyt!", vakuutettiin kaikkialla. "Mistä lienevät muista laivarikoista saaneet?", epäili Kallu taas tahallaan. "Muista tai tästä! Muuttaakos se asiaa!"

"Selvä on, selvä on!", tuumi Pelto-Kallu ja hiipi eräänä kesäiltana, yllämainittuna aikana, vallesmannin luo.

-- Kylässä hokevat...

-- No?! Sinulla on vähän väliä hokemisia, mutta ei koskaan todistajia!

-- Kyllä minä hankin todistajatkin...

-- Hanki, ja älä tule ennen minun silmieni eteen!