Part 1

SAARELAISVALLESMANNI

Romaani

Kirj.

EMIL ELENIUS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLTÖ:

I. Markus Aleksander Markulin saa ylennyksen. II. Saarelaisvallesmannin ensi päivä. III. Pelto-Kallu. IV. Merimiehen hauta. V. Laivarikko ja ruoska. VI. Koulumestari. VII. Tanssiaiset. VIII. Martta. IX. Sarlakanpunainen pelakuuna.

I LUKU.

MARKUS ALEKSANDER MARKULIN SAA YLENNYKSEN.

Komea sukunimi, Markulin, oli suvussa ollut vasta muutaman vuosikymmenen. Hänen isoisänsä nimi oli Markus Markkula. Hän oli varakas maanviljelijä ja lähetti poikansa, Markus Viktorin, lähellä olevaan Viipurin kaupunkiin kouluun. Siellä annettiin pojalle uusi nimi, Marcus Victor Markulin ja hänestä tuli tämän kertomuksen sankarin, saarelaisvallesmannin isä, joka kohosi entisen koulukaupunkinsa yläalkeiskoulun lehtoriksi, ja kuoli nuorena ja jätti jälkeensä nuoren lesken, kaksi alaikäistä tytärtä ja pojan, Markus Aleksander Leopoldin, pienen eläkkeen, niin pienen, ettei se riittänyt kuin yhdeksi kuukaudeksi, vaikka vuodeksi oli tarkoitus riittää. Vanhimman lapsista, Markus Aleksander Leopoldin, oli siitä syystä keskeytettävä koulunkäyntinsä -- toisethan eivät sitä olleet ennättäneet alkaakaan -- ja etsiä työtä ja niin joutui hän moniksi vuosiksi palvelemaan erään vaatetavarakauppiaan puodissa myyjänä. Sisaret ja äiti, sekä vapaa-aikoinaan Markus Aleksanderkin, tekivät koruompeluksia erääseen muotipuotiin ja näin kerääntyi eläkkeen lisäksi rahaa niin paljon, että se säästäen riitti vuoden kaikiksi kuukausiksi.

Hän oli siis vasta toisessa polvessa Markulin, mutta jo kolmannessa polvessa Markus. Ilmankos hänen esi-isiensä kylässä laulettiinkin:

Isä Markus poika Markus pojan poika Markus Aleksanteri.

Isän eläessä oli perhe viettänyt monta onnellista kesää huvilassa, Vuoksen rannalla. Siellä oli Markus Markulin nuoremmalla parhaana muistonaan eräs purjehdusretki. Hän oli löytänyt rannalta, saunan luota ison kaukalon, joka oli tuotu turpoamaan tai pestäväksi. Se oli matalassa vedessä, valkealla hiekalla, vettä puolillaan ja muutama kivi sisässä. Hän itse lienee ollut silloin nelivuotias. Hän nosteli kivet pois, ajoi viskaimella veden kaukalosta ja lykkäsi sitten laivansa lainehille. Itse istui hän sen pohjalle ja alkoi paremman puutteessa soutaa käsillään. Tuuli puhalsi maalta virralle päin. Kun hän ensi kerran vilkaisi taakseen, näytti maa olevan kaukana ja ihmiset, jotka siellä juoksentelivat ja huutelivat, hyvin pieniä, kuin nukkeja. Perästä päin, täysi-ikäisenä, hän kyllä kuuli, ettei hän ollut vielä rannasta silloin kuin kivenheiton päässä, mutta ei päästy heti hänen jälkeensä, kun veneessä ei ollut airoja ja hätääntyneet naiset, äiti, pappilan täti ja palvelijatar, eivät niitä heti löytäneet, eikä isä ollut kotona. Virta ja tuuli kuljettivat häntä ja hän lakkasi soutamasta. Hänen laivansa kääntyili hitaasti milloin vasta- milloin myötäpäivää. Hänestä tuntui ihanalta. Se häntä vain suretti, ettei tullut sanottua äidille hyvästi -- no, hän kirjoittaa pitkän kirjeen, kun pääsee perille! Täysi-ikäisten laskujen mukaan lienee koko hänen retkensä kestänyt korkeintaan viisi minuuttia, mutta omasta mielestään hän oli tehnyt kokonaisen valtamerimatkan. Jokaiseen laineen heilahdukseen, virran pyörteeseen, tuulen henkäisyyn, ohitse pörräävään paarmaan tai ääneti lentävään perhoseen sisältyi kokonainen elämä. Tämä retki syöpyi hänen mieleensä siinä määrin, että hän läpi elämänsä näki sen unessaan, kerran vuodessa tai useammin. Hän oli jo elänyt toistakymmentä vuotta saarelaisvallesmannina, kun hän yhä vielä joskus unessa kävi läpi tuon purjehdusretkensä jokaisen elämyksen -- äidin piiskauksenkin heti maihin päästyä. Joskus hänestä tuntui, että koko retki lienee ollut alunperinkin vain uni. Saarelaisvallesmannina hän heräsi tuon unen jälkeen onnellisena ja tyytyväisenä. Koko aamupäivän hän sitä muisteli: Meni rantaan katselemaan kalanruokkijoita, joilla oli samanlaiset kaukalot, mollit, edessään, joihin kalojen sisälmykset viskattiin. Onnellinen se, joka sellaisena päivänä sattui menemään hänen luokseen asioilleen! Kaikki järjestyi hyvin! -- Kukapa sen tietää -- voihan olla, että kaikki oli alunperinkin unta! Ei! Piiskauksen hän muisti! Hänellä oli ankara äiti. Häneltä sai Markus Aleksander Leopold sangen usein piiskaa, mutta ei koskaan isältään. Äiti se oli, joka piiskan uhalla pani hänet vielä suurena poikana, isän kuoleman jälkeen, koruompelukseen, ja toimitti hänelle paikan puotiin, vaikka hän itse olisi halunnut -- teatteriin. Eräänä talvena vieraili nimittäin teatteri kaupungissa. Markus oli usein jo sitä ennen esiintynyt kotikaupungissaan seuranäyttämöllä, sillä hänellä oli hyvä ja kaunis lauluääni ja lahjoja, jotka viittasivat suureen tulevaisuuteen näyttelijänä. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli iloinen ja vilpitön, osasi huvittaa kaikkia eikä loukannut ketään. Äiti salli hänen esiintyä seuranäyttämöllä ja tilapäisenä avustajana teatterissa, mutta kun teatterin johtaja oli kutsunut hänet puheilleen ja pyytänyt häntä teatterinsa vakinaiseksi näyttelijäksi, täytyi hänen, äitinsä määräyksestä, antaa kieltävä vastaus. Äiti ei sallinut, että hänen pojastaan tulisi joutava komeljantti, kuotoilija, sirkuslainen, ilvehtijä, joka teeskenteli väkijoukkojen iloksi. Sellainen oli hänen äitikultansa käsitys näyttelijästä ja siihen oli taivuttava. Siitä hetkestä kieltäytyi Markus seuranäytännöistä ja laulukuoroista -- kotonaan vietti hän vapaa-aikojaan viulua soitellen. Kolme kuukautta eli hän vapaaehtoisessa kotiarestissa. Viimeinenkin into ja halu kauppimiseen meni. Hän piti itseään onnettomimpana ihmisenä maan päällä ja sopimattomana myyjän ammattiin. Hän oli saapunut siihen nuoruuden kohtaan, jolloinka ajatellaan kuolemaa. Hän uskoi varmasti, ettei eläisi vanhemmaksi kuin kaksikymmentävuotiaaksi ja siihen ei ollut enää pitkää matkaa.

Hänen äitinsä ajatteli toisin.

Hän ajatteli elää kauan ja lastensa hän toivoi ja uskoi elävän vielä kauemmin -- hän tahtoi niin.

Kun hänen mielilauseensa oli: "Hyvää tilaisuutta ei saa odottaa, se pitää itse ottaa", ja kun hän kuuli, että maakunnanhallituksessa on konttoristin paikka joutunut avoimeksi, lähti hän kiertomatkalle miesvainajansa entisten hyvien tuttavien ja toverien, nykyään samassa hallituksessa toimivien, vaikutusvaltaisten, korkeiden virkamiesten pakinoille -- ensin alempien ja sitten itsensä maakuntasihteerin luokse, joka otti hänet omassa asunnossaan vastaan ja kuultuaan asian puheli:

-- Voi hyvä Markulinemäntä! Teidän miesvainajanne oli minulle parempi kuin oma veli! Minä moitin teitä -- suokaa anteeksi. -- Miks'ei minulle ole kerrottu, että Markus-Viktor-vainajan puoliso ja lapset elävät kurjuudessa ja että hänen poikansa seisoo aamusta iltaan puodissa, vaikka Luoja on tarkoittanut hänestä muuta! Tämä asia on korjattava paikalla! Että antaisinko minä viran nuorelle Markukselle -- ei! Ei totisesti. Nyt ei kysytä, annetaanko virka hänelle, otetaanko hänet meille maakuntahallitukseen konttoristiksi. Ei! Sallikaa, arvoisa emäntä, minun käskeä! Minä käsken: Jo huomisaamuna on nuoren Markuksen istuttava konttoripöydän takana. -- Keskenjääneet opinnot! Mitä vielä! Veljeni Markus-Viktor-vainajan pojalle minä alan huomisaamuna itse opettaa konttoritöitä. Eikö niin, emäntä? No niin! Ja mitä tulee maakuntavanhimpaan itseensä, niin siitä ei ole pelkoa. Olisi häneltäkin synti ja häpeä jättää entisen hyvän toverinsa perhe tuuliajolle ja vanhan kouluutetun suvun jäsen painumaan puotien pölyyn! Taiteen kukkuloille tai loistava virkamiesura! Se olkoon Markus Aleksander Leopold Markulinin osana! Asia päätetään vielä tänään. -- No niin, rakas emäntä. Kiitos siitä, että tulitte luottavaisena puheilleni, olisi pitänyt tulla vain jo aikaisemmin!

Puhetta siitä, että Markuksen olisi uuteen virkaansa astuttava heti seuraavana aamuna, ei sopinut ottaa aivan kirjaimen mukaan ymmärrettäväksi, eikä liioin sitä, että pääsihteeri itse ottaisi Markusta ohjatakseen ja yhtä ja toista muuta, sillä ensiksikin Markuksen oli palveltava kauppiaalla irtisanomisajan loppuun asti ja toiseksi maakunnan hallituksen konttoriin pääsemiseksi vaadittiin, paitsi määrättyjä opintoja ja tutkintoja, vähintään vuoden harjoittelua kuuntelijana kihlakunnan käräjillä. Muu osa pääsihteerin puheesta piti paikkansa. Markukselle hankittiin erikoisvapautus opinnoista ja tutkinnoista -- katsottiin riittäväksi ne neljä lukion luokkaa, jotka hän oli ennättänyt suorittaa ennen isänsä kuolemaa -- ja lähetettiin seuraamaan kihlakunnan käräjäin pitäjää, sekä kihlakunnan vanhinta -- onneksi siinä kihlakunnassa, johonka hänen tuleva saarivaltakuntansa kuuluu -- sattumaltako vai korkeiden määrääjien harkinnasta, sitä ei hän koskaan itse saanut tietää, mutta luultavasti harkinnasta, sillä kauas meren taa oli vaikea saada virkamiehiä. Markuksen korkea-arvoisilla suosijoilla lienee alun pitäen ollut kavala aikomus uhrata hänet, viattoman ihmisen, paikkaan, josta Markus itse kerran, saaren ollessa kaukana näkyvissä, sanoi purjehdustovereilleen -- pari vuotta ennen sinne joutumistaan: "Jumala olkoon armollinen ja laupias sille, joka on tuonne joutunut kokonaan asumaan, alituisena seuranaan hailinhirttäjät ja hylkeenampujat, tai mantereelta hylkyinä ja merenajoina sinne potkitut papit ja papittaret, lensmannit ja lensmannittaret, tullikapteenit ja kapteenittaret!"

Kuinka lienee ollut asia!

Tälle kertomukselle on yhdentekevää, näyttelivätkö hänen korkeat esimiehensä maakunnan hallituksessa kohtalon osaa ja valmistivatko he alunpitäen hänet, kasvattaakseen hänestä saarelaisvallesmannin, vai vastako heille se pälkähti päähän vuonna kahdeksantoistasataa ja kahdeksan yhdeksättä, jolloinka Markus Aleksander Leopold Markulin oli neljänkolmatta vuotias, jalomuotoinen, (toverinsa nimittivät häntä Bismarkiksi) isokokoinen, tervehermoinen ja terveruumiinen, voimakas, iloinen ja sukkelasanainen poikamies. Pääasia on, että mainittuna vuonna maakunnan hallituksen virkamiehet oli kutsuttu kokoukseen, maakuntavanhimman luo neuvottelemaan, kenestä saataisiin uusi saarelaisvallesmanni, sillä tieto oli juuri saapunut, että entinen oli tuotu mielisairaana mantereelle ja kuollut edellisenä yönä sairaalassa huudettuaan toista vuorokautta apua syystalvisessa, kuusviikkoisessa lumimyrskyssä raivoavaa merta vastaan, joka muka kuristaa häntä kurkusta ja uhkaa ottaa häneltä hengen. Miesparka! Hän oli elänyt aikanaan onnellisen nuorenmiehen päiviä maakunnan pääkaupungissa Viipurissa, maakuntahallituksen konttoristina, hänkin, ja saanut ylennyksen! Hän oli juopotellut ja tehnyt rötöksen: nostanut väärennetyllä valtakirjalla rahaa maakunnan rahastosta. Hän olisi joutunut siitä syytteeseen ja saanut vankeutta ja menettänyt tulevaisuutensa, mutta hänellä oli niin ikään vanha suku ja isävainajan hyvät ystävät suojelijoinaan korkeimmissa viroissa ja nämä eivät sallineet, että vanhalle suvulle ja sen maineelle tapahtuu häväistys. Kun häntä ei voitu rankaisemattakaan jättää, tuomittiin hänet vuodeksi saarelaisvallesmanniksi uhalla, ettei hän saa vuoden ja päivän kuluessa poistua ulkopuolelle piirinsä rajoja. Tämä oli nuoren miehen hengelle, joka oli tottunut iloiseen seuraan toverien ja vertaisten parissa, teatteriin, konsertteihin, iltalaulajaisiin ynnä muihin lukemattomiin juhliin ja kemuihin, joita vanha satama- ja maakuntakaupunki tarjosi ympäri vuoden, liikaa ja niinpä, kärsittyään muutamia kuukausia, antamatta mitään arvoa virkamääräyksille, poistui vankilastaan ja samalla nuoresta saarelaisvallesmannista, jättäen tämän elävänä ruumiina raivoamaan virkapaikkaansa ja itse etsien vapautta ja entisiä iloja kumpaakaan -- enemmän kuin paluutietäkään -- enää löytämättä.

Neuvotteluun maakuntavanhimman virkahuoneeseen oli kutsuttu maakunnan pää-kirjoittaja sekä asianomainen kihlakunnan vanhin.

Kokous oli hiljainen.

Vain silloin tällöin sanoi joku sanan.

Tupakoitiin ja istuttiin nahkaisissa, mukavissa nojatuoleissa.

-- Vaikea asia, sanoi itse maakuntavanhin taas? erään vaitiolon jälkeen.

-- Vaikea on asia, tunnustivat toisetkin.

-- Täällä on sangen usein saatu näin kokoontua saman asian ympärille, jatkoi maakuntavanhin. -- Toisinaan parikin kertaa vuodessa. Viittä vuotta emme ole päässeet yhtä mittaa koskaan.

Syntyi taas pitkä vaitiolo. Sen lopetti jälleen maakuntavanhin:

-- Sanohan sinä, Karpelanus, jonka kihlakuntaan tuo saarelaisvallesmannipiiri kuuluu ja joka tunnet oloja ja ihmisiä siellä, mitä ominaisuuksia pitäisi olla sillä miehellä, joka kestäisi tuolla saarella ja kykenisi edes välttävästi suorittamaan virkatehtävät siellä?

-- Se on pian sanottu. Kertaan vain sen, mitä minulla on ollut kunnia jo monta kertaa aikaisemmin esittää isännälleni ja maakuntavanhimmalleni: ensiksi hyvä terveys -- niin ruumiin kuin hengen puolesta -- sitä pidän ensimmäisenä ja pääasiana -- toiseksi iloinen mieli -- tämä on oleva yhteydessä viimeisen eli viidennen kohdan kanssa -- kolmanneksi halu ja into voimisteluun ja urheiluun, etenkin kaikenlaiseen ampuma- ja pyydyshommailuun ja purjehdukseen ja mieltymys mereen, ehdottomasti: lapsesta asti kasvanut halu ja mieltymys mereen ja sen elämään, neljänneksi mahdottomuus tai haluttomuus mietiskelyyn, opintoihin, tutkintoihin ja niiden yhteyteen kuuluvaan haluun saada virkaylennyksiä, tai muu loistava tulevaisuus ja viidenneksi ja viimeiseksi, joka herättänee täällä naurua, mutta jonka minä asettaisin numero ensimmäiseksi: mies ei saa olla mikään naisvihaaja, eikä ihmisten ja seuran karttaja, kuten useat valitettavasti ovat. Mieluummin mies, joka pitää naisista -- jos saan sanoa -- mies, josta naiset pitävät.

Esittäjän ennustama nauru seurasi.

Viides kohta sen aiheutti.

Esittäjä itse, suoraryhtinen, laiha, valkohapsinen, komea-asentoinen vanha virkamies, ei nauranut. Hän jatkoi:

-- Niin naurakaa vain! Asia tuntuu kummalliselta, mutta ajatelkaahan, mitä minä oikeastaan tarkoitan: Ainoa mies, joka tähän asti on siellä kyennyt elämään, ja eli parikymmentä vuotta, täytti nämä ehdot ja että häneen soveltuu myös tuo viides pykälä, nähdään siitä, mikäli olemme tähän vanhaan tapaukseen asiakirjoista tutustuneet, että hän heti saareen päästyään ihastui erääseen saarelaiskaunottareen, meni hänen kanssaan vuoden kuluessa naimisiin -- unohtaen täydellisesti kaikki manterelaissuhteensa -- sai lapsia ja eli rauhallisesti siellä perheensä piirissä hamaan vanhuuteen ja kuolemaan asti. Minun mielipidettäni on kysytty ja olen sen nyt lausunut.

-- Sinä tunnet kihlakuntasi! -- Mutta leikki sikseen... Vakavasti puhuen: onko meillä nykyään miestä, jonka voisimme sinne lähettää.

Tätä sanoessaan kääntyi maakuntavanhin pääkirjoittajansa puoleen.

-- Sinähän ne tunnet miehet...

-- On meillä kyllä yksi mies, Markus A. L. Markulin, lehtori Markulin-vainajan poika, ikä neljäkolmatta vuotta, seurannut vuoden kihlakunnan käräjiä ja kihlakunnan vanhinta ja palvellut kolme vuotta täällä maakuntahallituksessa ylimääräisenä konttoristina. Täällä emme ole hänelle mitään vakinaista tointa löytäneet, mutta luulisin hänestä tulevan mainion saarelaisvallesmannin: Urheilija, purjehtija, rehellinen, rehti mies ja lisäksi iloinen lauluveikko. Eikö siinä ole kylliksi ominaisuuksia!

Asia päätettiin ja niin tuli Markulinista saarelaisvallesmanni. Hänestä katsoen kuin jumalten piirissä ratkaistiin hänen kohtalonsa kevyesti ja leikiten. Vasta seuraavana päivänä annettiin hänelle tapauksesta tieto ja määräys lähteä matkalle.

Sinä päivänä alkoi aurinko äkkiä noin kello neljältä aamulla iloisesti paistaa pieneen huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa vanhassa valkeassa talossa kapean Vesiportinkadun varrella hänen äitinsä vanhassa asunnossa. Kesäinen aurinko oli kyllä jo noussut aikaisemmin, mutta oli piileskellyt ensin toisten, korkeampien talojen takana. Mainitulla kellonlyönnillä lankesi leveä punakeltainen päivänsäde hänen silmäluomilleen ja hän heräsi valoon. Noustuaan istualleen vuoteelleen hän näki läpi ikkunan, joka oli auki ja jossa lenteli kärpäsiä, vastakkaisen rakennuksen valkean seinän, joka nyt varjossa hohti siniseltä, hiukan punertavalta. Vasemman päädyn ohi, yli portin, näkyi osa ikivanhaa pihaa ja siinä kukkiva omenapuu. Ylempänä näkyi päivänpaisteinen punainen tiilikatto, jolla väreili poutaisen aamun kimmeltävä lämmin ja jonka yli parhaillaan lensi kolme pulua. Kauempana oli taivas aivan valkoinen, vain siellä täällä vivahtaen hyvin kauniiseen siniseen ja vaaleanpunaiseen. Ikkunat kadun toisella puolen, vastakkaisessa talossa, olivat miltei kaikki suljettuja ja niissä oli yhteenvedetyt valkeat uutimet. -- Viereisessä huoneessa nukkui hänen äitinsä. Sisaret olivat maalla.

Vaikka olikin vielä varhainen, oli uni hänen silmistään karissut, sillä hänelle muistui mieleen eileniltainen ja iltaöinen ukkosilma ja sade ja satamassa oleva jahtinsa, jonka purjeet tarvitsivat kuivausta.

-- Kuinka sikeästi äiti rakas mahtaakaan vielä nukkua! ajatteli hän hiipiessään pois vuoteestaan ja alkaessaan pukeutua.

Hän avasi hiljaa huoneensa oven.

Ulos päästäkseen oli hänen kuljettava äitinsä huoneen läpi.

Varpaisillaan hän hiipi mattoja pitkin peljäten, että hänen suurten kenkiensä narahtelu herättäisi äidin, joka nukkui vielä, kasvot hymyssä.

Tornin kello löi juuri neljää.

Hän pysähtyi keskelle permantoa ja kuunteli ja seurasi äitinsä kasvoja -- hän pelkäsi, että kellon kumeat lyönnit -- aivan lähellä olevasta vanhasta tornista -- herättäisivät äidin.

Sitten hän taas jatkoi hiipimistään.

Riemu, jonka syitä hän ei tuntenut, eikä kysellyt, sykähdytti hänen rintaansa ja hän oli huutaa:

-- Nouse ylös, äiti! Menkäämme yhdessä kävelemään satamaan, katsomaan laivoja ja merimiehiä, jotka availevat purjeita aamutuuleen kuivamaan! Raitis aamuilma varmasti sinua virkistää ja saatpa nähdä, minkälaisen ruokahalun me saamme aamiaiseksi, mutta hän hillitsi itsensä ja hiipi edelleen. Vielä kerran hän pysähtyi katselemaan äitinsä kasvoja, jotka elämän ankaruus oli kovettanut, mutta jotka unessa näyttivät käyneen lempeämmiksi. Liikutettuna muisteli hän tätä läpi elämänsä, sillä tämähän jäikin viimeiseksi kerraksi, jolloin hän äitiään ihaili sellaisena. Niin oli kohtalo määrännyt, mutta silloin hän ei sitä vielä tietänyt. Hän kohotti kätensä ja kuiskasi:

-- Ole huoletta, äiti! Minä teen sinut vielä niin onnelliseksi, että hymyilet valveillakin! -- ja hiipi ovelle, jonka avasi taitavasti -- Oh! -- kyllä hän oli sen konstin oppinut palatessaan niin usein myöhäisiltä retkiltään!

Pitkin Vesiportinkatua hän käveli alas Salakkalahden rantaan, jossa hänen jahtinsa "ANNA" oli ankkurissa.

Satamassa näkyi paljon kuivaamaan avattuja purjeita laivoissa ja veneissä.

Kalastajia souti rantaan ja maalaisia hevosineen ja rattaineen alkoi kerääntyä torille. Kaupunki heräsi aamu-unestaan päivän touhuun.

Hän istui jollaansa ja alkoi huovata jahtiaan kohti. Hän tahtoi koko ajan nähdä jahtinsa, siksi hän sinne mennessään aina huopasi ja sieltä palatessaan aina souti -- hiljakseen ja pysähtyen joskus pitkäksi aikaa ihailemaan jahtinsa kauniita viivoja ja sen kuvastelemista veteen. Nytkin hän pysähtyi puolimatkaan, antoi airojen levätä ja ihaili venettään kuin morsiantaan. Veden pinta oli miltei tyyni. Se väreili hiukan ja rikkoi moniksi kiemuraisiksi kuviksi jahdin valkean rungon sekä sen maston kuvastukset, ja leimahtelivat jahdin kupeet aamun kiiltävässä valossa.

Päästyään jahtiin avasi hän purjeet, jotka heti alkoivat hulmuta poutaisessa aamutuulessa, joka puhalteli lounaasta.

Hän oli jahdin ainoa omistaja nykyjään. Se oli hänellä jo kolmatta kesää. Aluksi heitä oli kaksi omistajaa -- olivat saaneet sen halvalla eräästä kuolinpesän huutokaupasta. Viime syksynä hän oli lunastanut toisenkin puolen sen hinnasta ja saatuaan veneen kokonaan omakseen, oli hän antanut sille uuden nimen.

Varhaisesta keväästä myöhään syksyyn vietti hän kaikki vapaa-aikansa purjehdusretkiin, jotka ulottuivat kauas saaristoon, milloin Säkkijärven, milloin Koiviston puolelle. Toissakesänä oli hänellä kuukauden pitkä loma, ja silloin hän risteili ympäri Suomenlahtea kaksi hauskaa toverusta mukanaan.

Milloin hän ei voinut kohottaa ankkuria, vietti hän aamuvarhaiset tunnit istuen veneessään kuivattelemassa purjeita, niinkuin nytkin, tai huuhtomassa kantta, kirkastelemassa veneen vaskiosia, tuulettamassa kajuuttaa ja niin pois päin. Aina hänellä oli siellä hommaamista. Hän töin tuskin tänäkään aamuna ennätti kotiin aamiaiselle, jonka äiti oli valmistanut kello kahdeksaksi ja sen jälkeen oli hänen jouduttava virkapaikalleen.

-- Kuinka ihana aamu tänään, äiti! huudahti hän istuessaan aamiaispöytään.

-- Niinkö!

-- Niin! Olisitpas ollut näkemässä, äiti!

-- Mitäs näiden vanhojen kauneudesta.

-- Kauneus kuuluu kaikille, äiti! Toivoisin eläväni satavuotiaaksi nauttiakseni tämänlaisesta aamusta ja tämänlaisesta aamiaisesta, äiti. Sinä olet maailman parhain emäntä, äiti!

-- Ole nyt!

-- Ihan totta. Minä olen kokenut!

-- Sinä olet kokenut vielä niin vähän, lapsi.

-- Kokonaisen vuoden kiertelin käräjillä! Enkä minä ole enää lapsi. En totisesti!

-- Vaikka vaan... Sinähän täytit vasta neljä kolmattakymmentä ajastaikaa tänään... Minä olen jo yli viisikymmentä... Vanhemman sisaresi syntyessä olin kaksikymmentä. Minä olin silloin nuori.

-- Täytinkö minä tänään neljäkolmatta.

-- Tänään täytät neljäkolmatta. Jos sisaresi olisivat kotona, niin panisimme toimeen pienen juhlan.

-- Olenko minä jo niin vanha! Ja kerran pelkäsin, tokko pääsen koskaan edes kahteenkymmeneenkään! Voi kuinka elämä on pitkä ja rikas!

-- Toivokaamme, että elämäsi olisi -- rikas -- rikkaampi kuin isäsi ja äitisi...

Syötyään poikkesi hän vielä venheelleen, jossa kääri purjeet kokoon ja peitti ne.

Kun hän lopultakin saapui työpaikalleen, havaitsi hän pitkän eteisen seinäkellosta, että hän oli myöhästynyt neljännestunnin, enemmänkin.

Eteispalvelija ei ollut saapuvilla, mutta ei kulunut montaakaan silmänräpäystä, ennenkuin hän ilmaantui. Kumaraharteisena ja kiivaan ja tyytymättömännäköisenä hän lähestyi Markusta.

-- Koko aamu on minua juoksutettu: teidän vuoksenne ukon itsensä luona -- meurusi hän.

-- Hyvää huomenta ensin, rakas Häyrynen!

-- Hyvää päivää tämä jo on muille, säälliseen aikaan nousseille ihmisille! No -- sassiin nyt sinne maakuntavanhimman puheille! Ihan jalkoihin rakot saan juostessani koko aamupäivän teidän vuoksenne! Te olette myöhästynyt ja ukko tuolla on vihainen! Te olette myöhästynyt -- sapperment!

-- Minäkö?

-- Sinä, sinä.

-- Älä sinä senkin sarvipää jääskeläinen sano minua sinäksi!

-- No --

-- Niin! Minä lyön teitä, jos kerran vielä kuulen sen sanan.

-- No -- konttoristi sitten.

-- Mikä hyvänsä! -- Eteispalvelija, menkää ilmoittamaan maakuntavanhimmalle, että minä olen suvainnut saapua ja odotan puheillepääsyä -- mieluimmin heti paikalla.

Eteispalvelija oli saanut tästä juhlallisesta puhuttelusta entisen, vanhan, jo yli nelikymmenvuotiaan virastotottumuksensa takaisin. Hän kumarsi syvään käsivarret riipuksissa ja sanoi:

-- Teitä, maakuntahallituksen ylimääräistä konttoristia, odottaa maakuntavanhin saapumaan puheilleen heti, ilman ilmoittautumista. -- Eteispalvelija siirtyi parilla kolmella sivuaskeleella maakuntavanhimman virkahuoneen ovelle, avasi sen syvään kumartaen Markukselle ja sanoi:

-- Tehkää niin hyvin --

Ovi hupsahti Markuksen jäljessä kiinni ja seisoi hän seuraavana hetkenä keskellä maakuntavanhimman virkahuonetta, jonka kalusto oli vanhaa, kiilloitettua mahonkia.

Saapuvilla istui myös maakunnan vanha pääkirjoittaja ja sen kihlakunnan vanhin, johon Markuksen tuleva saarelaisvallesmannipiiri kuului.

Maakuntavanhin oli noin viidenkuudetta vanha mies, aatelismies, lihava ja lyhyt, punakka kasvoiltaan ja hänellä oli valkea tukka, mutta ruskeat viikset ja ruskeat kulmakarvat ja hymyilevät silmät.

-- Hyvää huomenta herra vallesmanni, sanoi maakuntavanhin vastaukseksi Markuksen syvään kumarrukseen. -- Käykää istumaan tänne -- on täällä vielä vapaita tuoleja.

-- Anteeksi -- tässä on kai tapahtunut jokin pieni erehdys?