Part 9

Laineen mukana oli jahti syössyt ylös loivalle ja limaiselle kalliolle noin pituutensa verran, ja juuri sillä hetkellä, jolloinka se pysähtyi, taittui masto puomin kytkimen kohdalta ja harjustinten silmien alta poikki ja lensi purjeineen ja köysineen yli keulan.

"Sieltä saisitte nyt etsiä luitanne puunroinan, lokkien ja nuorien seasta, jos olisitte vielä siunaaman ajan viipyneet keulapuolella mastoa", selitteli Itta nousten ylös ohjauspukiltaan.

Tarkastettiin aluksen runko heti ja suureksi kummaksi havaittiin, että se oli ehyt. Siivitoista ja raista oli vaan lähtenyt isoja kiltoja kallioon. Kallion loivaa nousua jo noin sylen syvältä vedeltä ja sitä, että alus törmäsi sille ratsastaen valtavan aallon harjalla, joka aivan samalla hetkellä vyöryi kalliolle ja kantoi jahtia keveästi voimakkailla hartioillaan, saatiin kiittää, ettei keulakaan rikkoutunut ja että kaikki meni näinkin hyvin. Suurimmat laineet syöksyivät vieläkin jahdin alle ja täristelivät sitä. Kun oli pelko siitä, että jahti näin vähä vähältä luisuisi alemmaksi ja joutuisi aaltojen viskeltäväksi ja tuhoutuisi kokonaan, otettiin miehissä ankkuri alas ja sen haara kiinnitettiin erääseen muutaman sylen päässä olevaan leveään ja syvään kallionrakoon ja kelattiin ketju jälleen kireäksi. Näin tuli jahti varmasti ankkuroiduksi nykyiseen asemaansa. Tuulen käännyttyä ja meren noustua voitiin taas tulla miesjoukolla paikalle ja lykätä jahti takaisin mereen.

Kun jahti törmäyksen perästä oli saatu tuossa aniharvinaisessa asemassaan ankkuroiduksi, katseltiin sitä vielä hetkinen, ja yritti tulla taas riita Itan kehuessa:

"Ei sitä olisi joka mies osannutkaan noin tarkkaan laskea!"

Pari syltä molemmin puolin jahtia nousi kallio nimittäin jyrkempänä ja aivan vesirajassa oli lisäksi jyrkkä putous, ja olisi jahti niihin törmätessään kokonaan tuhoutunut. Ymmärsi sen jokainen läsnäolleista, ettei siitä miehetkään, ainoakaan, olisi kyennyt ylös nousemaan, pitkin limaista kalliota, johon aallot syöksyvät.

Itan puheeseen takertui heti vedonlyöjä:

"No joka toinen mies ainakin!"

"Sehän on helkutti, ettei joka mies olisi tähän osannut laskea kirkkaalla päivän paisteella!" lisäsi joku.

"Ei kukaan teistä!" väitti Itta.

"No ihme ja kumma! Vai ei kukaan! Sanopas toinen kerta vielä sillä tavalla!"

"No vaikka kolmaskin! Eihän se siitä selkene!"

"Älä ylpeile tyhjällä! Joku toinen mies, minä esimerkiksi, suoraan sanoen, olisin tullut tähän paljon sievemmin. Ensiksikin on tässä sylen verran lännempänä paljon loivempaa. Toiseksi olisin minä valikoinut suuremman ja paremman laineen ja sellaisen, joka nousee jahdin perän takaa sylen päässä kalliosta ja niin nätisti minä olisin tuonut jahdin tähän samalle kalliolle, ettei olisi menetetty mastoakaan, ei niin kerrassa mitään. Sinä Itta kajuutassa olisit kysynyt toisilta, että 'eiks maa jo ala näkyä?' kun minä jo olisin laskemassa purjeita alas. Nyt sinulta, niinkuin tässä on nähty, laski purjeet alas kokonaan toinen mies ja aika rytinällä laskikin!"

"Höö! Älä puhu turhaa!" hörähti Itta ja viittasi halveksivasti kädellään.

"Älä puhu turhaa! Mitä sinä oikein haastat! Riitaa vai! Kyllä minä näytän, mitä minä puhun! Mennään paikalla satamaan ja otetaan minun jahtini, ja jos sinussa ja teissä toisissa on miestä lähtemään mukaan, niin minä kyllä näytän, mitenkä maalle lasketaan."

"Mene vaan yksinäsi. Me katsellaan täältä. Ja kun tässä on kerran alus saatu ankkuriin, niin lähdetään me toiset ottamaan ankkuriryypyt sillä aikaa, kun tämä menee mäkeä laskemaan -- ja tule sentään sinäkin yhteen joukkoon, jos alkaisit jänistää."

"Jänistää!" matki uhkailija pitkäveteisesti, mutta seurasi kuitenkin toisia kajuuttaan luvatun ryypyn viekoittelemana ja lepyttämänä.

Kajuutassa oli sangen epämukava olla, sillä sen permanto oli ainakin viidenneljättä asteen kulmassa kallellaan.

Äskeinen kinastelu suli pian iloiseen rupatteluun ja ystävälliseen seurusteluun, joka jatkui tunnin verran.

Täysin humaltuneina kömpivät sitten miehet tavaroineen ulos kajuutasta ja alkoivat pyrkiä ylös kalliolle. Se ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä ankkuripaikalta nousi kallio hyvin jyrkkänä ja sileänä. Yksi ja toinen heitti saappaansa ilmaan ja vieri alaspäin. Samalla kuului lasin helinää ja mustui kallio kalliin nesteen sitä kostutellessa. Lopulta olivat kaikki päässeet voitolle ja kävelivät hoiperrellen ja kiljahdellen polkua pitkin kylää kohti valkeiden eväspussien heilahdellessa kunkin hartioilla.

Pari päivää myöhemmin sairastui Itta sangen vaikeasti.

Kuolema näytti lähestyvän roima-askelin.

Päivä päivältä hän huononi eikä voinut syödä mitään, mutta vettä pyysi yhtenään.

Saaressa ei ollut lääkäriä eikä sairaanhoitajaa, ja kun marraskuu oli jo pitkällä ja ilmat kylmiä ja myrskyisiä, ei hänen ikäisensä sairaan mantereelle viemistä voitu ajatellakaan. Sitäpaitsi laski Itan poika, Mikko, joka häntä vaimoineen hoiti, ettei niin vanhan miehen tohtoroiminen enää kannattaisikaan.

Itan pojan appi, lähes yhtä vanha mies kuin Ittakin, teki eräänä sunnuntaina ennen joulua varta vasten kirkkomatkan käydäkseen samalla tiellä katsomassa potilasta, ennenkuin tämä kuolee, sillä Itta oli sairastanut jo viidettä viikkoa ja oli hyvin huono.

Tultuaan kamariin, jossa Itta makasi, katseli vieras potilasta ääneti, tervehti kädestä, joka oli laiha, veretön ja kuuma, ja kysyi:

"Päivää Itta! Vieläkös sinä tunnet minua?"

"Miksen minä sinua tuntisi niinkuin muitakin, vaikka olenkin näin huono."

"Jaa'a. Huono sinä näyt olevan. Kyllä sen nyt näkee, ettei ole enää lähtö kaukana."

"Istuhan, niin jutellaan vähän."

Vieras istui, mutta ei siitä juttelemisesta sen enempää tullutkaan.

Illalla kutsui Itta poikansa vaimoineen luokseen.

"Jos hakis vaikka papin, kun ei tässä muutakaan apua näy olevan", sanoi hän. "Ehkä ennen aamua sattuu tulemaan jo vaikka se lähtö."

Papin tultua oli Itta paljon virkeämpi kuin tunti aikaisemmin.

Potilaan ja papin välillä syntyi keskustelu, jossa selvesi, että Itta olisi kyllä halukas pääsemään osalliseksi pelastuksesta ja valmis tunnustamaan syntinsäkin, mutta halusi ensin tietää, ovatko ne kaikki tunnustettavat.

Pappi: Kaikki, kaikki, rakas veljeni.

Itta: Olisko ne yksitellen, kukin erikseen mainittavat, vai meneekö ne summassa?

Pappi: Kyllä ne erikseen olisivat kaikki mainittavat.

Itta: Mutta se on aivan mahdotonta. En minä jaksa niitä kaikkia luetellakaan, ja hitto niitä kaikkia muistaakaan. Eiköhän tästä päästäisi molemmin puolin helpommalla, jos pantaisiin vain summassa?

Pappi: Jos syntinen tuntee syvää katumusta, annetaan anteeksi sillä tavalla, mitä Israel Heikinpoika nyt tarkoittaa, vain ne synnit, jotka ovat tulleet tehdyksi tietämättä ja tuntematta, onko syntiä tehtykään.

Itta: No, antaa niiden sitten mennä. Mutta mitenkäs me nyt sitten oikein selvittäisiin niistä toisista.

Pappi: Eihän niitäkään nyt teko teolta tarvitse eikä voikaan luetella. Ainoastaan ne, jotka erikoisesti tuntoa vaivaavat...

Itta: Jos järjestettäisiin sillä tavalla, niinkuin minä nyt meinaan, niin taidettaisiin päästä kaikkein pikimmin selväksi koko tästä hommasta. Pannaan nyt ne erilaiset synnit hyvästi erilleen toisistaan, jottei synny sekaannusta ja jottei mikään laji unohdu, ja katsellaan ja päätetään sitten kustakin erikseen. -- Otetaan nyt aluksi tuohon yksi pussillinen syntejä ja sopii pussin kupeeseen kirjoittaa niille nimeksi vaikka: 'Silmäin pyyntö ja lihan himo'. -- Tuohon kerääntyy kokonaista kaksi vanhanaikaista tynnyrinsäkillistä eri-ikäisiä syntejä, ja kirjoitetaan niihin vaikka 'Petoksia kaupoissa, lain ja oikeuden varjolla'. -- Tuohon kolme samanlaista säkillistä 'Laivarikkorosvouksia'. Sitten tulee pari kontillista 'Tunnottoman purjehduksen kautta menetettyjä merimiehiä Pohjanmerellä entisinä aikoina'. -- Tai ei sitä 'entisinä aikoina' ole tarvis kirjoittaa, sillä kaikkihan nämä ovat entisiltä ajoilta. -- Ja mitäs sitä vielä olisi? -- Niin. Tuossa on yksi sylen suuruinen herne, joka tuntuu raskaalta, kuin olisi sillä kymmenen lyijynpainoa, ja uhkaa se vieriä ylitseni. Sen kupeeseen kirjoitetaan: 'Pilkanteko hautajaisissa' -- jos sitä saakaan anteeksi. -- Sitten tulee kokonainen laivan kuorma, jonka laatu on laivapapereihin merkitty: 'Syysöinä sikahumalaan juotettuja loistonhoitajia ja sammutettuja loistoja' -- sitä tavaraa ei taidetakaan missään tullata -- -- -- etenkin -- jos otetaan -- lukuun -- se väenpaljous -- mikä meni harhaan johdettujen laivojen mukana... Kyllä kai pastori otti ehtoollisvehkeet mukaansa -- -- Ajattelin, että jos tässä ennen aamua lähtö tulee, niin tekee kaikki jo illalla selväksi, ettei tarvitse keskellä yötä kutsua pastoria. Mistä lienee koko tauti tullutkin! Koko elämäni olen ollut terve. -- -- -- Tämän vanhan ihmisen ruumis ei tainnut sietää sitä, kun tulivat ne viinat niin tiukalle. -- Sanotaanhan veneistä, että mikä tervalla on tehty, se tervattomana mätänee, ja taitaa se olla tämän ihmisenkin laita sillä lailla, että mikä on viinalla tehty, se viinattomana mätänee...

Olihan toki. Olihan pastorilla kaikki mukana, mitä mukaan ottaa pitääkin kuolevan luo lähdettäessä.

Tiesihän toki vanha, kokenut valkopartainen pastori ottaa ehtoollisvehkeet mukaansa, ja tehtyään Italle vielä muutamia kysymyksiä tutustuakseen hänen sieluntilaansa ja tultuaan vakuutetuksi, ettei Italta sovi eikä voi sakramenttia kieltää, ja lausuttuaan Italle vielä erinäisiä soveliaita kehoitus- ja varoitussanoja rukoili hän Itan kanssa, antoi hänen lukea synnintunnustuksensa ja antoi hänelle ehtoollisen ja siunasi häntä.

Viiniä otti Itta aikamoisen kulauksen ja lausui, pudistaen päätään:

"Kylläpä -- kylläpä on käynyt huonoksi tuo ehtoollisviinikin nykyään. Aivan sitä parhainta tavaraa se oli ainakin siihen aikaan, kun minä olin kirkonisäntänä..."

Pastori kehoitti Ittaa karttamaan nyt maallisia ajatuksia, ja niin saatiin toimitus ilman enempiä häiriöitä kauniiseen loppuun, ja Itta, papin sitä kysyttyä, selitti saaneensa rauhan sielulleen.

Lopuksi lauloi pastori vielä rämisevällä äänellään virren:

Elomme murheen laaksossa Tääll' onpi tyhjä varjo...

ja Itan jäädessä tyynenä ja levollisena makaamaan poistui.

Tuvassa olivat sillä aikaa istuneet äänettöminä Itan poika, Mikko, ja hänen vaimonsa, Amalia. Lapset oli odotetun kuolemantapauksen vuoksi lähetetty sukulaistaloon, naapuriin.

Kun pappi tuli Itan kamarista, tapahtui tuvassa tavallaan toinen ripitys: Amalia ja Mikko tahtoivat päästä selvyyteen ja rauhaan eräästä epäilyttävästä teostaan.

Syntyi seuraava keskustelu:

Mikko: Tuota noin -- -- Minä olen tässä Amalian kanssa miettinyt yhtä asiaa ja päätettiin pyytää pastorin neuvoa -- -- -- Sopineeko siitä puhuakaan -- -- -- Mutta pastori ymmärtää -- -- Taati on vanha ihminen eikä ole vielä eläessään tätä ennen sairastanut -- -- -- Kun tuollaiset vanhat tervashongat kerran kellahtavat vuoteelleen, niin eivät ne siitä tavallisesti nouse --

Pappi: Niin, kyllä se inhimillisesti katsoen näyttää siltä, että ennen aamua taitaa lähtö tulla. -- Herran rauhaan vaan...

Mikko: Jos pastori jäisi vielä hetkiseksi -- -- -- Olisi vähän asiaa -- -- --

Pappi: Jaaha. Puhukaa vaan suunne puhtaaksi.

Mikko: Niin että -- -- -- kun se rupesi alusta alkaen näyttämään siltä, ettei se enää siitä parane -- -- olisi pitänyt ehkä käydäkin pastorin mieltä jo edeltäpäin kysymässä eikä nyt vasta perästäpäin, kun teko jo on tehty -- -- -- että onkohan se pastorin mielestä suurikin synti, tai onkohan se synti ensinkään, ehkä hyvä työkin taatia kohtaan, kun minä viimeksi jahdilla kaupungissa käydessäni toin taatia varten -- -- -- jo valmiiksi -- -- kun kelirikkokin on tulossa ja voi olla jo minä päivänä hyvänsä käsissä ja mantereelle pääsy mahdoton -- -- -- ruumiskirstun -- -- -- kun tässä ei ole kotona tarpeita, mistä olisi tehnyt, eikä uskalleta hakua jättää kuolemaan asti, kun pelättiin sen lykkääntyvän vaikka kuinka kauaksi -- -- ja kun tämä taati on vähän parempaa väkeä ja rikas -- -- joutaa tulla haudatuksi vähän paremmin tehdyssä kirstussakin kuin muut -- -- Niin ajateltiin me Amalian kanssa...

Pappi: Se on hyvin paha asia. -- Tietääkö potilas siitä mitään?

Mikko: Ei.

Pappi: Se on hyvin paha asia. Jos potilas itse sen tietäisi, tai vielä parempi, olisi itse antanut siihen suostumuksensa...

Mikko: Kuoleehan se kuitenkin...

Pappi: Me kuolemme kaikki ja sen mukaan pitäisi meille jokaiselle hankkia jo elomme päivien kuluessa ruumiskirstu! Lähtömme on Herran kädessä. -- Sopikaa Hänen kanssaan isänne ennenaikaiset hautausvalmistelunne. Jääkää Herran haltuun!

Pappi meni.

Ovi Itan kamariin oli jäänyt raolleen ja hän kuuli joka sanan, mitä tuvassa puhuttiin. Papin mentyä kuultiin Itan huutavan:

"Mikko!"

Mikko säpsähti.

Itta huusi toistamiseen.

Mikko meni isänsä puheille.

"Mitä sinä puhuit papin kanssa?"

"Mitä nyt puhuttiin... Yhtä ja toista..."

"Sano suoraan, missä on se ruumiskirstu!"

"Mikä ruumiskirstu?"

"Älä kieräile! Tuo paikalla se ruumiskirstu tänne! Sinä käärme! Kyllä minä kuulin, mitenkä matelit papin edessä! Tuntoa muka vaivaa vielä! -- Tuo kirstu tänne ja paikalla! Ymmärrätkö sinä -- älä niskoittele, vaan tee mitä käsken -- heti!"

Kirstu kumahteli ovenpieliin ja kohta se oli Mikon ja Amalian kantamana laskettu Itan kamarin permannolle.

Itta oli sillä välin vääntäytynyt vuoteeseensa istumaan.

Amalia itki.

Mikko katseli kädet ristissä ja synkkänä lattiaa.

Itta huusi:

"Vai sillä tavalla! Taitaa olla jo hautakin kaivettu! Vai jo niin varmoja ollaan minun kuolemastani! Olisipa nyt minun vallassani, niin tahtoisin nähdä sinut itsesi makaamassa tuossa kirstussa! Vai sillä tavalla! Vai sillä tavalla! Taitavat olla jo hautajaisviinatkin ostetut ja hautajaisrokka tulella! Kansi auki kirstusta! Auki, sanon minä -- -- -- sillä tavalla! Ja nyt menet itse kirstuun -- kuuletko sinä! Pitkällesi -- selällesi -- kädet ristiin rinnallesi! Sillä tavalla! Vai minulle hankitaan valmiiksi kirstukin! Ehkä on jo ollut ties kuinka kauan! -- Tekee hyvää sydämelleni, että minä näen sinut siinä, missä sinä toivoit näkeväsi minut ennen itseäsi! Ja nyt pane sinä Amalia kirstun kansi kiinni. -- Sillä tavalla! Ja käy kirstun päälle istumaan. Itketään muka vielä -- teeskennellään -- kylläpäs oli hätä ja kiire toimittaa minut hautaan."

"Ei sinun kuolemaasi kukaan ole toivonut", vaikeroi Mikko kirstussa, mutta Itta ei erottanut hänen sanojaan, luuli vain, että Mikko alkaa tukehtua ja valittaa sitä. Säälin ja hätääntymisen hellyttämänä sanoi Itta Amalialle:

"Päästä nyt se joutava ylös jälleen."

Mikon tultua ylös kirstusta komensi Itta:

"Ja nyt ota sinä Mikko saha ja kirves tänne ja vielä tänä yönä, heti, tässä minun silmieni alla sahaa ja pilko tuo laatikko kahvipuiksi. Niin, ei mitään vätystelemistä eikä keskustelua enää. Työhön nyt vain ja äkkiä! Kyllä minä sinulle kirstut näytän, kun tästä paranen!"

Mikon täytyi totella, ja hetken perästä kumisi kirstu, kun hän sitä sahaili poikki. Sitten pilkkoi hän kirveellä kirstun kappaleet pieniksi polttopuiksi, jotka Amalia kantoi keittiöön halkolaatikkoon.

Raivokohtaus vaikutti käänteen Itan sairauteen.

Hän oli jo seuraavana päivänä parempi ja voimistui päivä päivältä.

Joulun aattona meni hän jo saunaan ja jouluaamuna kirkkoon.

Aivan entiselleen hän ei kuitenkaan päässyt.

Hän oli alituiseen kivulloinen ja raihnas, mutta joka päivä kuitenkin jossakin pienessä hommassa.

Hän puhui muille ja uskoi itsekin, että jos saisi entiseen tapaansa säännölliset ryyppynsä ja silloin tällöin oikean humalankin, pääsisi hän entiseen hyvään terveyteensä.

Talvi oli siinä suhteessa peräti toivoton.

Tuli kevät.

Itasta ei ollut enää purjehtijaksi, mutta hän souti mantereelta tuleviin aluksiin, ja ne toivat aina jotakin hyvää. Virosta oikeaa pirtua ja Suomesta vain erilaisia hajuvesiä.

Kerran pari viikossa sai Itta humalan ja hänen oli hyvä olla.

Kevät oli jo pitkällä.

Liike Viroon loppui äkkiä.

Melkein kaikki jahdit ja kaljaasit olivat ankkurissa satamassa.

Tästedes sai Itta tyytyä Suomesta saatuihin hajuvesiin, ja ne maksoivat paljon. Joka humala tuli kalliiksi, mutta kalleimmaksi tuli se viimeinen, sillä se maksoi hänen henkensä. Se tapahtui näin:

Illalla myöhään tuli Suomesta eräs jahti ja toi Itan tilaamat hajuvedet ja kaikki mitä muuta oli saatavana.

Itta ajatteli kutsua jo samana iltana juomaseuran luokseen kotiinsa, mutta kun pyhään ei ollut enää pitkä matka, päätti hän säästää kalliit juomatavaransa pyhäillaksi.

Mikko vaimoineen ja lapsineen jo nukkui, kun Itta tuli kotiin.

Itta hiipi kamariinsa, pani pullot kaappiin ja yritti käydä maata, mutta unta ei tullutkaan.

Hän ei saanut rauhaa ennenkuin ryhtyi kokeilemaan niillä uusilla juomillaan.

Hän maisteli hiukan ja yritti taas nukkua, mutta eihän siitä mitään tullut.

Taas oli vain noustava maistelemaan. Ettei tarvitsisi alituiseen nousta ylös ja kävellä kaapille ja siinä jyristä ja kolista ja ehkä herättää viereisessä huoneessa olijatkin, otti hän tuolin vuoteensa viereen ja asetti pullot siihen ja myös tupakkavehkeet.

Oli nyt niin mukava vain ojentaa kättään ja tehdä sekoitukset ja ryypätä, panna tupakaksi ja ajatella tämän maailman omituista menoa.

Hän tunsi humaltuvansa ja elämä alkoi tuntua sangen valoisalta, kevyeltä ja iloiselta.

Hän joi ja joi, kun kerran oli alkuun päässyt, kunnes pää oli aivan turtana ja sitten alkoi huimata ja hän menetti tajuntansa.

Viimeinen, minkä hän tajusi oli mukava levon tunne, kun hän ojentautui pehmeässä vuoteessaan, kohensi peitettään ja pani kätensä ristiin rinnalleen. Sitten ei enää kuulunut mitään, ei näkynyt mitään eikä tuntunut mitään.

Aamulla varhain heräsi Mikko sattumalta ja huomasi, että tupa oli täynnä omituista hyvänhajuista tuoksua.

Hän herätti vaimonsa ja he molemmat ihmettelivät.

Lopulta he arvasivat, ettei se muualta voi tulla kuin taatin kamarista, ja hiipivät katsomaan.

Mikko raotti ovea.

Sieltä tulvahti vastaan niin voimakas lemu, että siihen oli tukehtua.

Mentiin sisään.

Taati makasi vuoteessaan autuas hymy kasvoillaan, niin kauniina ja rauhallisena, etteivät he häntä sellaisena olleet koskaan ennen nähneet.

Lähempää tarkastettuaan näkivät he, että taati on jättänyt heidät ikiajoiksi.

Mikko sulki isänsä silmät kiinni.

Amalia avasi kamarin molemmat akkunat auki.

Oli valoisa, tyyni ja kaunis kevätaamu.

Päivä paistoi jo korkealla tyynen meren yllä.

Kottaraiset viheltelivät läheisessä saarnessa, jossa niillä oli pesimäpönttönsä.

Katsellen vainajan kasvoja kuiskasi Amalia miehelleen:

"Sillä on ollut kaunis lähtö, kun se noin hymyilee."

KIELILLÄPUHUJA.

I.

Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin jokaisella luotsilla oli vielä oma vene, jonka vokkaa, keulamaston purjetta, koristi punainen raita, luotsiveneen kauasnäkyvä tunnusmerkki, ja jolla luotsit menivät laivaan ja palasivat kotiin pitkiltä luotsausmatkoiltaan.

Oli keskikesä ja laivaliike vilkasta.

Satamakaupungin rannassa oli laiturien piirittämä poukama täynnä kalastaja-, laiva- ja luotsiveneitä ja puhuttiin niillä tienoin "kaikkia maailman kieliä", niinkuin tämän kertomuksen päähenkilö, johon pian tutustumme, sanoi, kerran kehaistessaan kuinka hän, kielitaituri itse, siinä joukossa liikkuu kuin kala vedessä, ja nähtiin joukossa edustajia kaikista ihmisväreistä, vaaleista pohjoismaalaisista aina pikimustiin afrikkalaisiin asti.

Luotsiveneitäkin oli siinä tällä kertaa toistakymmentä, osa kaupunkilaisten, suurin osa rannikko- tai saaristoluotsien veneitä, ja vain yksi ulkosaarelainen, joka oli laivaveneiden joukossa, sillä se halveksi ja inhosi noita muita melkein yhtä väkevästi kuin tuota kurjaa savolaisvenettä, joka tukkilauttojen mukana oli ajettunut alas meren rantaan ja kehtasi asettua näin ylhäiseen seuraan.

Hyi olkoon!

Ulkosaarelaisen luotsiveneen omistajaa kutsutaan näin omassa keskuudessa Eliaksen Matiksi, eikä se huono nimi olekaan.

Hän on jo iältään yli kuudenkymmenen, mutta suorittaa vielä luotsivuoronsa kaikilla ilmoilla.

Hänen tukkansa ja suuri partansa ovat olleet nuoremmalla iällä mustat, mutta kun suurin osa hiuksista ja partakarvoista on muuttunut valkeiksi, on yleisvaikutus harmaa.

Päälaki on laajalti paljas ja kiiltävä kuin vernissattu. Sitä katselee huvikseen, varsinkin jos tietää, että se aikoinaan antoi aihetta erääseen väärinkäsitykseen, josta oli tulla ikäviä valtiollisia rettelöitä ja selkkauksia.

Tapaus kaikessa vakavuudessaan oli seuraava:

Eräänä kesänä tuli saareen kuvanveistäjä, joka ihastui Matin päähän ylimalkaan, mutta tuohon pallomaiseen, kiiltävään päälakeen erikoisesti, ja pyysi Mattia mallikseen.

Matti käsitti, ainakin osittain, kuvanveistäjän pyynnön väärin, luullen, että hänen turpeat sinertävät huulensa, lyhyt ja leveä purppuranvärinen nenänsä, punaiset pulleat poskensa, leveä otsansa, suuret ulkonevat korvansa ja pullottavat siniset silmänsä, jotka miltei aina hymyilivät, olivat herättäneet kuvanveistäjän huomiota ja siksi hän kysyikin:

-- Olenkos mielestäs sitten niin kaunis?

Matti nimittäin tiesi rumuutensa.

Se oli monta kertaa sanottu suoraan suuhun hänelle itselleenkin.

Itta-vainajakin kerran nuorena, Matin-päivillä ollessaan, kun humala oli jo noussut ja puhelu kiihtyi ja miehet rupesivat lausumaan julki ajatuksiaan toistensa joko ruumiillisista tai henkisistä heikkouksista, kehtasi sanoa näinikään:

-- Ja tuo naamavärkkikin sinulla, Matti, on sitä laatua, että sylipuulla sen tekijä mitat on ottanut ja pelkällä kirveellä valmistanut! Ja huulesi ovat kuin pari tuulessa pullistunutta jiikattua märssypurjetta! En, piru vie, ole tuollaisia nähnyt neekeriakoillakaan!

Siitä oli seurannut tappelu. Mitäs siitä! Se on ollut, mikä ollut.

Itan puhe, että Matin kasvoja valmistettaessa olisi käytetty sylipuuta ja kirvestä, oli valhetta, sillä jos kohta pää olikin iso, oli se suhteellinen ruumiin muuhun kokoon, eikä kirvestyö ole niin pyöreää ja sileää kuin Matin kasvot ja päälaki olivat läpi elämän.

Lieventääkseen ulkonäkönsä tekemää epäedullista vaikutusta oli Matti jo nuoruudestaan asti koettanut johtaa (ja onnistunutkin) ihmisten huomion harhaan -- nimittäin toisiin asioihin -- kehittämällä puhetaitonsa sukkelaksi ja älykkääksi. Puhe tuli hänen turpeiden huuliensa takaa, lihavan kielen muodostelemana, rehevänä, säteilevänä ja voimakkaana. Sanottiin, etteivät hänen sanansa aina olleet sarvipäitä, mutta pompahtelivat ne ilmoille kuin lantut, kuin huopasaappaat, kuin talikääröt, aina täyteläisinä ja useimmiten räjähdellen ja poksahdellen ja ilmi tuleen tuprahdellen tai räjähdellen kuin laine laivan laitaan. Kun kuntakokouksissa tai rantakäräjillä keskustelu tuppasi muuttua kireäksi ja riitaiseksi, otti Matti puheenvuoron ja kohta remahteli koko miesjoukon nauru ilmoille ja asia meni sovinnossa suotuisaan päätökseen.

Matti piti itseään verrattomana kielitaiturina, oikeana kielilläpuhujana, mutta sen sai hän uskoa itse, ihan yksin, ilman ainoatakaan kannattajaa, sillä yleiseen uskottiin, että Matti ei osaa kuin yhtä ainoaa kieltä -- paitsi ranskaa, jolla ei tarkoitettu sitä kieltä, jota puhutaan eräissä satamakaupungeissa Hollannin ja Espanjan välillä, vaan erästä sekavaa mongerrusta, joksi Matin selvä puhe muuttui humalan muuttuessa sikahumalaksi ja vähää ennen Matin vierähtämistä pöydän alle ja jota kieltä ei ymmärtänyt yksikään olento taivaan ja maan välillä. Kun perästä päin muisteltiin jotakin tapausta joillakin juhlilla tai luotsausmatkoilla, määriteltiin sen aika sanomalla: "Se tapahtui silloin, kun Matti rupesi ranskaa puhumaan. Ek'sä muista?"

II.

Kello oli noin kymmenen paikkeilla aamupäivällä, kun Matti luotsitoverinsa Matinvillen Konstan kanssa tuli "Häränpään" merimieskapakasta, joka oli miltei rantalaiturilla, ulos haistelemaan tuulta.

Se oli puhallellut etelästä jo pari vuorokautta sen vähän, minkä se ylimalkaan puhalsi -- ja kotiin lähtö oli lykkääntynyt tunnista tuntiin ja päivästä toiseen.

Nyt puhalteli heikko länsi.

Kolmanneksi liittyi seuraan eräs nuori mies, keväällä vasta valmistunut lukkari, joka oli satamakaupungissa odottamassa virkapaikalleen pääsyä.