Part 8

Joistakin syistä (jotka eivät kuulu tähän) vanheni hän siksi, mikä hän oli, jo noin viidenkuudetta ikäisenä -- tarkemmin: viidenkymmenen ja viidenkuudetta välillä. Jos parta ja tukka olisivat pitäneet värinsä, olisi häntä kuolemaansa asti luultu korkeintaan viidenviidettä vanhaksi. Itta oli purjehtija.

Hänellä oli jahti, niinkuin Simollakin. Lieneekö johtunut hänen kummallisesta luonteestaan ja tavallista vilkkaammasta mielikuvituksestaan vai tilapäisestä humaluushulluttelusta, vai kaikista niistä yhteensä, sekin omituinen tapaus, jolle koko saari ja miltei kaikki Suomenlahden rannoilla ja saarilla asuvat ihmiset aikoinaan nauroivat paljon ja josta toisinaan yhä vieläkin puhetta syntyy.

Tapaus oli nimittäin outo ja ennen kuulumaton. Se poikkesi kokonaan siitä, mihin oli totuttu sekä selväpäisten että humalaistenkin kesken. Korkeintaan olisi joku mielipuoli niin tehnyt, mutta Ittapa ei ollutkaan mikään mielipuoli. Tuskin kukaan oli niin täysinäinen mielensä puolesta kuin hän. Rantakäräjillä naurettiin hänen sukkelasanaisille arvosteluilleen ja kunnioitettiin hänen lausuntojaan hintojen nousuista ja laskuista, ilmoista ynnä muusta.

Kuinka paljon hilpeyttä ja kevyttä iloa herättikään eräs hänen sanansa -- pätsähdyksensä, niinkuin hänen hassunkurisia ilakoimisiaan ja sanonnaisiaan tavallisesti nimitettiin -- eräissä jonkun vanhuuttaan kuolleen saidan sukulaisen hautajaisissa. Itta kohotti lusikkansa ja lausui: "No hyvää päivää hernekulta! Missä sinä olet koko päivän ollut, kun en minä sinua ole löytänyt, vaikka olen kuinka etsinyt ja etsinyt?"

Voi sitä iloa, mikä siitä seurasi! Se oli yhtä hihitystä ja hahatusta, niin ettei syönnistäkään enää tahtonut mitään tulla, ja rakkaan vainajan, sureminen oli unohtua kokonaan.

Kaikki nauroivat ihan katketakseen, ja vielä sitä iloa riitti seuraavaksikin päiväksi, ja remahteli se uuteen liekkiin siellä ja täällä, levitessään pitkin seuraavaa viikkoa talosta taloon ja lopulta toiseenkin kylään ja kytien vuosikausia ja taas leimahtaen ilmiliekkiin jonkun sattumalta mainitessa: "No hyvää päivää hernekulta..."

Eikä siitä loukkaantunut kukaan, vaikka olikin hautajaiset. Leskikin, talon vanha emäntä, joka niitä hautajaisia miesvainajalleen pitikin ja joka oli hyvin vanha, huulet painuneet hampaattomaan suuhun, nauroi vesissä silmin Itan sukkeluudelle eikä ottanut sitä ensinkään pahaksi, vaan sanoi:

"Tuo Itta se osaa aina pätsähytellä!"

Ei se Itta hullu ollut eikä häntä hulluna pidettykään, mutta hän oli aina pienessä, ja väliin suuressakin humalassa ja lisäksi iloinen luonnoltaan ja koirankuria täynnä koko mies.

Kaikki pelkäsivät joutuvansa hänen hampaisiinsa ja nauroivat hänen jutuilleen ja teoilleen pysyäkseen hänen suosiossaan.

Mutta eivätpäs pelänneet kerran eräänä kesänä, jo monta vuotta sitten, tuolla luvalla, meren rannalla, muutamat naiset, jotka olivat siellä vaatteita huuhtomassa.

Itan talo oli siinä aivan rannassa. Ikkunastaan hän näki naiset, jotka olivat vaatteita huuhtomassa. Heitä oli neljä, kaikki nuoria ja iloa täynnä.

Ittaa harmitti.

Vähän väliä hän kävi ikkunan ääreen.

Yhä vain ne siellä nauravat ja juttelevat, eikä työstä näytä tulevan tuon taivaallista.

Sitä ovat ne tehneet jo koko aamun.

Välillä yrittävät vähän työtäkin.

Heillä on jaloissaan pitkävartiset, vettäpitävät kalastajasaappaat ja edessään pitkät, kaulaan asti ulottuvat, keltaiset, välkkyvät, öljytyt esiliinat.

Korista he ottavat valkeita pestyjä vaatteita, kahlaavat helmoineen syvälle veteen, jossa upottavat huuhdottavan ja huiskuttavat sitä ankarasti kahden puolen.

Mutta sitä ei kestä kauan.

Joku on taas alkanut jonkin jutun.

Kiertäen kuivaksi huuhdellun vaatteen kahlaavat toisetkin jälleen kuivalle, viskaavat kierretyn valmiiksi pestyjen koriin, jonka sisällys kasvaa sangen hitaasti, ja sitten ne joutavat taas kerääntyvät yhteen ryhmään ja hihittävät minkä jaksavat ja toisinaan nauravat, nauravat jumalattomat ihan ulvoen.

On niillä nyt juttuamista!

Sitä on jatkunut taaskin ainakin tunnin -- puoli tuntia kuitenkin.

Jo loppuu Itan kärsivällisyys.

"Ei tuota viitsi enää mikään katsella!" mörähtää hän ja päättää lopettaa ainakin täksi päiväksi heidän inhoittavan kikatuksensa.

Itta kokoaa tuvasta muutamia tuoleja, neljä kappaletta, kaksi kumpaankin käteensä, ja vie ne rantaan, jossa asettaa yhden tuolin kunkin naisen taa ja sanoo:

"No istukaahan toki, ettehän te jaksa koko päivää seisoa kuitenkaan."

Läheisellä luotsisillalla oli parhaillaan liuta miehiä rantakäräjillä, ja nämä näkivät kaiken ja ymmärsivät heti kaiken ja päästivät kurkuistaan valtavan ja nauravan: "Hööö...", niin että vuoret sen kaiussa ihan vapisivat.

Itta mulautti viekkaasti silmiään sillalle päin kiitollisena siitä, että miehet olivat huomanneet ja ymmärtäneet hänen hommansa ja auttaneet häntä "hööllään" nolaamaan näitä kikattavia ja laiskoja naisia, ja ensi silmänräpäyksessä näyttikin siltä kuin Itta olisi onnistunut, sillä naiset vilkaisivat ymmällä kasvoin ensin häneen ja sitten toisiinsa ja olivat pari silmänräpäystä aivan ääneti.

Mutta sitten puhkesivat he nauramaan ja sen naurun rinnalla miesten äskeinen höökin oli vain sääsken yninää.

Koiratkin siitä pelästyivät ja rupesivat haukkumaan ympäri kylää ja juoksivat hännät sojossa rantaan, jossa rupesivat tappelemaan: hyökkäsivät ensin rantaan ennättäneen kimppuun, koska sitä pidettiin jollakin tavalla melun aiheuttajana, ja se pelasti -- ei nahkaansa, sillä siinä oli jo monta ammottavaa viiltoa ja vasen korva riippui poskella ja kallo paistoi valkeana siltä kohdalta, missä korva alkuaan oli ollut -- pelasti henkensä uimalla yli sataman toiselle rannalle, jossa nousi rantakivelle ja horjuen ravisteli turkistaan suolaista merivettä ja irvistellen silmäili vielä kerran kylään päin ja alkoi juosta lönkyttää metsään, jossa kävi loikomaan ja nuolemaan haavojaan.

Suunnattomia parvia rääkkyviä variksia lenteli paikan yllä, sillä nekin olivat pelästyneet ja lähteneet miehissä ottamaan selvää melun syistä.

Naurultaan eivät naiset enää edes pysyneet seisoallaankaan, vaan lysähtivät vasten tahtoaan istumaan tuoleille, jossa sydänalaansa pidellen vääntelehtivät ja nauroivat ihan ulvomalla.

Lopulta rauhoittui yksi niin paljon, että sai vaivoin sanotuksi Italle:

"No kiitoksia -- kiitoksia -- oikeen paljon, että muistit meitä -- -- Ja kyllä -- -- mekin muistetaan -- -- sinua -- ja tullaan -- sitte sinun hauta -- jaisiisi -- he -- hernettä -- onkimaan...!"

"Hii...! Hoo...! Hee! Uuu!" kuului kuorossa naisten nauru, ja Itta tunsi tulleensa ensi kerran eläissään itsekin narratuksi ja hiipi häpeissään pois.

Naiset käyttivät sitten tuoleja hyväkseen koko työnsä ajan. Niillä he istuivat huuhdottua vaatetta kuivaksi kiertäessään, ja joku jo vei tuolin mukanaan mereenkin ja istui siellä huuhtoessaan vaatetta kaiken aikaa nauraen. Se ei ollut kuitenkaan oikein mukavaa, sillä istujan noustua ja lähdettyä maalle tulemaan löi laine tuolin nurin ja sysäsi sen aina kuivalle hiekalle asti.

Ei Itta iljennyt hakea tuolejaan itse pois rannasta. Illalla myöhään naiset toivat ne Itan keittiöön, jossa emäntä otti ne vastaan siunaillen miehensä tuhmuutta.

Tämä ei kuitenkaan ollut se outo ja ennen kuulumaton tapaus. Nämä olivat vain pieniä yksityisseikkoja, joita tuskin enää muistetaankaan.

Outo ja ennen kuulumaton tapaus sillä saarella ja koko maailmassa oli se, että tavallinen talonpoikainen vanha ihminen, vaikkapa sitten parempina päivinään kuljettikin laivoja Pohjanmerelläkin ja joskus aina Välimerelle asti -- kunnes ne yritykset talonpoikaislaivureilta kokonaan kiellettiin -- rupesi hulluttelemaan aina siinä määrässä, että maalasi kunniallisen jahtinsa varppeen sisäpuolelta ukonkuvia täyteen. Niitä seisoi siinä piirissä kaksikymmentä alihangan ja toiset kaksikymmentä ylihangan puolella. Ulkopuolelle varpetta, kannen ja partaan välille, maalasi hän pelkkiä isoja naisten kasvoja. Sekä ukot sisäpuolella että naiset ulkopuolella olivat sangen kömpelösti tehtyjä, ja rumia ne olivat totisesti.

Niiden maalaamiseen kulutti Itta kokonaisen viikon.

Hän oli palannut eräältä purjehdusretkeltä, jolla hän oli viipynyt koko kesäkuun ja viettänyt sen viimeiset päivät erään satamakaupungin poliisiputkassa.

Hänellä oli tapana aina ennen satamasta lähtöä panna toimeen suuret juomingit, jotka päättyivät tappeluun poliisin kanssa, joita vastaan Italla oli erikoinen vimma, ja hän joutui aina yön viettoon poliisiputkaan.

Niin tapahtui joka satamapaikassa sekä Suomessa että Virossa.

Kotiin palattuaan aloitti Itta maaluutyönsä.

Niin kauan kuin hän toimitti tavallisia maalauksiaan jahdissa, meni kaikki luonnollista tietään eikä kukaan tietysti kiinnittänyt siihen huomiotaan, mutta sitten, kun ukon kuvia rupesi oikein satamalla satamaan varppeen sisäpinnalle, alkoi uteliaita soutaa Itan jahtia kohti. Jolla toisensa perästä sinne meni ja rantakäräjät saivat uutta työtä: tutkittiin ja vatkattiin kysymystä, eikö Ittaa jo voida pitää juoppohulluna tai muuten sekapäisenä. Se ilahduttava puoli jutussa kuitenkin oli, ettei ollut pelkoa lisäkulujen tulosta kunnalle, sillä Itta oli rikas mies ja jos hullujenhuoneeseen joutuukin, niin ei se suinkaan kunnan kukkaroa rasita.

Joku kysyi Italta itseltään, että "mitä se Itta oikein meinaa, mitä ne nuo kuvat sitten ovat, niin sisä- kuin ulkokin puolella".

Kuvat olivat silloin jo valmiina.

Kannella ja alhaalla jollissa oli paljon katselijoita.

Itta itse istui kajuuttansa katolla ja tupakoi ihaillen töitään.

Kysymyksen kuultuaan hän viskasi oikean jalkansa vasemman polvensa yli ja antoi säärensä kiivaasti kiikkua. Hän puhalsi ainakin kolme pitkää savua, ennenkuin viitsi vastata:

"Jaa, että mitä nämä kuvat sitten oikein meinaavat? Ettekö te sitten itse silmillänne näe ja päällänne ymmärrä, että poliisejahan ne ovat. Siinä on paras osa niistä poliiseista, joiden kanssa olen joutunut satamapaikoissa tekemisiin. Nuo tuolla ylihangan puolella, herrojen puolella, ovat Suomen poliiseja ja nuo tuolla alihangan puolella Viron kuratnikkejä. -- Pirun kuviahan minun piti maalata, mutta eihän niistä sitten sen parempia tullutkaan. No -- eiks' ole koreita -- hähähähäh...?"

"Ja mitä täällä ulkopartaalla on? Pelkkää piikaväkeä...?" kysyi joku jollasta.

"Ja se on taas senluontoinen asia, joka jokaisen on itsensä arvattava, ja ellei arvaa, niin oma vahinko."

Katselijat pyörittelivät päitään.

Monenkin teki mieli sanoa, että "jo nyt on päässäsi vika ja paha vika onkin", mutta jäi sanomatta, kun oli niin mokoman hyvä mies muuten.

Italta ei jäänyt miesten päänpuistatukset huomaamatta, ja kyllä hän arvasi, mitä ne ajattelevat. Häneltä pääsikin aikamoinen röhönauru. Miehet havaitsivat, että Itta on koirankuria ja ivaa täynnä, ja läksivät häpeissään pois, itse kukin taholleen. Heidän jälkeensä huusi Itta vielä: "Taisitte lähteä täältä paljon viisaampina kuin mitä olitte tänne tullessanne!" ja nauroi, että rannat raikuivat. Sitten hän laskeutui alas kajuuttaan, jossa otti taas aikamoiset ryypyt.

Kannelle tultuaan hän vielä silmäili maalauksiaan ja tuumi jo sivellä pois koko koristeet, mutta jätti kuitenkin, ajatellen, että "olkoot, kun tulivat kerran tehdyksi ja kun niistä on vaivat nähty ja kun niitä tuli jo koko kevään ajatelluksi ja vasta pitkäin mietiskelyjen perästä siihen tehdyksi", -- että "olkoot, olkoot nyt siinä ainakin samanverran aikaa, mikä on mennyt niiden ajattelemiseen ja aikomiseenkin" (nimittäin toinenkin puoli kesästä). --

Hän ei osannut arvatakaan, minkä huomion esineeksi hänen jahtinsa pari päivää myöhemmin joutui mantereella, eräässä satamakaupungissa.

Hän oli vielä kaukana rannasta, kun jo laiturille kerääntyi uteliasta yleisöä niin paljon, että poliisin tuon tuostakin oli tultava ja sanottava: "Hajaantukaa!" Oli nimittäin alkanut sota ja poliisi epäili jonkin salahankkeen olevan tekeillä.

Itan laskiessa siltaan syöksyivät uteliaat joukot aivan lähelle silmäilemään Itan jahdin koristeita. Jo unohti poliisikin vaaran, joka voi piillä jokaisessa väen tungoksessa, ja nauraa hohotti itsekin kurkku ammollaan.

Toisia tuli, toisia meni.

Pian oli Itan jahdin nähnyt koko kaupunki. Toisilleen aivan vieraat ihmiset rupesivat kovaäänisesti rähisemään jahdin koristeina olleiden kuvien merkityksestä ja arvosta.

Eikä Itan maine rajoittunut vain tähän.

Satamassa oli myös paljon ulkomaalaisia, ja he luonnollisesti kävivät myöskin katsomassa tuota ihmejahtia, jonkalaista ei ole nähty ei kuultu ilman millään äärillä. Parin viikon perästä puhuttiin Itan jahdista ulkomaalaisissakin satamissa.

Huomattuaan äkkiä tulleensa kuuluisaksi ja kaikkien suosimaksi pani Itta vielä samana iltana toimeen juhlan omaksi kunniakseen kapakassa, jonka nimi oli "Häränpää". Tämän nimen oli kapakka saanut aivan ilman omaa ansiotaan vieressä olevasta lihakaupasta, jonka oven päällä oli häränpään kuva.

Itta otti mukaansa molemmat omat miehensä ja valikoi sillalta lisäksi neljä joutilasta satamatyömiestä, jotka tiesi hyviksi laulajiksi ja hyviksi juojiksi. Nytkin näyttivät ne olevan pahassa kohmelossa, mutta ei ollut rahaa, millä ostaa kohmeloryyppyjä.

"Minä maksan teille sata markkaa mieheen tästä illasta, jos lähdette nyt minun mukanani 'Häränpäähän' ja olette siellä niin kauan kuin minäkin ja laulatte, mitä käsken."

"Onhan tässä aikaa. Lähdetään vain."

"Mutta siinä on vielä toinen ehto: Te ette saa koko ajalla ryypätä tippaakaan, vaikka minä itse ryyppäisin kuinka paljon. Teidän on pysyttävä selvinä loppuun asti ja laulettava selvästä päästä."

Miehet suostuivat siihenkin ja niin lähdettiin.

Kapakassa valikoi Itta sopivan pöydän perältä, ja pidot alkoivat.

Pian alkoi Itta sen laulunkin. Hän itse lauleli ja sepitti samalla aina uusia ja uusia säkeistöjä, ja apulaiset muodostivat kuoron. Jokaisen säkeistön kertosäe kuului:

"Vaan Liivan-Itta on herra!"

Laulussa nimittäin Ittaa verrattiin pitkin matkaa kaikkiin muihin ihmisiin -- ensin näin:

Muutkin kipparit Ryypyn ottaa. Rahalla maksaa Ja maksaa jaksaa, Vaan Liivan-Itta on herra!

Sitten poliiseihin.

Sitten poliisimestariin.

Sitten kaupungin pormestariin ja kauppiaihin, leipureihin, kenkäseppiin, vaateseppiin, puuseppiin, rautaseppiin ja muihin.

Sitten siirryttiin kotisaarelle, jossa ei unohdettu pappia, ei lukkaria, suntiota, ei kirkonisäntää, eikä ketään. Kaikki saivat osansa ja kaikkia verrattiin Ittaan.

Kapakkayleisö lisääntyi hetki hetkeltä ja osoitti innokkaasti suosiotaan rajuilla taputuksilla joka säkeistön jälkeen. Jopa tapahtui niinkin, että koko kapakka yhtyi kuoroon "Vaan Liivan-Itta on herra", säkeistössä, jossa laulettiin läsnäolevasta kapakanisännästä näin:

Kapakkamestari Härjänpäässä Viinaa valaa Ja tyttöjä halaa, Vaan Liivan-Itta on herra!

Tämä säkeistö oli laulettava kolmeen kertaan, ennenkuin yleisö oli tyytyväinen ja malttoi odottaa jatkoa, jota tuli ja tuli. Kapakan isäntä nauroi toisten mukana eikä osoittanut suosiotaan muita laimeammin. Tuskin kukaan iski niin vimmatusti kämmeniään yhteen kuin hän, kun kolmannen kerran päättyi säkeistö kapakkamestarista. Hänhän se oli ainoa, joka hihkaisi, että "vieläkin kerran!", mutta Itta ennätti jo aloittaa uuden säkeistön.

Kun kapakoitsija huomasi, että Itta laulullaan, joka kuului kadulle asti, vetää yleisöä hänen kapakkaansa, joka oli siihen asti ollut miltei unohduksissa, meni hän Itan luo ja sopotteli hänen korvaansa:

"Jos laulat koko illan ja vielä muinakin iltoina, vaikka joka ilta, saat ilman maksua juoda mitä vain ja niin paljon kuin haluat ja hyvän palkan lisäksi itsellesi ja apulaisillesi", jolloin Itta veti esille paksun rahakukkaronsa ja sanoi:

"Jaaha. Paljonkos ollaan isännälle velkaa?" -- maksoi velkansa ja siirtyi sanaakaan sanomatta miehineen toiseen kapakkaan.

Se oli loistokohta Itan elämässä.

Sitä sangen monet kotisaarella ihan vakavissaan pitivät alkavan mielenhäiriön enteenä, mutta ne, jotka niin uskoivat, erehtyivät surkeasti, sillä Itasta ei sekapäistä tullutkaan, hänen ainoa vikansa oli vain liiallinen halu ryyppyihin.

Siitä asianhaarasta oli Italla vaimovainajansakin kanssa joskus kiivaanpuoleinen sanasota avioliiton alkuaikoina.

Kerran, yli neljännesvuosisataa takaperin, oli Itan vaimo nimittäin sanonut:

"Sinä köyhdytät meidät juopottelullasi. Nielet kohta kurkkuusi sekä nurkat että nurkkakivet", johon oli Itta vastannut:

"Ihan päinvastoin on asia, mamma kulta, että jos en minä joisi, saataisiin ruveta syömään entisiä säästöjä ja tyhjennyttäisiin lopulta niin rahasta kuin tavarastakin." -- Itta nimittäin väitti ja näytti toteen, ja sai vaimonsakin uskomaan, että hän Suomen puolella tapaa kaikki kaupikkinsa ja Viron puolella kaikki sopransa yksinomaan kapakassa.

"Kapakassa ne solmitaan kaikki liikeasiat ja siellä niitä tapaa ihmisiä, eikä suinkaan muualla, enkä minä ole jahtiini saanut ainoatakaan kuormaa enemmän Suomesta kuin Virostakaan muualta kuin kapakasta ja sen kautta minä myynkin joka ainoan jahdinkuorman, olkoon se sitten perunoita, halkoja, katukiviä tai muuta. Minä olen sen päässäni niin laskenut ja kokemuksesta oikeaksi huomannut, että jos minä ryyppään tuhannen markan edestä, niin minä ansaitsen viidentuhannen edestä, mutta jos minä ryyppään sadan edestä, niin ansaitsen vain tuhannen edestä, siis jos en ryyppäisi ensinkään, en ansaitsisikaan mitään. Siitähän näet, mamma, ettei sinun pidä riihtä tappavan härjän suuta kiinni sitoman ja että työmies on palkkansa ansainnut."

Suureen pulaan joutui Itta, kun sitten sota-aikana kapakat pantiin kiinni.

Hän alkoi rappeutua päivä päivältä, muuttui kärtyisäksi ja menetti helposti mielenmalttinsa ja alentui kevytmielisiin yrityksiin, vieläpä uhkapeliinkin yhden ainoan vaivaisen konjakkipullon vuoksi, niinkuin silloinkin kerran myöhään syksyllä, kun hän oli tehnyt mantereelle matkan, aivan erikoisen matkan koettaakseen keinolla millä hyvänsä saada ennen pitkän talven tuloa ostaa viinaa tai sitä parempaa.

Hän oli kaupungissa yhtynyt useain samaan hätään joutuneiden kanssa. Siinä oli jahtimiehiä, kaljaasimiehiä ja kalastajia sekä puolikymmentä luotsia. Luotsit olivat tuoneet laivoja kaupunkiin ja muut olivat tulleet samalle asialle kuin Ittakin, mutta luotsien kanssa. Heillä kellään ei ollut tietoa paluumatkasta ja yhtyivät siis Ittaan, joka mielellään tarjosi vapaan kyydin jahdissaan.

Suurten vaivojen perästä oli kukin onnistunut keinottelemaan itselleen kuka konjakkipullon jostakin ulkolaisesta laivasta, kuka rommipullon, kuka viskipullon, kuka mitäkin. Olipa joku onnistunut saamaan vanhanaikaisen kaksilitraisen pirtuakin.

Kovan luodemyrskyn vallitessa lähdettiin kotimatkalle.

Jahdissa oli hyvä pohjakuorma, ja sieti se, varsinkin näin sivumyötäisessä, paljon purjeita, mutta vielä enemmän niitä pantiin. Toisten vastalauseista huolimatta komensi Itta huippupurjeenkin ylös.

Oltiin jo merenselällä, jossa kävi ankara ristilaine, vanha ummikas lounaasta ja nykyisen tuulen synnyttämä aalto luoteesta. Tuuli lisääntyi yhä.

Kajuutassa pidettiin juominkeja lähtöhetkestä alkaen.

Ensin otettiin purjeryypyt ja sitten muita sen lisäksi, ryyppy ryypyn jälkeen.

Peränpidossa oli Itan alaikäinen pojanpoika, joka sai lämpimikseen yhden viinaryypyn, mutta ei yhtään enempää. "Yksi selvä mies on laivassa aina oltava", selitti Itta.

Jo kolmatta tai neljättä kertaa koetti poika saada ääntään kuuluviin, huutaen alas kajuutan luukusta:

"Taati hoi! Purjeita olis vähennettävä!"

Lopulta luukkua likinnä oleva mies kuuli sen ja nyhkäisi Ittaa ja sanoi:

"Ek sä kuule? Poika tuumaa, että olisi purjeita vähennettävä..."

"Höö! Poika pelkää vain, että joudutaan liian pian kotiin ja hän jää ilman toista ryyppyä. -- He! Täss' on, ettet tarvi aina mankua!"

Itta itse nousi ylös ja toimitti ryypyn pojalle.

Toisiakin miehiä nousi kannelle ja alkoi ylt'yleensä kuulua huomautuksia:

"Liika on aina liikaa. Eiköhän oteta, Itta, purjeita vähemmäksi."

"Alus on minun ja purjeet on ja minun ja tuuli on Jumalan ja jos se repii purjeita, niin lyödään toisia tilalle, niinkuin ulkolaisissa pasaadiseilareissa vain! Tiedättehän te, etten minä olekaan mistään köyhäintalosta, enkä liioin arkalastakaan kotoisin..."

"Niin on, Itta! Antaa kaataa vain! Sitä minäkin, että jos tuuli repii purjeita, niin pannaan uusia tilalle, ja jos masto taittuu, niin nostetaan pystyyn jälleen. Sillä tavalla!" hihkui joku. Jahti kiiti vuoroin ylä- ja vuoroin alamäkeä meren pauhatessa villinä ympärillä ja oli mahdoton seisoa kannella pitelemättä mistään kiinni.

Miehet laskeutuivat taas kajuuttaan, Itta viimeisenä, silmäten poikaa, jolle luukusta alas painuessaan sanoi:

"Onkos sinulla, poika, vilu vai pelkäätkös sinä, kun sinä noin vapiset. -- He, tuoss' on vaatetta päälles lisää."

Kajuutassa syntyi outo keskustelu, jonka aiheutti se, että Itta alas päästyään kertasi kannella lausumansa uhan, että alus ja purjeet ovat hänen ja hän tekee niille mitä tahtoo, johonka joku sanoi:

"Uskaltaisitkohan koettaa kumpi on kovempaa, puu vai kivi?"

"Mitäs sinä oikein tarkoitat?" kysyi Itta.

"Sitä vain, ettet taitaisi uskaltaa ajaa tätä jahtia Hirskalliolle nyt yhtäpäätä."

"Se vasta nyt helkkarin iso vale onkin! Jos luovut tuosta konjakkiputelistasi ja annat sen minulle, niin annan minä tärähtää tämän jahtini Hirskallioon ja siinähän sitten saat nähdä, kumpi on kovempaa, puu vai kivi, ellet sitä ennestään vielä tiedä."

Veto lyötiin ja sitten noustiin jälleen kannelle, eikä pitkää matkaa enää Hirskallioon ollutkaan. Itta itse istui ohjausratin ääreen ja muutti suunnan suoraan Hirskalliota kohti.

Meri myllersi mustana ja valkeana ja leveä valkea juova saarsi saarta aaltojen pauhatessa valtavina kuohuvalleina sen rannoille ja kallioihin, jotka punertavina ja auringonpaisteisina kohosivat vaahdosta.

Jahti kulki hurjaa vauhtia. Se ihan vapisi lentäessään aallon harjalta toiselle. Purjeet humisivat ja köydet vihelsivät.

Ääneti seisoivat miehet. Kallion lähetessä levottomuus näytti ilmeisesti lisääntyvän. Keulapuolelle oli kokoontunut parvi miehiä. Siellä olivat lopulta kaikki, jotka eivät olleet osallisia vedon lyöntiin.

Kiivas keskustelu, jota siellä nähtävästi käytiin, ei kuulunut perälle, jossa Itta silmää räpäyttämättä piti kohti kalliota.

Keulassa näkyi tullun johonkin päätökseen, sillä miehet lähestyivät nopeasti Ittaa ja ensimmäinen alkoi tiukalla äänellä puhua:

"Täytyykö tässä, Jumal'aut, kahden hullun miehen vedonlyönnin tähden menettää näin monen miehen henkensä? Sepä ei saakaan tapahtua! Kuules, Itta! Nyt on asian laita sillä tavalla, että kierrä rattia oikealle päin ja helkutin pian, muuten en minä mene takaamaan, ettei tässä yksi mies, niin vanha kuin onkin, joudu partaan yli mereen! Kuuletko sinä, roisto! Jätä tänne ratti viisaampien käsiin!"

"Anna helkkarissa veneen mennä selviä vesiä. Kyllä minä jo uskon ilmankin, että sinä uskallat ajaa kalliolle, ja annan putelin sinulle niin ikään ja tunnustan menettäneeni vedon", lepytteli jo sekin, joka vedon oli Itan kanssa lyönyt.

"Minusta alkaa tuntua, kuin olisin lähtenyt akkojen kanssa seilaamaan ja ruvennut akkojen kanssa vetoja lyömään! -- Vaikka sinun kunniasi antaisikin myöten peruuttaa sanasi ja vetosi, niin ei anna minun, ja siitä syystä me nyt ajetaan kalliolle, koska niin on päätetty, ettette saisi perästäpäin sanoa: Ei se kyennyt Itta-vainajakaan seilaamaan kalliolle. -- Pysykää vain loitommalla, en minä vielä niin huono ole, että minut vaan noinikään lykättäisiin pois paikaltani -- vaikka vanhakin olen."

Jotkut olivat sillä aikaa menneet jälleen keulapuolelle, laskeakseen purjeita alas, mutta ajoissa huomasi Itan valpas silmä sen ja hän huusi:

"Selviättekö sieltä saatanan vikkelään tänne perälle. Se tärähtää siinä paikassa ja jos masto kaatuu, niin sitten te varmastikin henkenne menetätte. Joka mies perälle ja paikalla!"

Samassa kiipesi tärisevä ja vapiseva jahti korkealle aallolle.

Myötämäkeä luisuivat miehet pitkin kantta keulasta perälle.

Kuului rytinää, ryskettä ja räiskettä ja aaltojen pauhinaa.