Part 7

Missä lienee tuuli puhaltanut Valtiasmeressä tai Suomenlahden suulla, puhaltanut aikansa ja sitten jälleen tyyntynyt sielläkin, ja ummikas loppui, meri asettui jälleen peilikirkkaaksi ja virta alkoi käydä päinvastaiseen suuntaan, idästä länteen, tai tarkemmin itäkoillisesta länsilounaaseen, vieden "Meren Poikaa" kilometrin tunnissa pois päin matkan päämäärästä.

Taivas oli pilvetön ja siellä loisti muutama harva kesätähti.

Merellä vilkkui tai näkyi seisovana tulena loistoja luodoilla torneissaan.

Höyrylaivoja tuli ja meni rytisten ja velloen veden vähäksi aikaa heilumaan. Joistakin kuului kolinaa, kun laivamiehet taljoissa hilasivat ylös lämmityshuoneesta ison korillisen palaneen kivihiilen kuonaa, jonka kumosivat yli partaan mereen. Komentosillalla seisoivat ääneti laivan ohjaaja pyöräytellen ohjausrattia, luotsi ja perämies. Höyrylaivojen merkkitulet pysyivät näkyvissä tunnin tai pari ja sitten vähitellen hävisivät taivaanrannan taa uusien sieltä taas noustessa esille.

Purjealukset, ja niitäkin oli monta, pysyivät uskollisesti paikoillaan ja odottivat tuulta, tuulta mistäpäin hyvänsä.

Kun milloin raikas tuuli puhaltelee ja jos se on vähänkin liian heikko, tai varsinkin jos se on hiukankin liian vastainen, syntyy kannella heti nurinaa ja kiukkuisa mieliala puhkeaa sanoiksi: "Sais tuo nyt puhaltaa vähän paremminkin yksin tein, kun kerranp uhaltaa!" tai: "Sais tuo kääntyä nyt hiukan sopivammalle puolelle", mutta nyt, kun jo kolmatta vuorokautta on ajettu virran viemänä, on purjealusten kansilla vain yksi ainoa toivomus: "Sais tuo nyt vihoviimeinkin ruveta tuulemaan, tuuli sitten mistä hyvänsä ja minkä verran hyvänsä!"

Toistaiseksi ei ollut minkäänlaisia toiveita tuulen suhteen.

"Meren Pojan" muu väki makasi kajuutassa sikeimmässä unessaan.

Ilma oli lämmin ja siellä he kuorsasivat huolettomina ja kylläisinä vahvan ilta-aterian ja teen jälkeen.

Vanhalla Heikin Villellä oli vahtivuoro ja hän istui yksin joutilaan ohjausratin ääressä ja poltti puolihereillä piippuaan, joka oli vasemmassa kädessä.

Sen kyynärpää nojasi polveen. Oikea käsi lepäsi ohjausratilla.

Kajuutassa naksutti kello, joka lähestyi yhtä, ja palaa siristeli siellä myös öljylamppu kompassin läheisyydessä, joka näkyi alhaalta ohjausratin edessä olevan yksiruutuisen ikkunan läpi.

Lieneekö Ville nähnyt unta, vai puolihereilläkö hänen ajatuksensa vaeltelivat niin syvällä ja kaukana.

Hän tunsi elävänsä jälleen varhaisimpia lapsuusvuosiaan. Niistä selveni selvenemistään kirkkaammaksi eräs kuva, jonka ympäriltä kaikki muu vähitellen katosi. Istutaan talvi-iltana kotona tuvassa pärevalkean ääressä. Isoisävainaja on harvinaisen hyvällä tuulella. Vaskisankaisine silmälaseineen ja valkeine partoineen hän parsii verkkoa ja kertoo pojanpojilleen, miten hänen isävainajansa kerran oli -- kuninkaan luotsina...

-- Kuninkaan luotsina?!

-- Niin. Kuninkaan luotsina -- niin niin.

* * * * *

Siitä on jo monta vuotta.

Ruotsi ja Venäjä olivat sodassa.

Missä lienevät ensin keväällä tapelleet sotalaivoineen lännempänä, Viron rannoilla, jossakin Paltiskin puolella. Virossakävijät toivat niistä aina tietoja, kamalia huhuja, jotka toivat, pelkoa ja rauhattomuutta saarikansan keskuuteen. Kukaan ei uskaltanut liikkua vesillä, ei kalanpyynnissä eikä muuten, ja nälkä uhkasi tulla seuraavaksi talveksi joka taloon.

Juhannuksen tienoissa kuului mereltä alituista tykkien jyrinää milloin lännestä, milloin idästä.

Vähän väliä purjehti tästäkin saaren ohi toisiaan takaa-ajavia laivoja itäänpäin. Takaa-ajaja ampui minkä ennätti ja sytytti ajettavat usein tuleen ja poltti. Ihmisiä hyppi silloin niistä tulta pakoon ja vajosi pohjaan.

Kuka niitä ennätti auttaa!

Välistä upposi laiva väkineen, milloin takaa-ajaja, milloin ajettu.

Ajettuja olivat venäläiset, jotka pakenivat minkä ennättivät patterien suojaan Uuraaseen jossa silloin venäläiset olivat isäntiä, ja Retusaareen.

Lopulta tuli lännestä koko Ruotsin laivasto Kuningas itse, Kustaa mikä lienee ollut nimeltään, oli uljaalla jaalallaan siinä mukana.

Jaa'a! Sellaista jaalaa ei ole näillä vesillä ennen nähty eikä kuultu.

Sillä ei kuulema kukaan muu koskaan purjehtinut kuin kuningas itse.

Pelkkiä kreivejä ja ruhtinaita ja amiraaleja kuului olleen väki siinä jaalassa kokista aina päämieheen asti.

Pelkkää kultaa ja kirkkaaksi hiottua vaskea oli hohtanut kaikkialta.

Mastojen nupit ja keulakoristeet olivat olleet puhdasta kultaa... Ankkuriketjut ja ankkurit pronssia... Lieneekö rautaa tai terästä ollut kuin kompassin neula...

Kaikki välkkyi kauniilta silmissä kuin nouseva aurinko.

Tavallinen talonpoika, kalastaja tai merimies, ei kuulema saanut mennä likellekään koko jaalaa. Kaukaa vain sai katsella, mutta älä koske kädellä ja älä astu jalalla sen puhtaalle kannelle.

Lieneekö edes sitä tekemässä ollut ainoaakaan tavallista alhaista ihmistä!

Etupäässä oli kulkenut rinnakkain mahtavina kuin meren kuningattaret, puhkoen leveillä ryntäillään aaltoja, kaksi niin vallattoman suurta linjalaivaa, leepurjeetkin nostettuina, ja heti kolmantena se kuninkaan jaala ja sitten vanavesijadassa kaikki ne muut laivat -- Jumala sen enää muistaa kuinka monta.

Maan sivussa, kylän edessä, oli ollut ankkurissa kymmenkunta venäläistä sotalaivaa vahdissa. Ne olivat kuulema olleet siinä uskossa, että Ruotsin kuninkaan laivasto menee pitkin saaristoa ja tulee ulos mereen vasta Vehkalahden kohdalta, Ulkotammion kautta, lähteäkseen sitten Koivistolle ja sieltä Viipuriin päin, jonne matkalla Ruotsin muu meriväki edeltä jo oli mennyt. Venäläiset odottivat kuninkaallista laivastoa ja ajattelivat sitten jossakin Somerin ja Koiviston välillä hyökätä ruotsalaisten selkään. Retusaaresta piti tulla Venäjän merivoimien pääjoukot ja asettua ruotsalaisten eteen poikkiteloin Koiviston ulkopuolelle ja tuhota kuninkaallinen laivasto ja viedä kuningas Venäjälle vangiksi.

Venäläiset olivat ensin merimiesten tapaan luoviskelleet maan alla pari päivää ja pitäneet hyvää vahtia, mutta kun ruotsalaisia ei alkanut kuulua, olivat he panneet ankkuriin siihen kylän alle ja ruvenneet ryyppäämään ja ryypänneet koko seuraavan yön.

Pari kertaa yön kuluessa olivat käyneet maissa muka naisia hakemassa laivoihinsa iloa lisäämään, mutta olivatkos ne siinä enää saatavissa! Koko kylä oli autio, sillä kaikki olivat jättäneet kotinsa ja menneet asumaan mikä minnekin vuorten luoliin. Meidän väki oli löytänyt sopivan ja hyvän asuinpaikan eräissä luolissa Kumpelkallion itäsyrjässä, josta oli laaja ja hyvä näköala kaakkoon, itään ja pohjoiseen.

Siinä se venäläinen laivastokin oli meidän silmiemme alla kuin lautasella, mutta meitä ei nähnyt kukaan.

Edellisen yön kemutko lienevät vaikuttaneet, että venäläiset pitivät sinä aamupäivänä tuskin mitään vahtia, sillä kun ruotsalaiset täysin purjein ja aivan odottamatta ilmaantuivat näkyviin Hirskallion takaa, ällistyivät venäläiset ja hämmästyivät ja kauhistuivat niin pahoin, ettei kukaan ajatellut tykkien ääreen menoa, vaan kaikki syöksyivät suinpäin avaamaan purjeita ja kelaamaan ylös ankkureita. Huhuiltiin, että itse amiraalitkin vetivät purjenuorista niin innokkaasti, että ohut nahankelmu heidän kämmenistään oli liuonnut kokoon kuin kuori keväisestä pajun varvusta, ja eipä tuosta ollut lukuakaan, sillä kilkin ruokaa, eikä suinkaan rasvatonta, heistä ennen iltaa tuli jokaisesta, niin monta kuin heitä olikin, kun ruotsalainen ei jäänyt siihen odottamaan heidän lähtöään, vaan purjehti ensin aivan lähelle ja antoi sitten laivojensa juosta päin tuulta ja täräytti sitten kaikkien laivojensa kaikilla koko kupeen kolmilla hammasriveillä niin että kalliotkin tärähtelivät, ja joka luoti osui, ja pyllähtelivät venäläisten laivat mikä perä, mikä keula edellä pohjaan lekuttavin purjein ja kirjavin lipuin kuin mitkäkin varikset. Ja kun sauhu painui jälleen tuulen mukana pitkin meren pintaa itäänpäin, ei venäläisten laivojen paikalla enää muuta näkynyt kuin laari meri. Ei sitä laiva monta kertaa niin vaan ankkurissa maaten uppoa, mutta nämä kymmenkunta upposivat kaikki ääntä päästämättä.

Ruotsalaisistakin laivoista soudettiin maalle heti veneillä hakemaan, ei naisia vaan miehiä, luotseja sotalaivoihin.

Siihen aikaan ei tunnettu tuota nykyistä Ristniemen väylää, suorinta tietä merestä Viipuriin, vaan kaikki laivat purjehtivat Viipuriin Koiviston kautta ja eivätkö liene purjehtineet jo Noan ajoista asti. Sille tielle olisivat ne ottaneet luotseja, mutta eivät saaneet kuin yhden miehen, isävainajan, joka siihen aikaan oli parhaissa voimissaan ja läksi ylpeyksissään ja rohkeuksissaan kylän rantaan pälyilemään, mitä tuleman piti, ja joutui niin ainoana miehenä ruotsalaisten kynsiin, jotka sitten veivät hänet luotsiksi toiseen etumaisista linjalaivoista. "ROHKEUS" oli sen nimi ollut selvällä suomen kielellä, ja suomalainen siinä oli ollut väkikin.

Perästäpäin oli selvennyt, että oli niissä suomalaisia miehiä kaikissa laivoissa ja joku suomalainen herra siinä kuninkaan jaalassakin. Varsinkin hyökkäys- eli enträysmiehet olivat olleet suomalaisia. Niiksi valittiinkin tavallisesti kaikkein rohkeimmat, omasta hengestään välittämättömimmät ja raitisluontoisimmat miehet. Joka laivassa ne olivat jaetut kolmeen parveen, kolme- tai neljäkymmentä miestä parvessa, ja hyökkäsivät enträysupseeriensa johdolla parvittain vihollislaivaan, joka ensin oli saatu enträyskoukuilla vangituksi. Aseina heillä olivat keveänlaiset enträyskirveet, joissa oli ohuet leveät terät ja hamarapuolella kuuden tuuman pituiset käyrät piikit. Vihollislaivaan hyökätessä lyötiin milloin terällä, joka oli hiottu teräväksi kuin lasi, milloin piikillä -- aina asianhaarain mukaan.

Saatuaan luotsin purjehti Ruotsin kuninkaallinen laivasto navakan länsituulen puhaltaessa joka purjeeseen Koivistolle, josta otettiin lisää luotseja ja lähdettiin yhtäpäätä kohti Viipuria, joka päätettiin ottaa väkirynnäköllä takaisin pois venäläisiltä vielä ennen seuraavan päivän nousua, mutta jo Uuraassa nousikin tie pystyyn. Sieltä syöksyi tulta ja luoteja vastaan joka niemen nenästä ja venäläisistä laivoista, jotka olivat sinne ennättäneet paeta.

Useiden turhien yritysten perästä, verissä päin ja menetettyään monta laivaa palaneina ja uponneina, yrittivät ruotsalaiset perääntyä takaisin merelle, mutta kun oli päästy Tuppurasta ja lähestyttiin Alvatinnientä, nähtiin monta kertaa suuremman venäläisen laivaston risteilevän Koivistolla sulkien ruotsalaisilta kokonaan paluutien.

Tämä venäläinen laivasto, jonka olemassaolosta ei ruotsalaisilla ollut mitään tietoa, oli salakavalasti piileskellyt Retusaaressa ja nyt sopivalla hetkellä ilmaantunut amiraalinsa -- jonka nimi kuului olleen Tshitshakov tai jotain sinnepäin -- johdolla Koivistolle, jossa se nyt taisteluvalmiina odotteli.

-- No mitäs kummaa nyt tehdään, pojat! oli silloin huudahtanut Ruotsin kuningas, se Kolmas Kustaa, ja pannut herrat tiukalle siitä, että oli hankittu huonosti tietoja vihollisen liikkeistä.

Kolme amiraalia oli kuningas vedättänyt heti "Rohkeus"-fregatin mesaanimersiraa'an nokkaan kuivamaan.

Se olikin erikoinen kunniapaikka, johonka vain suurimmat herrat pääsivät. Tavallisia laivamiehiä ripustettiinkin vokkaraa'an nokkiin, perämiehiä ja puosuja isonmaston raakoihin ja kokki sai tyytyä jaagaripuomin kärkeen, jolloin sinne väliaikaisesti hänen tarpeikseen vietiin vokkapurjeen viimeksi jalusnuorana ollut halssi.

Niin, sellaista oli ennen merellä.

Ilmankos se Jesus Siirakinpoikakin jo sanoo, että "jotka merellä vaeltavat, ne juttelevat sen vaaroista, ja me, jotka sitä kuuntelemme, ihmettelemme, sillä siellä ovat kamalat ihmeet, moninaiset eläimet ja valaskalat ja niiden keskellä he purjehtivat".

Vähän siinä oli tilaa luoviskella, mutta ei muukaan auttanut.

Joka päivä kävi venäläisiä herroja kehoittamassa antautumaan.

Öisin sousi venäläisistä laivoista salaa veneitä ruotsalaisten laivojen kupeelle puhuttelemaan miehistöä.

Niissä oli Inkerin suomalaisia, joiden kanssa sopi puhua.

Ja niilläkös suu kävi!

Ei muuta kuin kuuntele valmista vain!

Matelivat öisin jo aina skansseihin asti ja selittivät ja maanittelivat, että jos ruotsalaiset antautuvat hyvällä, lasketaan ainakin tavalliset matruusit ja enträysmiehet kukin kotiinsa ja annetaan hyvästi rahaa mukaan, mutta jos pahoja mielessään hautovat ja tottelevat kuningasta, joka on tuhma ja itsepäinen, ei elävänä pääse näiltä vesiltä yksikään, oli sitten herra tai narri.

Sitten eräänä aamuna, kun juomavesi ja ruokavarat alkoivat loppua, ja kun niistä jo oli koko tämän piirityksen ajan ollut kova puute, syntyi miehistössä julkista nurinaa, ja kun aamiaisen lähetessä ilmoitettiin, että täst'edes annetaan ruokaa vain kerran päivässä, kello kuusi illalla, ja vettä vain joka toinen päivä, syntyi ilmikapina joka laivalla. Se päättyi kuitenkin siihen, että jokaisen laivan raakojen nokkiin kohosi mies siellä ja toinen täällä, jotka muutaman kerran sätkyttelivät käsiään ja jalkojaan ja sitten jäivät hiljaa riippumaan.

Vähemmän syylliset vedettiin köydessä kölin alitse.

Siinäkin laivassa, jonka nimi oli "Rohkeus" ja jossa isävainaja oli luotsina, vedettiin kölin alitse kymmenen enträysmiestä, ja kun ne nostettiin toinen toisensa perään jälleen kannelle, virkosi niistä eloon vain yksi. Toiset jäivät kuoliaiksi ja viskattiin yli partaan mereen.

Se eloon vironnut oli kalpea ja hampaat löivät yhteen vilusta ja se karttoi muita.

Seisoi vain vokkamastoon nojaten ääneti ja vapisi vilusta ja oli synkän näköinen.

Toiset pelkäsivät, että se menettää järkensä, jos se saa noin yksin mietiskellä -- niin oli monelle käynytkin -- ja siitä syystä eräät vanhemmat miehet menivät sitä lohduttamaan:

-- Hooo! Mitä tämä nyt on! Kunnia se on miehelle, että hänet on vedetty kölin alitse ja jäänyt sittenkin eloon! Ei sitä sellaista temppua kuka tahansa kestäkään, niinkuin tässä vast'ikään selvästi nähtiin! Eivät ne olleet ne toisetkaan mitään naukumamman poikia, mutta nirri meni kultakin kuin haililta!

Sitten alkoi yksi ja toinen parhaista ja vanhimmista miehistä kehua, että on sitä hänetkin kerran vedetty sotafregatin kölin alitse. "Jaa'a! Eikä niitä kunnon matruuseja muuten saadakaan! Pamppu ja korvatillikat, ne ovat vain alokkaita varten, milloin nämä ovat kovapäisiä ja huonoja oppimaan. Parhaat miehet on vedetty kölin alitse ja vielä paremmat pantu kuivamaan raa'an nokkiin, mistä on vain se vahinko, ettei niistä ainoakaan tavallisesti enää virkoa, muuten saataisiin laivaan miehiä, jotka olisivat ylimatruuseja, sellaisia, joihin ei enää pysty enträyskirves, ei tuli eikä vesi eikä mikään. On sitä kuulema joskus nähty sitäkin, ennen vanhaan."

Niin puhelivat lohduttajat, ja jo alkoivat kölin alitse juurikaan vedetyn silmät elää, ja näki jo selvästi, että mies rupeaa saamaan entisen raittiin luontonsa jälleen takaisin.

Sitten löi hän lämmitäkseen muutaman kerran käsiä harteisiinsa, pyörähti ympäri ja hihkaisi: "Hei pojat! Mitä me ryssistä välitetään!" ja hyppäsi kannella tasajalkaa, nauroi ja oli niinkuin ennenkin.

Sinäkin iltana tuli venäläisiä maanitteluveneitä, mutta niitä ei enää kuultu. Taljoilla vedettiin laivan pohjalta noin viiden leiviskän painoisia pohjakuormakiviä, jotka äänettömästä päästä vieritettiin ylimmästä tykkiportista alas veneisiin, yksi kuhunkin ja kuului alhaalta ensin "räiskis ja roiskis" ja sitten "puli puli" ja sitten muutaman kerran "slavabohu" ja sitten ei mitään.

Seuraavana aamuna puhalteli navakka koillistuuli.

Etelästä, Koivistolta, luovi ruotsalaisia kohti uljas loistojaala, jolla tuli joku korkea-arvoinen venäläinen lähettiläs. Valkea rauhanlippu liehui sen keulamastossa ja se laskettiin tulemaan aivan liki.

Kuninkaan lippu liehui "Rohkeuden" isossamastossa, sillä kuningas oli juuri ikään soudattanut itsensä sinne ja piti amiraaleineen suurneuvottelua peräkannella, kun venäläisten lähettiläs nousi yli partaan.

Päästyään kuninkaan puheille ilmoitti lähettiläs, että tänään hänen päällikkönsä ja herransa, amiraali Tshitshakov (tai jotain sinnepäin) oli päättänyt lopettaa tämän narrinpelin, ja kun Jumala on nyt antanut kauniin ilman ja navakan koillistuulen, lähtee venäläinen laivasto Uuraasta ja hyökkää myötätuulta ruotsalaisten niskaan. Kun venäläisillä on, paitsi moninkertaista ylivoimaa laivojen, mitä tulee miesten ja tykkien lukumäärään, sekä myös Jumalan tänään antamat luonnonvoimat puolellaan, on taistelun tulos ilman muuta edeltäkäsin selvä ja ratkaistaan ennenkuin äskettäin noussut päivä on päässyt korkeimmilleen, ja olisi kuninkaan, turhan ja ilmeisesti kevytmielisen verenvuodatuksen välttämiseksi, antauduttava laivoineen ja väkineen heti ja olisi kuninkaan paikalla seurattava lähettilästä alas jaalaan ja sillä Koivistolle, jossa amiraali Tshitshakov on antanut valmistaa laivassaan kuntoon komean hytin kuninkaallista vankiaan varten.

Niin sanoen kumarsi lähettiläs kuninkaalle ja viittasi kädellään jaalaansa.

Silloin ärjäisi kuningas lähettiläälle:

-- Sinä seuraat minua, enkä minä sinua! ja antoi teljetä lähettilään skanssiin, keulakannelle.

Se oli miehistä mieleen, ja he sanoivat: "Tämä kuningas vasta on poikaa!" ja huusivat niin että sen taisivat kuulla ryssät ei ainoastaan Viipurissa ja Koivistolla ja niillä tienoin, vaan vielä Pietarissakin: "Hurraa" ja: "Eläköön kuningas, eläköön kuningas!"

Sitten kutsui kuningas isävainajan, joka oli siinä laivassa luotsina, sinne puolikannelle, laivan perälle amiraalien ja muiden korkeiden herrojen keskeen, ja sanoi hänelle selvillä suomensanoilla:

-- Nyt me lähdetään. Tiedätkö sinä mitään muuta tietä täältä ulos kuin Koiviston kautta?

-- Tiedän kyllä. Rannikkoväylän tuolta Ristniemen ohi, mutta se on täynnä kareja ja matalikkoja, eikä sieltä ole isommat laivat koskaan ennen kulkeneet, eivät muut kuin saarelaisjaalat ja kalastajaveneet.

-- No, eikö siellä ole vettä tämänlaisten laivain uida?

-- On kyllä, mutta väylä on ahdas ja mutkikas, eikä siellä ole mitään merimerkkejä.

-- Kuuntele nyt, mitä minä sanon sinulle... Sitten viittasi kuningas erääseen raa'an nokassa riippujaan ja jatkoi:

-- Sinä viet nyt meidät Ristniemen kautta ulos, ja jos tämä laiva kerrankaan raapaisee pohjaa, riiput sinä auttamattomasti tuolla raa'an nokassa, mutta jos kunnialla teet tehtäväsi ja kuljetat selviä vesiä pitkin, saat rahaa ja kunniaa minkä osaat itse valita. Tartu kiinni ohjausrattiin!

Jo olikin kiire, sillä hyvää myötäistä tulivat Tuppuran takaa näkyviin venäläisten purjeet.

Kuninkaan määräyksestä Ruotsin laivasto ohjasi myös ensin myötäistä, kohti Koiviston salmea. Sikäli kuin venäläiset tippuivat ulos Tuppuran salmesta, asettuivat ne taistelujärjestykseen ja seurasivat ruotsalaisten kintereillä, luullen näiden todella koettavan heidän mielestään ainoaa epätoivoista keinoa: murtautua läpi Koiviston salmen.

Tällä välin laitettiin ruotsalaisia polttolaivoja kuntoon, ja kun oli päästy lähelle Alvatinnientä, jonka takaa parhaan ampumamatkan päässä tulla viiletti sivutuulta Koivistolla ollut venäläinen laivasto-osasto sulkeakseen ruotsalaisten tien, ohjattiin, venäläisten suureksi hämmästykseksi, ruotsalainenkin laivasto suuressa komeassa kaaressa ja vanavesilinjassa oikealle ja jouduttiin samansuuntaiseksi tuulen alla olevan venäläisen linjan kanssa.

Antamatta ensimmäistä enemmän kuin viimeistäkään sananvuoroa venäläisille laukaisivat ruotsalaiset alihangan puoleiset tykkinsä ja antoivat venäläiselle koko kupeellaan aikamoisen luotituiskun. Osa luodeista pausahteli veteen, osa lensi yli, mutta sangen monet sattuivat maaliinsa, ja moni masto- ja raakarikkoinen venäläinen ohjasi jo myötäistä pakoon. Savu painui tuulen mukana pitkin meren pintaa suoraan venäläisten silmille, ja heidän oli siis mahdoton tähdätä. Siitä huolimatta hekin laukaisivat, mutta osa luodeista sattui heidän omiin, Uuraasta tuleviin hyökkääviin laivoihinsa. Näille taas oli ruotsalaisten liike aivan odottamaton, eivätkä he voineet niin äkkiä muuttaa järjestystään, ja kun ne myötäistä lähestyivät keulat päin vihollista, eivät ne voineet toistaiseksi ampua ensinkään.

Ne liukuivat pitkän matkaa viimeisen ruotsalaisen laivan perän takaa ohi ja sekaantuivat polttolaivoihin, jotka juuri oli päästetty valloilleen. Muutamia ruotsalaisten omiakin laivoja sekaantui näihin polttolaivoihin ja paloi venäläisten kanssa yhdessä.

Polttolaivoihin oli kaadettu kuhunkin useita tynnyrillisiä tervaa ja sisään asetettu suuret määrät tervan sekaisia olkia, joista palaessa läksi hirvittävän paksu savu, joka painui Koivistolta tulleen venäläisen laivasto-osaston päälle ja kietoi sen kokonaan sisäänsä. Palavat laivat ajettuivat lisäksi päälle ja levittivät tulta laivasta laivaan, ja ennenkuin vihollisen laivasto selvisi siitä jälleen kirkkaaseen ilmaan ja voi tehdä huomioita ympärilleen, purjehti ruotsalainen laivasto jo täyttä vauhtia ja jokainen purje tuulessa ennen tuntematonta väylää ohi Ristniemen, lounaaseen, kohti vapaata merta. Sieltä se vielä mennessään anteli kolmirivisistään yhteislaukauksia jäähyväisiksi venäläisille, joista osa oli jo selvinnyt ensi pökerryksistään ja ryhtyi ajamaan vihollista takaa, mutta muutamain laivain ajettua karille Ristniemen edustalla peräytyi takaisin Koivistolle.

Oltiin jo lännen puolella Somerin.

Koillisesta nousi yhä yli taivaanrannan sankkoja savupatsaita, mutta ainoaakaan takaa-ajajan purjetta ei enää näkynyt.

"Rohkeasta" laskettiin vene vesille ja kolmen päivän eväs, purjeet ja airopari ja viimeiseksi venäläisten lähettiläs.

Ennenkuin veneen pesti irroitettiin laivasta, huusi kuningas alas sille lähettiläälle:

"Sano terveisiä Tshitshakovillesi, jos omiesi pariin pääset, ja ilmoita, että kyllä minä ennen tämän kesän loppua tulen vielä perimään sen minulle varatun hytin hänen amiraalilaivassaan. Olkoon varma siitä! Jumala kanssasi!"

Sitten hän lisäsi miehille, jotka pitivät naakelin ympärillä kiinni veneen pestiä: "Antakaa mennä!", jolloin miehet viskasivat pestin alas ja vene lähettiläineen jäi kiikkumaan kuin alli aalloille. Kaikkien laivojen purjehdittua ohi nähtiin veneeseen kohoavan purjeen ja se alkoi luoviskella Koivistoa kohti...

* * * * *

Lempeäloisteiset kesäyön tähdet olivat kaikki jo sammuneet.

Koillisessa kohosi merestä näkyviin vaskelta hohtava auringon reuna.

Loistot sammuivat luodoilla olevissa torneissaan.

Hylkeet ja hallit nousivat yökalastuksensa jälkeen luodoille ja kareille suurin parvin ja tappelivat ahtaasta makuutilasta.

Ne alkoivat huutaa ja parkua.

Jotkut valittivat kuin itkevät lapset.

Jotkut ulvoivat kuin koirat.

Joidenkin ääni muistutti naisten laulua ja toisten taas miesten kiljumista rantakäräjillä, ja jotkut mörisivät kuin vihaiset sonnit.

Ville heräsi joutilaan ohjausrattinsa ääressä näihin ääniin täyteen tajuntaansa ja säpsähtäen vilkaisi taakseen, sillä kaiken aikaa hänestä oli tuntunut kuin hänen isoisänsä olisi seisonut siinä aivan hänen takanaan ja äänettömällä äänellä, mutta niin, että hän ymmärsi jokaisen sanan, kertonut noita satavuotisia muistoja kuninkaan luotsista.

Niin!

Satavuotisia ne muistot totisesti olivatkin sillä olihan silloin heinäkuun kolmas vuonna seitsemäntoista sataa ja yhdeksänkymmentä, ja nyt parhaillaan nousee siinä merestä päivä joka on heinäkuun kolmas vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.

ITAN KUOLEMA.

Siitä nelimiehisestä veljesparvesta, johon Liiva-Simo kuuluu, on Itan kuoleman jälkeen enää elossa vain yksi, nimittäin Simo, joka on nuorin.

Itta oli vanhin veljeksistä, kuollessaan muutamia kuukausia vaille seitsemänkymmentä.

Ulkomuodosta päättäen ei kukaan arvannut Itan ikää oikein.

Ne, jotka katsoivat hänen valkeaa partaansa ja näkivät hänen kaljun, kiiltävän päälakensa, jota ympäröi valkea hiusseppel, arvostelivat hänen ikänsä kymmenen vuotta liian korkeaksi, ja ne, jotka kiinnittivät huomionsa ainoastaan hänen punakkaan, leveään ja lihavahkoon naamaansa ja hänen pirteisiin, toisinaan äkäisiin, mutta melkein aina viekkaisiin silmiinsä ja yhä vielä hyvin säilyneisiin niin ruumiin kuin hengen voimiinsa, erehtyivät pitämään häntä kymmenen vuotta nuorempana kuin olikaan.