Part 6

Oli nimittäin vielä samana iltana, kun me ilmaannuttiin kaupunkiin, pidetty kaupungintalolla kokous, johon oli kutsuttu koko raati ja valtuusto ja palokunnan päällikkö ja poliisipäällikkö ja ties ketä. Oli ollut kysymys, mitä on tehtävä kaupungin pelastamiseksi. Pormestari oli vedonnut poliisimestariin, joka taas oli selittänyt olevansa aivan voimaton, kun kaikki poliisit ovat karanneet tai muuten menneet piiloon. Sittenhän ne olivatkin lähettäneet heti yötä myöten pikalähetin ratsastaen ajamaan Viipuriin minkä kavioista läksi hakemaan apua sotaväeltä. Kun meitä ei sitten viikon kuluessa kuulunut takaisin, olivat ne jääneet siihen uskoon, että me onkin tultu ryöstämään Konevitsan ja Valamon luostarien huimia kulta- ja jalokivivarastoja ja vähät välitetään köyhästä Käkisalmirähjästä, ja niin olivat lähettäneet sotaväen jälleen takaisin Viipuriin, kun ensin olivat meitä pari vuorokautta yötä päivää odottaneet. Ratsuväkeä se kuului olleen, ja oli niillä ollut pari tykkiäkin.

Kun me sitten kaikkien kauhuksi jälleen kuitenkin ilmaannuttiin Käkisalmeen, oli taas alkanut entinen rauhattomuus ja juokseminen eikä meille annettu montakaan tuntia yörauhaa. Siellä kolmen ajoissa aamuyöstä oli poliisimestari tullut meidän kyytimiehemme asuntoon ja sanonut, että on lähdettävä heti paikalla viemään meitä pois, eikä enää ikinä takaisin tuomaan, muutoin ei hyvä seuraa. -- "No nythän kaupunki pääsi teistä rauhaan", nauroi se kyytimies ja kaatoi kolmannen norrikupin partaansa ja lisäsi, että "kyllä se nyt tänä iltana Käkisalmessa ilo alkaa ja seurahuoneella toinenkin samppanjaputelin korkki poksahtaa! -- Lyhyet niillä siellä kuuluu olevan korkin välit muutoinkin, saatikka nyt, kun kaupunki on vapautunut pahimmasta kauhusta ja vaarasta, mikä sitä on uhannut sitten niiden muinaisten suurien sotien..."

Tuuli oli muuttunut myrskyksi ja rapisutti telttipurjetta aika tavalla.

Syötyä annetaan ruoan tähteet ulos koirille ja puoli reikäleipää vielä kullekin lisäksi. "Siellä tuntuu tuulevan oikein vanhaan tapaan", sanoi vanhin, "minne lienevätkään vaan päässeet toiset, jos eivät tämän tapaista paikkaa ole saaneet, joka on kesällä turma, mutta talvella hyvä turva. Kyllä niillä on ikävä yö, jotka ovat jääneet kulkevalle jäälle... No, kokki-mies, menepäs katsomaan, kiehuuko sinun teesi, että saataisiin vielä ennen maatakäymistä kuumaa teetä, sillä eihän tässä meille taideta samppanjaa antaa, niinkuin ennen niille Käkisalmen herroille..."

Pian höyryää kuuma teemuki kunkin edessä piitoilla.

Kaikki tuntuu niin kodikkaalta ja tupakoidaan ja jutellaan teen ääressä vielä hetkinen, ennenkuin käydään maata.

Viimein kaikki kallistuvat unta etsimään, sillä he ovat siinä vahvassa uskossa, ettei heillä tässä jäälinnassa ole mitään hätää.

Uni ei kuitenkaan tahdo tulla kenenkään vieraaksi.

Kukin kuuntelee telttipurjeen alituista pärinää ja mereltä kuuluvaa jyrinää.

Kumisee kuin alituinen ukkonen jymisisi, joka väliin kovenee ja väliin vaimenee.

Koiratkaan eivät saa rauhaa. Toiset murisevat, kun ovat joutuneet kylmissään liian liki toisiaan. Joku vinkuu ja uikuttaa herkeämättä. Nuorin koirista, ensikertalainen ja kokematon, haukkuu tuon tuostakin, kun kuulee jonkun suuremman jyräkän, ja linnoitus vähän tärähtelee. Likin mies teltin karvista pistää päänsä ulos katsellen ilmaa, mutta ei näe sylenkään päähän, sillä lunta pöllyttää, että on kuin jauhosalvossa. Hän kiinnittää karvin jälleen entistä huolellisemmin ja huoaten kääriytyy jälleen nahkapeitteeseensä. Miehistä vanhin murahtaa kuin puoliunestaan: "Niinhän se on ja on jo vanhoilta ajoilta nähty ja koettu, ettei itä ja piikaväki lakkaa, ennenkuin itkee."

Jotkut kiertelevät itseään, ikäänkuin etsien sopivampaa asentoa.

He huomaavat toinen toisensa olevan vielä hereillä, mutta kukaan ei enää puhu mitään, antaen kullekin rauhansa.

Vihdoin uni voittaa heidät puolenyön tienoissa, ja he säestävät syvällä kuorsauksellaan kamalaa musiikkia, joka soittaa heidän ympärillään.

SANKARI.

"Jiikatkaa helkkarin vikkelästi molemmat brammipurjeet!"

"Alas jaakari ja kiinni!"

"Alas mesaani! Kiinni molemmat brammipurjeet! Kiinni messaani!"

Päämiehen itsensä ääni siten jyrisi kuunarin perällä.

Kaikki seitsemän miestä olivat komennetut työhön.

Laivapojat hääräsivät ylimmällä brammiraa'alla. Yhä pimenevää, lunta tupruttavaa mustaa syysillan taivasta vasten näkyivät he vain epäselvinä haamuina. Vielä kerran riuhtaisi myrsky purjeen heidän käsistään riepoiteltavakseen. Ankara pauke ja läiske, joka siitä syntyi, lakkasi kuitenkin pian, poikien saatua lopultakin purjeen valtaansa ja käärittyä lujasti raa'alle.

Isolla brammiraa'alla hääri pari vanhempaa miestä.

Keulapuomin nokassa kiikkui miehistä vahvin ja sai meren ja tuulen pieksämästä jaakarista poimeen toisensa perästä käärityksi kiinni puomille.

Molemmat perämiehet köyttivät kiinni mesaania.

Päämies itse seisoi ratin ääressä ja ohjasi. Pian lakkasi kuulumasta läiske ja pauke, joka syntyi myrskyn piiskatessa jiikatuita ja alas lasketuita purjeita.

Kuului vain vihainen humina ja viheltely ylhäällä takilassa ja meren villi mylvinä ja pauhu laivan ympärillä.

Jo ennestään oli pantu kiinni huippupurje, välitaakipurjeet ja fokka, ja kun nyt enää olivat vetämässä vain molemmat märssypurjeet, taakifokka ja molemmat lyyverit, tuntui aluksen kulku vähenneen paljon.

Lumipyry muuttui ennen kello kymmentä illalla aivan läpinäkymättömäksi -- aika-ajoin ei nähnyt edes laivan perältä keulaan.

Tuskin oli purjeet pantu kiinni, kun miehet saivat uutta ja paljon pahempaa työtä.

Pimeältä mereltä, perän takaa, kuului uhkaava jyminä.

Tavallista isompi kaatuva aalto sieltä lähestyi.

Raskaassa viljakuormassa oleva kuunari ei ennättänyt paljoakaan kohota.

Hirvittävällä vauhdilla ja voimalla syöksyi meri yli laivan, repien mennessään auki osan isoa kansiluukkua.

Tuli kolme neljä samanlaista hyökyä peräkkäin. Vettä virtasi ruomaan koskena. Tämän ei olisi tarvinnut kauan jatkua, kun kuunari olisi uponnut, sillä viljakuorma imee itseensä kaiken vuotoveden.

Alus käännettiin täyteen myötäiseen, jolloin meri tuli perän takaa ja kajuutta muodosti jonkinlaisen aallonmurtajan ja keskikannella voitiin ruveta työskentelemään ison luukun uudestaan kiinni kalkkaamiseksi. Toisen perämiehen johdolla kävivät miehet tähän työhön. Vanhin miehistä sai huolekseen peränpidon ja päämies ensimmäisen perämiehen kanssa laskeutui alas kajuuttaan, jossa paloi kirkas lamppu ja jonka pöydälle oli levitetty merikartta ja laivan päiväkirja. Loistot olivat näkyneet vielä tunti takaperin, ja niiden mukaan oli toimitettu laivan aseman määräämiseksi tarkka suuntiminen. Laivan asema ja kellon määrä silloin olivat lyijykynällä merkityt kartalle. Mikä suunta senjälkeen oli pidetty ja mikä oli laivan vauhti ollut, näkyivät päiväkirjasta.

Rauhallisena otti päämies suuntaisviivoittimen käteensä, asetti sen kartalle ja mittasi harpilla matkan, jonka laiva oli kulkenut viimeisen tunnin kuluessa, ja merkitsi kartalle lyijykynällä laivan aseman sillä hetkellä, jolloin nykyinen suunta otettiin, ja asetti suuntaisviivoittimen tästä pisteestä nykyisen suunnan mukaan, jolloin se leikkasi edessä, kuuden meripenikulman päässä olevaa saarta melkein keskeltä, erään kylän kohdalta.

"Tämä suunta vie helvettiin! Niin piru vie liekin!" mörähti hän ja alkoi tutkia, minkä verran olisi suuntaa muutettava, jotta saari voitaisiin sivuuttaa pohjoispuolitse. Saatuaan selville sen pisti hän päänsä ulos kajuutan luukusta ja huusi:

"Onko luukku selvä jo?"

"Selvä on!"

"Pannaan suunta luoteeseen!"

"Suunta luoteeseen", kertasi ruorimies ja väänsi rattia oikeaan.

Laivan päämies nousi itsekin kannelle.

Sillä välin teki ensimmäinen perämies, jonka vahtivuoro parhaillaan oli, kajuutassa päiväkirjaan seuraavat merkinnät:

"Kello 10,30 i. Kiinni kaikki muut purjeet, paitsi molemmat märssyt, taakifokka ja lyyverit. Tuulen suunta ESE, voima 9 B. Ankara aallokko. Laiva heiluu rajusti. Lumipyry. Loistoja ei näy. Alihangan puolelta tuli meri sisään ja avasi osan isoa luukkua. Suunta muutettiin WNW. Luukku kalkattiin ja otettiin heti uusi suunta NW. Kaikki hyvin laivalla."

Hänen täytyi nostaa usein kynä ylös paperista keskellä sanaa ja välistä keskellä kirjaintakin ja tarttua pöydän reunaan estääkseen itseään kaatumasta laivan heittelehtiessä ja vavisten syöksyessä hurjaan alamäkeen.

Tultuaan ylös sai hän määräyksen ruveta lokaamaan.

Perämies otti käteensä hietalasin. Eräs miehistä sai kelan, jonka ympärille lokiliina oli kierretty ja jota hän piti edessään poikittain vapaana pyörimään. Toinen perämies otti käteensä lokin pienen kolmikulmaisen tammilaudan, jossa on kaksi suoraviivaista sivua ja kolmas kaareva. Kaarevalla puolella on painona lyijyä juuri sen verran, että loki mereen heitettynä jää kärki ylöspäin pystyyn. Kasoistaan on loki kiinni lokiliinassa leijan tavalla. Sitten sepi perämies keveästi käteensä sen verran lokiliinaa, että loki heitettäessä suoraan sivulle päin ulottuu kunnollisesti niin kauas ettei jää laivan vanaveteen.

Silmänräpäys.

"Valmis."

"Valmis on!"

Perämies heitti koko voimallaan lokin yli peräkasan tuulen alapuolelta. Se katosi pimeyteen ja heti pingoittui lokiliina ja samassa alkoi kela hurjasti pyöriä täristäen pitäjän käsivarsia. Punaisen merkin liukuessa lyhdyn valossa yli perälaidan huusi perämies "Turn!", jolloinka hietalasin pitäjä käänsi lasin. Tasaisesti luisuivat mustat hietajyväset hietalasin läpi ensimmäisen perämiehen tuijottaessa yläosan yhä vähenevään hietaan. Viimeisen hietajyvän pudotessa huusi hän "Seis!", jolloin toinen perämies kaappasi kiitävästä lokiliinasta molemmin kourin ja löi sen silmänräpäyksessä kiinni hakkilautaa vastaan. Loki laukesi auki kahdesta kasastaan, jääden riippumaan lokiliinaan vain kärjestään ja laahaamaan veden pinnalle, josta sitä oli helppo vetää liinan kanssa takaisin laivaan.

Toinen perämies alkoi heti vetää liinaa takaisin laivaan.

Tuli vastaan merkki, puolen solmun merkki, ja sitten kuuden solmun merkki.

Laivan vauhti oli siis runsaasti kuusi ja puoli solmua.

"Kestettäisiin tätä vielä tunti, niin päästäisiin saaren suojaan", mörähti päämies, joka taas piti itse perää ja koetti parhaansa mukaan karttaa pahempia kaatuvia, joka taas oli vaikeaa, kun näki vain muutaman sylen päähän joka suuntaan.

Täytyi sitä tarkemmin kuunnella.

Tuskin oli viittä minuuttia pidetty tätä uutta suuntaa, kun nousi tuulen puolelta laine kuin vierivä vuori, joka hautasi hetkeksi alleen koko laivan.

Kuului pauketta, kolinaa, sihinää ja ryskettä, ja laivan kohottua jälleen laineen päälle havaittiin, että isoluukku oli taas auki. Miehet toki olivat kaikki tallella. Vielä kerran täytyi kääntää myötäiseen ja sillä aikaa kalkattiin luukku kiinni niin hyvin kuin voitiin.

Kului kuitenkin lähes puoli tuntia, ennenkuin kaikki taas oli kunnossa.

Sillä aikaa oli kuljettu jo niin lähelle maata, ettei entisellä suunnalla mitenkään olisi voitu päästä ohi saaren enemmän pohjois- kuin eteläpuoleltakaan. Meri olisi saatu entistä enemmän sivusta ja luukut olisivat entistä pikemmin avautuneet. Molemmilla kerroilla oli laivan sisään tullut niin paljon vettä, ettei kolmatta luukun avautumista voitu ajatellakaan. Pumpusta ei ollut mitään apua. Se ei antanut vuotovedestä pisaraakaan takaisin. Viimeinen ehyt ison luukun peite oli äskeisessä rytäkässä repeillyt ja vuoti lakkaamatta, sillä myötäisessäkin kuohui meri yli laivan perältä keulaan, vaikka ei sattunutkaan kansiluukkuihin niin ankarasti kuin sivulta tuleva meri, sillä kajuutta murti sen voiman.

Maan läheisyyden vuoksi alkoi laine olla yhä jyrkempää, eikä ollut mitään mahdollisuuksia kääntää laivaa mihinkään muuhun suuntaan, sillä se olisi uponnut heti.

Tiedettiin -- ainakin laivan päämies ja molemmat perämiehet sen tiesivät -- että edessä olevan saaren rannat nousevat merestä jyrkkinä ja kallioisina ja niihin törmääminen on laivan ja sen miehistön varma tuho muutamissa minuuteissa. Tiedettiin lisäksi sekin, että siellä ja täällä kallioisten niemien lomissa on lahtia, joihin joutuminen voisi tuoda pelastuksen ainakin laivan väestölle -- etenkin jos satutaan kylän kohdalle, joka lienee jotenkin keulan suunnassa.

Näitä mietiskeli mielessään laivan päämies ja päätti ajaa maalle mieluummin kuin upota selvällä meren selällä. Hän jätti peränpidon luotettavimmalle miehelle ja läksi perämiehineen kajuuttaan neuvottelemaan.

"Me mennään maalle nyt."

"Siltä se tuntuu."

"Piihin asettumisesta tai ankkurien heittämisestä ei olisi mitään apua. Sitä pikemmin vain tuhouduttaisiin täällä ulkona. -- Minä olen päättänytkin antaa mennä maalle. -- Mitä miehet tuumivat siitä?"

"Ei tässä näy muukaan auttavan."

Miehet panivat tupakan palamaan.

"Niin, ei tässä voi tehdä mitään muuta. -- Jaaha. Katsotaanpa milloin se tärähtää." Päämies teki laskelmia. "Meillä on nyt ollut lähes puoli tuntia kuuden ja puolen solmun vauhti. Siis vielä kolme meripenikulmaa maalle -- korkeintaan, sillä virta vie meitä samaan suuntaan kuin tuulikin, ja sen osuutta, joka voi olla suurikin, emme näissä oloissa voi täsmälleen laskea. Maa voi olla hyvinkin lähellä. Ehkä jo kymmenen minuutin perästä tärähtää. Ilmoittakaa siitä miehille ja pitäkää huoli siitä, että jokainen pysyy perällä ja ettei kukaan mene skanssiin tai muualle keulapuolelle, sillä kallioon tärähdettäessä voivat mastot kaatua keulaan päin ja se olisi vaarallista niille, jotka sattuisivat olemaan siellä päin. Sehän pitäisi olla selvä jokaiselle. No niin, muutahan tässä ei olekaan tekemistä eikä sanomista. Ottakaa kellonne ja rahanne ja menkää ylös."

Ukko itse jäi vielä hetkeksi kajuuttaan. Hän korjasi povitaskuunsa laivan paperit ja rahat. Myöskin teki hänen mielensä pelastaa laivan päiväkirja, mutta se ei sopinut mihinkään taskuun.

Kajuutassa oli lämmin. Sen seiniin ja kattoon rapisi, läiski ja kuohui vesi lakkaamatta. Kuului myöskin joskus saumojen narahtelu, laivan heiluessa aalloissa.

Päämies tupakoi äänettömänä ja synkkänä kiroillen sielussaan laivan "juuttimaista isäntää" niinkuin hän sitä ajatuksissaan nimitti, joka pelkästä saituudesta ei anna korjata laivan varusteita ja hankkia mätien ja kuluneiden -- niinkuin nuokin luukkujen öljytetyt peiteressut -- tilalle uutta, vaan pakottaa aina runsaamman ja runsaamman saaliin himossa syysmyrskyilläkin kuormaamaan laivan syvemmälle kuin turvallisuus vaatisi ja estää hankkimasta laivaan vanhempaa ja luotettavampaa miehistöä.

Lamppu paloi kirkkaana ja heilui kantimissaan katossa. Sen vasket välähtelivät kirkkaina.

Laivan vanha päämies veti vielä muutaman savun, kääri sitten kaulaansa paksun villahuivin ja napitti huolellisesti ja levollisesti öljytakkinsa, painoi öljylakin syvemmälle päähänsä ja alkoi rauhallisesti nousta kannelle. "Eikö maata vieläkään näy?"

"Ei näy maata, eikä mitään."

"Eikö ole kuulunut sumusireeniä tai sumukelloa?"

"Ei ole kuulunut. Tässä onkin tuumittu, että jos jiikattaisiin mersseilit ja mentäisiin vähän hiljemmin..."

"Se on turhaa. Jos satutaan kallioon, on sama, jos kuljetaan hiljaa tai kovasti, ja jos satutaan laukuun kivikko- tai hietarantaan, on sen parempi mitä kovempi on vauhti. Sen kovemmin juuttuu alus pohjilleen ja kulkee mahdollisimman matalaan veteen, eikä käänny syrjittäin, jolloinka se hajoaisi puolessa tunnissa. Antaa mennä vaan -- -- --"

Silloin se tärähti.

Rytisten kulki laiva vielä pari pituuttaan, sitten kallistui hiukan ylihangan puolelle ja jäi paikalleen, keula paljon korkeammalla ja perä vajonneena melkein kokonaan veden alle. Vain kajuutan katto jäi näkyviin.

Heti kun laiva jäi paikalleen, syöksyi meri kauhealla voimalla sen yli, pyyhkien perältä keulaan ja räiskyen kajuutan ja skanssin kohdalla suihkuna ylös aina puoliväliin saalinkeja ja kaapaten mukaansa miehet, joita se vyörytteli yli kajuutan, viskoi ketä vantteihin ja ketä skanssin seiniin.

Vaistomaisesti tarttuivat miehet lähimpiin kiinteihin esineisiin, uivat ja kahlasivat ja löysivät kukin itsensä seuraavalla laineen väliajalla keulapakalla, jossa oli vähän kuivempaa. Suurimmat laineet kävivät siitäkin yli.

Ketään ei ollut poissa.

Kaikki miehet olivat saapuvilla ja toistaiseksi ei hätää mitään.

Laineen tullessa tarttuivat miehet kiinni taakiin, raapalkkiin, kelaan ja nakeleihin, ja niistä kaikin voimin pidellen onnistuivat säilymään joutumatta laineen saaliiksi. Monikin sai nyt vasta huomata, kuinka raju on hyökyaallon voima, tapellessaan sen kanssa "mies miestä vastaan".

Pahinta oli, että rajuimpien hyökyjen mukana alkoi tulla myöskin kajuutan ja skanssin ovia ja seiniä tai niiden kappaleita. Sai olla varuillaan, sillä yksi ainoa isku olisi vienyt miehen tai pyyhkäissyt mennessään montakin.

Lunta tuli yhä, ja ilma oli kylmä.

Jäsenet alkoivat kohmettua.

Laineiden väliajoilla hakkasivat miehet käsiään harteisiinsa ja pysyivät edes jossakin määrin lämpiminä.

Näinä väliaikoina oli tilaisuus vilkaista myöskin maalle, joka häämötti vain parin laivan pituuden päässä. Vasemmalla ja oikealla kohosivat jyrkät ja korkeat vuoret ja suoraan edessä oli kylä. He olivat erään reunimmaisen talon melkein ikkunan alla. He huusivat apua minkä jaksoivat, mutta heidän äänensä katosi meren pauhinaan.

Laine tuli taas, ja silloin heittäytyivät kaikki pitkälleen pakalle ja tarttuivat kiinni kaksin käsin mikä mistäkin.

* * * * *

Maalla nukuttiin kaikessa rauhassa.

Vasta noin kolme tuntia myöhemmin käveli rantaan eräs vanha mies, joka tavallisesti ei aamuyöstä saanut unta, katselemaan ilmaa.

Lumi pieksi hänen silmiään ja niitä kirveli, mutta hän ponnisteli näköään minkä jaksoi saadakseen selville, mikä hänen silmiinsä kuvastui mereltä, pimeää taivasta vasten. Näytti niinkuin siellä olisi ollut purjeet ja mastot, pari kapeaa raakapurjetta ja mastot.

"Laiva pakana siinä taitaa olla kuin onkin!"

Heti seurasi myrskyn mylvinnässä pienoinen väliaika, ja silloin kantoi, ranta-aittojen välissä tähystäjän korviin ihmisten huuto laivasta.

Hän huusi vastaan, mutta sitä ei kuultu, päättäen siitä, että laivasta huudettiin yhä entiseen tapaan.

Hän haki lyhdyn ja näytti tulta.

Se vaikutti. Miehet laivassa älysivät, että heidät on huomattu, ja lakkasivat huutamasta.

Pian oli koko kylän väki rannalla. Mitään ei toistaiseksi voitu kuitenkaan tehdä kummallakaan puolella, ei maalla ja vielä vähemmin laivassa.

Kului vielä neljä tuntia, ennenkuin rakettikanuuna liinoineen ja liinalaatikkoineen ja raketteineen ja muine varusteineen oli ennätetty maisin tuoda saaren pohjoispäästä ja kaikki ennätetty laittaa kuntoon. Myrsky ei tällä aikaa ollut yhtään helpottanut, päinvastoin se aika ajoin riehui entistä ankarammin.

Sähisten halkaisi voimakas raketti ilmaa ja lensi suuressa kaaressa yli laivan häntänään kevyt liina, joka purkautuessaan ja raketin jälkeen juostessaan pieksi laatikkonsa laitoja ja nappuloita.

Rakettiliina sekaantui ylös laivan takilaan. Se jäi riippumaan mastojen väliin, välitaakin päälle.

Laivan miehistä ei kukaan voinut jättää keulapakkaa ja kiivetä ylös selvittämään liinaa. Tuuli kuitenkin viskoi sitä ja lopulta onnistui erään miehen kaapata se kouraansa. Yhteys maan kanssa oli saatu.

Maalla kiinnitettiin laivaan vedettäväksi liinaan paksu köysi ja taljat ja taljanuorat, joiden varassa voitiin vetää pelastuskoria edestakaisin maalta laivaan ja laivasta maalle. Laitteen toinen pää oli kiinni laivan keulapakalla, keulataakissa, niin ylhäällä kuin suinkin, ja toinen pää maalla.

Mies kerrallaan istui aina pelastettavista pelastuskoriin ja vedettiin maalle.

Yksi enää näytti olevan laivassa.

Syntyi silmänräpäyksen kestävä seisahdus toiminnassa, kun kuultiin jonkun siinä rannalla ensin sanovan: "Se on kapteeni", ja sitten toimen: "Tässähän kapteeni jo on", ja sitten kolmannen vihaisesti ärähtävän:

"Se on väärin, että kapteeni koettaa pelastaa oman nahkansa ennenkuin kaikki muut ovat ensin päässeet maalle. Se osoittaa arkuutta ja raukkamaisuutta ja jotakin muutakin vielä rumempaa!"

Kuului vain meren mylviminen ja sitten laivan päämiehen rauhalliset sanat:

"Se oli erehdys."

Valkopartainen ja valkotukkainen ukko, laivan päämies, istui jälleen pelastuskoriin ja lisäsi:

"Vetäkää minut takaisin laivaan."

"No kun nyt kerran on jo maalla, niin on. Ja jos se oli erehdys, niin hyvä sillä", sanoi perämies ja kehoitti päämiestään nousemaan jälleen maalle.

"Vetäkää, älkääkä kuluttako kallista aikaa joutaviin!" sanoi päämies, ja lokit alkoivat pyöriä ja kori palasi hitaasti kuohujen läpi laivaan, jossa siihen istui tähteenä ollut mies, laivan nuori ensimmäinen perämies, ja hänet vedettiin maalle miltei kuoliaaksi kohmettuneena. Kun hänet nostettiin korista, ei hän kyennyt nousemaan, vaan lysähti kokoon teloille, josta hänet kannettiin lähitaloon lämpenemään ja virkoamaan.

Kori meni tyhjänä uudestaan laivaan, jossa siihen istui laivan päämies. Lokit alkoivat jälleen pyöriä ja hitaasti läksi kori viimeisine pelastettavineen liikkeelle rantaa kohti.

Mutta silloin kohottautui laivan takaa pimeydestä laine, suurin luultavasti koko sinä yönä. Maalla olijat jouduttivat vetämistään, mutta kori oli ennättänyt tuskin ohi puolivälin, kun laine hyökkäsi sen yli, heitteli sitä muutaman kerran köyden ympäri, jolloinka juoksevat taljanuorat sekaantuivat ja kori ei liikahtanut enää puoleen eikä toiseen.

Tuli kolmas ja neljäskin laine. Joku niistä viskasi koria toisakin päin ympäri köyden, mutta ei se lähtenyt enää sittenkään kulkemaan.

Kun neljännen laineen jälkeen kori taas tuli näkyviin, parkaisivat naiset, joita myöskin uteliaina oli rantaan tullut, kauhusta ja käänsivät päänsä poispäin siitä tai peittivät kasvonsa käsillään, sillä kori oli tyhjä.

* * * * *

Kello kahdeksan tienoissa aamulla alkoi päivä hämärtää. Taivas selveni. Lumipyry oli lakannut ja myrsky lientynyt.

Laineet vierivät vielä korkeina. Vallattomina ja villeinä ne juoksentelivat laivan kannella, ikäänkuin nuuskien öisen riehumisensa jälkiä.

Ja paljon siinä olikin niillä ihmeellistä katseltavaa:

Laivasta oli peräpeili poissa. Sai vain tulla täyttä kyytiä sisään kuin avatusta portista ja juosta esteettömästi läpi kajuutan, jossa oli vain sivuseinät ja katto, ja kurkistella sisään auki ammottavista kansiluukuista ja taas karata läpi skanssin, jossa myös oli enää vain sivuseinät ja katto. Hei miten on lystiä! Skanssista raapaistaan mukaan yhtä ja toista, yksi koijan tolvana ja eräs merimieskirstu, jotka ovat sinne unohtuneet muilta laineilta, ja viskataan ne yli keulapakan ja keulan ja heittäydytään sitten itsekin aikamoisella nurinnarin-kuperkeikalla alas ja annetaan aimo korvapuusti tuolle uniselle ja surkealle pelastuskorille, joka siinä kiikkuu, milloin vedessä, milloin ilmassa, valkeiksi kuluneissa köysissään, ja hyökätään ylös maalle, jonka ranta pitkin pituuttaan on täynnä laivan sirpaleita ja kuohuu valkeana nousevan auringon sitä kirkastaessa.

Pitkin aamupäivää vähenee laine. Harva ja laiska ummikas lotisee laivan kannella.

Syyspäivä matelee kellertävänä, kelmeänä ja viluisena alhaalla etelässä.

Saarelaiset varustautuvat ottamaan laivasta märkää, mutta vielä käyttökelpoista viljaa.

KUNINKAAN LUOTSI.

Jo kolmatta vuorokautta pysyi kaljaasi "MEREN POIKA" paikoillaan Ristniemen edustalla aivan hengettömässä tyynessä. Laiva oli kuormattu varpekanttaan myöten katukivillä, joita vietiin Viipuriin.

Oli valoisa kesäyö heinäkuun kolmatta päivää vasten vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.

Kaikki purjeet oli nostettu, mutta ne olivat aivan joutilaina. Kolmeen vuorokauteen ei alus ollut kulkenut pituuttaankaan purjeiden viemänä. Kuljettiin vain minkä virta vei, ja se vei milloin sinne, milloin tänne.

Kerran jo oltiin sivu Ristniemen. Voimakas nousumeren virta kävi lännestä itään, ja iloisena jo odoteltiin hyvää länsituulta, jonka otaksuttiin tuon virran synnyttävän.

Erääseen aikaan, länsivirran vielä tuntuessa, alkoi lounaasta tulla harva ummikas. "No nyt ei enää ole tuuli kaukana", sanottiin silloin "Meren Pojan" kannella, ja mielet virkistyivät entistä enemmän.

Ummikas, niinkuin virtakin, loppuivat pian.