Part 5
"Markka penni, markka penni. Kullekin oma koi...", hän oli juuri kumartumaisillaan papereihin ja osoittamaisillaan asianomaista "koluumia", kun pari kärpästä lensi hänen kaljulle vahanväriselle päälaelleen. Heti unohti hän ääniluettelon ja alkoi juoksennella ympäri huonetta kärpästen jäljessä, tavoittaen niitä kouriinsa ja puhellen:
"Tuossahan se taas on! -- -- Tschee tschee! -- -- Se Joel-poika kun se opetti ne pahalle tavalle! -- Antoi niille leipämuruja. -- Sitten lentelevät ne sisään joka paikkaan. -- Tschee tschee! -- ohh! -- Jopas jäi sormiin yksi! -- -- Markka penni, markka penni -- --"
Viereisestä huoneesta kuului kävelyä. Pappi kysyi:
"Onko se Joel-poika siellä, vai kuka siellä kävelee?"
"On", kuului vastaus.
Pappi siirtyi viereiseen huoneeseen, jossa syntyi seuraava keskustelu papin ja hänen kolmetoistavuotiaan poikansa Joelin välillä, joka kävi klassillista lyseota, seuratakseen alusta aikain isänsä rataa, aina "piispan apulaiseksi" asti, niinkuin Joel itse ennusteli.
Pappi oli vasta vanhoilla päivillään joutunut naimisiin. Siksi hänellä oli niin nuori poika, hänen esikoisensa ja ainokaisensa.
Pappi: "Onko Joelilla uudet kengät?"
Joel: "On."
Pappi: "Mistä Joel on uudet kengät saanut?"
Joel: "Mamma toi kaupungista."
Pappi: "Nytkö mamma ne uudet kengät toi Joelille?"
Joel: "Nyt."
Pappi: "Tietääkö Joel, paljonko mamma maksoi niistä kengistä?"
Joel: "Tietää."
Pappi: "No Joel sanoo nyt sitten papalle, paljonko Joelin kengät maksoivat."
Joel: "Kuusikymmentä markkaa..."
Pappi: "Kuusikymmentäkö markkaa!"
Joel: "Niin."
Pappi: "Kalliita kenkiä, hä? -- kalliita kenkiä, hä?"
Joel: "Kalliita..."
Pappi: "Jos nyt pappa tukistais Joelia, niin oliskos se väärin tehty, hä...?"
Joel: "Ei."
Pappi: "-- -- Kun Joel on niin tuhma, että panee kuudenkymmenen markan kengät jalkaansa! Ai ai!! -- Onko viisaasti tehty -- hä?"
Joel: "Ei."
Pappi: "Jos nyt kuuskymmentä markkaa... -- Ymmärtääkö Joel, kuinka paljon papan on tehtävä työtä, ennenkuin saa kokoon kuusikymmentä markkaa?"
Joel: "Ymmärtää."
Pappi: "Joel ei ymmärrä sitä! Mutta pappa sanoo nyt sen Joelille, että papan on tehtävä paljon työtä ennenkuin on koossa kuusikymmentä markkaa. -- Papan ei ole kannattanut koskaan panna jalkaansa niin kalliita kenkiä. Tietääkö Joel sen?"
Joel: "Ei."
Pappi: "Niin. Joel ei tiedä sitä, mutta pappa nyt sanoo, ettei papalla ole ollut varaa panna koskaan kuuttakymmentä markkaa kenkiinsä! Tietääkö Joel nyt sen?"
Joel: "Tietää."
Pappi: "Ei papalla ole nytkään kuin kahdentoista markan kengät jalassa, vaikka pappilassa on paljon vieraita -- hienoja vieraita, aatelisherroja... Ymmärtääkö Joel nyt, kuinka maltiton teko se oli, että mamma osti niin kalliit kengät Joelille?"
Joel: "Ymmärtää..."
Pappi: "Eiks niin -- hä?"
Joel: "Niin..."
Pappi: "Eiks se ollut maltiton teko -- hä?"
Joel: "Ol..."
Pappi: "Joel ottaa nyt kengät jalastaan ja panee ne kaappiin. Kun tulee kouluaika -- jos Jumala sallii elää siihen asti -- sitten vasta Joel ottaa kengät kaapista. Muuten Joel raapii ne rikki kiviin ennenkuin koulu alkaa -- eikö niin -- hä?"
Joel: "Niin."
Pappi: "Pane nyt kaappiin kengät kauniisti, ja ota sieltä vasta, kun pappa käskee. -- Eiks ne ole liian kalliita kenkiä nulikkaiässä eläjälle, hä?"
Joel: "On."
Pappi palasi ääniluettelon tekijäin luo selitellen leikillisenä:
"Joelille siellä täytyi vähän sanella, kun se mamma on tuonut sille niin kalliit kengät. Kuusikymmentä markkaa! -- --Jaa, mihin se jäikään? Markka penni -- markka penni -- --"
Pappi vei pitkän etusormensa (tai oikeastaan se näytti vain pitkältä) paperille ja alkoi saarnaavalla nenä-äänellä:
"Niin -- seuraava koluumi on manttaaliheinille -- kilogrammaa, markka penni. Seuraava manttaalijyville -- hehtolitraa, markka penni. Seuraava kolmannusjyville -- hehtolitraa, markka penni. Seuraava polttopuille, senttimetriä, markka penni. Seuraavassa koluumissa näkyy koko papin palkka rahassa, markka penni. Eikös opettajat nyt huomaa? Ei se vaikeaa ole... Atsch! Taas siinä se kärpänen! (Papin koura läiskähti, vaikka hiukan liian myöhään, päälakeen.) -- Joel. Tulepas tänne, Joel! (Joel tulee.) Eiks se ollut maltiton ja poikamainen tapa, että sinä opetit ne kärpäset käymään täällä papan kansliakamarissa -- hä?"
"Ol."
"Niin, eiks se ollut ajattelematon teko? Ei niin pidä tehdä toisen kerran! Ei saa antaa leivänmurusia kärpäsille ja opettaa niitä lentelemään kansliakamariin! Ei niin ajattelematon saa olla -- hä?"
"Ei."
"Joel saa nyt mennä ja muistaa, ettei saa opettaa kärpäsiä lentämään papan kansliakamariin."
Joel meni. Ennenkuin pappi ennätti taas jälleen syventyä opettamaan kirkollisen äänilistan valmistuksen salaisuuksia, kuului jostakin kaukaa keittiön puolelta päin mamman kutsuva huuto: "Pappaa!" ja alkoi pappi kiireesti harpata kutsua kohti.
Ääniluettelon tekijät jäivät hetkiseksi rauhaan. Mutta hyvin tietäen, ettei tämä rauha, enemmän kuin muutkaan maalliset rauhat, tule olemaan pitkäikäinen, alkoivat he tuumia pakoa, etsiäkseen rauhallisemman työpaikan.
He ymmärsivät, etteivät he vähällä pääsisi isännästään ja neuvojastaan eroon, ja pelkäsivät loukkaavansa häntä jo pelkällä viittauksellakin lähtöaikomuksiinsa. Salaalähtö loukkaisi isäntää myös, mutta huomioon kun otettiin hänen huono muistinsa, lankesi vaali paon hyväksi. Oltiin varmat, että huomenna selviydytään papista helpommin kuin rupeamalla tänään hänelle esittelemään, syillä millä hyvänsä, poislähtöä.
Vaikeammaksi ratkaista tuli kysymys, mitä tietä pako tapahtuisi.
Laillinen tie olisi kulkenut ovien kautta. Mutta ne johtivat kaikki pihalle ja siellä hulmuili satapäinen huvimatkailijain joukko. Siellä oli myös Joel ja kukaties mamma ja pappa itsekin. Pihan keskellä seisoi mieskuoro, joka parhaillaan lauloi, minkä kurkusta läksi: "-- -- -- saatujen saari, saartavat sun..." Kaikkien huomio oli kyllä sillä hetkellä kiintynyt kuoroon, mutta sitä selvemmin huomattaisiin, jos joku yrittäisi yleisen jännityksen vallitessa kävellä, etenkin paperikääröt kainalossa, portteja kohti, ja aidan yli rimpuileminen olisi leimattu auttamattomaksi hulluudeksi ja tunnelman tahalliseksi ja törkeäksi rikkomiseksi.
Lähinnä pienemmät ulospääsyreiät ovat ikkunat. Tarkastettiin "papan kansliakamarin" ikkunaa. Se johti pihalle. Sitä ei voinut käyttää. Viereisen salin kaikki ikkunat olivat sen sijaan pappilan yrttitarhaan päin. Siellä ei nyt laulun aikana liikkunut ketään. Sen takaa alkoi metsä. Yrttitarhan pensaiden ja istutusryhmien varjossa näytti olevan mukava paeta, ja pako toteutetuinkin paikalla, eikä suinkaan liian aikaisin.
Hetkiseksi kyyristyivät pakenijat ulkona seinän viereen, sillä salista kuului askeleita. Pappi siellä kulki taas salin kautta "kansliakamariinsa", hokien tutulla äänellä mennessään:
"Markka penni, markka penni. Kullakin oma koluuminsa."
ERÄS HYLJERETKI.
Ilta lähenee ja matkaa on vielä paljon jatkettava.
Kaukana edessä, siellä missä jää ja taivas yhtyvät, häämöttää korkea, vuorimainen jääröykkiö, joka näin auringon laskun edellä näyttää niin kummalliselta, kuin pieneltä kaupungilta torneineen, joiden kullatut huiput välkkyvät ilta-auringossa. -- "Sinne on meidän pyrittävä, sillä aurinko paistaa kuin avannosta ja siitä tulee yöksi paha ilma", sanoi miehistä vanhin. -- "Sinne, sinne!" vastasivat toiset kuin yhdestä suusta.
Vielä pieni levähdys ja sitten pannaan viimeisetkin voimat liikkeelle.
Vene oli tavallinen haapio, jonka pohjapuuhun talviretkeä varten oli kiinnitetty raudoitettu jalas, rouki. Kesävarustuksiin eivät kuuluneet myöskään aasit, noin käsivarren paksuiset pyöreät puut, joiden alapäät olivat kiinnitetyt alas veneen pohjalle, kaariin, ja keskikohta partaaseen, tullien väliin, siis airojen paikoille. Yläpää ulottui veneen partaan ulkopuolelle. Aaseja oli kaksi kummallakin puolella ja niihin nojasivat aasimiehet vasemmalla puolella venettä vasemmalla kädellään ja oikealla puolella oikealla kädellään. Toinen aasimiehen käsi nojasi veneen partaaseen. Tämä asento opetettiin uudelle miehelle heti lähtiessä, ja oli tämän opetuksen tarkasta noudattamisesta se etu, että säästyi kylmältä kylvyltä, jos jää äkkiä murtui alta ja haapio humahti sulaan. Silloin oli miesten sen käden varassa, joka nojasi partaaseen, heittäydyttävä haapioon. Tämän oli tapahduttava molemmilla puolilla yhtaikaa, ettei haapio kaadu. Joskus alokas halveksi annettua ohjetta ja piti sitä jonnin joutavana vanhojen miesten turhantarkkuutena ja muoto-orjuutena ja nojasi molemmin käsin aasiin, koska se alussa tuntui mukavammalta ja luonnollisemmalta, mutta sai auttamattoman kylmän kylvyn ja ivanaurun, kun jää ensi kerran katosi niin miesten kuin haapionkin alta.
Miesten olkapään ja rinnan yli ja kainalon alitse kulki purjekankaasta tehty leveä vetohihna, jonka päät selkäpuolella yhtyivät ja liittyivät vetoköyteen, joka taas oli kiinnitetty haapioon, peremmälle. Näin valjastettuina vetivät miehet haapiotaan. Aaseihin ja partaaseen nojautumalla pidettiin haapiota tasapainossa.
Aasimiehiksi kelpasivat huonommatkin, mutta miehistä paras, voimakkain ja vikkelin, veti keulan edessä. Hän oli valjastettu kuin aasimiehetkin. Hän nojasi oikealla kädellään haapion keulapuuhun. Vasen käsi heilui käynnin tahdissa vapaana sivulla.
Joskus oli jää lumetonta ja kova myötätuuli. Ison raakapurjeen kiidättämänä meni haapio silloin kuin lentäen, jää vain jytisi rouin alla. Vetoköydet silloin höllenivät ja miehet nojasivat aaseihin ja partaisiin ja juoksivat mukana sylen, jopa välistä kahdenkin sylen pituisilla askelilla! Se oli menoa se! Koirat tuskin mukana pysyivät! Toista oli nyt!
Jäällä oli lunta ja sen alla suolavettä, jossa rouki kulki sihisten kuin tuhassa tai hiekassa. Tuuli oli kova.
Purje humisi ja huojui ja oli tiukalla kuin rummun kalvo.
Harjustimet vingahtelivat ja viheltelivät kuin valittaen tätä vaikeaa kulkua, joka kaikesta huolimatta kävi sangen hitaasti.
Miehet saivat vetää ja vetää ihan viimeisillä voimillaan. Vetohihna painoi olkapäitä ja rintaa.
Koirat, luvultaan yhtä monta kuin miehiäkin, juoksivat kaukana edellä. Jos milloin tuli vastaan niin leveä sula, etteivät siitä jaksaneet hypätä yli, jäivät ne odottamaan haapiota, johon silloin tiesivät pääsevänsä. -- "No hyppää sisään!" viittasi mies koiralleen, ja jos tämä oli ensi yrityksellä vielä niin tottumaton, ettei uskaltanut loikata haapioon tai ei kyennyt sitä tekemään, tarttui mies sitä niskasta kiinni ja auttoi, ja vingahtaen pyörähti turrikarva yli partaan, mulauttaen haapiosta äkäisesti silmiään ikäänkuin sanoen: "Älä tule, hölmö, toisen kerran tekemään sitä häväistystä, tässä toisten näkyvissä!"
Etukumarassa nojasivat miehet vetäessään ja yhä raskaammalta alkoivat tuntua jalat. Ne tuskin enää tottelivat.
Toisinaan tuli lumeton kohta ja silloin riuhtaisi tuuli haapion mukaansa ja miehet saivat juosta valjaat höllänä. Pian suhahti rouki jälleen lumeen ja suolaveteen ja sellainen reistailu ja epätasainen tahti väsytti vain entistä enemmän. "Riittäis nyt tuota juoksua edes tunnin yhtämittaa", ärähtivät miehet. -- "Ei tästä ole enää tuntia kävellenkään", selitti keulamies.
Viimein saavuttiin tuohon hartaasti toivottuun päämäärään.
Se on matalikolle myrskyn mukana ajettuneesta ja kerroksiin käyneestä jäästä muodostunut jääsaari, joka on tarttunut pohjaan kiinni.
Kaikilta suunnilta ovat jäät sitä vastaan ryntäilleet, ja takaapäin ovat meri ja myrsky hirvittävällä voimalla lykänneet saaren "rantaan" telejä, jotka ovat joutuneet yhä ankaramman puristuksen alaisiksi. Sylen paksuisia ja viidenkin sylen pituisia telejä on noussut pystyyn ja kaatunut jälleen tai murskaantunut, ja rantavallit ovat kasvaneet yhä korkeammiksi.
Se on kuin linnoitus, jota joka puolella ympäröi korkea kehämuuri. Löydetään sentään portin tapainen aukko, josta kovan ponnistuksen jälkeen päästään sisälle.
Menee kuitenkin pitkä aika, ennenkuin miehet jääpiikeillään ovat saaneet porttiaukkoa hiukan matalammaksi ja leveämmäksi ja tietä sen kautta niin paljon tasoitetuksi, että voidaan ruveta viemään venettä siitä läpi, ensin jyrkkää ylämäkeä ja sitten vielä jyrkempää alamäkeä, josta raskas haapio luisuu kolisten alas, ja niin ollaankin jo keskellä tasaista, meikein ympyränmuotoista pientä linnanpihaa.
Sitten etsitään pihan keskiosista eräs korkeampi teli, jonka suojaan haapio asetetaan tukien varaan.
On vielä siksi valoisa, että näkee valmistaa makuutilat haapion pohjalle ja purjeista teltin koko haapion yli.
Pian on kaikki valmiina ja sitten menevät uupuneet miehet vuorotellen telttiin, mutta se, jolla on kokin vuoro, jää keittämään yhteistä illallista.
Tulen hän tekee mukaan otetuista tervaksista, pilkkoo jäitä pataan ja sulattaa vettä ja keittää perunoita ja haileja.
Sillä välin on yö saapunut ja taivas peittynyt raskaisiin pilviin, joista heittelee hienosti lunta. Illallinen on valmis ja nostetaan sisään. Teekattila pannaan tulelle.
Teltin katossa riippuu lyhty, ja siinä palaa tuli. Sen valossa rupeavat miehet syömään kuumia perunoita, keitetyitä silakoita, sianlihaa ja kuivaa reikäleipää.
Syödään, iloisena jutellen yhtä ja toista, vanhoja kokemuksia tämänmoisista retkistä, monista kummista tapauksista ennen, vanhempina aikoina. Tuli puheeksi moni hassunkurinen retki, "niinkuin esimerkiksi se kerran minun nuoruudessani tapahtunut hyleretkikin aina tuonne Laatokalle asti", sanoi miehistä vanhin. "Että oltiin sitä silloinkin hulluja ja narreja, kun lähdettiin aina Laatokalle asti hylkeenpyyntiin, niinkuin ei täällä meressä enää hylkeitä olisi ollut!"
-- Laatokalle! Ei vähä mitään! Ja onko siinä edes suolainen vesi ja voivatko siinä hylkeet elääkään?
-- Ja sitä minä en tiedä, vaikka siellä kävin, onko sen vesi merivettä vai maavettä, mutta järvihän tuo kuuluu olevan ja iso taitaa ollakin, ja kyllä siellä hylkeitäkin taitaa olla.
-- Jo oli miehillä päätä! Lähteä nyt Laatokalle hylkeenpyyntiin täältä mereltä!
-- Ei se sentään niinkään tyhmää ollut! Päinvastoin se oli hyvinkin viisaasti ajateltu -- ajateltu ensin se asia, vaikka se ei sitten käytäntöön pantuna mitään ollutkaan.
-- Eräänä talvena, olin silloin noin parinkymmenen korvissa, levisi huhu, mistä lie liikkeelle lähtenytkään -- ensiksikin, että Laatokalla on hylkeitä kuin kirjavia kissoja, toiseksi, että ne sen puolen miehet eivät osaa niitä pyytää ja että siitä syystä niitä hylkeitä oikeastaan niin paljon onkin, ja kolmanneksi, että hylkeen rasva ja nahat ovat korkeassa hinnassa niissä Laatokan rantakaupungeissa siitä samasta syystä, että hylkeitä ei pyydetä ja kaikki hylerasva ja nahka tuodaan Viipurista.
Meitä oli kuusi vahvaa ja pitkäkasvuista miestä: Heikin Matti-vainaa, Matsedän Jussin Tuomas-vainaa, Kokin Jussi-vainaa, Lokin Topi-vainaa, Jaakkolan Konsta ja minä, joka olin kaikista muista paljon nuorempi, ainoa nyt enää elossa oleva ja kulkea rähjään vielä tässä nuorempien haittana. -- Toiset kaikki ovat kadonneet ja lepäävät isiensä luona.
Me ei kukaan harrastettu sitä viinan ajoa talvella eikä sen kuljettamista jaaloilla kesällä. Elettiin vaan muilla hommilla ja käytiin talvisin hylkeenpyynnössä, niinkuin nyt tässäkin ollaan. Oli huono hyletalvi silloin täällä merellä, ja kun sitten alkoi levitä se puhe niistä Laatokan hylerikkauksista, niin päätimme lähteä koettamaan, minkälaista se sitten on.
Otettiin mukaan evästä, rahaa, hyleraudat, koirat ja pyssytkin siltä varalta, että jos siellä tulee olleeksi kevätpuoleen asti, jolloin hyle alkaa istua jäällä ja niitä saa ampua pyssyllä. Koirapyyntiä ajateltiin koettaa ensin samalla tavalla kuin täälläkin.
Viinanajomiesten mukaan saatiin vapaa kyyti Koivistolle, ja sieltä otettiin kaksi hevosta viemään meitä ja tavaroitamme Käkisalmeen, joka on mitätön kaupunkirähjä siellä Laatokan rannalla.
Maksettiin Koiviston miehille kyytiraha ja annettiin niiden lähteä kotiinsa takaisin ja itse ruvettiin kiertämään sitä Käkisalmen kaupunkia, pyssyt ja pussit selässä ja koirat kintereillä, etsien asuntoa, mutta sitäpäs ei meinattu saada eikä saadakaan.
Koirista oli koko haitta heti alussa, sillä ne joutuivat riitaan niiden maarakkien kanssa ja purivatkin niistä samana päivänä jo kaksi kuoliaaksi, ja me ensin luultiin, että ne kaupunkilaiset siitä syystä meitä ylenkatsovat eivätkä anna meille asuntoa. Me ruvettiin sitten taluttamaan kukin koiraansa nuorassa.
Kulettiin yöpaikasta yöpaikkaan ja hotellista hotelliin, mutta mihinkään ei meitä huolittu. Ensin tavallisesti naiset menivät karkuun ja sitten tuli pari pelästyneen näköistä miestä, jotka sanoivat, että "menkää pois, hyvät miehet, ei teitä tänne lasketa!"
Me ajateltiin, että jo nyt on ihme ja että uloskos tässä on asumaan jäätäväkin, ja niinhän me olisi tehtykin, jos olisi ollut telttivaate mukana.
Mentiin sitten yhteen kauppapuotiin sisään, aateltiin, että jonnekinhan tässä täytyy turvautua, ja siellä olikin tuttu mies, niinkuin meitä varten käsketty. Se oli ennen ollut Uuraassa puotipoikana ja piti nyt omaa kauppaa Käkisalmessa. Tunsihan se meidät heti ja sanoi:
-- Aa! Saarelaisia! Mikäs teidät tänne on tuonut. Terve, terve!
-- Terve, terve, mutta mikäs sinut on itses tänne tuonut, naurettiin me.
-- Ka, tavarahan minut tänne toi, niinkuin näette!
-- Meidät toi taas koivistolaiset hevoset, mutta ei päästä täällä mihinkään yöksi. Joka paikassa ajavat ulos. Sellainen kaupunki tämä on!
-- Ei oteta sisään! No se nyt kumma! Minä ottaisin heti, mutta kun teitä on noin monta ja meillä on niin hiton vähän tilaa, niin ei sopisi kuin kaksi, korkeintaan kolme.
Siinä puodissa oli sitten sattumalta eräs lihakauppias. Pitkien puheiden jälkeen sai uuraalainen sen uskomaan, että me ollaan rehellisiä ja kunniallisia miehiä, hylkeenpyytäjiä ja vanhastaan Uuraassa tunnettuja, ja lopulta lihakauppias suostuikin ottamaan luokseen asumaan meidät kaikki.
Seuraavana päivänä oli kaunis ilma, ja me päätettiin lähteä katsomaan niitä Laatokan jäitä. Uuraalainen sai hommatuksi meille kyytimiehen. Se oli vanha ukko, siellä kahdeksanyhdeksänkymmenen korvilla.
Oli ajeltu jo puoleen päivään asti ja hyvä keli siellä Laatokan jäillä olikin, lunta ei paljon missään, eikä pahempia rakojakaan, ja ukko tuli yhä puheliaammaksi ja puheliaammaksi Ensin se ei haastellut muuta kuin sen minkä silti kysyi ja senkin hyvin yksikantaan.
Me oltiin ihmetelty jo alusta asti, miksi meille pantiin näin vanha kyytimies, ja sitten kun se rupesi meille vapaammin juttelemaan, kysyi eräs meistä:
-- Missä hommissa Käkisalmen kaikki nuoremmat miehet ovat, kun näin vanhan miehen panivat meille hevosmieheksi?
-- Eivät ne missään sen paremmissa hommissa ole, mutta kun teillä on nuo keihäät ja muut kummalliset teräraudat ja pyssyt ja koirat, jotka näyttävät enemmän susilta kuin koirilta, ja kun te olette itse tuollaisia suuria ja hirvittävän näköisiä ja suuripartaisia miehiä, niin teitä uuraalaisen sanoista huolimatta on pidetty vorojoukkona, joka on tullut ryöstämään ja rosvoamaan ihan julkisesti tätä Käkisalmen kaupunkia ja sen ympäristöä. Siellä eilen illalla sitten miehet tuumivat minulle, että "mene sinä, eiväthän nuo nyt ikälopulle ukolle mitään ruvenne tekemään", ja jos taas tämä hevonen menee, niin kaupunki maksaa sen minulle. Pääasia on, että saivat teidät pois kaupungista, vaikkapa vain yhdeksi päiväksikin, että ennättävät hommata Viipurista sotaväkeä avuksi...
Teltti tärisi naurusta! Hahhahhahah...
-- Niin, niin, älkää naurako! Tosi niillä oli kysymyksessä niilläkin ja henki kallis ja tavara vielä kalliimpi! Sitten se ukko vielä jutteli, että hän on nyt nähnyt, että me ollaankin rehellisiä pyyntimiehiä, "ja taitavia näytte ammatissanne olevankin", tuumi se, kun me näytettiin sille hylereikiä jäässä, missä ukko itse ei nähnyt mitään, vaikka kehui olevansa niitä Laatokan parhaita pyyntimiehiä. "Sitävartenhan minä tästä nyt teille uskallan jutellakin", sanoi se meille, "kun te näytte olevan, niinkuin uuraalainen sanoikin, merimiehiä, ulkosaarelaisia hylkeenpyytäjiä ja päälle päätteeksi rehellisiä isäntämiehiä kaikki ja kun nyt tullaan takaisin kaupunkiin, niin älkää kenellekään virkkako, että minä olen teille mitään sanonut, muuten minä saan päälleni niiden vihat loppuiäkseni."
Eikä me mitään kenellekään kerrottukaan. Annettiin ukkopahan olla rauhassa.
Me ajeltiin sitten siellä Laatokan jäillä viikon päivät. Konevitsassa oltiin kolme yötä ja saatiin luostarista ruokaa ja kaikki, mutta sitten neljäntenä iltana kutsuttiin meidät sen luostarinpäämiehen puheille, joka meille alkoi ensin hiljemmin sopotella jotakin siitä, että he ovat kaikki köyhiä vaivaisia syntisiä ja heikkoja luostariveljiä, joilla ei ole mitään omaisuutta, ja että luostari itsekin on aivan köyhä ja että he ovat vain vaivaisia Herran viinamäen työmiehiä, jotka eivät mitään niin halua kuin rauhaa, ja mitä lie muuta jutellutkin. Osasi niin huonosti suomea, ettei siitä kaikesta saanut selvääkään. Kun me sanottiin, että kyllä me maksetaan kaikki mitä kulutetaan ja ettei hän nyt yön selkään merelle voi ajaa ihmisiä, alkoi se kiljumalla pomelastaa kuun paisteesta ja tottuneesta kyytimiehestä ja taas hiljemmin rukoilla, että "menkää hyvät miehet pois täältä, me olemme kaikki köyhiä vaivaisia syntisiä, joilla eivät edes vaatteet ole omia". No, mikäs siinä auttoi kuin lupaa pois, mutta eihän me sinä iltana kuitenkaan vielä lähdetty. Me annettiin sille munkille, joka meitä palveli siellä luostarin syömätuvassa ja joka kävi aina illalla kello yhdeksän aikana katsomassa, että me nukutaan kukin omassa kopissamme ja ilmoittamassa, mihin aikaan yöllä on noustava jumalanpalvelukseen, kymmenen markkaa, laatikko tulitikkuja ja kukkarollinen tupakkaa, ja se siitä vasta ilostui ja sanoi meille, että "olla vain ristiveljet täällä niin kauan kuin asia vaatinee", ja se toi sitten ruuan meille omaan koppiin kullekin ja me oltiin niin vielä kaksi päivää, ennenkuin lähdettiin takaisin Käkisalmeen. Kyytimies paluumatkalla oli saanut muutamilta tuttaviltaan munkeilta kuulla, että meitä Konevitsassakin heti ensi päivistä asti pidettiin rosvojoukkona, joka on tullut ryöstämään luostarin aarteita, mutta että eivät uskaltaneet poiskaan ajaa, kun koko luostarissa ei kuulema ollut yhtään pyssyä.
-- No entä saalis? Vieläkö sieltä läksi kuinka niitä hylkeitä?
-- Koko saaliina oli kaiken kaikkiaan noin seitsemän, vai olisiko ollut kahdeksan hylereikää, joita saatiin siellä jäällä katsella...
-- Hahhahhahhahhahh...!
-- Ja entä matkakustannukset, ne taisivat nousta huimiin summiin?
-- Kuka niitä kävi laskemaan! Taisihan siitä kuluja olla ja paljon taisi ollakin, mutta ei niistä sen enemmän puhuttu, kun ei saaliistakaan kerran voitu puhua.
-- Oltiin yö vielä Käkisalmessa ja lähdettiin varhain seuraavana aamuna. Oli pimeä vielä ja taivas tähtiä täynnä ja niin jumalattoman kova pakkanen, että vähän väliä piti juosta reen jälessä. Syötettiin välillä hevosta ja lämmiteltiin yhdessä majatalossa ja otettiinpa siinä kunnon ryypytkin ja annettiin sille ukkorähjällekin aikamoiset piiskaryypyt. Panivat näet Käkisalmesta meitä pois viemään sen saman ukon, joka meitä luotsaili siellä Laatokan jäillä.
Ukko jutteli meille siinä majatalossa sitten paljon siitä pelosta, jonka alaisena koko Käkisalmen kaupunki oli ollut sinä iltana, kun me ensi kerran tultiin sinne.