Part 4

Kun jälleen huudettiin jata kuntoon rannasta rantaan yli maan, havaittiin se huomattavassa määrässä harvenneeksi. Osa, varsinkin vanhemman polven miehiä, oli nimittäin käyttänyt jadan tilapäistä hajaantumista hyväkseen ja poistunut "toista tietä omalle maallensa". Tästä oli seurauksena kurin yleinen höltyminen, ja kun saavuttiin keskimaan paikoille, jossa alkaa sangen vaikea, yli sadan metrin korkea louhikkoinen vuoristo, ei huuto länsirannalta päässytkään perille itärannalle, vaan palasi takaisin puolimatkasta, eräästä järvilaaksosta, selvittäen, että yhteys itärannan kanssa on taittunut. Pantiin toimeen ankara tutkimus ja havaittiin, että jata oli taittunut siitä syystä, ettei idässä päin ollut enää ketään. Oli kuljettu erään itärannalla olevan kylän ohi ja sillä suunnalla olevat miehet olivat jääneet kylään kahville. Jata harvennettiin ja venytettiin jälleen rannasta rantaan, jolloinka miehet metsäisemmissä paikoissa olivat vain kuuluman päässä. Seuraus tästä oli, että työ kävi sangen hitaasti. Oli jo aikomus lähettää jadan itäpää takaisin siihen kohtaan, josta viimeksi oli saapunut ilmoitus, siis pari kilometriä takaperin, mutta siitä aikomuksesta luovuttiin, kun ne, joiden tehtäväksi se olisi tullut, selittivät, että yritys on turha kahdesta syystä: ensiksi, koska jadan itäpäässä olleesta valtaisesta aukosta on susi voinut juosta jo eteläänpäin ja peräytymisestä olisi siis vain siinä tapauksessa hyötyä, että se ulotettaisiin takaisin hamaan Lounatpäähän, siis lähtökohtaan asti, ja toiseksi, koska on hyvin luultavaa, että sen melun vuoksi, mitä koko päivän on saaren eteläosissa pidetty, ei susi ole juossut eteläänpäin, ja jos se sinne olisikin juossut tai jostakin jadan aukosta sinne aikaisemmin jäänyt löytää se nyt siellä kaikkialla ihmisten ja koirien jopa ruudinkin hajua ja juoksee, ellei jo ole poikien melua pakoon juossutkin, saaren pohjoispäätä kohti. Aukko jadassa on ollut siis mahdollisesti porttina sudelle, mutta ei suinkaan eteläänpäin, vaan pohjoiseen.

Tätä selitystä pidettiin ylimalkaan uskottavana, ja kun siihen vielä jadan itäpään miesten taholta lisättiin, että näistä mainituista syistä susi yhä jatkaa juoksuaan pohjoista kohti, eikä jadan tiheys olekaan tarpeellinen ennenkuin matkan lopussa, saaren pohjoisimmassa osassa, jossa on harvaa hongikkoa kasvavaa tasaista kangasmaata ja jossa maa on jo kavennut noin puolen kilometrin levyiseksi ja jata voidaan tihentää niin paljon, ettei susi pääse läpi pujahtamaan nähtyään joutuneensa umpikujaan, ikäänkuin nuottaan, jota aletaan kiristää yhä ahtaammalle, ei kukaan enää epäillyt, että asia niin onkin, ja kuka sen tietää, eikö niin olisi ollutkin, jos vain eräs seikka, nimittäin suden olemassaolo, olisi ollut varma tosiasia.

Niin ei kuitenkaan näyttänyt olevan, sillä kun jata tiheänä ja yhä tihentyen vähää ennen päivänlaskua saapui Pohjoisriville, oli kokoon vedetyssä nuotassa vain yksi kettu ja kaksi jänistä, jotka nekin pääsivät jadan läpi karkuun.

Se kävi sangen hassulla tavalla ja vastoin odotuksia.

Yht'äkkiä kuului nimittäin huuto: "Kettu" ja sitten: "Jäniksiä!" ja samalla otti kettu, huomattuaan muilla suunnilla meren vastassaan, ankaran vauhdin ja -- harkinnastako vai sattumalta -- pujahti läpi jadan siltä kohdalta, missä oli vain kirvesmiehiä. Kun nämä hyökkäsivät kirveineen kettua kohti, eivät pyssymiehet uskaltaneet ampua, koska luodit olisivat sattuneet pikemmin miehiin kuin kettuun, joka häntä heiluen juoksi keveästi vuoria kohti, etelään päin. Se oli jo kaukana, kun kajahti useampiakin yhteislaukauksia sekä yksinäisiä pamahduksia, jotka tietysti kaikki menivät harhaan.

Jänikset olivat käyttäneet hyväkseen hämmennystä ja luikkineet pakoon kenenkään huomaamatta.

Miehet kokoontuivat loppuneuvotteluun, jonka aloitti kunnanesimies lausumalla:

"Eikö tässä tämän kunnan alueella olekaan kuin yksi kettu?" johon joku lisäsi: "ja kaksi jänistä?", ja kuitattiin kysymykset yleisellä mitä vilpittömimmällä naurulla.

Sudesta ei kukaan nostanut kysymystä, ennenkuin pari viikkoa myöhemmin eräissä rantakäräjissä, joissa Hallin-Aapekin oli läsnä ja pantiin lujille, minkänäköinen oli se eläin ollut, jonka hän oli nähnyt Hailniemessä, ja mitä se oli tehnyt hänen pojalleen, johon Aape oli vastannut, että koiran näköinen ja kokoinen elukka juoksi rantaa pitkin etelään päin heidän ohitseen, ja poika oli silloin sitä osoittanut oikealla etusormellaan isälleen ja sanonut: "Kattos isä, kun tuolla juoksee ihan suden näköinen koira", ja ettei elukka ollut mitään pojalle tehnyt.

Sinä iltana, sudenajon juuri päätyttyä, johtuikin puhe ihan toisiin asioihin, niihin ihmeellisyyksiin, joihin he tänään olivat vasta ensi kertaa perehtyneet saarensa vuoristossa.

Sen sijaan ei kenenkään huomio kiintynyt ihanaan auringonlaskuun lännessä ja kuun nousuun idässä ja saaren kärjessä vielä sulamattomina olevien ahtojäävuorien punertavaan hohtoon lännen puolella ja vihertävään välkkeeseen varjopuolella vähää ennen auringon painumista meren taa, eikä tuuliseen tummaan mereen, jossa läikkyi idässä kuun kultalevyt ja lännessä laskevan päivän punaiset vaskiläikät.

Väsyneinä päivän vaivoista hajaantui miesjoukko ja alkoi ääneti pitkässä ja säännöttömässä jonossa kävellä hämärtyvän metsän läpi johtavaa rantapolkua myöten kylää kohti.

Vielä kerran raiutti yhä hämärtyvää metsää valtava nauru, kun Pekon Api, väsyneenä kävellä löntystäen ja raastaen pakottavilla harteillaan raskasta hyljepyssyään lausui:

-- Äi tollot tästä hommasta kerrassa metään, äi neen metään -- äi neen metään.

KUOLLUT VAALIPAPPI.

On eräs kevätkesän kauneimpia sunnuntaipäiviä. Aurinko paistaa kirkkaalla taivaalla. Vain muutamia valkeita pilviä kiitää siellä lännestä itään.

Satamassa on eräs vieras alus. Se on pitkä ja kapea, mustaksi maalattu nopeakulkuinen jahti. Kaikesta näkee, että se on huvialus. Eivät mitkään muut ole niin kapeita, eikä muissa ole niin korkeita ja valkeita purjeita, eikä missään muissa niin hyvää järjestystä ja puhtautta, eikä niin suuria kajuuttoja. Olisittepa nähneet sen tulon ankkuripaikalle! Suuressa kaaressa kääntyi se komeasti päin tuulta ja äkkiä, aivan yht'äkkiä ja yht'aikaa hulmahtivat keulapurjeet alas kauniisiin laskoksiin. Alus vähentää vauhtiaan. Hetkisen perästä se jää paikalleen ja alkaa luisua perä edellä. Juuri silloin putoaa ankkuri ja kettinki helisee. Alus jää paikalleen. Isopurje lasketaan alas. Matruusit käärivät purjeita ja peittävät ne ja järjestävät sitten köysiä. Jolla lasketaan vesille ja kytketään perälle. Alhaisinkin laivamies näyttää rannalla tähystelevistä kalastajista korkealta herralta. Kaksi niistä soutaa maihin ja pyytää ostaa tuoreita haileja ja maitoa. Niiltä laivamiehiltä saavat kalastajat kuulla, että jahdin omistaja ja päämies on eräs rikas ja mahtava paroni, joka huvikseen ja aikansa kuluksi purjehtii kaiket kesät ristiin rastiin yli Valtiasmeren ja Suomenlahden.

"Ihan huvikseen vain purjehtii!!", ihmettelivät kalastajat.

"Ihan huvikseen se sitä tekee", vakuuttavat matruusit. "Onhan niitä senkinlaisia niissä korkeissa ja rikkaissa vallasmiehissä. Rikas se on tämäkin ja sitä sanotaan paroniksi, mutta se taitaa olla kreivi."

"Kreivi?!"

"Niin, kreivi."

"Joko te olette häntä kauankin palvelleet?"

"Vasta tällä reisulla, mutta kyllä sen heti näkee, mitä kukakin on. Tuollaisia jahteja ei ole muilla kuin kuninkailla ja kreiveillä -- eikä sellaista käytöstapaa."

"No mitä se sitten tekee?"

"Ryyppää vain eikä tahtoisi purjehtia kuin myrskyillä. Se on sellainen hullupäinen! Mutta rikas se on, joutava! Kuuluu olevan siellä Viipurin puolella Suomen isoin hovi, alustalaisia kolme pitäjää!"

"Vai on niin rikas!"

"On. Ja osaa mitä kieltä hyvänsä!"

Kohottaakseen kalastajien silmissä omaa arvoaan -- ei mistään muusta syystä -- koettivat laivamiehet ylistää isäntänsä suuruutta, sillä minkä isompi herra on isäntä, sen isompi on herra palvelijakin!

Tietää sen nyt jokainen, mitä ovat tavalliset laivurit ja kalastajat ja heidän apulaisensa. Molemmat yhtä alhaisia.

Toista on kreivi ja hänen apulaisensa ja toista tavallinen verkkohaapio, jaala tai rahtijahti ja toista tuollainen jaloviivainen huvijahti! Niin se kelluu korkeine mastoineen ja välkkyvine kupeineen tuolla satamassa kuin jalorotuinen ratsu kyntöhevosten joukossa tai loistaa kuin ritari maalaiskollojen keskellä.

"Niin se on! Ero se on tällä meidän herralla ja niillä muilla herroilla!"

Jahti oli tullut jo perjantaina. Vasta sunnuntaina, kirkkoaikana soudatti kreivi itsensä maihin.

Hyvin armollisesti hän keikautti päätään taapäin ja sanoi: "Hyvää päivää saarelaiset", niille muutamille kalastajille, jotka eivät olleet menneet vielä kirkkoon, vaan olivat häntä vastaanottamassa luotsisillalla. Ryhtymättä sen pitempiin puheisiin alhaisen kansan kanssa hän punakkana ja pyylevänä kävi siltaa pitkin maalle. Muuta hän ei toistaiseksi puhunut ja kalastajat vastasivat: "Jumal' antakoon hyvän päivän -- Jumal' antakoon!"

Sitten meni hän kirkkoon, jossa kuunteli vähän aikaa saarnaa.

Saaressa ei ollut omaa pappia, ei edes virantoimittajaa. Viimeinen pappi oli tullut hulluksi ja viety pois ja kuollut. Nyt oli saari papitta. Eräs kalastaja luki postillasta saarnat sunnuntaisin.

Tänään oli papin vaali. Vaalia toimittamaan lähetetyistä papeista yksi parhaillaan saarnasi myrskystä jollakin järvellä. Kreiviä alkoi nukuttaa. Hän ei enää kuullut, mikä sen järven nimi oli ja mitä siinä myrskyssä oikeastaan tapahtui. Kaikki alkoi myllertää sekaisin hänen päässään. Hän oli nukkua papin yksitoikkoisen äänen kaikuessa kirkon holveissa ja naakkojen kirkunan kuuluessa avattujen ikkunain kautta, mutta kun hänen päänsä äkkiä nyykähti, ikäänkuin tervehdykseksi perimmän ja syvimmän Unelan kynnyksellä, heräsi hän jälleen täydellisesti ja koetti pitää silmiään auki.

Pysyäkseen virkeänä meni hän jälleen ulos ja alkoi kädet selän takana kävellä kirkkotarhassa. Aurinko huikaisi hänen silmiään.

Punertavan keltaisena hohti kirkkotarhan kuuma hiekka.

Ukonkivisirusia välkkyili siinä kuin oikeita timantteja ikään.

Vaaleansinipunakukkaisia korkeita horsmia nousi ryhmittäin siellä ja täällä. Ne huojuivat hiljaa tuulessa. Ne olivat ihanat nähdä päin aurinkoa. Siellä ja täällä vanhoilla haudoilla oli nurmitäpliä ja vaapukkapensaita.

Ja puolivillejä sireenipensaita!

Joillakin haudoilla kasvoi vanhoja ruusuja. Oi kuinka suloisia olivatkaan hiekalle pudonneet keltaiset ruusujen terälehdet, jotka hohtivat päikkösessä!

Eräällä haudalla oli vanha, joskus mustaksi maalattu (maalin näki vielä paikka paikoin) rautapisteaita. Se oli suljettu. Siinä ei ollut minkäänlaista porttia. Iso, valkea hautakivi, sileäksi tahottu, oli lappeellaan maan päällä. Sen toisessa päässä seisoi iso, joskus mustaksi sekin maalattu, malmiristi. Kiveen oli hakattu kullattu kirjoitus:

MARRASKUUN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ (Vuonna -- --) Tuhoutui fregatilaiva -- ANNA SIRIUS -- Tässä lepää sen 18 miestä.

Noin viisi askelta siitä etelään oli toinen samanlainen, mutta pienempi aitaus ja siinä samanlainen valkea tahottu kivi ja samanlainen malmiristi ja samanlainen kultakirjoitus valkeassa kivessä:

MARRASKUUN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ (Vuonna -- --) tuhoutui fregatilaiva -- ANNA SIRIUS -- Tässä lepää sen Päämies ja Molemmat Perämiehet.

Risteillessään kirkkotarhaa saapui kreivi vasta avatulle haudalle, jossa ei ollut vielä mitään. Hän katseli sitä sangen sekavin tuntein.

On jo aika ilmaista, ettei katselija ollut mikään oikea paroni, vielä vähemmin kreivi. Olipahan vain juoppo, hurjasteleva pappipahanen, joka ei vielä missään ollut onnistunut saamaan omaa seurakuntaansa ja oli nyt loppujen lopuksi hakenut tämän syrjäisen saariseurakunnan sielunpaimenen virkaa. Joku viikko takaperin oli hän tuossa samassa temppelissä suorittanut vaalinäytteensä. Hän oli ensimmäisellä vaalisijalla, mutta mitään takeita ei näyttänyt olevan edes tästä viimeisestä oljenkorresta. Hän oli muuttanut ulkomuotoansa, leikannut tuuhean ruskean partansa suipoksi ja äkäiseksi pukinparraksi ja ohentanut pitkät, suuret viiksensä kahdeksi vaivaiseksi piiskaksi, jotka riippuivat alas yli molempien suupielien. Ylleen oli hän pukenut ritaripuvun: verkaa, samettia, säämiskää ja kiiltonahkaa. Hän oli saanut ulkoasunsa siinä määrässä muuttumaan, ettei kukaan saarella häntä tuntenut. Eräältä tuttavaltaan ja suosijaltaan, rikkaalta paronilta, oli hän saanut pukutarpeita ja jahdin miehistöineen käytettäväkseen.

Hän oli saapunut seuraamaan tänään tapahtuvaa papinvaalia aivan läheltä, ja tuntemattomana aikoi hän käyttää kaikkia keinoja, mitä onnellinen sattuma ehkä hänen eteensä tuo. Toiveet olivat sangen pienet, tai oikeastaan niitä ei ollut ensinkään, eikä hänellä ollut käytettävänään minkäänlaista pohjaa, jolle voisi rakentaa valmiin, vaikkapa hatarankin, ohjelman, jonka mukaan nyt toimisi, mutta hän päätteli aivan oikein, että ehkä onni potkaisee ja että sattuman ("Joka muka on sokea! Sokea on ainoastaan se, joka ei näe sattumaa!") tuomat toiminnan mahdollisuudet ovat löydettävissä juuri täällä itse vaalipaikalla. Kaikki keinot kelpaavat, jos ne auttavat! Hän päätteli, että ei ole luvattomia ja luvallisia keinoja, vaan huonoja ja hyviä.

Voi kuinka häntä huvitti tuon päätelmän mestaruus.

Mestaruus nimittäin oli siinä, että on melkein sama asia, jos sanoo: "luvattomia ja luvallisia" tai: "huonoja ja hyviä". Se on siinä, ettei hän tee niiden tyhmyyttä, jotka sanovat: "Tarkoitus pyhittää keinot!" Pois se! Se on jo holtittomuutta!

Ankarimmankaan siveyssaarnaajan tuntoa nimittäin ei loukkaa lauselma: "Luvattomia ja luvallisia keinoja."

Niin -- sehän oikeastaan sisältyy itseensä kristillisyyteen ja on miltei, miltei hiuskarvalleen samaa -- kun sitä viitsii vähänkin syvemmin ajatella -- kuin "huonoja ja hyviä keinoja" eli keinoja, jotka vievät toivottuun päämäärään (luvalliset eli hyvät keinot), tai keinoja, jotka sinne eivät vie (luvattomat eli huonot keinot). Hänen velvollisuutensa pappina ja sielunpaimenena oli käyttää tietysti vain luvallisia eli hyviä keinoja. Se on selvä se! "Muutenhan saan tunnolleni ikuiset vaivat!" päätteli hän ajatuksissaan.

Katsellessaan tuota vasta avattua tyhjää hautaa joutui hän siis sangen sekavain tunteiden valtaan. Ajatuksia oli enää vaikea hallita. Ikäänkuin jotakin tyhjää ilmaantui hänen sydänalaansa. Tuntui ilkeältä. Kaikki näytti epävarmalta. Polvissakin tuntui huojumista.

"Kuka hyvänsä tuohon haudataankin, vanha tai nuori, kalastaja tai merimies, sairauteen kotonaan kuollut tai merenajona löydetty, niin joka tapauksessa tänään valittu pappi tulee tuon haudan siunaamaan."

Hänen mieleensä muistui hänen oma kokonaan epäonnistunut vaalisaarnansa. -- Sielunvihollinen, tuo ikuinen kiljuva jalopeura, joka kaikkialla käy ympäri, etsien, kenet hän nielisi, sai hänet ryyppäämään juuri vaalisaarna-aamuna! Se kirottu kuiskasi hänelle, että ota mies mokoma rohkaisuryyppy, muuten ihan varmasti epäonnistut. "Ei vielä riitä, ei vielä riitä!" hoputteli se joka ryypyn perästä.

Hänestä näytti tuota avonaista hautaa katsellessa kaikki keltaisenharmaalta ja upottavalta.

Hän hengitti syvään ja rauhallisesti ja onnistui ajamaan mielestään pois nuo alakuloisuuden hengettäret.

Kirkossa veisattiin loppuvirttä.

Sitten kumahti tornissa kolme harvaa kellonlyöntiä. Jumalanpalvelus oli päättynyt ja vaalitoimitus, ankaran taistelun hetki oli alkanut.

Kirkon ovista tulvi ulos kansaa.

Miehet pysähtyivät kirkkotarhaan isoihin ryhmiin, odottamaan vaalin alkua. Ryhmät yhtyivät ja vähitellen muodostui yksi iso kiivaasti väittelevä ryhmä.

"Nyt jos koskaan!" huudahti sielussaan itselleen valekreivi. "Minä en totisesti putoa korkealta, mutta voin kiivetä tänään sangen ylös -- omaan virkaan -- omaan virkaan!"

Valekreivi lähestyi miesjoukkoa.

Hattuja kohotettiin siellä ja täällä.

"Jumal' antakoon. -- Jumal' antakoon. -- Kaunishan tämä on ilma tänään -- ja lämmin."

"Tuli kesä viimeinkin."

"Tuli."

"Mitä ne miehet täällä näin joukolla tuumivat?" kysyi valekreivi tuttavallisena.

Syntyi pitkä vaitiolo. Valekreivi kysyi taas, aivan muina miehinä, asiaa tuntemattomana ja asiaankuulumattomana:

"Taitaa olla joku yhteisen tien teko kysymyksessä?"

Lopulta avasi kirkonisäntä suunsa ja vastasi:

"Mitäs tässä muuta tuumitaan kuin että meillä tässä olisi tänään papin vaali, ja nyt ei tiedetä, ketä äänestetään, kun ensimmäinen vaalipappi on sikajuoppo, toinen hullu, tai muuten sekapäinen, ja kolmas ei osaa saarnata eikä messuta. -- Tuumitaan, että millä keinolla tässä saisi koko vaalin kumoon ja uudet vaalipapit."

Valekreivi kiitti Sattumaa, joka näin pian toi hänelle tilaisuuden tehdä jotakin. "Tuon kuumemmaksi ei rauta tule. Nyt on taottava!" tuumi hän ja lausui ääneen:

"Asia nyt ei ensinkään minua liikuta, minkälaisen papin te saatte, mutta kun minulta kysytään, niin sanonpa minäkin mielipiteeni. Pianhan tästä päästään! Se ensimmäinen vaalipappi on kuollut. Äänestäkää mies miehestä kaikki sitä, niin varmasti saatte uudet vaalit, ihan niinkuin teidän oman pappinne kuollessa. Jos ette äänestä tätä kuollutta vaalipappia, saatte varmasti tänne papiksenne joko toisen tai kolmannen, jotka vielä elävät, ja Jumala hänen tietää, kuinka kauan ne elävät!"

Saarelaiset saivat siihen aikaan vain kerran kuussa niin sanotun kihlakunnan postin, eivätkä aina sitäkään. Kiitollisina ottivat he siis vastaan vieraalta tiedon vaalipappinsa kuolemasta ja vielä kiitollisempina vieraan neuvot. Molemmat, niin tiedot kuin hyvät neuvotkin, olivat ylen harvinaisia yksinäisellä meren saarella, jossa kourallinen ihmisiä eli omaa elämäänsä, taistellen henkensä kaupalla olemassaolonsa puolesta. "Vai niin. Vai on se kuollut."

"On. Jo pari viikkoa takaperin."

"Mihin tautiin tuo lienee kuollut?"

"Se joi itsensä kuoliaaksi."

"Vai niin. Vai jo se vainaa kuoli!"

"Jo se kuoli!"

"No tunteekos herra näitä meidän toisia vaalipappeja?"

"Tämän ensimmäisen minä tunsin paremmin, mutta kyllä minä niistä toisistakin sen verran tiedän, että eivät ne papeiksi kelpaa. Paremmin tämä vainaja olisi sittenkin tehnyt tehtävänsä, kuin nuo toiset yhteensä. Äänestäkää vaan sitä kuollutta, niin uudet vaalit saatte varmasti!"

Miehet päättivät seurata neuvoa. Suntio ilmoittikin jo kirkon ovelta, että vaali alkaa, ja pyysi miehiä sisään.

Valekreivikin seurasi miehiä kirkkoon viimeisenä ja asettui erään pilarin varjoon seuraamaan toimitusta, joka merkitsi hänelle joko leipää tai leivättömyyttä.

Ilokseen hän kuuli miesten kirjaimelleen seuraavan hänen neuvoaan.

Jokainen äänesti kuollutta vaalipappia, siinä ihanassa toivossa, että saataisiin uudet vaalit ja paremmat vaalipapit.

Ennen vaalin loppua hiipi kuollut vaalipappi ulos kirkosta ja purjehti tyytyväisin mielin hyvää myötäistä matkoihinsa ja palasi erään saarelaisaluksen mukana vasta sitten, kun oli saanut tuomiokapitulilta vahvistuskirjan saaren kirkkoherran virkaan.

Kun hän muutaman viikon perästä ilmaantui saarelle ottamaan vastaan virkaansa (monilukuinen perhe mukanaan), eivät saarelaiset olleet uskoa silmiään. Pelkäsivätpä jotkin jo, että heidän kuollut vaalipappinsa on tullut kummittelemaan rangaistukseksi muka siitä ilkeydestä, mikä häntä, kuollutta miestä, kohtaan tehtiin papinvaalissa.

Kirkkoneuvosto otti kyllä vieraan vastaan vieläpä auttoi ja opasti hänet pappilaankin, mutta sitten avasi Kirkonisäntä suunsa ja selitti änkyttäen:

"Tässä taitaa olla tapahtunut jokin petos tai erehdys. Meidän vaalipappimme on kuollut. Saatiin siitä tietää vasta perästä päin."

"Ei tässä ole tapahtunut mitään petosta. Minä olen teidän vaalipappinne, enkä minä ainakaan tähän asti ole vielä kuollut. Minut on valittu, kuten minulle on ilmoitettu, seurakunnan kaikilla äänillä, ja tässä olisi itsensä piispan minulle antama valtakirja tähän virkaan."

"Mutta kukahan veijari se oli, joka meitä narrasi, että -- että --"

"Jaa! Se ei kuulu minuun ensinkään, mitä täällä on ehkä juteltu ja juoruiltu. Käydäänpäs toimeen nyt vaan. -- Ensiksikin lausun minä seurakunnan läsnäoleville jäsenille kiitollisuuteni siitä, että seurakunta on minua kohtaan osoittanut mm yksimielistä luottamusta, ja toiseksi toivon, että Herra antaisi minulle paljon vuosia tehdäkseni työtä Hänen viinamäessään täällä yksinäisellä meren luodolla."

"Käykäämme käsiksi virka-asioihin.

"Kuinka onkaan papinpalkan laita tässä seurakunnassa?

"Eiköhän se ole liian alhainen?"

"Ehdotan siis heti tässä ensimmäisessä kokouksessamme jolle Herra siunauksensa antakoon, keskusteltavaksi ja päätettäväksi keinoista, joilla tämä ikävä epäkohta saataisiin poistetuksi."

"KULLAKIN OMA KOLUUMINSA."

"Markka penni, markka penni, kullakin oma koluuminsa", selitti saaren vähämielinen pappi kahdelle opettajalle, jotka olivat saaneet tehtäväkseen laatia kirkollisen ääniluettelon tulevia lukkarin ja urkurin vaaleja varten.

"Markka penni, markka penni, kullakin oma äänimääränsä. Tämä kirkollinen ja seurakunnallinen järjestys vaatii, että kukin saa oman äänimääränsä. Ymmärtäväthän opettajat, että tämä on hyvin tärkeä toimi, joka opettajille nyt on uskottu, kun kirkonkokous on valinnut opettajat tätä ääniluetteloa tekemään?"

Opettajat myönsivät ymmärtävänsä. Heitä ei ollut valittu siitä syystä, että toimi olisi vaatinut erikoista ymmärrystä ja harvinaisempia luonnonlahjoja, vaan neljästä seuraavasta syystä:

Ensiksi: toimi oli peräti ikävä.

Toiseksi: siitä ei ollut mitään palkkaa.

Kolmanneksi: se ei ollut edes mikään kunniatoimi.

Ja neljänneksi: kesä oli parhaimmillaan, kalastus ja merenkulku tuottavimmillaan, rantakäräjät mieltäkiinnittävimmillään, eikä saaren varsinaisesta aatelistosta, kalastajista ja laivureista kukaan halunnut ottaa tointa vastaan. Siksi se lykättiin noille kesäjoutilaille, yhteishyvän alttarille aina aikansa ja voimansa uhraaville aatteen etuvartijoille, opettajille.

"Markka penni, markka penni, kullekin oma kolumninsa. Se on hyvin yksinkertaista. Kyllä kai opettajat jo alkavat sen ymmärtää?"

Asianomaiset myönsivät kyllä vähin alkavansa sitä ymmärtää. He olivatkin selitystä kuulleet jo pari tuntia, jolla ajalla se oli keskeytynyt vain kerran, suuren huvimatkailijahöyrylaivan huutaessa satamaan tullessaan. Pappilan mamma oli tullut huvilaivassa kaupunkimatkaltaan ja pappa riensi häntä tervehtimään. Samassa hulmahti pappilan piha täyteen kesäiloisia huvimatkailijoita. Niitäkin kävi pappa tervehtimässä kysellen ystävällisesti kunkin nimeä, säätyä, ikää, naimisissa vai naimaton, vanhempia ja heidän säätyään, kotipaikkaa, syntymäpaikkaa, virkaa tai ammattia, osakuntaa ja tiedekuntaa, jos kysyttävällä oli ylioppilaslakki, ynnä muita mieltäkiinnittäviä seikkoja. Tällä kierrollaan tapasi hän matkailijain joukossa erään aatelismiehenkin. Heti kiipesi hän takaisin sisään, minkä vanhoilta jaloiltaan pääsi selkä köyryssä, pellavanvalkea parta pujossa ja kädet huitoen. Sisään päästyään riisui hän arkitakkinsa ja kellastuneen kauluksensa. Sitten hän valikoi varastonsa puhtaimman kauluksen, jonka asetti kaulaansa, pani hopeiset liperit leukansa alle ja puki päälleen parhaan, sysimustimman virkatakkinsa ja ranteisiin puhtaimmat kalvosimensa.

"Raaku kaulassa -- mansetit käsissä... Eikö ole hieno mies -- herrasmies?...", oli hän hokenut iloissaan opettajille, rientäessään näiden ohi takaisin pihamaalle, jatkamaan tuttavuutta aatelismiehen kanssa. -- "Pappissääty ensin ja sitten aatelissääty ja vasta sen perästä muut säädyt: porvarissääty ja talonpoikaissääty... Taivaallinen esivalta ensin, sitten maallinen ja sen perästä alamaiset", kuultiin hänen puhelevan pihalla aatelismiehelle, jota hän iloissaan naureskellen leikillisesti nyki milloin hihasta, milloin olkapäästä, milloin takin liepeestä, ja tuppasi nenänsä miltei yhteen puhuttelemansa aatelismiehen nenän kanssa.

Ääniluettelon tekijät olivat päässeet parhaiksi syventymään työhönsä, kun heidän opastajansa palasi.