Part 3

Perästä selveni, että niin ei kuitenkaan ollut. Minä sain siitä uutta voimaa ja läksin kävelemään ääntä kohti ja hylkäsin sen tien, kun se vähän matkan päästä alkoi kääntyä liian paljon vasempaan päin.

Ei minun kauan tarvinnutkaan kävellä, kun alkoivat näkyä tulet kylästä. Oli jo niin aamu, että ihmiset olivat ylhäällä.

Tunsinhan minä sitten paikan.

Olin omassa rannassa ja äitivainaja, jolla oli leipomus sinä aamuna, oli rannasta pinosta ottamassa leivinpuita, ja oma koiranihan siellä haukkua luksutteli, ja kun tunsi minut, alkoi juosta vastaan syöneenä ja aamuyön levänneenä ja huiskutellen minulle iloisesti häntäänsä.

Äitivainaja siinä sitten siunailemaan, että: "missä sinä olet koko yön kävellyt" ja: "mikset sinä tuhma ottanut kompassia mukaasi, kun jäälle läksit!"

Sinä päivänä sitä oli sitten naurua kylässä.

Minä kyllä heti kotiin päästyäni söin ja kävin maata ja heräsin siinä puolen päivän korvissa, kun kotiväkikin nauroi. Ne ihan ulvoivat. Sisko Hanna aivan kiemurteli lattialla, eikä tahtonut saada enää henkeään vedetyksi.

Oli nimittäin löydetty jäältä, satakunta askelta rannalta, iso kovaksi tallattu piiri, jossa oli vedetty hylettä.

Kävin minä sitä rataa itsekin katsomassa.

Niin se oli joutava pyöreä kuin kattilan pohja, kuin isolla harpilla piirretty siihen tasaiselle rantajäälle.

Nauroivat ne sen päivän ja vielä monena seuraavanakin. Mutta hylkeen minä maalle toin kuin mies ja se ei naurattanutkaan ketään.

Mutta miehet hoi!

Siellä taitaa lisätä tuulta!

Niin oli todellakin käynyt.

Syysyö ei malta kauan pitää samanlaista säätä, ja nyt oli alkanut navakasti tuulla, oli jo miltei myrsky.

Perämies huusi jotakin.

Äskeinen kertoja pilkisti ulos kajuutan luukusta ja kysyi:

-- No mikäs on?

-- Tuuli kääntynyt vastaan. Tulkaa ylös sieltä niin käännetään!

Hetken perästä kääntyi jahti päin tuulta. Purjeet paloivat ja pamisivat. Jalusnuorat ja niiden lokit löivät kantta. Keula syöksyi suureen hyökyaaltoon, joka koskena ryöppysi kannella perää kohti. Pian saivat keulapurjeet tuulta vastapuolelta ja painoivat aluksen kääntymään toiselle kupeelleen. Isopurje pingoittui ja keulapurjeet päästettiin auki yläpuolelta ja vedettiin kiinni alapuolelle. Jahti oli kääntynyt ja kulki uutta suuntaa hyvää kyytiä. Tuuli lisääntyi hetki hetkeltä. Vilkkaasti oli liikuttava, että ennätettiin saada kärkipurje alas ennenkuin tuuli ennätti sen repiä. Hetkistä myöhemmin tuli tuulen mukana sumu ja peitti verhoonsa loistot.

-- No, pojat! Kiittäkää nyt Jumalaa, että meillä on kompassi, sanoi mies, joka oli nuoruudessaan kompassittomana marssinut piirissä omia, jälkiään kokonaisen pitkän talviyön.

SUSI SAARESSA.

Sunnuntaiaamu huhtikuussa.

Liiva-Simo on päättänyt olla menemättä kirkkoon ja on ottanut esille ulkoa mustanruskean ja sisältä vaaleanruskean, nahkakantisen, messinkihakaisen, selvän "kokoränttisen" saarnakirjansa.

Niinä sunnuntaina, jolloin hän ei mene kirkkoon, ottaa hän aamiaisen syötyään esille tuon saarnakirjan, hankaa kirkkaiksi silmälasinsa ja alkaa lukea päivän saarnaa. Näin on hän tehnyt jo puoli vuosisataa, kauemminkin, mutta ei hän tunne yhdestäkään saarnasta kuin alun, sillä kun hän on päässyt kolmannelle tai neljännelle, tai parhaimmassa tapauksessa seitsemännelle riville, saavuttaa hänet ensin painostus silmien tienoilla, sitten torkutus ja heti sen jälkeen syvä uni. Tähän tilaan oli Simo nytkin joutunut. Hän istui pöytänsä ääressä. Leuka nojasi päällekkäin asetettuihin nyrkkeihin ja kyynärpäät olivat ojennettuina kahden puolen, pitkin pöydän reunaa. Siinä oli mukava nukkua. Simoa ei koskaan tässä saarnanlukuhommassa häiritty ja heräsi hän tavallisesti vasta, kun kirkkoaika oli jo ohi ja saarnan jatkaminen oli tarpeetonta. Simo siirsi kirjanmerkin seuraavan saarnan alkuun, napsutteli hakaset kiinni ja asetti kirjan laudalle, paikalleen, ja pani tupakaksi. Tällä kertaa ei Simo päässyt niin pitkälle. Hän oli vasta varsinaisen lukunsa alussa, kun naapuri tuli kolisten sisään ja Simo heräsi, ja ettei naapuri luulisi hänen olleen nukuksissa, sanoi hän kaiken varmuuden vuoksi:

-- Jumal' antakoon.

-- Jumal' antakoon, Jumal' antakoon! vastasi naapuri. -- Taisit olla nukuksissa?

-- Enhän minä nukuksissa. Mitä sinulle kuuluu?

-- Sitähän minä vain läksin kysymään, että sinä et taida vielä tietääkään, että saareen on viime viikolla tullut susi.

-- Älä helkutissa! Kuka sen on nähnyt?

-- Hallin-Aape sen on nähnyt.

-- Vai on tullut susi saareen.

-- On. Hallin-Aape on ollut viime perjantaina poikansa kanssa veistämässä jaalansa kaaria lähellä rantaa Hailniemessä. Susi oli juossut Pohjoisriviltä pitkin rantajäätä. Oli ollut; kuin iso hylekoira ja harmaa oli ollut väriltään. Nähtyään Aapen poikineen oli se ruvennut laukkimaan pitkin rantaa eteläänpäin. Aape oli pelästynyt ja luullut sitä ensin sudeksi -- niinkuin se olikin -- ja sitten kummitukseksi ja lähtenyt juoksemaan paikalla kotiinsa, johon pääsi henkihieverissä. Koko ajan oli juossut hänen vieressään niinkuin susi, mutta sillä oli ollut miehen pää. Se oli hävinnyt aina silmistä heti, kun Aape pysähtyi sitä katsomaan ja ilmaantunut taas, kun Aape lähti juoksemaan. Aapen poika ei ollut nähnyt koko aikana muuta kuin isänsä, joka juoksi jälempänä.

-- Eikö poika sutta nähnytkään.

-- Sehän se suden näkikin, mutta ei sitä kummitusta. -- Kun nyt ei enää ole meressä jäätä, ei se susi pääse saaresta pois. Mitäs arvelet, eiköhän olisi koottava molempien kylien väki kokoon ja pantava sudenjahti toimeen, ennenkuin eläimet lasketaan ulos ja lapset rupeavat käymään metsässä risuja keräämässä.

-- Jaa. Mitenkä sen asian laita lienee. Minusta kyllä ei paljon apua ole, mutta jos susi kerran on saareen tullut, niin poishan se on saatava. Selvähän se on. Kalliiksi sen ruoka tulee.

-- Kalliiksi se tulee.

-- Mutta onkohan se nyt sekään totta, että se susi on maalle päässyt, kun koko juttu on tuon Hallin-Aapen puheita. Ja oliko sitä perjantaina enää jäätäkään meressä.

-- Olihan jää silloin vielä meressä, ainakin Pohjoissalmessa, ja onhan se susi voinut tulla jo aikaisemmin, vaikka nyt vasta on nähty. Jos Aape yksin olisi nähnyt ja puhunut, ei asialle voisikaan mitään arvoa antaa, mutta kun poika oli mukana ja onhan se täysjärkinen ihminen.

-- Onhan se kyllä, myönteli Simo ja lisäsi: Kun sinä kerran olet kunnanesimies, niin kutsu kansa kokoon.

-- Sitähän minä olenkin ajatellut, mutta tuumin, että tiedustanpa ensin sinunkin mielipidettäsi.

-- Niin no, minun mielipiteeni on, että jos susi on saaressa, on se ajettava jälleen pois, tai oikeastaan tapettava, ja nythän on miehillä sopivaa aikaa lähteä jahtiin. -- Vai on susiparka eksynyt tänne saareen. -- Tulikohan tuo Virosta vai Suomesta?

-- Kuka hänen tietää! Pohjoisesta se oli juossut sinne Hallin-Aapen työmaalle, mutta voi se olla tullut etelästäkin. Tulin juuri rannasta, ja siellä oli paljon miehiä, ja se se tuntui olevan yleisenä mielipiteenä, että suden jahtiin on lähdettävä, vaikka jo huomenna.

-- No niin kiireesti kuin suinkin! Ei tässä ole enää monta päivää, kun osa miehiä on mikä missäkin.

Samaan aikaan oli miehiä koolla myös Pelto-Kallun luona.

-- Hallin-Aape kuului nähneen viime perjantaina suden Hailniemessä.

-- Niin kuuluu. Lieneekö siinä perää?

-- Kyllä siinä perää on ja kova perä onkin. Oli juossut Suomesta päin se susi.

-- Mutta eihän perjantaina ollut jäätä enää Pohjoissalmessa.

-- No se nyt on selvä vale se! Vielähän perjantai-iltanakin oli Pohjoissalmi täynnä jäätä. Näinhän minä omin silmin, kun olin itse katsomassa Pohjoiskorkealla, että salmi oli jäitä täynnä!

-- Voipi olla, en minä ole käynyt katsomassa. Sanotaan vaan sillä tavalla.

-- Sanotaanhan sitä paljonkin, missä ei ole perää.

-- Miten sen suden laita oikein lienee...

-- Se on sillä tavalla, että se oli hypännyt Hallin-Aapen poikaa vasten pystyyn ja yrittänyt purra, mutta kun poika parkaisi, niin susi läksi karkuun pitkin rantaa etelään päin. Kunnan esimies kuuluu hommaavan kokoon väkeä ja lähtevän tänään sitä sutta jahtaamaan kiinni ja tappamaan.

-- No eihän nyt hullunakaan tänään, pyhäpäivänä!

-- Tänään, tänään! Ei hätä lue lakia. Mitä ennättääkään vielä syödä ja repiä ennen huomista! Ja pitäähän sitä härkääkin auttaa kaivosta sapattina, saatikka ottaa kiinni susi, joka on hengenvaarallinen koko saaren kansalle ja eläimille.

-- En minä sitä sano, että olisin vastaan. Menkää vaan te, jotka olette nuorempia. Minusta ei enää ole sellaiseen hommaan. Susi on vikkelä eläin, pirun vikkelä.

Samaan aikaan oli myöskin Kiis-Juonaalla vieraita.

-- Kuului tulleen susi saareen viime perjantaina.

-- Ole nyt!

-- Niin ne sanovat. Hallin-Aape oli nähny; sen viime perjantaina Hailniemessä. Oli juossut pohjoisesta päin pitkin rantaa ja hyökännyt Aapen poikaan kiinni. Pojan olkapäässä ja käsivarressa kuuluu olevan seitsemän hampaanjälkeä, Se se se, änkytti kertoja, tekee vielä kummia, jos saa olla kauemmin saaressa. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei se taida paljoa katsoa syömään käydessään, onko edessä ihmisen lapsi vai lehmän vasikka. Eikä sitä saa saaresta pois muuten kuin että joka mies lähtee jahtiin ja pitkässä rivissä kuljetaan läpi maan päästä päähän ja katsotaan joka loukko.

-- Menkää vaan, menkää vaan, te nuoremmat. Minä olen jo vanha mies ja tuota noin -- minusta ei ole enää niin vikkeläin eläinten pyytäjäksi. Riittää se kun saan silakan kiinni lautaselta.

-- Vikkelä se paholainen kuuluu olevan! Vaikka oli Aapen pojalla ollut kirves kädessä, oli se vaan kiinni käynyt ja päälle hyökännyt ja siinä rytäkässä pojan kirves joutui ties minne, ja miten olisi käynytkään, ellei Aape itse olisi ennättänyt kirveineen hätään. Vasta sitten oli muristen ja niskakarvat pystyssä ja häntä kippurassa loikkinut tiehensä. -- Kyllä se on niin, että ei sitä auta jättää kauemmaksi aikaa maalle sitä eläintä. Syö se lehmät ja lehmän vasikat, koirat ja ihmiset kuin susi suuhunsa ja kuin haukka hampaisiinsa.

Tupaan tuli vielä kolmas, joka tiesi kertoa, että Pohjoisrivillä olivat viime perjantaina nähneet loistonvartijat rannalla lumessa suden jäljet, jotka johtivat, kun niitä vähän matkaa voitiin seurata, Hailnientä kohti, siis Hallin-Aapen työmaalle, jossa se susi sitten nähtiinkin.

Perästäpäin kyllä selvisi, että loistonvartijat olivat nähneet ne "suden jäljet" vasta kuultuaan ensin kylästä tulleen huhun, että susi on nähty saaressa. Kun myöhemmin, tuon sittemmin niin surkeankuuluisaksi tulleen sudenjahdin päätyttyä, tarkastettiin niitä jälkiäkin, havaittiin -- mikäli se enää oli mahdollista, kun kevätaurinko oli niitä jo kohdellut pahoin ja repinyt ne sangen epäselviksi -- että ne olivat vain tavallisia hyljekoiran jälkiä. Samanlaisia löytyi nimittäin kaikkialta muualtakin, erittäinkin kylästä ja sen läheisimmästä ympäristöstä. Tätä seikkaa ei alussa osattu ottaa huomioon, kun mielet olivat jännityksissä ja kuohuksissa ja jokainen -- pitkän ja peräti yksitoikkoisen talven jälkeen -- niin mielellään uskoi, että susi oli saaressa ja on jo ennättänyt tehdä ties mitä pahaa. Tämä oli kuin virkistävä sade tai lääke tai humala mielikuvituksen maailmalle, joka viiteen kuukauteen ei ollut saanut mitään ravintoa. Useat aivot nauttivat kuvitellessaan, mitä kaikkea tuo susi onkaan ennättänyt tehdä viimeisten tuntien aikana, joista ei vielä ole -- varsinkaan naapurikylästä -- saapunut mitään tietoja, ja mitä tuo kauhea ilmestyskirjan peto tekeekään huomenna, kun ohut ja harva pyyntimiesten jata hiljalleen ja vaaniskellen valuu pitkin saarta etelästä pohjoiseen ja jossakin keskimaassa, synkässä metsässä ankaran vuorenrinteen alla tuo julma verenhimoinen hirviö hyökkää paria kolmea miestä kohti pimeästä luolastaan häntä sojossa, niskakarvat pystyssä, verenvärinen suu irvistyksessä ja korttelinpitkät valkeat torahampaat raateluvalmiina, upottaen ne seuraavien silmänräpäysten kuluessa miesten nilkkoihin, kinttuihin ja kurkkuun -- uhh! -- Kiitos Herran, että itse olen sillä kertaa kaukana rannikolla, vuorten takana, enkä kuule sitä parkumista ja ulvomista, joka siitä syntyy ennenkuin pyssy -- sillä susi oli niin viisas mies, että hyökkäsi siihen kohtaan jataa, jossa oli vain kirveitä ja piikkejä -- saapuu ja antaa sille paholaiselle kuolintäräyksen ja sanoo: "Siin' on sinulle! Kukas käski tulla ilman lupaa saareen, syömään vasikoita ja lapsia!"

Seuraavana aamuna -- oli maanantai, huhtikuun kolmaskolmatta, vuotena, jota nimitettiin susivuodeksi ja nimitettäneen siksi vieläkin -- oli kirkon lähellä olevalle aukealle kokoontunut saaren koko miehinen voima, yhteensä lähes kaksisataa täysi-ikäistä ja koulumestarinsa johdolla yli kaksikymmentä poikaa.

Miehet olivat ryhmittyneet lähelle kirkon aitaa, johon nojaten useat seisoivat tupakoiden ja jutellen. Levottomimmat kulkivat ryhmästä ryhmään kuulustelemassa tuoreimpia uutisia sen viimeisimmistä tihutöistä. Huhuiltiin nimittäin, että jostakin pahnasta olisi kadonnut sika tai porsas.

Miehet olivat sangen eri tavalla asestettuja. Näkyi oikeita kiväärejä, mutta tavallisia raskaita hyljepyssyjäkin oli joukossa, ja joillakin oli kevyt haulikko, jossa tällä kertaa kuitenkin oli sisällä oikea hyljeluoti.

Useilla oli vain piikki, jota hyljemiehet käyttävät. Jotkut olivat ottaneet kirveen. Muun muassa nähtiin Pelto-Kallu, joka siis kumminkin aikoi lähteä matkaan, kirves olalla. Hän oli aikonut ensin ottaa tavallisen kapeateräisen kirveensä, mutta tuli sitten ajatelleeksi monenlaisia mahdollisuuksia, muun muassa, että kirveen terän on oltava mahdollisimman laaja, jotta se voi herättää pedossa jonkinlaista kunnioitusta, ehkä pelkoakin, ja sattuu paremmin, ja niin hän valikoi laajateräisen lihakirveensä. Samanlaisen mietiskelyn tuloksena näkyi joukossa useita lihakirveitä.

Liiva-Simo seisoi aseettomana, sillä hän oli tullut antamaan vain hyviä neuvoja näille nuoremmille. "Ei siinä mitään vaaraa ole", hoputteli hän rohkaisevasti. "Ei se susi ole paljon suurempi tavallista rotevaa koiraa. Olenhan minä niitä nuorena ollessani nähnyt Virossa vaikka kuinka paljon. Niinhän niitä siellä ennen nuijittiin kuoliaiksi kuin hallinpoikia. Päähän kun vain lyöpi, niin ei se muuta kaipaakaan. Vielä parempi, jos sitä pakanaa ampuu pyssyllä, ja onhan täällä pyssymiehiä enemmän kuin muita. Panee pyssymiehiä ja kirves- ja pilkkimiehiä pitkin jataa aina vuorotellen, että saa antaa sille paholaiselle useammanlaisilla aseilla yhtaikaa, että roikaa vain."

Koulumestarin piskuinen, mutta tuliselta ja tuikealta näyttävä lauma seisoi vähän syrjempänä, jo marssivalmiina, järjestyneenä ruoturintamaan.

Se oli asestettu noin sylen pituisilla seipäillä, joiden päissä oli aikoja sitten hylättyjä, mutta nyt romun seasta ullakolta jälleen löydettyjä vanhoja ruostuneita jääpiikkejä. Joillakin oli seipään päässä samoista paikoista löydettyjä kirveennysiä. Tämän huomattuaan joukkoaan tarkastava koulumestari ärähteli silmäkulmat ukkospilvinä: "Sanoinhan minä, että jokaisen on hankittava sylen ja kahden tuuman pituiset keihäänvarret ja niihin kärkiin vanhoja tai uusia hyljepiikkejä. Mutta mitä minä näen! Siellähän on lähes puolitusinaa kirvesnysää! Mitä se sellainen on olevinaan! No -- olihan niitä ennen kirveitäkin sotakeihäiden kärjissä, mutta niissä oli myös kärki, jotta asetta voitiin käyttää myös pistoaseena, ja koukku, jolla voitiin nykäistä viholliselta kypäri päästä alas taistelutantereelle. Sitä asetta käyttävää soturia nimitettiinkin sattuvasti koukkuhuoviksi. Niin. Olisi sitä kyllä voinut lyödä vaikka pitkän raaspiikin kirveen silmään ja toisen taivutettuna varren läpi ja niin olisi saatu oikeita koukkuhuovin aseita, jotka sitten olisi voitu sijoittaa keskustaan. No niin. Onhan siellä kyllä yhdessä raaspiikki, mutta kanta ylöspäin. Hö hö hö hö! No, kyllä olet typerä, totta toisen kerran! Luuletko sinä, että vihollinen jää sinun syyhyteltäväksesi tuolla nololla raaspiikinkannallasi! No oli menneeksi! Rumaahan tuo on, että on sekaisin eri aselajeja! Hei siellä te kirvestolvanat! Tulkaa tänne näin, keskustaan. Saatte olla nyt siinä koukkuhuoveina, vaikkeivät aseenne tyydytä alkeellisimpiakaan toivomuksia. Pitäkää se mielessänne, että olette koukkuhuoveja, jotka lähetetään milloin vasempaan, milloin oikeaan sivustaan eli siipeen, missä kulloinkin taistelun tuoksina kehkeytyy tulisimmaksi ja missä rivit alkavat horjua. No hiljaa siellä! Asento! Ja pistäkää sitten te koukkuhuovit teränne ulkokasalla, ja lyökää keskiterällä ja nykäiskää eli tempaiskaa sisäkasalla. Pitäkää se mielessänne!"

Koulumestari tähtäili vielä kerran rivejänsä sekä toisesta että toisesta päästä, että nenänipukat olivat ehdottomasti samassa rivissä, kohenteli sieltä ja täältä rivin taipumia ja pullistumia, potkaisi sieltä ja täältä varpaat erilleen toisistaan ja komensi kannat yhteen.

Jo seisoi tuolla oman joukkonsa edessä kunnan esimieskin, pitäen sille seuraavan puheen:

-- Jaaha. Koska nyt näyttää olevan jo kaikki miehet koolla ja koska ei ketään enää tunnu tulevan, niin mitäpä siinä muuta kuin lähdetään Lounatpäähän, jossa vasta jata muodostetaan. Mutta sen minä sanon, että jata ei saa katketa koko ajalla mistään ja joka miehen on pysyttävä puheyhteydessä sekä oikealla että vasemmalla puolella olevan lähimmän miehen kanssa ja nähtävä hänet alituiseen. Ja jos jossakin kohdalla jostakin syystä jata pysähtyy, on siitä lähetettävä huuto pitkin jataa molempiin suuntiin ja toisten on silloin pysähdyttävä odottamaan tai riennettävä juoksujalkaa apuun, jos missäpäin apua huudetaan. No, ei muuta kuin musikantit eteen ja lähdetään menemään!

Musikantteja oli kolme. Mestarin Anttu, saaren ainoa vaateseppä, oli viulunsoittaja. Hän asettui paikalleen ensin ja veteli viulustaan muutamia virityssointuja ja lurituksia ja vielä vihoviimeisimmän kerran kiersi yhtä ja toista viritysnappulaa. Hänen vasemmalle puolelleen asettui rumpali. Leveässä, purjekankaasta tehdyssä hihnassa riippui hänellä erikoisesti tätä tilaisuutta varten rakennettu rumpu, jonka runkona oli pieni tyhjä tammitynnyri, josta toinen pohja oli otettu pois ja siihen pingoitettu vahvaa purjekangasta, joka oli sitten kasteltu ja vetäytynyt sangen kireälle ja pompahteli kumeasti ja juhlallisesti, kun rumpali, entinen laivan kokki, nimeltäänkin Kokki-Jussi, sitä koetteeksi naputteli rumpupalikoillaan, kahdella tammisella laivan naakelilla. Rumpalin vasemmalle puolelle astui klanetinpuhaltaja, joka tavallisissa oloissa hoiti suntion virkaa.

Mestarin Anttu nosti viulun leukansa alle, kohotti jousen ilmaan ja alkoi soittaa "Pojat kansan urhokkaan", johon toiset yhtyivät. Itse Mestarin Anttu vingutti marssia mollissa, mutta klanetti puhalsi duurissa. Samalla läksivät musikantit liikkeelle, ja koko joukko seurasi. Viimeisimpänä kulki väkineen koulumestari. Hän oli vielä kerran karjaissut "Asento!!!" ja sitten "Käännös vasempaan -- marrrss!" ja viittoi nyt tahtia kuuden markan revolverillaan, jonka hanan alle, vahingonlaukauksen estämiseksi, oli tupattu tappuroita ja varmuustappi työnnetty huolellisesti tulirummussa olevaan reikään, ettei se päässyt vahingossakaan pyörähtämään. Silmät tuikeina vetivät pojat soittajien mukaan hampaittensa välistä:

"Poijat kansan urhokkaan..."

Se oli juhlallista katsella ja kuunnella.

Aluksi oli joukon marssittava kylän läpi. Siellä ja täällä ryhmissä ja yksitellen seisoi naisia katselemassa ja kohosi yksi ja toinen esiliinan kasa silmille, niin liikuttavan kaunista se oli raikkaassa aamuilmassa, eikä yrmeinkään muija jäänyt itkuun tyrskähtämättä, kun oli päästy sanoihin:

"Jo tulta tuiskii, Myrsky käy, Jo viuhkaa kanuunasta luoti..."

Ja kun siinä Kokki-Jussi paiskeli rumpupalikoitaan niin hitonmoisesti ja kun rumpu paukkui ja kumisi kuin pieni ukonilma. Vielä vuosikymmenien perästä, kun itse susi ja suden jahti jo olivat ennättäneet muistista kadota, kerrottiin tästä ihanasta soitosta ja laulusta, jonka vertaa ei tavattu parhaissa hääkulkueissakaan. Juuri sillä kohdalla, missä Kokki-Jussin rumpu pahimmin pompotti, laukoivat muutamat pyssyjäänkin, mikä vain lisäsi tunnelman ihanuutta ja haikeutta. Ihan se myllersi ihmisen olemuksen sydänalaa myöten sekaisin ja "sydän venyi ihan syltä pitkäksi", niinkuin eräs kuulijoista myöhemmin kuvaili.

Pian saapui joukko saaren eteläisimpään kärkeen, jossa ensin pysähdyttiin levähtämään, ja sitten järjestäydyttiin ja lähdettiin pohjoista kohti.

Koulumestarin "lauma piskuinen" sai toistaiseksi seurata jäljessä, varaväkenä.

Kun saaren levein kohta on lähellä sen eteläisintä kärkeä, saatiin jo retken alkuvaiheilla tehdä se iloinen huomio, että jadan ollessa pisimmillään näkivät miehet toisensa muutaman askeleen päässä, mutta myös ilmaantui seikkoja, joita ei voitu aavistaa. Kuka olisi arvannut, että sisäosassa saarta, joka useimmille, ainakin niille, joiden omat metsäpalstat olivat rannikolla, oli kokonaan tuntematon maailma, tuli vastaan niin paljon luoksepääsemättömiä louhikoita, joissa voi piillä tusinoittain maailman raatelevimpia susia ohikulkijan siitä mitään aavistamatta. Vuoristojen pohjoispuolilla olevat louhikot olivat helpommat tarkastaa, kun siellä oli vielä maa kokonaan lumen peitossa eikä susi olisi voinut siellä päästä piilopaikkoihin jättämättä käpälistään näkyviä merkkejä lumeen. Mutta toista oli vuorten etelä- ja lounaissivuilla. Sieltä oli lumi jo sulanut ja siellä ne pahimmat louhikotkin olivat.

Herra Jumala kuinka pahoja paikkoja piti maailmassa ollakin!

Useita ei voinut lähestyä kuin neljänneskilometrin päähän.

Sai vain kaukaa katsella maanikäisen luomistyön ihmeitä, ajalta, jolloin "luotiin louhikot kokohon".

Silloin lähetettiin varaväki tuleen.

Pojathan ne olivat hyvin innokkaita kiipeilemään ja rimpuilemaan pahimmissakin ryteiköissä.

Pysähdyshuuto lähetettiin läpi jadan, ja miehet kerääntyivät ryhmiin juttelemaan ja tupakoimaan ja koulumestarin joukko katosi kirkuen ja hirveitä aseitaan heilutellen louhikkoon. "Oikea ja vasen sivusta eli siipi" sekaantui heti alussa, ja koukkuhuoveja vilkkui valkeine selkäpusseineen, milloin minkin jättiläispaaden takaa sekaisin toisten kanssa. Tämän kevytaseisen joukon johtajan, koulumestarin, nähtiin seisovan eräällä korkealla paikalla, jolta verrattain hyvin olisi voinut johtaa hyökkäystä, jos annettuja käskyjä ja merkkejä olisi kuultu ja toteltu. Turhaan hän, "tuo miesi ylhäinen", niinkuin hän itseään omassa mielikuvituksessaan nimitti ja sattuvasti vertaili joskus eläneeseen "Siikajoen sankariin", huusi ja merkinantopillillään vihelteli. Valtavan kirkunan raikuessa ja kymmenien koirien haukkuessa syöksyivät koukkuhuovit ja muut pojat taistelun tuoksinaan kuni juhlaan ja katosivat sille tielleen.

Pojat eivät todellakaan palanneet takaisin.

Älyttyään, etteivät he enää ole päämiehensä komennuksen ulottuvilla, alkoivat he itsenäisen sissisodan, jota kävivät sitten koko päivän. Pääarmeija, saavuttamatta enää yhteyttä tämän sissijoukon kanssa, voi seurata sen toimintaa vain niiden jälkien varassa, joita siellä ja täällä lumessa pitkin päivää havaittiin. Tämä jälkiasia oli varsin harmillinen, sillä poikien mukana oli seurannut paras osa koiriakin ja niiden jäljet lumella johtivat useammin kuin yhden kerran harhaan ja antoivat paljon turhaa työtä, jonka yhteydessä tultiin paljon viljelemään sangen erimuotoisia sadattelusanoja ja lauseita. Ei nimittäin ollut koko joukossa ketään sudenjälkien erikoistuntijaa, sillä muinoisten vironajojen aikuiset miehet, Liiva-Simo ja muut, eivät olleet mukana ja vaikka olisivat olleetkin -- niin selitti Simo perästäpäin -- eivät olisi enää muistaneet suden jälkien kokoa ja muotoa niin tarkoin, että olisivat voineet erottaa ne koiran jäljistä, etenkin tämänlaisessa karkeassa, sulavassa kevätlumessa, jossa käpälästä painuu niin hämärä jälki, että töin tuskin olisi paraskaan erikoistuntija voinut päättää, mitkä monista nähtävinä olevista jäljistä ovat suden, mitkä hyljekoiran, mitkä ketun ja mitkä jäniksen.

Ensimmäisellä pysähdyspaikalla tapahtui muutakin ikävää.