Part 1

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/63375

SAARELAISKUVIA II

Kirj.

EMIL ELENIUS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SISÄLTÖ:

Hurjia hevosia. Liiva-Simo osti ja möi jollan. Sumussa. Susi saaressa. Kuollut vaalipappi. Kullakin oma kolyyminsa. Eräs hyljeretki. Sankari. Kuninkaan luotsi. Itan kuolema. Kielilläpuhuja.

HURJIA HEVOSIA.

Eivät ne ole jäät meressä enää sellaisia, mitä olivat ennen minun nuoruudessani ja vielä noin viitisenkymmentäkin ajastaikaa takaperin.

Ei sinnepäinkään!

Nyt sattuu joskus harvinaisuutena että ajetaan hevosella yli meren Suomesta Viroon ja päinvastoin. Enimmät talvet ovat niinsanottuja rikostalvia.

Toista oli ennen.

Niin kauas kuin minä muistan ja minkä muistan lapsena vanhoilta kuulleeni, kun ne juttelivat, mitä olivat kuulleet isiltään ja isoisiltään, olivat rikostalvet ennen niin harvinaisia, että suurena ihmeenä sellaisista kerrottiin ja niiden mukaan määrättiin muiden tapahtumain aika. -- "Se oli niin ja niin monta vuotta ennen rikostalvea", tai: "niin ja niin monta vuotta jälkeen rikostalven", sanottiin aina.

Mutta entä nyt!

Joka talvi on rikostalvi.

Siitä syystähän niitä ei ole hevosiakaan koko Pitäjässä ollut viimeisinä aikoina, ja jo parin kolmen vuosikymmenen aikana, kuin yksi talvella tai ei sitäkään. Siihen aikaan oli hevonen jokaisessa vähänkin paremmassa talossa, toisissa kaksikin, niinkuin tässä meillä ja parissa muussa talossa.

Ja toista ne olivat ne sen ajan hevosetkin!

Eivät ne nämä nykyajan hevoset ole kuin lehmiä niiden rinnalla.

Paras hevonen, mitä tällä saarella on ollut, oli äitivainajani isällä -- molemmat kadonneet jo vuosikymmeniä sitten.

Minkä ikäinen lienen siihen aikaan ollut, mutta jo niin vanttera kuitenkin, että olin mukana ajossa.

Ensimmäisen kerran istuin isoisävainajani hevosen reessä eräänä joulukuun iltana, myöhään syksyllä, -- mereen alkoi jo tehdä jäätä -- kun odotettiin sitä silkkilaivaa tulevaksi Saksasta ja koko kylän väki oli kokoontunut länsirannalle sitä odottamaan.

Mikä se silkkilaiva oli?

Annahan olla, kyllä kerron siitäkin, mutta kun nyt on puhe hevosista, niin antaa laivojen olla. Sen verran sanon vain, että se oli kuunari, jonka nimi oli "ANNA MARIA", ja että se oli Lyypekistä selvitetty pohjakuormassa, tyhjänä, Haminaan, ja että sillä oli sisässään suurempi määrä erilaista tavaraa, samppanjaa, konjakkia, likööriä ja varsinkin silkkiä -- kaikenlaista silkkiä, varsinkin koreita naisten liinoja ja myssyjä -- ja nämä tavarat sen piti jättää tänne saareen. Isoisäni oli sen silkkilaivan ja niiden tavaroiden pääomistaja ja ajoi hevosella maan taakse katsomaan sen tuloa.

Eihän ne sellaiset miehet jalkaisin kävelleet! Johan nyt!

Vaikkei maassa ollut lunta kuin vähäisen maa harmaanaan, antoi hän valjastaa hevosen ja ajoi sinne.

Siellä odotettiin pakkasessa koko päivä.

Kansaa oli niin hiton paljon!

Kaikki halusivat nähdä, kun silkkilaiva tulee, ja ehkä ajattelivat, että "karttuisa on kansan käsi" -- vaikkeihän se tässä oikein sitä merkinnyt -- tämä sananparsihan tässä on kuin vakka kantena pohjalleen, mutta olkoon nyt, kun kerran tuli sanotuksi.

Ehkä lienevät ajatelleet, että siitähän tuota ehkä sattuu saamaan silkkiä kuin jouluryyppyjäkin yksi missä toinenkin, eikä kukaan voi ryhtyä jälkikyselyihin.

Ei sitä silkkilaivaa sinä päivänä kuitenkaan tullut. Mistä syystä lie myöhästynyt.

Seuraavana yönä se nappasi kiinni tuohon Pohjoisriville ja makaa siellä pohjassa silkkeineen ja samppanjoineen tänäkin päivänä. Tuli lumipyry ja mitenkä lienevät niin huolimattomasti purjehtineet.

Ilta hämärsi, kun kansa alkoi hajaantua pois sieltä, missä sitä laivaa odotettiin.

Isoisävainaja, kadonnut, päästi hevosensa, oriin, irti puusta. Sitten sanoi hän minulle:

"No poika, tul' rekeen niin saat kerrankin kunnon kyydin -- ja saa tänne tulla muitakin, kuka uskaltaa ja minkä rekeen mahtuu!"

Tuli meitä siihen viisi kuusi miestä paitsi isoisävainajaa, jolla oli ohjakset.

Kaksi miestä piti koko ajan, kun me astuttiin rekeen, kiinni sen hevosen suupielistä. Ei se olisi muuten pysynyt paikoillaan. Sittenkin se hyppi pystyyn, vaikka kaksi miestä riippui sen suupielissä. Ne olivat vahvoja miehiä! Kun isoisävainaja sanoi, että: "Päästäkää irti", hyppäsivät miehet sen suupielistä äkkiä irti, kahden puolen, ja sitten se läksi.

Paraikaa en minä vieläkään voi vannoa, lensikö se vai juoksi sieltä maan takaa tänne kylään, vaikka olen koko elämäni sitä asiaa miettinyt.

Se minulle vain on jäänyt mieleen, että oksia lenteli puista kahden puolen ja että kun minä hätäpäissäni vilkaisin taakseni, niin kaatui niitä yhtenä ryöppynä ja tuiskuna alas ja osa lensi mukana kuin maantiellä pölypilvi ajajan jälessä kesällä.

Lunta oli vain vähän nimeksi ja vihelsivät reenjalasraudat kiviin ja kallioihin kaiken aikaa. Tuli kuin viivaa!

Kuului vain kuin yksi ainoa pitkä siraus, joka alkoi länsirannalta ja loppui isoisävainajan tallin eteen. Kerkesinkö minä yhtään kertaa sillä aikaa vetää henkeä, sitä en muista. Tuo yksi pitkä reenjalasten siraus vaan jäi kaikumaan korvissani. Nytkin vielä, kun talvisin vetelen kelkalla puita kotiin ja alkutalvesta sirahtaa jalasrauta kiveen ja kelkka pysähtyy, muistuu minulle, että eipäs jäänyt jalas kiveen silloin, vaikka oli reessä puoli tusinaa miehiä kuormana -- kaikki raavaita miehiä -- ja lunta tuskin nimeksikään. Oikein minua aina naurattaa nyt perästä päin -- ei naurattanut silloin -- ja pitää aina ihan käydä kelkkakuormalle istumaan ja panna tupakaksi ja levätä ja sitten taas koettaa, lähteekö se kelkka kiveltä vai pitääkö heittää kolmas ranka tien viereen!

Jaaha!

Lasit jäähtyvät! Otetaanpas! Terveeksi

Terveeks!

Ei sitä pakanaa itse isoisävainajakaan olisi saanut seisattumaan, jos ei olisi tullut tallin seinä vastaan. Siihen se vielä hyppäsi pystyyn ja löi etukavionsa tallin seinään, että hokkien ja naulojen jäljet taitavat näkyä siellä vielä tänään.

Se oli jättiläinen voimiltaan, se hevonen, ja olivat sen kaviot kuin neljä suurta mustaa kahvikattilaa. Voimaa sillä oli kuin seitsemällä härällä ja nopeutta kuin ukkosen salamalla ja viisaampi se oli kuin tuhma ihminen.

Kerran isoisävainaja ajeli hiljakseen sumussa manteretta kohti. Reessä oli kaksi astiaa viinaa. Molemmat vetivät noin sata ja viisikymmentä litraa. Oli jo sisäpuolella Lupin, Pöllön luona. Tiedäthän Pöllön?

Tiedän.

No no! -- Sumu oli niin sakea, että tuskin näki viittä aisanpituutta mihinkään päin.

Isoisävainaja ajelee ja ajelee puoliravia ja katselee kompassia ja ohjaa hevostaan sen mukaan.

Mitäs olla! Kerran, kun hän nostaa silmänsä kompassista, niin ajaa hevonen vastaan eikä kaukana enää olekaan.

Jo erotti tulijan silmät, ja kukas tuo piru muu oli kuin tullipäällysmies itse Haminasta, isoisävainajan vanha hyvä tuttava ja ystävä, yhden tullivartijan kanssa, ajaa täyttä ravia vastaan.

Ei siinä ollut aikaa arvella sitä eikä tätä, eikä edes huutaa hyvää päivääkään.

Mitäs muuta kuin isoisävainaja hiljakseen alkaa vetää vasenta ohjasta ja antaa hevosensa kääntyä kauniisti vastapäivää ympäri ja ei muuta kuin piiskalla kaks kolme kertaa hevosta selkään. Se oli enemmän kuin liikaa sille hevoselle! Tullimiehet olivat perästäpäin mantereella kertoneet, että he luulivat kaapanneensa jo hyvänkin saaliin, mutta yks kaks katosi hevonen kuormineen jäältä ihan heidän silmiensä alta, etteivät he pitkään aikaa tienneet, läksikö se lentämään ja katosi taivaaseen, vai noituiko se itsensä näkymättömäksi. Vasta sitten, kun näkivät jäällä isoisävainajan jäljet, antoivat hevostaan kahdella piiskalla minkä kerkesivät ja ajoivat perään.

Ukko oli jo aikoja ollut kotona, riisunut hevosen ja pannut sen talliin syömään ja istui parhaillaan tuvassa itsekin syömässä, kun äkkiä näki ikkunasta, että jo pahalaiset ajavat ylös rannasta. Pahinta oli, että ukko oli jättänyt liiterin ovet auki ja näkiväthän ne ja tunsivat heti pihaan ajaessaan, että ahaa, siinähän se kuorma onkin. No annas olla.

Ei olla millänsäkään, tuumivat tullimiehet ja kävivät sisään, tervehtivät ukkoa kädestä ja sanoivat terveisiä mantereelta.

Ukko ei ole tietääkseenkään mistään, kysyy vain, että mitä sinne mantereelle kuuluu, ja laittoi vieraille pöydän kauniiksi.

Ja sillä ukolla olikin sitten tavaraa, millä pöydän koristaa.

Vielä olivat tullimiehet vanhoilla päivillään kehuneet mantereella, että eivät he luulleet maailmassa sellaisia aineita olevankaan!

Juovat sitten minkä juovat, niin kysyy tullipäällysmies ukolta:

Sinä olit ajossa tänään? En! En minä missään ajossa ole ollut koko päivänä ja koko tällä viikolla. Älä narraa!

No se on totta se! Sen voi vaikka koko kylä vannoa! (Ja kyllä ne sen ukon hyväksi olisivat vannoneetkin!)

Eiköhän sinun hevosesi vaan pahasti höyryä. Ei se mikään kolmenmarkanhevonen ole tämä meidänkään, mutta niin se savusi kuin köyhän sauna, kun noustiin jäältä maalle äsken. Mentäisiköhän katsastamaan, mitenkä sinun oriisi jaksaa.

Se on minusta ihan sama. Mennään vaan. Saahan tätä nyt hevosta katsoa.

Mentiin ulos.

Minä olin siinä pihalla ja läksin miesten mukana hevosta katsomaan.

Tullimiesten musta hevonen seisoi valjaissa renkaaseen kiinnitettynä ja huurteesta ihan valkeana kuin palttina.

No jokos tullimiehillä on valkea hevonen, nauroi isoisävainaja, joka oli sellainen lystikäs ukko, oli ollut sellainen koko ikänsä. -- Kyllä nyt saa jäällä pelätä, kun tullimiehillä on valkea hevonen -- etenkin jos vielä maalaatte rekennekin valkeaksi ja panette papin messupaidat turkkienne päälle.

Mentiin talliin.

Tunsivathan ne tullimiehet hevosen. Siellä se tallissa syödä rouskutteli kauroja kuin torpan hevonen jouluaamuna ja karva ihan kuivana ja kiiltävänä -- välkkyi kuin silkki niin karvat kuin jouhetkin!

Taputtelivat hevosta tullimiehet ja mutisivat. Jo avasi lopulta suunsa päällysmies ja sanoi ukkovainaalle:

Sinulla on hyvä hevonen, saakurin hyvä.

Hyvänähän se on hyvä ostettukin.

Etkö sinä myy tätä hevosta ja mitä sinä siitä tahdot?

Ennenhän minä myyn itseni kuin tämän hevosen. Vaikka toisitte kuorman kultaa, niin en antaisi.

Eikö rahakin ole hyvää?

Mitäs siitä, jos muut kuitenkin köyhtyisivät. Jos teillä olisi tämä hevonen, niin kurkinahan tässä sitten muiden olisi ruvettava lentelemään.

No mitäs sille, kun et myy, niin et myy. Täytynee sitten ottaa muuten.

Ottakaa vain, jos saatte, nauroi ukko.

Tullipäällysmies luimisti viekkaasti silmiään ja sanoi ukolle:

Mennäänpäs käymään liiterissäkin, katsomassa, mitä sinulla on reessäsi.

Mennään vaan, mennään vaan. Hyvä se on reki, jos on hevonenkin. Eikä minulla mitään huonoa olekaan. Sopii niitä katsella vaan, kaikkea mikä silmää ja mieltä miellyttää. Vieraat ovat hyvät ja katsovat vaan. Täällähän tämä reki on, mihin viimeksi jäi.

Ukko avasi tallin ovet selkosen selälleen ja selälleen ne olivat kaatua tullimiehetkin, sillä reki oli typösen tyhjä. Vähän heiniä ja loimi siinä taisi olla.

Tunsivathan ne tullimiehet kyllä, että se on sama reki, joka pyörsi ympäri heidän edessään Pöllössä -- nimittäin tässä Loukeenpöllössä, ei Tervapöllössä -- ja joka näkyi avonaisesta liiteristä, molemmat viina-astiat vielä sisässä, kun he ajoivat pihaan.

Tämähän se on sama reki, sanoi päällysmies.

Sama reki, sama reki, nauroi ukko.

Eikö tässä ole ollut mitään kuormaa tänään?

Ei sen enempää kuin nytkään. Tarkastakaa, mitä siellä on. Minä en ole pitkään aikaan, ainakaan tänään, käynyt koko reellä missään, enkä muista mitä siellä on. No, onhan siinä ainakin hyvä ryijy ja heiniä, nauroi ukko ja lisäsi minulle:

Viskaa heiniä vieraiden hevoselle, Anttu! Ja tuo kauroja aitasta!

Tullimiehet mutisivat taas jotakin ja päivittelivät, mutta eivät ilkeä vielä kysyä enempää? Reen jalakset ovat lumessa...? kysyy viimein tullimies.

Niinhän ne näin talvella usein ruukkaavat olla, mutta kyllähän sitten kesällä sulavat, nauroi taas ukko.

Tässä on ihan tuoreet reen jäljet tallin edessä ja tämä reki on noussut niiltä jäljiltä -- tuossa noin näkyy kynnyksessä ja lattiassakin samat jäljet, raskaan kuorman jäljet. Missähän se kuorma on? Niin pakana on kuin onkin. -- Olettekos te pojat olleet ajossa tänään? kysyy ukko ja kääntyy vihaisena meihin päin.

Ei me olla missään oltu, sanottiin me. Mitä lienevät eilisiä jälkiä.

Olikos se kuorma enää siinä! Tuhmiahan sitä sitten olisi oltukin! Olihan niitä muitakin miehiä, ja sillä aikaa kun ukko juotti tullimiehiä, katosi kuorma -- Jumala tietää minne lienee kadonnutkin. Siinä sitä ei vaan ollut ja tullimiehet läksivät jälleen ukon kanssa sisään ja ryyppivät hyvinä ystävinä vielä vähän aikaa ja läksivät.

Hyviä hevosia ne viljelivät tullimiehetkin siihen aikaan! Totta vie, kun niillä oli toisinaan tuliset hevoset! Tiedäthän sinä, kuka niille hevoset ostaa ja ettei se markkinoilla hevostorilta sekään huonointa konia valikoi. Onhan se nähty. Onhan sitä joskus satuttu Viipurin ja Haminan hevosmarkkinoilla tullimiesten kanssa kilpaa ostamaan.

Hyvät niillä oli hevoset ylimalkaan, mutta ei niin hyvät kuin meillä.

Siihen aikaan oli isoisälläni renkinä mantereelta Pinta-Pekko, kadonnut jo hänkin...

Pinta-Pekko?

Niin.

Mistä sillä sellainen nimi oli?

Sitä vain takaapäin kutsuttiin Pinta-Pekoksi, eikä suuttunut, vaikka välistä sanoi edestäkin päin. -- Vaikka se oli mantereesta kotoisin, oppi se käymään jäällä hylkeenpyynnissä, niinkuin muutkin miehet. Se ei syönyt hylkeenlihaa, ja kun hyleretkillä pysähdyttiin jäälle milloin hylkeitä ruokkimaan ja toiset miehet korjasivat hylkeistä parhaat paikat lihaakin, niin Pekko korjasi vain nahan ja rasvan ja lykkäsi lihat kaikki avantoon ja sanoi: "Pinta se on vain joka kelpaa!" -- Tämä oli sillä sananpartena joki ikisen hylkeensä lihoja avantoon lykätessään! niin monta kuin heitä kulloinkin oli, ja toiset miehet rupesivat siitä sitä kutsumaan Pinta-Pekoksi.

Se osasi hoitaa hevosia ja niitä kengittää ja korjata valjaita ja rohkea mies se oli kuin itse pahalainen, siitä syystä sitä pidettiin täällä renkinä ja ajoissa mukana talvella. -- Täältä se naikin ja täällä se eli ja kuoli ja tänne haudattiinkin ja täällä sen lapset vielä elävät.

Isoisävainaja oli niihin aikoihin jo vanhentunut ja Pinta-Pekko sitä hevosta enimmäkseen jäällä ajoikin ja ukko oleili kotona.

Toista ne olivat jäät siihen aikaan!

Oli sitten tuulta tai sadetta, eivät ne liikahtaneetkaan koko talvena. Kun ne siinä joulujen jälkeen tulivat ja paikalleen jäivät, niin usein vasta vappuna läksivät. Kerran vietiin ensimmäiset kuormat yli meren uudenvuodenpäivänä ja viimeiset vasta vappuna.

Melkein joka päivä oltiin ajossa.

Siinä kahdeksan ajoissa aamulla lähdettiin täältä kotoa. Oltiin Somerissa keskipäivällä ja syötettiin siellä hevosia, milloin sinne voi maihin mennä. Sitten ajettiin yhtä päätä Narvin loistolle, jota lähestyttiin iltapimeässä. Sen korkea loisto näkyy kauas, niinkuin tiedät. Sen hoitaja oli liitossa meidän kanssamme. Vaikka loistot talvella olivat sammutettuina, poltti hän lounaaseen päin näkyvää tulta meille. Siitä näimme, jos Narvissa paloi tuli, että väylä on puhdas ja anna mennä vain, mutta jos Narvi oli pimeä, tiesimme, että siellä on vilppi.

No se sai tietysti osan...?

Kuusikymmentä kannua.

Kerrastako?

Koko talvesta!

No se ei ollut paljon!

Se ryyppi sitä sitten koko vuoden. Ja vähänhän se olisi muuten ollutkin, mutta meillä oli aina muitakin liiketoimia hänen kanssaan.

Oltiin tavallisesti Narvissa yö ja sitten lähdettiin Koivistolle tai Humaljoelle tai Säkkijärvelle tai Vironlahdelle. Kun tullimiehet etsivät meitä Koiviston ja Humaljoen puolelta, oltiin me Säkkijärven ja Vironlahden puolella, ja niin edespäin.

Siellä oli nuottamiehiä Suomenlahden itäosan jäillä joka puolella. Nuotta-apajilla oli hevosmiehiä kalanostossa. Ne läksivät illan suussa ajamaan maihin päin, ja mitäs muuta kuin me mukaan. Oli siinä kuormaa kuorman perässä toinen jos toinenkin. Meilläkin tavallisesti oli kaloja päällimmäisenä, jäätyneitä haileja.

Kun alettiin nousta maihin Koivistolla, ajoi sieltä vastaan vanha laivanpäämies, ukko Hannula, joka tiesi, missä on vilppi, ja hänen kanssaan ajettiin sitten paikkaan, jossa sopi keventää rekeä.

Paluumatkalla poikettiin taas Narviin ja ostettiin Narvin ukolta liinaöljyä kuorma mieheen. Sitä poltettiin loistoilla siihen aikaan, kun ei vielä ollut tätä nykyistä lamppuöljyä. Hänen kannata myydä sitä halvasta. Eihän se hänelle itselleen mitään maksanut. Säästi sitä enemmän loiston poltossa. Eihän sen meitäkään varten tarvinnut sytyttää kuin pari kynttilää torniin.

Liinaöljy me myytiin hyvällä hinnalla Viipuriin...

Kas kun eivät kyselleet ja tutkineet, mistä te sitä tuotte.

Kyllä ne kyselivätkin, mutta me sanottiin, että tuodaan sitä kotoa ja että se on laivarikkotavaraa, ja jos eivät usko niin kutsukoot koko saarikunnan pappineen ja pippineen todistamaan ja vannomaan.

Tuotiin sitä välistä kotiinkin. Siitä sai keittämällä hyvää vernissaa. Sillä nämä talot maalatut ovat, niin monta kuin heitä onkin.

* * * * *

Ajettiin niin ikään kerran täältä Someria ja Narvia kohti eräänä kevättalven kirkkaana aamuna. Jäällä oli jonkunverran lunta, mutta kyllä ne sellaiset hevoset vetivät. Ei siinä ollut epäilystäkään! Etumaisena ajoi Pinta-Pekka sillä isoisävainajan oriilla.

Oltiin lähellä Someria, virstaa viisi kuusi maalta.

Sitten pysähdyttiin ja tuumittiin, että uskaltaakohan ajaa maihin.

Päätettiin lähettää Pinta-Pekko koettelemaan, onko maalla vilppi. Muut käänsivät hevosensa jo valmiiksi poispäin. Tuumittiin, että muille huonommille hevosille pitää antaa viiden kuuden virstan etumatka. Jos tullimiehet tulevatkin, ennättää Pinta-Pekko kyllä alta pois ja tapaa toiset.

Seisottiin siinä jäällä ja odotettiin. Pinta-Pekko on muutaman sylen päässä rannalta, kun maalta ajavat vastaan tullimiehet. No mitäs muuta, Pinta-Pekko hät'hätää hevosen ympäri ja piikin varrella hevosta selkään. Samassa hypättiin mekin rekeen ja ei muuta kuin täys höyry päälle. Kaksi ensimmäistä hätääntyi niin, että vieritti hullut reestä astiansa tienviereen ja jätti ne tullimiehille. Näin kevenneillä reillä ajoivat minun edelläni olijat kovemmin ja jättivät minut. Pinta-Pekko sai minut kiinni.

Minä sanoin sille, että aja sinä vaan minun ohitseni, mutta älä jätä. Jos tullimiehet alkavat päästä meitä lopen liki, niin minä jätän niille sekä kuorman että hevosen, jotta syntyy vähäksi aikaa tiensulku, ja hyppään sitten sinun rekeesi, josta viskataan kuorma tielle ja ajetaan matkoihimme, kuin enkelit. Oritta ja miehiä ei auta jättää!

Mutta tämän teemme vasta viime tingassa, kun muu mikään ei enää auta.

Pinta-Pekko suostui tähän, ja suostuttava olikin.

Ajetaan sillä tavalla virstan verran. Välillä Pinta-Pekko jättää minua, mutta sitten taas hiljentää, että minä tapaan kiinni.

Kerran, kun taas vilkaisin taakseni, näin minä, että tullimiehet lyövät hevostaan kahdella piiskalla. Molemmilla on piiska ja antavat hevosta kylkiin minkä ikinä ennättävät.

Silloin minä huusin Pinta-Pekolle: "Katsos, nyt ne lyövät jo kahdella piiskalla. Se on sen; merkki, että kohta on hevosesta loppu. Hyvä tulee!!"

Tuskin minä olin saanut sen sanotuksi, kun tullimiesten hevonen seisahtui, pani etujalkansa suorina kuin tulitikut viistoon eteen päin tönkkään ja luimisti korviaan, eikä tikahtanut paikaltaan, tekivät miehet sille mitä hyvänsä.

Silloin minä otin putelin turkintaskustani, heilutin sitä ylhäällä ilmassa ja huusin: "Tulkaa ryypyille, tullimiehet!"

Perästäpäin olivat tullimiehet mantereella nauraneet, että takaa-ajettavat heiluttivat heille viinaputelia ja huusivat pakanat vielä, että: "Tulkaa ryypyille, tullimiehet!"

Jaa'a, ne ajat ovat olleet ja menneet.

Tullimiehet tekivät tehtävänsä, mikä heille kuului, ja me tehtiin se mikä meille kuului.

Silloinhan maailmassa kaikki onkin niinkuin ollakin pitää, kun jokainen tekee tehtävänsä, papit omat tehtävänsä, lukkarit, suntiot, suutarit ja räätälit ja kaikki muut, kukin oman tehtävänsä.

Silloin on maailmassa järjestys ja hyvä olla jokaisella ja kukaan ei voi sanoa, että me olisimme tehneet tehtävämme huonommin kuin muut.

Siellä ne ovat nyt miehet niinkuin hevosetkin, eikä niin hyviä hevosia enää maailmaan synnykään.

Ei piru vie synnykään!

Ne olivat villejä hevosia!!

LIIVA-SIMO OSTI JA MÖI JOLLAN.

"Siitähän se oli niin hyvillään, ettei nähnyt nenäänsäkään", sanoivat ihmiset sinä iltapäivänä kuultuaan, miten Liiva-Simo oli myynyt jollansa.

Se ei ollutkaan mitään tyhjää puhetta, sillä Liiva-Simon turpea ja sinertävä nenä toki näkyi kauemmas kuin tavallisten ihmisten. Siltä matkalta, miltä ei vielä erota muiden ihmisten kasvojen yksityispiirteitä, näkyi kyllä Liiva-Simon nenä, valkea parta ja musta, nyt jo haalistunut, kova, pyöreä ja korkea ja kapealierinen hattu sunnuntaisin kirkkoon mennessä ja tavallinen merimieslakki arkisin, niin että tuon nenän piti kaikkien laskelmien mukaan olla sen kuljettajallekin alituiseen näkyvissä.

Huolimatta korkeasta iästään ("Kyllä minä olen jo likempänä kuolemaa kuin syntymää.") oli Liiva-Simo ensimmäinen mies siellä

Miss' ankarimmin luodit soi, Taajimmin tulta salamoi --

nimittäin laivarikkopaikoilla syysöinä kokoamassa haltuunsa sitä tavaraa, jota "varkaat kaivavat ja varastavat".

Eräänä joulukuun yönä, lounatmyrskyn ja lumipyryn raivotessa, kävi Laivaloven niemeen turskalastissa oleva kuunari.

Laivarikkopaikalla oli paljon väkeä. Oli kulunut jo edellinen yö ja sitä seurannut päivä, ja uusi yö oli mustana laskeutunut yli meren ja saaren.

Lumipyry oli lakannut miltei heti laivan kiinni käytyä. Laivan hätätulen oli nähnyt, ensin eräs Pohjoiskorkean loistonhoitajista, se, jolla oli vahti sillä kertaa. Heti herätti hän toverinsa, joka läksi ensin alas kylään ja sitten sieltä laivarikkopaikalle, jonne muutaman tunnin kuluessa ilmaantui molempien kylien kaikki ihmiset, paitsi sairaat ja kätkyessä makaavat lapset.

Pitkin ensimmäistä yötä ja sitä seuraavaa päivää oli otettu maalle laivan irtaimistoa ja turskia, päivällä yksinomaan turskia.

Ilta oli jo pitkällä.

Suuria nuotioita oli sytytetty rannalle laivankappaleista, jotka olivat tammea ja paloivat hyvin.

Naiset keittivät teetä nuotioilla. Lapset söivät leipää ja silakkaa ja paistettuja perunoita.

Alhaalla rannassa vilkkui kymmeniä lyhtyjä, jotka kiireesti liikkuivat edestakaisin. Laiva oli ruvennut ankarassa aallokossa hajoamaan ja miehet raastoivat sen kappaleita maalle. Päivällä oli jo tullut maalle kyllä "puun roinaa", mutta ne olivat laivan yläosista, jotka olivat kyllä tammea, jopa tukkiakin, mutta niiden mukana tulevat pultit olivat vain halpaa galvanoitua rautaa, "jonka päälle ei viitti kattoakaan". Jokainen tiesi, että tammilaivan jaloimmat osat ovat vesirajan alapuolella.

Siellä on vaskea. Vaskea!

Jo päivällä tuli maalle laivan irtoköli ja sen mukana pitkiä, miehen käsivarren paksuisia vaskipultteja.

"Sanoinhan minä, että tammilaiva on tehty vaskella alta", hihkaisi Liiva-Simo, joka onnistui ensin näkemään irtokölin ja löi siihen ensiksi keksillään. Omine voimineen ei hän sitä kuitenkaan saanut maalle. Toisia hyökkäsi apuun ja jaolle. Sahoilla ja kirveillä paloiteltiin köli ja pultit irroitettiin ja sitten riideltiin niistä koko päivä. Nyt ne toistaiseksi kuitenkin olivat Liiva-Simon teltissä.

Laivan purjeista, köysistä ja purjepuista oli rannalle päivän kuluessa muodostunut kokonainen kylä telttejä. Niissä säilytettiin kaikki parempi laivarikkotavara, lokit, köydet, purjeet, vaskipultit ja muu. Turskat kasattiin kallioille -- niitä ei kukaan varastanut.