Part 9

Niin pian ei lähtö kuitenkaan tapahtunut. Meni kokonainen viikko valmistuksiin. Sitäpaitsi oli vielä kerran perusteellisesti harkittava, oliko matka välttämätön ja jos oli, sopiko vanhojen ihmisten lähteä matkalle, joka ei oikeastaan loppujen lopuksi ollut kuin joutava huvimatka. Vasta kun laskettiin, että ensi viikolla on kaupungissa marraskuun markkinat, joilla saa ostaa porsaita ja kun emäntä päätti vielä kerran itse ostaa porsaan (sillä verukkeella, että viimeaikoina oli ostettu muka vain kehnoja porsaita, syksy toisensa perästä), sai matka markkinareisun leiman, eikä epäröimiselle jäänyt enää mitään tilaa.

"Saanpahan sitten käväistä siellä tädin luonakin, jos markkinoilta jää aikaa ja luultavasti ne tulevat hevosella itsekin markkinoille ja saan nähdä ja puhutella heitä jo kaupungissa, eikä tarvitse mennäkään sen kauemmaksi."

"Mitäs mamma nyt noin haastaa! Täytyyhän se nähdä koko talo karjoineen ja peltoineen lapsineen ja aikuisineen. Niinhän ne ovat markkinoilla omaisetkin kuin vieraita. Kotonaan ihmisiä pitää puhutella ja syödä heidän leipäänsä. Ja kun niillä on hyvä saunakin! Kunhan mamma vain näkee!"

"Kun lämmitätte täällä saunaa ensi lauantaina, niin katsokaakin, ettei tuli pääse irti!"

"No johan toki! Sinä saat olla kaikesta ihan huoleti! Jätä vain kaikki huolesi minulle!"

Jo kello neljästä aamulla oli Simo hoputtanut joutumaan. Hän oli käynyt nuuskimassa tuulta ja ilmaa ja huomannut, että kolme vuorokautta raivonnut lounattuuli oli kääntynyt länteen ja näytti pyrkivän kiertymään yhä vain myötäpäivään. Hänen laskujensa mukaan se puhalsi huomenna -- ehkä jo tänä iltana -- luoteesta ja ylihuomenna pohjoisesta, jonka se saa tyhjiin raivotuksi vasta viikon, parin perästä. Kyllä ne pohjatuulen konstit tunnetaan! Sitten se väsyy ja tyyntyy -- Jumala tietää päiväksikö vai viikoksi!

"Joka aikoo mantereelle lähteä, sen on lähdettävä nyt ja ihan vikkelään! Minä ainakin lähden ennen päivän koittoa. Lähteköön sitten mukaan kuka haluaa", sanoi Simo sisään tullessaan, selitettyään ensin mitä tiesi ja arveli tuulesta.

Leivinuuni oli lämmitetty kypsinkalojen (tuohella, lievässä kuumuudessa paistettuja haileja) kypsentämistä varten, tuomisiksi tätilään ja vasta kahden ja puolen tunnin perästä oli emäntä lämpimiin vaatteisiin ja öljytakkiin pyntättynä rannassa, jossa Simolla oli vene jo lähtökunnossa. Purjeet pamisivat ja jalusnuorat pieksivät laitoja. Vene oli kuin nuori ja raju hevonen täynnä lähtöintoa. Vielä rannassa antoi emäntä saattamaan tulleelle tyttärelleen jo moneen kertaan uudistettuja ohjeita, ettei saa unohtaa antaa ruokaa sialle, ei jättää tulta lieteen illalla, ei unohtaa uuninpeltejä auki yöksi, eikä ovia lukkoon panematta, eikä tuhlata polttopuita, ja että saunaa lämmittäessä lauantaina on oltava varovaisia, ettei sauna pääse palamaan, -- ja paljon muuta.

"Kyllä minä katson kaiken!"

"No hyvästi sitte ja pitäkää Jumala silmienne edessä!"

"Hyvästi vaan ja terveisiä!"

Veneen keula irroitettiin. Keulapurjeet vedettiin vastaan ja peräpurjeen jalustin päästettiin irralleen. Vene kulki ensin perä edellä irti laiturista, mutta alkoi sitten kääntyä keulapurjeiden painamana. Kun se oli päässyt sivutuuleen, vedettiin keulapurjeiden jalustimet kiinni alapuolelta. Samoin tiukattiin peräpurje tuuleen ja vene läksi kiitämään pohjoista kohti. Maan päältä tuli huima vihuri. Vene kallistui, varpekansi painui hetkeksi veden alle ja vene kiiti maanaluksen laineettomassa vedessä ryöpyttäen kuohua ryntäillään. Neljännestunnin kuluttua saavuttiin vapaan meren suuriin laineisiin. Viisikymmentä kilometriä pitkä meritaival oli edessä. Vene kulki täristen yhdeksän solmun nopeudella, juosten milloin ylä- milloin alamäkeä. Mäen harjalle noustua näkyi edessä päin taivaanranta selvänä viivana. Siinä kohtasivat vaalea, harmaansinertävä taivas ja tumma, kuohuva meri toisensa. Sen viivan takaa nousivat puolitoista tuntia myöhemmin uloimman saariston ulkokarikot kuparin ruskeina näkyviin sileine, alastomine kallioineen.

Emäntä oli sijoittautunut istumaan mahdollisimman mukavasti pohjakuormakivien päälle ylälaidan varjoon, johon ei tuuli sopinut. Hän nojasi selkänsä laitaan ja nautti mukavasta kulusta, ylös ja alas. Mieli tuntui nyt niin keveältä. Oli ihmeellistä ajatella, että kaikki huolet jäivät sinne kotisaarelle. Tuntui ihanalta ja kevyeltä ja hän siinä ääneti istuessaan vain torkkui ja kuunteli, kuinka meri soitti laitoja ja kuinka purjeet humisivat ja ilmakuplat kurahtelivat veneen alla, ja vesi pauhasi. Joskus hän vilkaisi Simoon, joka tuijotti kompassiin ja ohjasi pohjoiseen, puoli piirua itään.

II.

Emännän iäkäs lanko oli itse tullut kaupunkiin hevosella neljän istuttavilla kaksipyöräisillä hakemaan vieraita. Liiva-Simo emäntineen istui etuistuimelle, lanko ajamaan taakse ja niin alettiin hyvän hevosen ravatessa tuo kuusikilometrinen taival leveää maantietä myöten. Rattaille noustessaan kysyi emäntä, kuin pahaa aavistaen:

"Onkohan tässä mitään vaaraa?"

"Vaaraa?" ihmetteli lanko. "Kun sinulla on kova maa jalkojesi alla, niin kiitä Jumalaa, joka on auttanut sinua merellä. Ei tässä nyt enää ole mitään vaaraa! Ei muuta, senkun istu rattaille vain. Kyllä minä ajan ja silloin ei ole vaarasta puhettakaan."

"Kuuluuhan ne hevoset välistä villiintyvän ja juoksevan metsään ja rattaat kaatuvan ja päät halkeavan rattailla istujilta pudotessaan tai ainakin jalat, kädet tai kylkiluut taittuvan. Kerranko sitä on sattunut?"

"Voipihan sitä sellaistakin sattua, mutta ei minulle koskaan. Ei meillä ruukata pitää hulluja hevosia, muuten vaan tällaisia hyviä juoksu- ja työhevosia, hyväpäisiä ja hyväjalkaisia. -- Soo Polle, alapas ravata!"

"Sattuu vaikka rattaat särkymään..."

"Eikä säry!"

"Tai jäädään junan alle. Sattuuhan sitäkin."

"Sattuuhan sitä kyllä sitäkin."

"Tässä vasta vuotta neljä, viisi takaperin luettiin lehdissä, kuinka joku ajoi junan alle ja sinne meni hevonen ja ihmiset senkin tuhannen murskaksi."

"Mitä lienevät olleet humalaisia."

"Eikä olleet!"

"No ei tässä tällä välillä junan alle päästä, kun se rautatie menee tuolla kokonaan toisella hollilla, eikä meillä nyt ole aikaa sinne ajaa."

"Ja sitten niitä maantien rosvoja ja muuta..."

"Mitä sinä turhia pelkäät. Onhan tässä kaksi miestä ja hevonen ja kirkas päivä", torui Liiva-Simo.

"Kaksi miestä!" ivaili emäntä. "Mihin sinä maalla pystyt enemmän kuin minäkään! Tulevat rosvot metsästä ja lyövät kuoliaaksi ennenkuin ennätät päästää ääntä suustasi! Täss' on sinulle! Sinä et ymmärrä, mitä vaaroja maalla piilee joka mäessä, joka tien mutkassa ja joka pensaan takana."

"No onhan se maalla kyllä monella tavalla paljon vaarallisempaa kuin merellä", myönteli jo Simokin. "Mutta eihän tässä nyt selvällä Jumalan päivällä luulisi olevan mitään hengen vaaraa, varsinkin kun on tottunut mies jalusnuorissa."

"Vahinko voi käydä viisaallekin..."

"Vaikka tuhmalla se on toisessa kädessä", sanoi lanko hyväntuulisena ja lisäsi: "Mutta kyllä te mereläiset olette yhtä arkaa joukkoa! Sitä minä olen aina sanonut!"

"No ei se aina arkuutta ole", puolusteli Simo, "se on vain varovaisuutta ja viisautta."

"Vai ei arkuutta! Mitenkäs kävikään sinulle, Simo, kerran nuoruudessasi, kun läksit meiltä eräänä heinäkuun aamuna varhain paluumatkalle jalkaisin maantietä pitkin kaupunkiin päin ja tulit puolimatkasta takaisin. Olit muka tupakkakukkarosi unohtanut. Perästä päin selvisi, että oli tullut lehmäkarja maantiellä vastaan. (Lanko hiljensi pitkässä ylämäessä vauhtia ja hyppäsi itsekin rattaitten sivulle kävelemään ja pani tupakaksi.) Sinä olit huutanut neljänneskilometriä pitkän karjan yli: 'Puskevatko ne?' johon paimenpoikanen oli vastannut: 'Kyllä ne puskevatkin, kun niiksi tulee!' ja silloin sinä olit kääntynyt ja alkanut ravata pakoon minkä käpälistäsi ennätit ja saavuit hikisenä takaisin -- ja läksit uudestaan vasta pari tuntia myöhemmin, kun arvelit kaikkien lehmien olevan ajetun jo laitumelle! Hahhahhah! Muistatko sinä Simo?"

"No mitä siinä muutakaan osasi tehdä, kun maantien täydeltä tuli villin näköisiä, suuria, teräväsarvisia lehmiä vastaan, kolkutellen suuria kellojaan ja heilutellen vihaisina häntiään, ja sonnikin oli joukossa. -- Henki se on kallis maan matosellakin, saatikka sitten ihmisellä. Ei se mitään arkuutta ollut. Mitähän olisit sanonut, jos minä ylpeänä ja uhmaellen ja väistämättä olisin kävellyt eteenpäin ja lehmät olisivat keihästäneet minut kuoliaaksi ja sotkeneet jaloillaan maantien lokaan ja paimenpoika olisi siitä sinulle jutellut? Et kai sinä olisi sanonut että 'Kas kas! Siinä oli peloton mies, tuo Liiva-Simo!' vaan että 'Kas siinäpä oli typerä mies tuo Simo, kun tyhmässä rohkeudessaan ei väistänyt lehmikarjaa, vaan käveli suin päin puskettavaksi!' -- Sillä tavalla sinä olisit sanonut. Eikä se muuta kuin tyhmyyttä olisi ollutkaan! Parempi varoa kuin katua!"

"Arkuutta se oli, rakas lanko. Arkuutta se oli, sitä se piru vie olikin! Hahhah!"

Lanko kiipesi jälleen istuimelleen, läimäytti hevosta ohjaksilla ja nopeasti ajettiin pölyävää maantietä kumisevalla kankaalla.

Kului aikaa, mikä lie kulunutkaan, vilkkaasti keskusteltaessa, syyspäivän paistaessa, kavion kapsaessa ja pyörien vieriessä ratisten pitkin kovaa, soraista maantietä. Oltiin noin puolimatkassa.

Oli vaihdettu kuvauksia vuodentulotoiveista siellä saarella selällisellä ja täällä peltojen ja metsien mantereella. Oli saavuttu lähes puoli kilometriä pitkään alamäkeen. Lanko juuri kuvaili omia vuodentulotoiveitaan ja oli juuri perunassa ja muissa juurikkaissa ja tuijotti hevosen korvien yli maantielle, kun kenenkään aavistamatta alihangan puoleinen pyörä alkoi salaperäisesti luisua irti akselistaan. Se lingerteli sangen pahasti ja enää vain puolen kämmenen leveydeltä se oli akselissa, kun lanko huomasi pyörän salakavalat ja kapinalliset hankkeet. Hän sai vaivoin hevosen seisautetuksi, mutta sitä ennen pyörä hyrräsi jo vapauteen, pyörien alamäkeä vielä satakunta metriä, kunnes kaatui maantienojaan. Akselin pää tupsahti maahan ja rattailla olijat samoin. Onneksi ei tapahtunut mitään pahempaa. Lanko säilytti kylmäverisyytensä ja ruuna samoin.

Sen sijaan oli emännän niinkuin Liiva-Simonkin -- ei ainoastaan ruumiillinen, vaan ennen kaikkea henkinen -- tasapaino kokonaan mennyttä. Päästyään tomuisina kuin "Huuman myllärit" ylös maantieltä ja havaittuaan olevansa elossa alkoi emäntä siunailla:

"Herra hyväst siunaa kuitenkin, miten minä pelästyin! Että vielä luut ovat ehjät, sitä en ihmettele, vaan sitä, ettei mennyt henki! Sitä minä olen aina sanonut ja sanon kerran vielä, että mantereella uhkaa ihmistä vaara joka hetki ja joka paikassa, muodossa jos toisessakin ja hetkellä jolloinka sitä kaikkein vähimmin osaa varoa. Sitä minä (ja äiti-vainaja) olen aina sanonut ja sanon sen vielä kerran! Pääsis' tästä vielä Jumalan avulla joskus omaan veneeseensä ja merelle ja kotisaarelleen, niin Jumalaa kiittäisin, enkä enää sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana istuisi tuollaisiin reteleihin ja vauhkojen ja hullupäisten hevosten vedettäväksi ja muiden hullujen kyydittäväksi!" Lanko otti itseensä emännän viimeiset sanat ja lausui:

"No no! No no! Ei tässä ole enemmän hulluja hevosia kuin hulluja ihmisiäkään! Sattuuhan se vahinko viisaallekin!"

Sitten alkoi lanko puhua jostain mutterista -- tai jotain sinnepäin -- ja selitellä, että tämä kappale, jolla rattaissa kuulema on verrattain tärkeä asema, oli kiertynyt tai tärissyt pois paikoiltaan ja sitten se pyöräkin meni.

"Hyvää hyvyyttäni ja laittaakseni teille saarelaisille kerrankin oikein liukkaan ja mukavan maantiematkan annoin minä pojan voidella rattaat ennenkuin läksin tälle matkalle. Vahinko näkyy tulevan silloin kun sitä vastaan on erikoisesti varustautunut. Minä sanoin pojalle, että kierräkin mutterit lujasti paikoilleen."

"No se pojan joutavahan se sitten tämän tekikin! Kyllä sinut löylytän, kun tästä perille päästään", uhkaili emäntä.

"Ei pojassa ole mitään vikaa! Itse minä vielä tarkastin, että kaikki on kunnossa. Piruko lienee juossut tuossa ja käpertänyt vieressä ja kiertänyt mutteria myötäpäivää!"

Lanko niin sanoi ja antoi ohjakset Simolle ja läksi itse etsimään sitä mutteria. Emäntä huusi hänen jälkeensä:

"Mitä tässä nyt osataan tehdä!"

"Ei muuta kuin haetaan mutteri ja pyörä ja pannaan paikalleen ja istutaan jälleen rattaille ja lyödään ruunaa piiskalla ja annetaan mennä, että mäki notkuu! Ei tästä olekaan kotiin kuin kolmisen kilometriä... ", huuteli lanko.

"Se sinun rattaillesi enää nouskoon! Minä ja Simo kävellään loppumatka -- jos ylimalkaan enää kannattaakaan jatkaa matkaa. Ehkä on paras, että kävellään takaisin kaupunkiin ja mennään kotiin. En yhtä piitan leveyttä enää tule mukana mokomilla rattailla."

Monista pyynnöistä ja tinkimisistä huolimatta pysyi emäntä päätöksessään ja Simon oli seurattava emäntää.

Lanko kyllä väitti, ettei tämänlaisia onnettomuuksia (jos ne onnettomuuksia ovatkaan!) tapahdu kahta kertaa ihmiselämässä, saatikka kahta kertaa samalla matkalla, mutta emäntä oli kova puolestaan, eikä sanonut uskovansa koko juttua.

"Sinuun ei ole luottamista! Kun minä kysyin lähtiessä, että onko tässä mitään vaaraa, niin sinä väitit kiven kovaan, että ei ole. Tässä nyt nähdään, minkä arvoista tavaraa ne sinun sanasi ovat! Ja ellei ole tähän asti sattunut kahta kertaa samalla matkalla tämänlaista, niin sitä enemmän on pelättävä, että nyt sattuu!"

"Oletko sinä nähnyt, tai kuullut, että siellä merellä olisi samalla matkalla seilattu kaksi kertaa kumoon?"

"Se onkin eri asia. Ja vaikka nyt pyörät hädin tuskin tämän loppumatkan pysyisivätkin omilla paikoillaan pyörimässä, niin voitko sinä vannoa, ettei tapahtuisi muuta ja paljon pahempaa. Jumalan kiitos että minulla on vielä luut ehjänä ja henki tallella! Vahingosta viisas viisastuu ja kävelee loppumatkan! Tästähän se tie kohta erkanee valtatieltä oikeaan käteen sinne teille...?"

"Niin se erkanee, mutta siinä on vielä sen jälkeen monta tienhaaraa ja ei teistä taida kumpikaan olla oikein niistä selvillä, niin että..."

"No laita poika tänne luotsaamaan! Simo ja minä istutaan täällä tien vieressä sen aikaa."

Lanko nousi yksin rattaille ja hänen vieraansa kävivät maantienojan reunalle nurmelle istumaan ja odottamaan opastajaa.

Jo oli langon rattaiden ratina lakannut kuulumasta ja ääneti yhä istuivat vanhukset, emäntä ja Liiva-Simo, hänen miehensä.

Ajoi siitä ohi jo muitakin, sekä kaksi- että nelipyöräisillä rattailla. Emäntä tarkasti visusti jokaisen ohiajavan pyöriä, että onko niillä aikomusta lähteä omille teilleen, sikäli kuin sitä ennätti tarkastaa, sillä kaikki, kuormamiehetkin, ajoivat täyttä ravia loivassa ja suorassa myötäisessä.

Ajoi siitä pyrähtäen myös auto. Se vasta antoi puheenaihetta.

"Kaikilla, kaikennäköisillä vehkeillä se vihollinen ihmistä viepi! Niinkuin tuossakin tuo punainen kiiltävä vaunu, joka ilman hevosta tuosta mennä viiletti virstan pituinen pölypilvi häntänään, kuin itse Paholainen. Kuului vain sellainen sätkytys kuin moottoriveneistä."

"Moottorithan niissä onkin", selitti Simo. "Samanlaiset kuin moottoriveneissäkin ja nehän ne niitä näitäkin vievät."

"Vai ne ne! Vai käyttävät ne kuivalla maallakin niitä moottoreita."

"Tämä oli nelipyöräinen. On niitä myös kolmipyöräisiä ja kaksipyöräisiä."

"Ja yksipyöräisiä!"

"Eikä ole yksipyöräisiä!"

"No näenhän minä omilla silmilläni, että on! Katsohan nyt tuotakin, joka mennä sätkyttää tuolla alamäkeä selkä tänne päin! Näetkö sinä sillä useamman kuin yhden pyörän allaan? En minä ainakaan! Yhden pyörän päällä pakana istuu ja ajaa kuin kuolemaa pakoon! -- Jumalan onni, että se langon rattaiden pyörä putosi ja meiltä jäi matka kesken, muuten olisi jouduttu noiden alle ja kahvipuita siinä olisi tullut rattaista ja vainajia meistä."

"Ei nämä olisi ennättäneet. Tästä on vain lyhyt matka tienhaaraan ja ei kait nuo siellä syrjäteillä reistaile noilla konepyörillään..."

"Älä mene sanomaan! Tie kun tie! -- Minä tässä olen ajatellutkin, että eivät nämä maantiet ole enää ihmisten kuljettavia, niinkuin ennen minun nuoruudessani. -- Ehkä se poika tietää jonkin jalkapolun, niin mennään sitä, tulkoon sielläkin sitten vastaan karhuja, susia tai rosvoja. Leikin asia se on näihin maantien vaaroihin nähden."

Sitten vaikeni emäntä pitkäksi aikaa ja huokasi lopuksi:

"Kaikissa paikoissa ihmisten pitää elääkin, niinkuin täällä mantereellakin -- alituisessa hengenvaarassa."

Opaspoikakin oli jo saapunut ja tiesi matkaa lyhentävän oikopolun.

ILTAYÖN SEIKKAILU.

Tahtoisinpa liittää tähän kartan siitä korkeasta merensaaresta, joka sattui näyttämöksi tässä kerrotulle seikkailulle, vaan monesta syystä -- tappeluun joutuminen tullimiesten kanssa, mikäli nuo luomakunnan arimmat lurjukset siihen kykenisivät, ynnä monet muut rettelöt -- ymmärräthän -- vaativat vetämään tuntemattomuuden verhon koko paikan yli ja pyytämään sinua tyytymään niihin vaillinaisiin tietoihin, joita siitä voidaan sanoilla antaa.

Se on korkea saari, yksinäisenä kummituksena meren keskellä. Se on tuhansien sen ympärille jo uponneiden ja vasta uppoavien laivojen ja niiden miehistöjen valtava muistopaasi. Jos näet sen neljänkymmenen kilometrin päästä, luulet sen olevan kahdenkymmenen kilometrin takana ja kun pääset kahdenkymmenen kilometrin päähän, ei se ole vieläkään selvennyt hullua hurskaammaksi. Yhä vain on edessäsi samanlainen mustansininen varjokuva taivaanrannalla, josta se näyttää hitaasti kohoavan kuin uhkaava ukkospilvi.

Oikea pilvi makaa laiskana saaren kohdalla taivaalla. Siinä se on löytänyt sopivan leposijan kauan harhailtuaan yli maiden ja merien.

Vai lieneekö sekään pilvi ensinkään! Ehkä se on vain saaren kuvastus taivaan peilikirkkaassa lasissa ja ehkä tuo taivaankin peilikirkkaus on vain meren peilikirkkautta, joka sinne ylös heijastuu.

Jumala hänet tietää!

Pilvi nukkuu. Saari nukkuu sen alla. Meri nukkuu hiljaa keinuen saaren ympärillä. Saaren jyrkissä rantavuorissa on suuria luolia. Niissä kuuluu kumeana meren uneksuminen.

Taivas on laastu putipuhtaaksi. Ottamatta tuota saaren päällä uinailevaa pilveä lukuun, josta juuri arveltiin, että se tuskin pilvi onkaan, -- Herra Jumala, kuinka kammottavaa on nähdä taivas noin kirkkaana ja siinä tuo salaperäinen pilvipari.

No toinen niistä kuitenkin on saari!

Aurinko hitaasti kääntyy oikealle ja alemma. Sitä näyttää hävettävän kasvojensa alla vallitseva lepo.

Raskaita huokauksia kuuluu kuumuudessa uinailevalla merellä, kun hylkeet ja pyöriäiset vähän väliä nostavat päänsä ylös vedestä ja hengittävät.

Hallit puhaltavat kuin jättiläispalkeilla ilmaa sisään ja ulos keuhkoistaan. Ne silmäilevät hetkisen meren valtiaan katseilla ympäristöään ja pyllähtävät jälleen syvyyteen. Musta selkä välähtää auringossa ja pienet pyörteet väreilevät ja välkkyvät hetkisen.

Laine on loppunut aikoja sitten. Loiva ja harva ummikas käy lounaasta. Puhaltaneeko tuuli Valtiasmeressä, vai lieneekö tämä viimeisen, lähes viikko sitten päättyneen lounatmyrskyn muistoja. Jumala hänet tietää!

Purjeesi nauttivat vapaudestaan. Ne riippuvat velttoina tai riuhtovat kahden puolen kun joku hätäisempi ja jyrkempi ummikas saa veneesi heilahtelemaan. Kahveli jurnuttaa mastoa vasten ja isonpurjeen jalustinlokki paukkuu kytkinraudassaan veneen perällä ja puomi antaa sinulle kuuman korvatillikan. Herättyäsi täyteen tajuntaan irroitat sinä jonkun verran isonpurjeen jalustinta, menet maston luo ja tartut tirkkiin ja nostat puomin niin korkealle, ettei sinun tarvitse pelätä toista iskua korvallesi. -- "Piru vie! Olipa se isku! Vähällä ettei pää haljennut!"

Vedenpinta pullahtaa veneesi lähellä ja melkein airontyven ulottuvilla kohoaa musta hallinpää pitkine siirottavine viiksineen ja isoine mulkoilevine silmineen. "Phuu huu, phuu huu", hengittää se ja sukeltaa jälleen. Musta selkä välähtää ja meren pinta poreilee.

Tämänlaista ei ollut sinä joulukuun ensimäisen päivän iltana, noin kolme neljännesvuosisataa sitten, johon ajan puolesta sijoitamme tuon ihanan iltayön seikkailun, johon viittaa kertomuksemme otsake.

Vanhaa taivasta, aurinkoa päivää hallitsemassa, ja kuuta ja tähtiä öitä hallitsemassa ei nähty kolmeen viikkoon, siis koko marraskuun kolmena viimeisenä neljänneksenä. Tullimiehet ne vain hallitsivat päiviä niinkuin öitäkin -- satamassa nimittäin ja välistä muuallakin, niinkuin kohta näemme.

Ilmojen Haltijatar antoi vuoroin lumiräntää, vuoroin kylmää vettä, niin hyväin kuin pahainkin ihmisten niskaan. Hän piti maissa niin hurskasten kuin jumalattomainkin verkkohaapiot ja jaalat.

Ensin puhalsi tyhjiin lännen tuulet. Sitten veti vastapävää etelään, sieltä itään ja lopulta pohjoiseen. Itäpohjan ja pohjoisen mukana tuli syksyn ensimäinen meripölly. "Kaksi meripöllyä enää talveen", sanoivat silloin vanhat. Sitten meni tuuli takaisin itään ja toi saareen tautia melkein joka taloon. Herra Jumala, kuinka se puhalsi! Kylät olivat saaren itärannalla ja kuului joka tupaan yöt päivät tuo yhtämittainen, kaukaista kanuunain jylinää muistuttava kumina ja rusahtelivat seinät pahimpien puskujen aikana.

Itäikkunat reunimmaisissa taloissa kävivät sameiksi suolasta, jota myrsky toi ajaessaan pyrypilvinä merivettä, kun aallot hirveällä pauhulla ja jymyllä lennättivät jyrkkiä rantakallioita ja sataman suulla olevaa aallonmurtajaa vasten kaksikymmentä metriä korkeita vaahto- ja vesivalleja. Niistä sieppasi myrskytuuli myriaadittain pieniä pisaroita ja paiskasi talojen seiniin, ikkunoihin, kallioihin, metsän puihin ja maahan. Kun vesi kuivi ikkunalasista, jäi valkea suola jälelle.

Ihan tuntui luonnottomalta tuo meren ikuinen jyminä ja tuuli, joka ajoi märkää rantahiekkaa tuiskuna kuin lunta.

Tänään, joulukuun ensimäisenä _anno domini_ kahdeksantoistasataa ja viisiviidettä, noin kello yksi iltapäivällä -- kellonmäärät olivat epävarmoja, kun ei ollut viikkomääriin nähty sellaista taivaankappaletta, jonka mukaan olisi voitu asettaa kello. Eräs eläkkeellä oleva leikikäs kapteeni odotti jonkun taivaankappaleen näkyviintuloa, voidakseen sekstantillaan määrätä saaren aseman uudelleen, sillä hän sanoi olevansa enemmän kuin vakuutettu siitä, että saari on siirtynyt myrskyn aikana muutamia kymmeniä minuutteja myrskyn mukana länteen päin. Hän sanoi voivansa panna eläkkeensä vedoksi siitä.

Kalliolla, josta on laaja näköala itään ja länteen, seisoi kaksi tullimiestä, jotka olivat kylästä lähteneet sateen loputtua jaloittelemaan ja silmäilemään merelle ennen pimeän tuloa.

Molemmilla on pitkät näköputket mukanaan, mutta jo paljain silmin huomasivat he kummikseen purjehtijan lounaassa päin. Virosta tuli joku jaala, pyrkien saaren varjoon.

"Kukahan hullu ja Jumalan kiusaaja tuokin lienee?" kysyi vahtimestari, jonka virallinen nimi oli Herman Sikander, mutta jota kylässä sanottiin mukavuuden vuoksi Sika-Hemmaksi. Näin sanoen hän laskeutui polvilleen, kaiken aikaa hoidellen oikeassa kädessään näköputkeaan kuin silmäteräänsä. Sitten hän vasemman kätensä varassa laskeutui vatsalleen, nojasi näköputkensa kahden vierekkäin asetetun kiven varaan ja suuntasi katseensa julkeaa ja jumalatonta purjehtijaa kohti.

"Sehän tää on Kiis-Juonas! Kukas se muu olisi! No voi sun hullu ittiäs kuitenkin, että läheppäs tällaisella pillamuksella ja Jumalan ilmalla mereen! Kyllä ovat seilit märkinä kahvelin ja pirkkelin nokkaa myöten! -- Mitäs luulet, Ville! Eiköhän siellä Kiis-Juonaan _Valaskalan_ vatsassa liene tänään jotain parempaa ja erikoisempaa kuin pohjakuormakiviä ja perunoita? Eiköhän vain se Juonas taas liene..."

"Luntreijausretkellä", jatkoi hänen toverinsa Ville. "Milläs se Juonas muulla olisi! Höhöhö!"