Part 8

Pian kuului ruomasta painolastikivien jytinää, kettinkien kilinää ja lankkujen ja tyhjien sillitynnyrien kolinaa, kun siellä järjestettiin tilaa tulevalle laivarikkotavaralle.

Naiset painuivat kannelta kajuuttaan, missä sytyttivät tulen kamiinaan ja alkoivat keittää teetä.

Liiva-Simo istui yksin kannella perää pitämässä. Jahdin keula oli suunnattu pohjoiseen, puoli piirua länteen. Jahti kulki sivutuulta, kolmen solmun nopeudella. Vienoinen väre lopotteli ja loiskahteli ylälaitaan. Joskus tuli isompikin laine, jolloinka jahti hiukan nytkähti. Kahveli jurnutteli mastoa vastaan ja reivinauhat napsuttelivat purjetta.

Liiva-Simolla oli ikää jo neljäkahdeksattakymmentä vuotta. Pitkän elämänsä aikana oli hän kokenut monenlaisia vaiheita. Taikka oikeastaan oli hänen elämäntarinansa peräti yksitoikkoinen: siinä oli vain varkauksia, salakuljetuksia, laivarikkorosvouksia ja silloin tällöin vieläkin yksitoikkoisempaa: talven vietto lääninvankilassa. Kun hän viimeksi sieltä tuli ja kun hänen naapurinsa ja kylänmiehensä ivalla kysyivät, montako tiiltä hänen koppinsa seinässä on, vastasi kehaisten Liiva-Simo: "Se on sisältä rapattu ja maalattu", ja toisten iva taittui siihen.

Sattumalta oli Liiva-Simon jahti nyt kotona, kun kaikki toiset olivat purjehtimassa perunoita Virosta Suomeen. Liiva-Simokin oli koettanut saada lastin ensin Tuoliselta, sitten Purtsesta ja lopulta Kasperviikista, mutta kaikkialta hänet ajettiin pois. Jo edellisenä syksynä hän oli menettänyt vanhat sopransa Kundaassa epärehellisellä kaupankäynnillään. Nyt uhkasivat virolaiset lyödä hänet itsensä kuoliaaksi ja polttaa hänen jahtinsa -- jonka nimi oli _Anna-Marja_ -- jos hän vielä kerran näyttäytyy Virossa syystä minkälaisesta hyvänsä, vaikka hätäsatamaa etsimässä. Myöskin oli hän menettänyt myyntipaikkansa Suomessa, sillä hänen jahtinsa ja sinipunainen nenänsä ja vielä paremmin hänen tapansa kaataa mitasta osa perunoita ohi ostajan säkin suun takaisin ruomaan, oli tunnettu jo kaikissa satamissa.

Kaikesta tästä oli Liiva-Simon mieli tullut hiukan ärtyisäksi. Hänen entinen loppumaton leikillisyytensä oli kadonnut. Hän suuttui vähimmästäkin, niinkuin siitä äskeisestä vävynsä saaliinjakomaininnastakin. Entisinä, hyvinä aikoina, olisi sellainen viittaus aiheuttanut tuntimäärien ilon, kokonaisen kompien ja sanakommelluksien pursuvan lähteen ja yhteisen ajankulukkeen sumussa purjehduksen ikävässä, mutta nyt se tarttui lyhyeen vihaiseen ärjähdykseen: "Teillä on itsekullakin se osa, minkä minä annan!" ja epäselviin haukkumasanoihin, jotka eivät kuuluneet. -- "Oottakaa edes, että saan rauhassa kuolla ja jakakaa, sitten vaikka ruumiinikin", mumisi hän yksin istuessaan ja sylkäisi ison tupakkasyljen yli jahdin partaan, harmaaseen mereen.

Yksi ilo toki lämmitti hänen sydäntään tässä ikuisessa harmaudessa ja kosteudessa, nimittäin tieto siitä, että hänen "Anna-Marjansa" on ainoa jahti, joka saapuu tällä kerralla laivarikkopaikalle. "On kuin onkin Jumala vielä elossa ja puoltaa sorrettuja ja sallii minun vaivaisen syntisen yksin päästä jahdinlastilla osalliseksi niistä rikkauksista, jotka mylvivät tuolla pohjoisessa. Kiitos Sinulle, että salleit minun jäädä osattomaksi perunalastista ja sen myyntivoitosta ja annat minulle tänä päivänä paljon kalliimman lastin -- ehkä pumpulia tai silkkiä -- niin, silkkiä siinä voi olla ja oikeaa samppanjaa tynnyrittäin! Mitä muuta siinä voisi olla! Samppanjatynnyrit ovat ruomassa. Jotain halvempaa tavaraa, kuten korkkipaaluja, pähkinäpuu- ja saksantammilankkuja on luultavasti kannella. Niitä ottavat nyt haapion miehet, koskeivät tule takaisin", mietiskeli tyytyväisenä Simo.

Nuoret miehet kiipesivät ylös ruomasta.

"No eikö sitä vielä näy?" oli ensi kysymys.

"Eihän tuota ole vielä näkynyt", vastasi Simo.

"No, sehän on ihme! Niinhän tuo huutaa kuin olisi ihka tuossa pukrösin nokassa. Ruomassa luultiinkin, että ollaan jo kupeella."

Kädet taskuihin työnnettyinä ja hartiat kumarassa asettuivat nuoret miehet keulaan tähystämään. Kului tuskin puolta minuuttia, kun kuului keulasta huuto:

"Älä helkkarissa aja masinan päälle! Käännä nopeaan ylös! Ei näy silmistäsi olevan enää yhtään apua, kun lasket suoraan toisen kuvetta kohti!"

Simon oma poika niin huusi ja samalla viittoi kädellään vasemmalle. Simo kiersi ohjausrattia oikealle, minkä vanhoilta jäseniltään ennätti. Jahti kääntyi vasemmalle, päin tuuleen. Isopurje meni yli ja keulapurjeet jätettiin vastaan. Jahti jäi paikalleen.

Siinä se huuteleva höyrylaiva oli. Jos vielä olisi hetkenkään jatkettu eteenpäin purjehdusta, ei "Anna-Marjaa" olisi ennätetty enää kääntää, vaan olisi se rysähtänyt koko voimallaan höyrylaivan teräskylkeen omaksi vahingokseen. Onneksi nuoret miehet keulassa huomasivat laivan ajoissa.

Siinä se huutava höyrylaiva nyt oli.

Suuri se lienee ollut ylimalkaan, mutta nyt harmin ja pettymyksen muuttamilla silmillä ja paksun usvakerroksen läpi katsoen näytti se tavallista suuremmalta.

Se makasi melkein tyynessä meressä aivan paikallaan. Heikko savu nousi sen korkeasta torosta. Vähän väliä se huusi. Valkea höyry pursusi kiivaana silloin sen pitkästä, messinkisestä pillistä. Komentosillan kaiteeseen nojasi kyynärpäillään laivan päämies. Perämies seisoi hänen vieressään ja kiikaroi "Anna-Marjaa". Perämies tarjosi kiikarin päämiehelle, joka kohottautui ja alkoi vuorostaan kiikaroida.

"Anna-Marjan" kannella syntyi seuraava keskustelu:

"Tämähän se huutaja nyt on."

"Eiköhän se tämä lie."

"Mutta eihän tämä ole missään kiinni"

"Ei näy olevan."

"Eikä tässä ole matalat lähelläkään."

"Ei täällä näy ketään toisia. -- Mihinkähän nuo lienevät menneet. -- Entä jos jossain on toinen laiva kiinni. Tämä näkyy olevan suomalainen laiva. Kysytäänpäs siltä, onko täällä näkynyt käyvän tänään ketään muita ja onko tämä kuullut mitään huutoa kauempaa", esitteli Simo. Hän asetti jo kädet torveksi suulleen, huutaakseen jotain laivalle.

"Oletko ääneti, vanha hölmö!" ärjäisi Simon poika. "Mennä nyt kysymään noilta semmoisia! Etkö sinä mitään muuta tuhmempaa keksi! Johan nuo muutenkin tuolla nauravat ja kiikaroivat meitä. Tässä ollaankin kuin mitkäkin hölmöläiset toisten huvina!"

Jahdin keulapurjeiden jalustimet päästettiin auki päältä ja vedettiin kiinni alapuolelle. Jahti alkoi jälleen kulkea ylös tuuleen, poispäin höyrylaivasta. Pian sen mahtava haamu häipyi sumuun ja taas oli "Anna-Marja" yksinään keskellä tyhjää, harmaata, vettä tihkuvaa avaruutta. Paitsi höyrylaivan ajoittaista huutoa, ei pitkään aikaan kuulunut mitään muuta. Veden lotinaan "Anna-Marjan" keulassa olivat korvat jo tottuneet kuin kellon naksutukseen, eivätkä enää sitä kuulleet.

Liiva-Simo istui pukillaan ohjausratin takana, tuijotti kompassiin, kiersi rattia milloin vasempaan, milloin oikeaan, puri mälliään ja vaikeni.

Nuoret miehet seisoivat hartiat kumarassa ja kädet taskuissa perällä Simon kahden puolen ja tuijottivat keulaan päin.

Lopulta sanoi Simo:

"Kyllä tämä oli yksi helkkarin tyhjä reisu!"

"Syytä itseäsi! Sinullahan tänne olikin oikein aika hoppu. Ties mitä täältä piti jahtiin saada. Ruomakin piti jo raivata."

Toiset nauroivat.

Simo pysyi, ihme kyllä, rauhallisena. Ikäänkuin ei kukaan olisi vastannut hänen äskeiseen puheeseensa, jatkoi hän:

"Ja kun olisi edes joku tullut vastaan ja sanonut, ettei täällä mitään laivarikkoa ole -- ettei olisi tultu aina tänne asti ja jouduttu tuon höyrylaivan naurettavaksi."

"Jaa, jaa! Mutta kun ei kukaan tullut vastaan! -- Ja kuka hölmö, soudettuaan tänne asti, olisi samaa tietä takaisin tullut ja toitottanut kaikille, ettei siellä ole mitään laivarikkoa -- menkää kotiinne vain jokainen! Ooho! Ei niin tuhma kukaan olekaan! Ensimäinen, joka tänne tuli, ajatteli, että 'jaa'a, antaa soutaa vain toistenkin tänne' ja palasi toista tietä omalle maallensa. Niin tulivat tänne peräkanaa kaikki samaan häpeään ja viimeisiä tässä ollaan me!"

"Älä sano! Vielähän naapurikyläläiset ovat täällä käymättä. Ehkä sanoma suuresta laivarikosta on ennättänyt levitä sinnekin ja ehkä ne nyt paraikaa soutavat tänne meitä vastaan. Eiköhän ole parasta, että mekin nostetaan itseämme lännemmäksi, että saavat naapurikyläläisetkin käydä laivarikossa."

Se tuli päätökseksi. Laskettiin, että jos luovitaan länteen päin tunnin ajan, ja sieltä vasta käännetään kotiinpäin, saadaan olla varmoja, ettei ketään tule vastaan ja että jos tuuli pysyy samana, menee kotiin purjehtimiseen kaksi tuntia, siis luovimisen kanssa yhteensä kolme tuntia ja ennätetään parhaiksi verkkoja kivimään kotiin ja verkoille muiden kanssa samaan aikaan.

Luoviminen alkoi ja kaikki vapaa väki kävi maata jaksaakseen taas seuraavan yön valvoa. Itse Liiva-Simo, jonka vanhuutensa vuoksi ei tarvinnut käydä verkoilla ja joka oli maannut edellisen yönsä rauhassa omassa sängyssään kotona ja sai -- niin toivottiin ja luultiin -- maata ensi yönsäkin rauhassa kotonaan, jätettiin vahtiin.

Kaikki kävi laskujen mukaan alussa. Tunnin pysyi tuuli läntisenä, mutta kun piti luovimisen jälkeen kääntää "Anna-Marja" kotia kohti, muuttuikin tuuli vastaiseksi. Tämän peräti kiusallisen huomion tehtyään herätti Simo nukkujat ylös.

Alkoi merineuvottelu. Tuuli ei ainoastaan ollut kääntynyt vastaan, mutta lisäksi oli se heikentynyt siinä määrin, että "Anna-Marja" tuskin yhtään liikkui. Viskattiin lastu keulasta mereen. Ennenkuin se oli joutunut perän tasalle, oli "Anna-Marjan" kannella ennättänyt käydä pitkä ja riitainen keskustelu, jossa ei sanoja säästetty ja jossa syytettiin toinen toistaan tästä onnettomasta matkasta. Pahimman haukkumisen esineeksi joutui se, joka oli esittänyt tämän nyt päättyneen luovimisen.

"Ellei olisi luovittu, oltaisiin nyt jo puolimatkassa kotiin. Hyvä, jos nyt päästään ennen huomista. Verkot jäävät maalle paraana pyyntiaikana -- ja voi voi voi", huokaili toinen Simon tyttäristä itku kurkussa.

Päätettiin, että nuorempi väki laskeutuu haapioihin ja soutaa kotiin ja ennättää vielä tänä iltana verkoille, ellei enää paraille apajille, niin apajille kuitenkin.

Päätös pantiin heti toimeen ja pian katosivat kolkkavin airoin haapiot sumuun. Simo sai yksin tehtäväkseen tuoda jahdin kotiin. Hänellähän ei ollut kiirettä...

Kun haapiot olivat irtaantuneet "Anna-Marjan" kupeesta, näki Simo lastun, joka paraillaan kellui "Anna-Marjan" peräkasan kohdalla. Nopeus, jolla se oli ennättänyt keulasta tänne, merkitsi, että jos ei vauhti parane, ennättäisi hän vasta jouluksi kotiin. Simo oli seurannut haapioita silmillään. Ne olivat jo ennättäneet mennä näkymättömiin. Jo oli ennättänyt airojen kolkekin lakata kuulumasta, mutta lastu kellui laineilla muutaman sylen päässä perän takana ja näytti ilkkuvan "Anna-Marjan" huonolle vauhdille.

Purjeet höllenivät kokonaan. Tuuli loppui täydellisesti. Simo viskasi taas lastun mereen. Kauan, aivan silmien väsymykseen asti hän tähysti sitä. Se pysyi paikallaan. "Anna-Marja" ei kulkenut enää. Simo otti esille kajuutan kannelta sumutorven, jolla töräytteli joskus paikallaan olevan purjealuksen merkkejä. Nyt sekin jäi hänen huolekseen, mutta "onhan edes jotain ajan kulua", tuumi Simo.

Kukaan muu ei vastannut hänen merkkeihinsä. Hän oli yksin. Höyrylaivakin on nähtävästi pannut jälleen koneensa hiljalleen käyntiin ja hävinnyt johonkin itäänpäin.

Isonpurjeen tirkki ja reivinauhat rapsahtivat joskus purjeeseen. Muuta ääntä ei kuulunut. Liiva-Simo oli joutunut "Anna-Marjoineen" keskelle liikkumatonta ja äänetöntä avaruutta, jossa kaikki kastuu, mutta jossa ei näy mitään eikä kuulu mitään. Sumu oli kuin ilmassa leijailevia pieniä vesipisaroita, jotka tunkeutuvat kaikkialle ja tekevät märäksi ja kosteaksi kaiken. Valkeni seuraava aamu, kauniina ja aurinkoisena. Haapiot olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa -- melkein kaikki. Kateuteen ei ylimalkaan ollut syytä, koska melkein kaikkia oli onnistanut. Ilosta sen sijaan sykähteli moni sydän, sillä olihan Liiva-Simon haapiokuntaa epäonnistanut. Se oli tullut kotiin tyhjin verkoin.

Naiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miesten huuhtelukoreissa välkkyili ihana saalis auringon säteissä hopeanhohtavana, vaalean sinisenä, smaragdinvihreänä ja kultana. Kuin sula kristalli helmeili kirkas merivesi poristen ja loristen ulos korin kaikista silmistä. Vanhat taatit seisoivat haapioiden luona, katsellen nuorempien uurastusta ja pureskellen mällejään.

Vanhat mummot toivat kuumaa kahvia kalan ruokkijoille ja huuhtelijoille.

Ylös teloille vedettyjen haapioiden purjeet ovat avatut kuivamaan. Kilometrin pituinen kalaranta on yhtenä purjemetsänä. Ranta tuoksui kalalle ja tervalle, joka auringon kuumuudessa hikoilee haapioiden kaarista ja laidoista. Lokit lentävät ja huutavat. Koirat haukkuvat. Pikkulapset kirkuvat ja kirmailevat alastomina valkamista eteläänpäin olevalla kuumalla rantahiekalla auringon paisteessa, kilpaa sinertävien varjojensa katissa ja syöksyvät kohinalla ja huudolla veteen uimaan.

Mutta kuka on tuo uninen jahti, joka lämpöisen ja tuskin tuntuvan länsituulen varassa hiljalleen ja häpeillen tuolla pyrkii satamaa kohti?

Kuka se muu on kuin Liiva-Simo, joka "Anna-Marjallaan" siellä palaa eilisestä laivarikosta.

Pian onkin hän jo satamassa ja antaa ankkurinsa kolista mereen. Kaksi Liiva-Simon vävyä soutaa appeansa auttamaan purjeiden käärimisessä.

"Anna-Marjasta" alkaa kuulua melu, johon häviää kaikki muut äänet. Ei kuulu enää lokkien huutoa, ei koirien haukkumista, eikä lasten kirkumista. Kuuluu vain Liiva-Simon ääni, joka kaikuu kallioista kylään ja kylästä kallioihin. Hän syytää suustaan kaikki haukkumasanansa, ja niitä on paljon. Jos ne tarttuisivat kiinni kallioiden kylkiin, kasvaisi saari tunnissa puolta isommaksi ja kalliot peittäisivät allensa koko sataman ja kylän. Liiva-Simo huutaa ja huutaa. Hän hyppii jahtinsa kannella ja manaa sinne pahimpaan kattilaan maailman kaikki ihmiset, mutta ennen kaikkea sen kurjan ihmisen, joka eilen pani liikkeelle valheen, että jossain pohjoisessa muka oli laivarikko.

"Olisi se ihminen nyt tuossa, niin ankkurikelan paakilla hänet survoisin tässä jahdin kannella ruumeniksi -- nuuskaksi -- saippuaksi! Jaa! Tule tänne vain sinä kanalja, sinä valehtelija! Vai laivarikko! Vai laivarikko! Kukas se muu lie ollut, kuin joku akan hölmö, joka kieli toisella olkapäällä ja hameen helmat kainalossa alkoi eilen juoksennella pitkin rantaa, haapiolta haapiolle kuiskimassa kuin vihollinen, että -- 'laivarikko, laivarikko!' -- Narraapas nyt tällainenkin vanha ihminen koko yöksi paleltumaan sumuun ja sateeseen! Onko se enää ristillistä! -- Vai laivarikko! -- Vai laivarikko! Eivät itse meren ryöväritkään tee toiselle tämänlaista! Ei pahin pakanakaan!"

Liiva-Simo rummutti molemmin nyrkein kajuuttansa kantta ja huusi aina kimakammin ja kimakammin ja lopulta tuntui kuin ääni olisi kokonaan salpautunut, mutta sitten se puhkesikin kahta kauheampaan karjuntaan. -- Kaikki jättivät työnsä ja tuijottivat hämmästyneinä Liiva-Simon jahtia kohti. Simon paras naapuri, yhtä vanha kuin Simokin, tuumi vakavana:

"Taitaa se tuo Liiva-Simokin kohta kuolla, kun se noin parkuu."

ULKOSAARELAIS-EMÄNTÄ MANTEREEN VAAROISSA.

I.

Kolme vuotta sitten tapahtui se ihme, että Liiva-Simon emäntä teki vierailumatkan mantereelle miehensä kanssa. Kahteenkymmeneen vuoteen ei hän ollut liikkunut pois kotisaareltaan, jonka korkeimmalle kukkulalle näkyi koko maailma, nimittäin meri, taivas ja saari. -- Sellainen käsitys tahtoi väkisenkin syöpyä Liiva-Simon emännän mieleen, ettei auringolla muualla mitään tekemistä ollutkaan. Se nousi idästä, kulki suuressa kaaressa yli meren ja yli saaren ja laski länteen. Tuntui, kuin se olisi vain hänen kotisaartaan varten olemassa. -- Kun pappi saarnasi saaren kirkossa, että "hän antaa päivänsä paistaa niin hyville kuin pahoillekin", selitti Liiva-Simon emäntä sen mielessään sillä tavalla, että Hän antaa päivänsä paistaa ei ainoastaan hänelle ja Simolle ja hänen lapsilleen ja lastensa lapsille, vaan myös kummienolle ja hänen suvulleen ja Hele-tädille ja hänen huonekunnalleen ja kaikille muille hyville ihmisille, vaan myös noille saaren lurjuksille, niinkuin tuollekin tekopyhälle Appelukselle ja tuolle rietassuiselle Heikin Annastiinalle ja monille muille heittiöille.

Nuorempana oli Liiva-Simon emäntä kulkenut paljon. Vähintään joka syksy oli hän tehnyt markkinamatkan Viroon ja Suomeen. Kaalien, lanttujen, voin, lihan ja porsaan ostoa ja silakkain myyntiä ei hän uskonut Simolle, "joka ei ymmärtänyt muun tavaran kuin perunain päälle" ja hyvässä lykyssä joi Virossa silakat päineen pyrstöineen.

Siitähän oli jo ennättänyt parikymmentä kesää kylmetä.

Muut, nuoremmat, saivat nyt huolehtia rnarkkinamatkoista: vävy ja tytär lapsineen.

Vanhalla emännällä oli elossa oleva sisar, joka oli naimisissa mantereella, lähimmästä rantakaupungista kuusi kilometriä sisämaahan, eräässä varakkaassa talossa. Sielläkään ei ollut tullut käytyä viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa, mutta nyt alkoi tehdä mieli, kun niin kovasti kutsuttiin. Jo monena syksynä olivat sisaren lapset lähettäneet markkinamiesten kanssa terveisiä, että saaren täti kävisi ennen kuolemaansa heitä tervehtimässä.

Nyt olivat lähettäneet oikein kirjeen, kutsumakirjeen.

Lähtöä oli jo tehty monena syksynä -- niin, jo lähes kahtenakymmenenä syksynä.

Esteenä olivat tavallisesti taloushuolet.

Milloinkaan ei näyttänyt tulevan viikon kestävää vapaata aikaa. Aina oli esteenä milloin porsas -- se olikin oikeastaan vakituisin este -- milloin lehmä -- se taas oli esteenä ympäri vuotta! -- milloin verkkojen parsiminen, tai niiden värjääminen, milloin kankaan tai maton kutominen. Kevätkesänä oli hailinkutuaika. Silloin oli hänen pysyttävä välttämättä kotona. -- Se on tosi, ettei hänen tarvinnut käydä verkoilla tai nuotalla, mutta toisten ollessa pyyntimatkoilla oli hänellä sitäkin enemmän työtä kotitalouden hoidossa. -- Sitten tuli heinäaika. Sitten marja- ja sieniaika, sitten syyskalastus, sammaleen keruu lehmän talvirehuksi, säkkien paikkaaminen ja järjestäminen Viron matkaa varten, sitten syysmyrskyt, kelirikko ja talvi, jolloinka meren ajamilla jäillä liikkuivat vain hylkeenpyytäjät, sitten uusi kevät uusine kiireineen. Emännän odottamaa viikon pitkää vapaata aikaa, muka tuulia ja sopivia ilmoja ei näyttänyt tulevan eikä tulevan.

Perhe oli koolla.

Kirje oli juuri tullut ja luettu. Se lepäsi uudestaan huolellisesti kokoon taitettuna ja kuoreensa pistettynä pöydällä.

Kaikki vaikenivat.

Viimein sanoi emäntä:

-- Niin, pitäisihän sielläkin kerran vielä käydä katsomassa.

Siihen sanoi Liiva-Simo, isäntä:

"Ja siitäkös ei sitten mitään tule! Jo tätä sinun lähtöäsi on tässä saanut katsella kohta kokonaisen ihmisiän! Johan sinä olit silloin lähtöpuuhissa, kun Anna-Marja opetteli kävelemään, ja nyt opettelee jo Anna-Marjan poika kävelemään, ja aina sinä olet lähdössä. Ei tuota viitsi enää kuunnella, tuollaista puhetta."

Liiva-Simo nauroi ja muut myös.

"Niin!" -- jatkoi Simo kimakammin, -- "kahdeskymmenes kevät takaperin lykättiin veteen ensi kerran jaalavainaja. Sen ensimäisellä matkalla piti tämän sinunkin käyntisi mantereella tapahtua, mutta niineen se mätäni jaala muissa hommissa -- ja eihän tuo turhan tähden elänytkään ja kolmatta kesää on vävy jo purjehtinut uudella jahdilla. Jaala mätäni ja sinun lähtösi näkyy mätänevän myös."

Kaikki nauroivat. Emäntä pysyi rauhallisena.

"Mihinkä minä tästä pääsen", sanoi hän, "vaikka kuinka tahtoisin lähteä? Kenenkä huostaan minä voin jättää talouden ja kuka ottaa minun askeleeni aamuvarhaisesta iltamyöhään? Enhän minä voi taloa niinikään vain jättää. Toistahan se on teillä muilla! Te voitte huoletta lähteä milloin haluatte, sillä eihän teillä ole huolta mistään, kun minä olen kotona huolta pitämässä. Niin! Naurakaa vain, mutta sen minä sanon vielä, että kelpaa teidän lähteä milloin ja mihin hyvänsä ja olla poissa kotoa kuinka kauan hyvänsä, kun ei ole huolta mistään niin kauan kuin minä tolpillani pysyn! Kyllä minä tiedän mitenkä täällä asioita hoidettaisiin, jos minä en olisi kotona. -- Niin! Kelpaa sinunkin Simo ja teidän kaikkien sanoa, että mene vain, mutta sen minä sanon, että on hyvin helppo sanoa minulle, että mene vain, mutta sitä ette te tiedä, minkä minä, että teistä ei kukaan kykene pitämään taloa kunnossa, jos minä olen poissa kotoa. Näkeehän tuon jo siitä, kun minä joskus viivyn naapurikylässä, omassa saaressa, päivän sukulaisissa ja tuttavissa ja kun tulen kotiin, on sika jäänyt syöttämättä, kissa ei ole saanut maitoa, aamuiset kahvinporot ovat kattilassa ja minkä mitäkin niin ja näin, hujan hajan ja rempallaan. Mitäs sitten, jos olisin poissa viikon!"

"Mene nyt mamma sinäkin kerran huvittelemaan! Tarvitsethan sinäkin joskus levätä, etkä sinä kotona levätä saa", sanoi tytär.

"Herra! Mitäs iloa ja huvia ja lepoa minulla olisi siellä matkalla! Koko ajan vain saisin pelätä, mitä vahinkoja täällä milläkin aikaa tapahtuu. Illalla maata pannessani olisi viimeinen ajatukseni ja pelkoni, että jättävätköhän kotona tulen valloilleen keittiöstä tai lauantai-iltana saunasta ja kukaties vaikka parhaillaan loimuaisi savuksi ja tuhaksi kotimökki siellä saaressa. Ei teihin voi luottaa yhteenkään! Joka iltahan saan täällä itse katsoa, onko tuli sammunut keittiön liedestä, ovatko pellit kiinni ukkosen varalta, ovatko kaikki ovet lukossa, ett'eivät varkaat pääse, ja kissa sisässä ja lehmä läävässä ja onko kattilat tyhjennetyt ja käännetyt liedelle yöksi kuivamaan ja jääkö vettä pataa ruostuttamaan! Kukas niistä huolta pitää, jos en minä!! -- Niin, mitä iloa minulle olisi lähteä täältä ja joka hetki sydän kourassa pelätä, milloin talo palaa tai kaikki jätetään varkaan viedä! Helpompihan minun on tehdä ja katsoa itse kaikki ja maata huoletta! -- Olisihan siellä kyllä sisaren luonakin käytävä, mutta miten tästä pääsee! Kenellehän teistä voisi talon jättää!"

Simo lataili emäntänsä puheen aikana piippuaan ja tämän lopetettua saneli painokkaasti:

"Mutta kuulehan Maija-Liena, mitä sanelen sinulle: Etkös sinä olekaan koskaan sitä asiaa ajatellut, että kerranhan sinun on tämä kaikki jätettävä kuitenkin, lähdettävä, vaikka olisit puuroa keittämässä ja vaikka se puuro jäisi siihen pohjaan palamaan. Ei muuta kuin jätä vain kaikki siihen kyselemättä, onko siinä toista, joka sinun jälkeesi tarttuu härkkimen varteen. -- Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. 'Ei meillä ole täällä pysyväistä asuinsijaa!' Muista se, että kerran sinun on kuitenkin lähdettävä, matkalle, jolta et palaja ja jätettävä kaikki tänne alhaalle niin ikään, jäi ne sitte kuinka huolimattomiin käsiin hyvänsä, tai ei minkäänlaisiin käsiin."

"Vai sille matkalle minun jo toivottaisiin lähtevän!"

"Kukas sitä nyt toivoo, minä vain sanoin, että kerran sinunkin on lähdettävä ja jätettävä."

"Jätettävä kaikki", huokasi tytär, -- "niin niin."

"Niin, en minä muuta tarkoittanut. Etkä sinä ole sen ikuisempi kuin muutkaan!"

"Lähde sinä mamma vain mantereelle tätiä katsomaan. Ole huoleti, kyllä me täällä talo hoidetaan sillä aikaa."

"Jättää nyt lasten käsiin koko talo ja lähteä niin pitkälle matkalle! Ei jäisi kotiin yhtään vanhempaa ihmistä, -- sillä sinä Simo lähdet minun kanssani..."

"Herra Jumala! Vai lasten käsiin! Olenko minä mikään lapsi! Onhan minulla ikää jo kolmekolmatta vuotta! Olitko sinä mamma niin vanhana enää lapsi!? Sinähän sanoit jo kaksikymmenvuotiaasta hoitaneesi koko talon ja minä en saisi yrittää vieläkään, edes väliaikaisestikaan. Minullahan on jo yhtä suuret silmät päässäni kuin sinullakin ja jos tähän asti on tullut laiminlyöntejä, ovat ne johtuneet siitä, että sinä mamma teet kaiken itse, etkä anna nuorempien haltuun mitään. Jos sinä olet taitava ja viisas, niin muista, että minä olen sinun tyttäresi ja sanotaanhan, ettei omena putoa kauaksi puusta."

"Niin no -- silmäthän teillä on päässänne ja jos vahinkoa teette, niin itsellennepähän teette, sillä ei minusta ja isästä enää ole kauaksi nauttimaan tästä maallisesta tavarasta."

"No, se on päätetty, että mamma lähtee", huudahti tytär nousten. "Ei muuta kun ruvetaan panemaan eväitä kuntoon ja tänään vielä matkaan! Nyt on hyvä tuuli!"