Part 7

"No -- jätettiin käärimättä, ettet epäilisi niihin mitään käärityn", sanoi laivuri, tekeytyen leikilliseksi ja nauraen. Sydämessään hän kirosi ja sanoi vartijalle: "Menisit nyt jo matkaasi, kun olet nuuskimisesi nuuskinut, että tässä paremmat ihmiset pääsisivät jatkamaan matkaansa." Sitten hän lisäsi ääneen, kun näki, että tullimies sittenkin epäilee jotain itseltään salattavan: "Ja suoraan sanoen, kyllähän tässä miehissä vähän sitäkin tuumittiin, että jos purjehdittaisiin vielä satamaan, yhtä mittaa. Taitaa tuo tuuli vetää etelään ja ehkä länteenkin. Se on jo vähän heittänyt. Taitaapa jo satamaankin päästä. Jos vahtimestarille sopii, niin mennään yhtä matkaa..."

Se oli suomeksi että "mene nyt jo maihin!"

"Kiitos vaan! Kyllä minun on mukavampi mennä tästä yli maan, samaa tietä mitä tulinkin."

Jolla otettiin kupeelle. Yksi miehistä laskeutui siihen ja sitten tullimies ja niin soudettiin hänet jälleen maalle.

Tullimies jäi rantakalliolle katselemaan kaljaasin lähtöä.

Jolla palasi laivalle, mutta laivan lähdöstä ei näyttänyt tulevan mitään. Vokka vedettiin ylös, mutta siihen supistuivat lähtöpuuhat. Miehet hävisivät kannelta kajuuttaan.

Kului niin runsas neljännestunti. Tullimies älysi, että miehet laivassa näkevät hänen yhä seisovan rantakalliolla ja odottavat hänen häviämistään. "Tapahtukoon tahtonne, vekkulit", saneli itsekseen tullimies ja alkoi kiivetä kalliota ylös, kadoten metsään. Toista tietä hän kuitenkin mitä kiireimmin palasi rantaan ja kätkeytyi louhikkoon, josta oli sopiva tirkistellä kivien välistä. Hänellä oli näköpiirissään koko lahti, mutta itse hän oli täydellisesti näkymättömissä. Sieltä väijypaikastaan hän näki, kuinka jolla souti maista kaljaasiin päin, kaksi miestä sisässä. Olivat siis ennättäneet jo käydä maissa.

Kupeelle päästyä nostettiin jollasta kaljaasiin neljä isonpuoleista esinettä ja useita pienempiä. Pari kertaa vielä kävi jolla maissa. Tullimies oli vähällä joutua ilmi, sillä yksi miehien kätköistä oli hänen edessään, samassa louhikossa. Jollaan vietiin siitä kolme isohkoa astiaa.

Asia oli selvä. "Minua on koetettu vetää nenästä", sähisi tullimies itsekseen, "mutta katsokaa oinaat, kuka viimeksi nauraa!"

Jolla sousi jälleen kaljaasille. Astiat hilattiin taljoilla kannelle ja siitä ruomaan. Sitten nostettiin jollakin kannelle. Ankkurikela alkoi kilkattaa. Yksi miehistä oli peräsimessä, kaksi kelasi ankkuria. Pian oli alus irti. Muutkin purjeet vedettiin ylös ja tiukattiin tuuleen. Alus kääntyi ja otti suunnan pohjoiseen, pitkin maan läntistä sivua.

IV.

Aluksen miehistö oli sangen toivorikkaalla mielellä. He uskoivat, että pahin on nyt ohi. "Ensin näytti, kuin tullimies olisi epäillyt jotain: kyseli joutavia ja jäipä rannalle vielä töllistelemään. Lähti kuitenkin lopulta laputtamaan kotiinsa, jossa nyt parhaillaan ottanee lauantailöylyjä kaikessa rauhassa." Se oli miesten keskustelujen sisältö hiedan purjehtiessaan hyvää vauhtia ja sangen rattoisalla mielellä satamaa kohti, johon, saaren pohjoispään ympäri, ankkuripaikalta oli matkaa yli kymmenen kilometriä.

Tullimies, nähtyään kaiken, ei mennytkään kotiinsa, vaan suoraa päätä Kalkuttaan, johon siitä paikasta oli maisin noin kuusi ja puoli kilometriä.

Kun Honolulusta Kalkuttaan ei ollut puhelinta, oli hänen itsensä mentävä viemään sanaa. Että hän ennättäisi sinne ennen kaljaasia, ja se oli ihan välttämätöntä, muuten hän joutuu loppuiäkseen noiden lurjusten naurettavaksi, oli hänen juostava, missä se suinkin kävi päinsä.

Kun hän laskeutui alas vuoren rinnettä, jonka juurella satama oli, oli hänen ilonsa suuri, kun kysymyksessä olevaa kaljaasia, nimeltä _Merenneito_, ei vielä satamassa ollutkaan. -- "Ellei se pakana purjehtisikin suoraa päätä johonkin Suomen mantereelle", päivitteli tullimies.

Kim hän pääsi alas sataman rantahiekalle, oli jo iltahämärä. Kalkutan taloista loistivat jo tulet. Saunoista löyhki löylyn ja vihtojen tuoksu.

Tullipäällysmies oli juuri tullut saunasta ja joi teetä, kun Honolulun vartija hikisenä, väsyneenä ja sääret sinelmillä kompastuksista, läähättäen tuli sisään ja sai vaivaloisesti sanotuksi:

"_Merenneito_ on tulossa satamaan ja luulen sillä olevan kieltotavaraa -- paljonkin, ainakin pari kolme jollan lastia."

Sitten hän kertoi kaiken, mitä asiasta tiesi, mitä oli nähnyt ja mitä itse arveli.

"Jaaha. -- Jaaha. -- Jassoo. -- Milloin se _Merenneito_ läksi sieltä Lounatlahdesta?"

"Samalla kertaa kuin minäkin. Juoksin suurimman osan matkaa ja ennätin ennen _Merenneitoa_ tänne, mutta luulen olevan vähän kiireen mennä satamaan sitä vastaan ottamaan."

"Jaaha. -- Jassoo. Kyllä sitten on kiire. Mennään vain tarkastamaan. Ehkä te tulette mukaan?"

"Ei se taida olla oikein soveliasta. Ehkä se tepsii miehiin paremmin, jos kapteeni menee tämän kylän vartijain kanssa ikäänkuin omasta aloitteestaan. Olisi parempi, ettei minun täällä käynnistäni kukaan saisi tietää. Ne ovat saman kylän miehiä... Naapurisopu -- -- hm -- Kapteeni ymmärtää --. Olisi ilkeää, jos ne tietäisivät, että minä olen heitä urkkinut ja antanut ilmi. Olisi parempi, jos minä saisin mennä kotiin..."

"Jaaha. -- Menkää vain. Ehkä on parempi, että minä toimin ikäänkuin omasta aloitteestani. Menkää vain. Menkää vain."

Honolulun vartija, miesparka, jonka halu oli palvella kahta herraa, tullia ja -- salakuljettajia, palasi kotiinsa, johon saapui sangen vaivaloisen pimeässä kiipeilyn perästä.

V.

Pian oli Kalkutan tullivartiosto, päällysmies ja kaksi vartijaa, pienellä haapiollaan vesillä. Vartijat soutivat ja päällysmies istui perässä. Satamassa oli tungos, niinkuin pitkien myrskyjen aikana tavallisesti. Ainoastaan sataman suupuolella oli vähän enemmän aukeaa. Sen aukean läheisyydessä väijyili tullimiesten haapio. He olivat varmoja siitä, että niinkin iso alus kuin "Merenneito" ei voi eikä uskalla pimeässä ankkuroida muualle, kuin niille tienoin.

Tuuli oli ankara.

Kymmenien ankkurissa olevien alusten takiloista, harjustimista ja muista köysistä kuului alituinen vihellys. Useista vieraiden alusten kajuutoista näkyi tuli. Kajuutan savutorvista nousi vähän kipunoita ilmaan, lentäen hetken myrskytuulen mukana ja sammuen. Miehet keittivät tai paistoivat iltastaan.

Sataman suulla oli korkea aallonmurtaja. Sen päässä oli kolmivärinen johtoloisto.

Kauan saivat tullivartijat odottaa. Hetken he jo luulivat, että Honolulun vartijan otaksumiset olivat johtaneet heidät harhaan. Lopulta tuli näkyviin kuohujen takaa purjelaivan sivutulet, valkea ja vihreä. Vuoroin katosi alus tulineen laineiden väliin ja vuoroin taas kohosi entistä korkeammalle. Pian sivuutti se vaarallisimman kohdan, sataman ahtaan portin, jossa ajoittain käy voimakas virta ulospäin ja laineet kaatuvat vastavirtaan terävinä. Päästäkseen onnellisesti siitä läpi, on pidettävä paljon purjeita, mutta tällä hetkellä sitä ei uskallettu tehdä, kun satamassa oli tungos. Oli lähestyttävä mahdollisimman hiljaa, josta taas voi olla seurauksena, että jos virta sattuu hyökkäämään vastaan ja laineet sattuvat pahimmin kaatamaan, voi alus lakata tottelemasta peräsintään, kääntyä syrjittäin ja ajettua kiinni portin jommalle kummalle puolelle.

"Merenneito" ajoi täysissä purjeissa, tosin reivatuissa, aina sataman suulle. Siinä vasta laskeutui isopurje alas. Vauhdin vielä tuskin yhtään ennätettyä hiljetä kaadettiin sen molemmat ankkurit täydessä myötäisessä yhtaikaa alas ja hirveällä rytinällä molemmat ketjut päätään myöten ankkurin jälkeen. Vastahakoisesti ja ketjujen naukuessa lyysseissään pysähtyi alus.

Tullimiehet sousivat kupeelle.

Vaikka olikin pimeä, tunsi "Merenneidon" laivuri hyvin tuon pienen harmaaksi maalatun haapion ja sen kolme miestä. Purkaakseen harmiaan, kiukkuaan ja pettymystään ja ylpeyttään, hän kuitenkin ärjäsi:

"Kuka siellä f"

"Tulli. -- Hyvää iltaa!"

"Jumal'antakoon. -- Meillä on tullitarkastus jo ollut Lounatlahdessa."

"Minulla on oikeus tarkastaa laiva niin usein kuin itse hyväkseni näen. En minä kysy sinulta, saanko minä ja milloin tarkastaa sinun alustasi."

Tullimiehet nousivat kannelle.

Luukut avattiin. Vartija lyhdyn kanssa laskeutui ruomaan.

"Mitä noissa astioissa on tuolla ruomassa ja mitä on tuossa säkissä ja mitä noissa pulloissa?" kyseli tullipäällysmies laivurilta.

"Ota itse selvä, kun sitä varten kehuit tulleesi ja kun siitä saat palkkasikin. En minä kuulu sinun piskeihisi! Komenna omiasi!"

"Jassoo, sinä olet humalassa!"

Sittemmin eivät tullimiehet laivurilta mitään kyselleetkään. He puhelivat vain keskenään ja huomasivat, että pulloissa on pirtua, pienissä tammisissa tynnyreissä, niinkuin he silloin vielä luulivat, viinaa ja sälössä tuoreita vasikan ja lehmän vuotia. Kaikki kieltotavaraa, ensinmainitut, nestemäiset aineet, ihmisten terveyden suojelemiseksi ja viimemainitut eläinten. Pelättiin nimittäin vuotien mukana tulevan Venäjältä eläintauteja. Siksi niiden tuonti oli kiellettyä.

Tavarat nostettiin kannelle.

Tullipäällysmies läksi laivurin kanssa kajuuttaan "selvittämään papereita."

Kajuuttaan päästyä laivuri otti esille pullon parasta rommia ja selvitys alkoi. Se kesti vain noin puoli tuntia.

Ulkoilmaan päästyä oli tullipäällysmies sangen armollinen ja peräti hyvällä tuulella. Hän julisti:

"Kun tämä 'Merenneidon' laivuri ja omistaja on köyhä mies, monen alaikäisen lapsen isä ja paljon vastoinkäymisiä kärsinyt -- muun muassa vasta viime talvena istunut kuusi kuukautta vedellä ja leivällä salakuljetuksesta ja tulliviranomaisten pahoinpitelystä ja koska -- jos minä tästä pienestä seikasta, mikä tässä tänä iltana on ilmaantunut, tästä peräti vähäpätöisestä, sanoisinko erehdyksestä -- ja kukapa meistä ei joskus erehtyisi! -- nostaisin kanteen, olisi se hänelle samaa kuin taloudellinen tuho ja lisäksi, kun tämä laivuri nykyään vielä on kansalaisluottamusta nauttimaton mies, olisi puhdasta korkean oikeuden pilkkaamista raahata hänenlaisensa mies oikeussaliin. Näistä kaikista ja monista muista syistä olen minä oikeaksi harkinnut olla nostamatta tästä mitään kannetta, jos tämä laivuri tässä paikalla olevien tulliviranomaisten saapuvilla ollessa lupaa ja vakuuttaa, ettei hän vastedes enää anna aihetta moitteisiin tässä suhteessa."

"Koetetaan, koetetaan", sanoi siihen väliin laivuri.

-- "niin annamme me paikalla olevat tulliviranomaiset hänelle tällä kertaa jutun anteeksi. Kuitenkin on meidän tulliviranomaisten myös puolestamme vaiettava, ettei tämä tämäniltainen tapaus tulisi kylän ja muiden syrjäisten korviin. Kun taas vaitiolon säilyttäminen kysyy jonkunverran moraalisten voimien kulutusta ja kun kaikki, mikä kuluttaa moraalisia tai fyysillisiä tai henkisiä voimia, on työtä ja kaikesta työstä on saatava korvaus eli niin sanottu palkka, olen minä harkinnut oikeaksi ja kohtuulliseksi, että molemmat tullivartijat saavat viisi pulloa pirtua mieheen ja samoin kaksi vasikannahkaa. Muut nahat, voimassaolevain lakien ja asetusten mukaan ovat heti tulella poltettavat ja tähteenä olevat väkijuomat kaadettavat mereen tässä minun silmieni alla. Pyydän vartijain käymään heti toimeen."

Pullot lyötiin rikki ja neste valutettiin mereen. Kun ne pienet tammitynnyrit avattiin, havaittiin niidenkin sisältävän pirtua. Se laskettiin mereen niistä niinkuin pulloistakin. Ne pullot, jotka olivat eroitetut vartijoille korvaukseksi eli niinsanotuksi palkaksi "vaikenemiseen kulutettavasta fyysillisestä, henkisestä ja moraalisesta voimasta", laskettiin varovaisesti haapioon.

Tyhjät tammitynnyrit laskettiin jälleen ruomaan, mistä ne olivat otetutkin -- hyvä järjestyksen pito tarkastuspaikalla vaati sen. Vuotia sisältävä säkki viskattiin tullimiesten haapioon, johon laskeutuivat myös tullimiehet itsekin, alkaen soutaa sataman itärannalle. Siellä he pulloineen ja nahkoineen nousivat läheiseen metsikköön ja tekivät sinne valtavan rovion vuotien polttamista varten. Ennen sitä valikoitiin vartijoille tulevat vuodat ja jätettiin ne haapioon.

Tuoreiden vuotien palo pitkistyi yli odotusten. Ensin oli aikomus heti nahkojen muututtua vaarattomaksi tuhaksi lähteä päällysmiehen kotiin nauttimaan meren runsaista antimista, mutta kun oli asiasta vaihdettu ensin eriäviä ja sitten yhteenkäypiä mielipiteitä, havaittiin, että toimitus on suoritettava, kotihäiriön välttämiseksi, loppuun asti täällä metsässä, ikihonkien humistessa, meren sihistessä, pauhatessa ja mylviessä ja nuotion ritistessä ja loimutessa tässä kallion syvennyksessä, tuulilta suojatussa paikassa, joka olisi ollut miltei täydellinen luola, ellei se olisi ollut päältä avonainen. Pullot otettiin siis esille ja iloinen, toverillinen juominki alkoi. -- Puolen tunnin kuluttua joi kapteeni veljenmaljat alaistensa kanssa, Jumala ties, monennenko kerran, pitäen samalla puheen lakiteoksesta, jonka hän oli viime kaupunkimatkallaan ostanut ja joka tietysti ei ollut nyt mukana, mutta tuli mainituksi, puhuttaessa vuotain kuluttamisesta tulella lain ja säädösten määräämässä järjestyksessä. Pitkästä, valituin sanoin lausutusta maljapuheesta lainaamme tähän vain muutamia rivejä:

-- -- "Sillä se on ase -- ase, jolla -- sopii -- kyntää, kyntää vakoja -- vakoja -- vakoja -- niin syviä -- jotka eivät umpeennu -- umpeennu ainakaan -- -- yhden miespolven -- eläessä. Ei minun -- minun ole sallittu enää suinkaan moniakaan -- vuosia -- vuosia... -- Ihmiselämä, ihmiselämä on lyhyt -- luulen, että -- öhöm -- etten itse tule sillä kyntämään. -- Perilliseni -- perilliseni -- --"

Päällysmies vaipui maahan ja nukkui.

VI.

Kun pieneen, noin neljäsataa metriä leveään ja noin kolme metriä syvään satamaan kaadettiin niinkin suuri pirtumäärä, muuttui pintavesi tietysti viinaksi. Meriveden suolaisuus kuului lisänneen vain tuon uuden viinalajin tehoisuutta ja nautittavuutta.

Tämä viina kerääntyi erääseen lammikkoon, sillä puolella satamaa, jonne laineet kävivät. Hiekkarannalla oli pengermä. Noin joka kymmenes laine kävi sen yli, muodostaen sinne lammikon. Näin joutui viina talteen, ennenkuin oli ennättänyt levitä ja laimeta kaiken maailman meriin.

Kulki siitä ohi pari miestä, jotka nousevan kuun valossa tahtoivat silmätä satamassa olevia aluksiaan, tapaavatko ne yhteen toisten kanssa, kun tuuli oli hiukan kääntynyt ja yhä kääntyi, sekoittaen satamassa alkuperäisen ankkurijärjestyksen.

Jostain tuli viinan haju. He seurasivat tämän hajun opastusta ja saapuivat sillä tavalla mainitun lammikon luokse. He eivät voineet käsittää, mistä lammikkoon oli viinaa tullut, mutta sen he kyllä käsittivät, ettei meri saa jatkuvasti käydä yli penkereen. He loivat käsineen ja jalkoineen hiekkaa korkeammaksi penkereeksi, että se väliaikaisesti suojeli viinalammikon.

Sitten he maistoivat sitä viinaa.

Se oli mitä parhainta tavaraa.

He menivät kiireesti kotiinsa, johon oli matkaa parisataa metriä, hakemaan lapioita -- kiittääkseen penkereen täysin luotettavaksi -- ja juoma-astioita.

Kylän rannassa he tapasivat muutamia luotettavia ystäviään, joille kuiskasivat salaisuutensa. Näillä oli taas kullakin ikä- ja luottotoverinsa, jonka kutsui mukaan pitoihin, ja niin edespäin, läpi kylän.

Pian olivat kylän kaikki miehet särpimässä merivettä, joka jollain salaperäsellä tavalla oli muuttunut viinaksi. Kellä oli ämpäri, kellä viskain, kellä vanha kivivati, lautanen, muki ja mikä milläkin. Ne, joilla ei ollut mitään astiaa, kävivät vatsalleen lammikon reunalle ja joivat suoraan siitä. Ämpärimiehet taas muodostivat pieniä ryhmiä ja seuroja, jotka siirtyivät vähän syrjemmä, metsän reunaan, jossa ämpäri kiersi miehestä mieheen. Ämpäriä käytiin aina täyttämässä, milloin tyhjeni -- ja se tapahtui monta kertaa sinä yönä.

Myöskin kerääntyi siihen muutamia kymmeniä hyljekoiria, jotka iloisesti silmiään vilkutellen latkivat mukavaa nestettä. -- Tunnettua on, että hyljekoirat tappelevat hurjasti selväpäisinä ollessaan. Sen sijaan lienee vähemmän tunnettua, kuinka ystävällisiksi ja hempeämielisiksi ne muuttuvat humalluttuaan.

Perästä päin huhuttiin, että siellä olisi ollut pari lehmääkin, jotka sieniretkellään olivat myöhästyneet metsään ja nyt iltapimeällä vasta palasivat kotiinpäin, joutuivat lammikolle, rupesivat siitä juomaan, humaltuivat ja nukahtivat hiekalle, josta löydettiin aamulla. Tämä tietysti ei voinut olla totta. Pitkän aikaa kiisteltiin ja riideltiin Kalkutassa, mistä kummasta tuollainen häväistysjuttu olisi saanut alkunsa. Se tietysti ei voinut muuta olla, kuin Honolulun tullimiehen levittämä parjausjuttu -- niitä levisi sinä syksynä toinen toistaan kummempia -- kostoksi siitä, että hänet jätettiin kokonaan osattomaksi saaliin jaossa, vaikka hänhän se oikeastaan hommasi koko saaliin ilmi. "Kiittämättömyys on maailman palkka" toteutui tässäkin.

Korkealle noussut kuu hymyili alas maan päälle, nähdessään lastensa onnen. Mutta toisilla silmillä katseli rannalla ja läheisessä metsässä makaavaa joukkoa kirkkoon menevät naiset seuraavana aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Sinä sunnuntaina ei kirkossa ollutkaan muita miehiä kuin pappi. Kaikki muut olivat hairahtuneet synnin teille. Eileniltaisen viinalammikon lähimmässä ympäristössä makasivat sikin sokin saarikunnan lukkari, suntio, kaikki kirkkoneuvoston jäsenet, puhumattakaan tavallisista maallikoista. Siellä makasi myös parikymmentä koiraa.

Kirkkoon vaeltava naisväki kulki äänettömänä. Häpeä oli yhteinen. Joka talosta oli mies tai kaksi ollut osallisena öiseen juopotteluun. Kukaan ei voinut siis juoruta muista, eikä kehua omia miehiään tai poikiaan. Kaikkien yhteisen ajatuksen lie kuitenkin julkaissut lukkarin emäntä, tuumiessaan kirkonportilla toisille ja viitatessaan rantaan:

"Taisivat kerrankin saada tarpeekseen."

Papinkello alkoi soida. Suntion emäntä siellä toimitti palvelusta miehensä puolesta. Naiset astuivat sisään Herran huoneeseen.

LAIVARIKKO.

Oli kuuma kesäkuun aamu. Hailin kutuaika oli parhaimmillaan. Haapiot olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa kaikki -- niin verkko- kuin nuottamiehetkin. Kateuteen ei ollut kellään syytä, koska kaikkia oli onnistanut yhtä hyvin. Iloon ei myöskään ollut syytä, koska kukaan ei ollut jäänyt ilman.

Naiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miehet seisoivat puolikaareen asti veteen kahlautuneina, jaloissaan hyvin rasvatut saappaat, selkä kumarassa, pidellen molemmin käsin sangoista kalakoreja, joita vuoroin painoivat upoksiin ja taas nostivat ylös, jolloinka helmeilevä merivesi vuoti ulos korin rei'istä ja hailit tulivat kerta kerralta aina puhtaammiksi ja puhtaammiksi. Hopealle hohtavissa kaloissa välkkyi auringon paisteessa vaalean sinipunervaa, smaragdinvihreää, sinistä ja kultaa aina sen mukaan, missä asennossa kala auringon säteissä sattui olemaan. Puhtaat kalat vietiin samassa korissa valkaman yläreunassa olevaan ranta-aittaan ja suolattiin.

Vanhat taatit seisoivat haapioiden luona katsellen nuorempien ahertamista ja tupakoiden.

Vanhat mummot toivat kahvia työväelle.

Purjeet olivat vedetyt kuivamaan. Lähes kilometrin pituinen kalaranta oli yhtenä purjemetsänä. Ruokkijat istuivat purjeiden muodostamassa varjossa. Siinä oli viileämpi.

Koirat seisoivat vedessä. Ne koettivat saada suuhunsa kaloja, joita oli päässyt tippumaan ulos huuhtelukoreista. Usein työnsivät päänsä korvia myöten veteen. Jos kuono ei sittenkään ylettänyt kalaan, koettivat ne käpälällään onkia sitä ylös. Se keino oli hyvä! Oli kala sitten syvemmälläkin tai telain alla, sai sen käpälällä niin mukavasti nostetuksi veden pintaan, josta sopi kaapata sen suuhunsa!

Ranta haisi kalalle ja tervalle.

Huuhtelukoreista valui veden mukana kalanrasvaa, joka kiiltävänä kuorena peitti meren pintaa rannasta ulospäin kilometrittäin. Heikko läntinen tuuli, joka sai muualla meren pinnan väreilemään, ei pystynyt noihin rasvalla siveltyihin kohtiin.

Pitkin rantaa kuului tyytyväisten ja kylläisten ihmisten iloista pakinaa ja naurua, huuhtelukoreista virtaavan veden solinaa ja satojen lokkien huutoa. Ne olivat kerääntyneet syömään suljuja, kalojen sisälmyksiä, joita pikkupojat soutivat ulos merelle. "Kii lok lok lok lok! Kii lok lok lok lok..." kuului koko aamun lokkien laulu.

Välistä sattui kaksi koiraa erehdyksessä onkimaan samaa kalaa. Siitäkös metakka syntyi! Vesi kuohui ja loiskui koirien hyökätessä toistensa kimppuun. Hampaat kalahtelivat yhteen. Haukkuminen, murina ja ulvominen kaiutti vuoria ja taloja. Heikompi perääntyi, ankarasti taistellen, painiskellen ja iskien, yhä syvemmälle veteen. Lopulta se uikuttaen pakeni uimalla. Vielä parinkymmenen metrin päästä se käänsi leimuavan katseensa maalle päin ja irvisti voittajalle, joka oli jälleen syventynyt onkimiseensa.

Vuorten huippujen ohi lensi tuulen mukana silloin tällöin ohut sumuhattara. Vähitellen ne tihenivät. Hetken perästä olivat vuorten ylemmät osat kokonaan läpinäkymättömän sumun sisässä. Aurinko heloitti punaisena pyörylänä läpi sumuverhon. Ilma muuttui viileäksi. Pohjoisesta alkoi kuulua melkein yhtämittaista höyrylaivan huutoa. Se jatkui lähes tunnin, eikä vieläkään keskeytynyt.

Sumu tiheni tihenemistään. Aurinkoa ei näkynyt enää ensinkään. Kaikki muuttui kosteaksi. Purjeet olivat käärittävät, öljyvaatteita tuotiin kalanruokkijoille ja huuhtelijoille.

Äkkiä alkoi rannassa levitä eräs salaperäinen huhu. Sen vaikutukset ilmenivät kummallisena toimintana.

Siellä ja täällä miehet jättivät huuhtelukorinsa, veivät haapioon eväskontin, nuoraa, kirveen ja keksejä ja läksivät soutamaan pohjoista kohti. Yksi ja toinen haapio hävisi sumuun.

Kuiskailtiin, että jossain pohjoisessa, luultavasti Itäkalliossa, on joku iso lastikas höyrylaiva ajanut sumussa kiinni.

Laiva oli varmasti ulkoa tuleva ja oli siinä kukaties kuinkakin kallis lasti, luultavasti kahvia, teetä, riisiä, hajuvesiä, viinejä, rusinoita tai muuta hyvää. -- Niin arveltiin haapioissa, jotka soutivat laivan huutoa kohti.

Kolmen neljännestunnin kuluttua ei rannassa ollut enää ainoatakaan merelle kykenevää haapiota.

Liiva-Simo, joka tahtoi hyötyä enimmän, souti väkineen satamassa ankkurissa olevaan jahtiinsa. Heti alettiin siellä kilkuttaa ankkuria ylös ja nostaa purjeita. Haapiot, soutajina naisia, asettuivat keulan eteen, valmiina hinaamaan, sillä tuuli oli peräti heikko. Haapioiden hinaamana ja kahden ison airon lieruttamana ei jahti saavuttanut toisia. Päinvastoin hävisivät edestä päin sumuun kaikki muut haapiot, paitsi hinaajat. Yksin valui Liiva-Simon jahti sakean sumun sisässä salaperäistä päämääräänsä kohti. Yhteen aikaan oli tuulta niin paljon, että haapiot voitiin kiinnittää jahdin perälle, hinattaviksi.

Joku naisista arveli:

"Entä jos siellä ei olekaan mitään laivarikkoa."

Vähän ajan perästä, synkän ja uneliaan vaitiolon jälkeen, sanoi itse Liiva-Simo:

"Ei ole laivarikkoa! No mikäs se sitte olisi, jos ei laivarikko? Vai luulettekos te, että se vaan huvikseen siellä noin huutaa? Akat ne ovat aina akkoja! Ei muka olisikaan laivarikkoa! Näkeehän sen jo siitäkin, että jotainhan siellä täytyy olla, kun eivät ensimäiset haapiot vieläkään tule takaisin. Kyllä ne jo ovat ennättäneet sinne ja lastaavat tavaraa haapioonsa. Ruvetaanpas tässä mekin laittamaan kuntoon kaikkea. Ottakaa kansiluukut auki ja menkää pari miestä alas ruomaan järjestämään tilaa tavaralle. Kohta tässä ollaan perillä. Huuto kuuluu jo läheltä."

Miehet, joita käsky koski, olivat Liiva-Simon kaksi vävyä. Aluksessa oli lisäksi hänen täysi-ikäinen poikansa, kaksi naimisissa olevaa tytärtään ja yksi miniä, kaikkiaan seitsemän henkeä.

Ennenkuin miehet läksivät alas, ottivat he leikillään puheeksi saaliinjaon.

Vanhin vävyistä sanoi, että: "Mitenkäs sen saaliin jaon kanssa on? Siitä olisi tässä kaikkein ensiksi sovittava." -- Mutta Liiva-Simopa ei ollutkaan leikkituulella. Hänen mielensä oli muutenkin jännityksessä ja kun tuossa saaliinjakokysymyksessä hänestä näytti piilevän karkea sala-iva, suuttui hän silmittömästi. Tavallisissa oloissa hänen turpea, perunamainen nenänsä ja poskipäänsä olivat tummanpunaiset, mutta nyt muuttuivat ne sinertäviksi.

"Teillä on iteekullakin se osa, minkä minä annan!" ärjäisi hän.

"No, no -- ennättäähän tuon nyt -- saaliin jakaa ja kuluttaa", sanoi vävy ja ryhtyi työhön.